lauantai 18. huhtikuuta 2015

Ei enkeleitä ole olemassa. Eikö?

Elämä täynnä lyhyitä hetkiä, merkityksettömiä. Ne huomaa vasta sitten, kun aika on jo päättymässä tai kun se on jo päättynyt. Silloin, kun veli ei ollut vielä lähtenyt, ei osannut nauttia niistä pienistä elämän rippeistä. Onnellisista hetkistä. Vasta jälkeenpäin niitä tuli ajateltua. Silloin olisi halunnut palata ajassa taaksepäin.

Hiljaisina hetkinä sinä tulet mieleeni.
Ikävänä ja kaipuuna.
Antaisin mitä tahansa,
jotta voisin vielä kerran nähdä sinut.

Katselin veljeni kuvaa. Hymy. Se oli niin kaunis. Aito. Täydellinen. Miten ikävä minulla olikaan tuota hymyä, nuita aina säihkyviä silmiä, veljeä. Katsoin ylös taivaalle. Pilvinen taivas. Sininen. Ihmeellinen. Joku sipaisi poskeani. Hiljaa valkoinen kaunis höyhen leijaili kädelleni. Nostin katseeni ja katsoin enkelin siipiä.

Enkelillä oli kädessään ruusuja. Hän hymyili. Lauloi hiljaa tuutulaulua. Painoi silmäni kiinni ja nosti minut käsilleen. En pelännyt lainkaan. Oli pelkkää valkoista. Lopulta näin veljeni kasvot. Hän käveli pitkin tienlaitaa. Vihelteli onnellisena. Hänellä ei ollut huolen häivääkään. Avasin silmäni ja istuin yhä pihakeinussamme. Enkeliä ei näkynyt enää missään. Kädessäni oli vain ruusun terälehtiä.
                           
                                                         Ruusujen enkeli..


Runot, tekstit ja novellit, joita julkaisen tässä blogissani, ovat fiktiivisiä, ellei toisin kerrota. Osa voi kuitenkin perustua tosi tapahtumiin. Älä kopio niitä ilman lupaa!

3 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤