lauantai 28. maaliskuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #5

Käärin kaulahuivia tiukemmin ympärilleni ja toivon, että viikonlopun sääennuste ei pitäisikään paikkaansa. Kylmä vihmova tuuli tuntuu pureutuvan syvälle ihon läpi. Tunnen valtavaa halua soittaa Matiakselle ja ilmoittaa jääväni kotiin. En ole kuitenkaan valmis kuulemaan pettymystä hänen äänessään ja jatkan ringin kiertämistä bussipysäkin edessä odottaessani hänen saapumistaan. Olo tuntuu huteralta ja heikolta, mutta tiedän, että se on vain jännitystä, joka alkaa hiljalleen purkaantua voimakkaana reaktiona. Samanlaista se oli ollut lapsenakin, kun isä oli kuskannut leireille. Ja vaikka leirikeskus oli ajansaatossa tullut hyvinkin tutuksi, oli ihmisten kohtaaminen ollut aina yhtä vaikeaa.
    Tööttäys saa mut havahtumaan muistoistani siihen hetkeen. Käännyn nähdäkseni Matiaksen nousevan autosta ja avaavan kiiltävän valkoisen auton takakontin.
    - Heiteltiin veikkausta Jullen kanssa, että perutko ihan viime hetkellä. Nyt alkaa kuitenkin olla vähän liian myöhä siihen, se sanoo ja sen virnistys saa mut punastelemaan.
    - No kieltämättä meinasin hetki sitten hypätä bussiin ja ajella takaisin kotiin, sanon tehdessäni tilaa rinkalleni.
    - Et taida luottaa muhun juurikaan?
    Kysymys tulee kuitenkin hyväntahtoisella äänellä.
    - Oon vaan tosi huono olemaan uusien ihmisten kans. Lapsena olin aina ihan paniikissa, kun vanhemmat käski tervehtiä vieraita kädestä pitäen ja piti vielä muistaa katsoa silmiin.
    Matias tarkkailee mua.
    Sen silmissä on lämpöä. Ja olen melko varma siitä, että kukaan ei ole katsonut minua sillä tavalla ennen tätä. Enkä osaa kuvailla, miten pelkkä tuo katse saa koko maailmani vavahtamaan paikoiltaan.

Jyrkänne edessäni kurottelee kohti taivaanrajaa. Kuljen porukan viimeisenä ja pysähdyn huomatessani rinkan painavan vasempaa olkapäätä. Säädän hihnoja ja otan muutaman kulauksen juomapullosta, jonka vesimäärä alkaa hiljalleen näyttää hälyyttävältä. Toivottavasti reitillä on pian puro, jossa saan täytettyä pullon uudelleen.
    Koko päivän aurinko on porottanut kuumasti selkään edetessämme etapilta seuraavalle. Vettä on kulunut huomattavasti enemmän kuin olin laskeskellut tarvitsevani. Mutta ainakaan ötökät eivät ole kiusanneet meitä.
    Lähestyessämme viimein majapaikkaamme, kaukana häilynyt saderintama kaartaa lopulta yllämme. Vettä ryöppyää kaatamalla ja juoksemme viimeiset metrit välttääksemme kastumasta litimäriksi.
    Päätämme, että Severi ja Matias jäävät asentelemaan pressua laavun eteen nuotiopaikan suojaksi sillä aikaa, kun minä ja Aada lähdemme etsimään vettä ruuanlaittoa varten.
    Onneksemme löydämme puron muutaman sadan metrin päästä ja palaamme muiden luokse täysien juomapullojen kanssa.
    - Tämä se vasta on elämää, kuulen Aadan heittävän iloisella äänellä.
    - Äläpä muuta sano.
    Ja vaikka vesi on kerennyt kastella osan telttakankaasta ja tavaroistamme, en voi muuta kuin yhtyä muiden hymyyn.

Hiljaisuus on laskeutunut leiriimme. Saderintama on väistynyt ja sen alta on paljastunut kirkkaan sininen taivas. Ja vaikka rakastan Suomen valoisia kesäöitä, huomaan haaveilevani tähtitaivaasta.
    - Uneton yö?
    Säpsähdän kuullessani Matiaksen lempeän äänen metsän suunnalta. Olen luullut sen olevan jo nukkumassa.
    - Jotain sen suuntaista, vastaan.
    Se kävelee lähemmäksi ja kampeaa itsensä nojaamaan laavun seinään viereeni.
    Olemme pitkään hiljaa.
    Ja harvinaista kyllä, se ei ole yhtään vaivaannuttavaa.
    - Mä haluaisin kysyä sulta jotain, mutta mä en tiedä voinko, Matias lopulta sanoo.
    - Kysy pois vaan. En mä pure.
    Se näyttää mietteliäältä. Ehkä se asettelee hetken sanoja mielessään.
    - Mihin sä ajattelet ihmisten päätyvän kuoleman jälkeen?
    Yllätyn. Jostain syystä olen kuvitellut sen kysyvän jotain aivan muuta.
    - Kyllä mä haluan edelleen uskoa, että taivas on olemassa. Mutta se, että kuka ja miten sinne päätyy. Siitä mä en ole aivan varma.
    - Niin. Sitähän me ei voida tietää. Mutta mä ajattelen, että riittää, kun uskoo niihin.
    Ja tiedän tasan tarkkaan, mistä Matias puhuu.
    - Moni luulee tietävänsä, minkälainen maailmankuva mulla on nykyään, mutta harva tulee ajatelleeksi, että on sekin mahdollisuus, ettei koskaan lakannut uskomasta, sanon hiljaa.
    Tunnen kyynelten kohoavan silmiini. Ja sisällä kantamani kipu muistuttaa jälleen olemassaolostaan.
    Matias laskee käden hellästi olkapäälleni. Ja miten haluaisinkaan sanoa, kuinka paljon turvallisempi olo mulla on sen seurassa, mutta en kykene siihen kyyneliltäni.
    - Muista, että sulla on elämässä paljon enkeleitä, jotka pitää susta huolta. Kenenkään ei tarvi jaksaa yksin, hän sanoo, kyynelten kuivuessa viimein poskilleni.
    - Toivottavasti.
    Matias katsoo mua jotenkin vakavasti. Ja voin melkein tuntea, miten sydämeni käpertyy kasaan.
    - Mä haluan ainakin olla yksi niistä.
    Niissä sanoissa on enemmän kuin missään. Ja olen vähällä juosta metsän siimekseen ihan vain siksi, etten mokaisi tätä kaikkea käpertymällä häntä vasten. Enkä ole varmaan koskaan ollut yhtä varma siitä, mitä sydämeni yrittää sillä hetkellä minulle kertoa. 

keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

ajatteleeko hän minua koskaan #2

Tällä kertaa moottoritiellä ei ole ruuhkaa. Annan hänen nojata olkapäätäni vasten ja puristan sormeni tiukemmin hänen kätensä ympärille. Suru viipyilee sisälläni. Vasta muutama päivä sitten lupasin pitää hänestä kiinni ja nyt joutuisin sanomaan hänelle hyvästit. Mitä sanoa ihmiselle, jota rakastaa koko sydämestään, ja jonka puolesta tekisi mitä tahansa. Vaikka menettäisi oman henkensä. 

Nousemme liukuportaat ylös ja pysähdyn aulan reunustalle. Lasken reppuni matkalaukkujen viereen ja annan hänen vetää minut syleilyynsä. 
- I love you. 
Kuulen ne sanat ensimmäistä kertaa. Ja se tunnemyrsky, jonka ne aiheuttavat, meinaa tehdä minut hulluksi. 
- I love you too. 
Hänen silmänsä heijastavat sitä samaa surua. Mutta siinä hetkessä se tuo yllättäen lohdun, kun ymmärrän, etten ole ajatusteni ja tunteideni kanssa yksin. Sitten hän päästää minusta irti ja jään katselemaan, miten hän hiljalleen katoaa näköpiiristäni. Ja vaikka koko kehoni haluaisi juosta hänen peräänsä, käännän katseeni pidätellen samalla kyyneleitä ja lähden kävelemään kohti turvatarkastusta ja lentokonetta, joka tekee erossa olosta todellisen. 

Sateisen syksyn, korkeita pakkaslukemia täynnä olevan talven ja kiireisen kevään jälkeen löydän itseni jälleen toiselta puolelta maailmaa. Emme ole nähneet vuoteen, enkä ole kuullut hänen ääntään kahdeksaan kuukauteen. Jostain se oli tullut. Syvä ja voimakas ahdistuksen tunne, joka oli saanut minut vajoamaan pimeään. Ja side, jonka olimme rakentaneet välillemme, oli särkynyt. Olin luovuttanut. Päästänyt irti. 

Pimeän saapuessa, hänen isovanhempiensa olohuone täyttyy ihmisistä. Sydämeni kuitenkin jaksaa muistuttaa yhä uudelleen ja uudelleen, että yksi heistä puuttuu. 
- Are you coming to your grandparents home? 
- I'm not sure. 
Katselen kellonviisareita, jotka eivät tunnu liikahtavan koko illan aikana lainkaan. Ja vaikka väsymys painaa päälle, en pysty vielä menemään nukkumaan. 
- He is coming, kuulen jonkun sanovan, ja tunnen miten sydämeni hakkaa rinnassani. 

Koko vuoden olen kysynyt mielessäni, ajatteleeko hän minua koskaan. Sillä minä todella olen ajatellut häntä. Ja lopulta minulla tulee mahdollisuus kysyä sitä häneltä itseltään. 
- Can you come outside? 
Nojaan liukumäen yläpuolelle rakennettuun seinään. Taivas on kirkas ja täynnä tähtiä. 
Hän kömpii istumaan vastapäätä minua ja tunnen, miten sydämeni on murtua ikävästä. 
- What do you wanted to talk about? 
Ja minä kerron kaiken. Kerron kaiken sen ikävän, joka on repinyt sisintäni rikki. Kerron, miten yhä edelleen välitän niin paljon, että sattuu. Ja miten useina päivinä olen ajatellut, että ehkä hän on jo unohtanut minut. 
Lopetettuani hän on hetken hiljaa. Pelkään hänen sanojaan. Ehkä hän ajattelee, ettei meillä ole enää toivoa. 
- I never stopped loving you. I was just waiting for you to be ready be with me.
Kohtaan hänen katseensa. Ja haluaisin vain tarttua hänen kädestään kiinni. Välillämme ollut välimatka kuroutuu hiljalleen umpeen. Sormeni löytävät hänen kätensä, ja hänestä hohkaa lämpöä minuun. 
Käperryn istumaan hänen viereensä katselemaan tähtiä. Ja mietin, miten lohdullista on ajatella, ettemme voi ikinä tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jollakin on varallemme suuremmat suunnitelmat kuin voimme itse ikinä ymmärtää. 

keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

ajatteleeko hän minua koskaan #1

Saavumme kesäkotini pihaan. Koko matkan lentokentältä olen ihmetellyt taloja valtameren toisella puolella. Näen ikkunasta odottavien lasten katseet ennen kuin osa heistä ryntää ulos auttamaan matkalaukkujen roudaamisessa sisälle. Joku avaa oven ja sanoo, että tulen nukkumaan siellä. Rekisteröin kerrossängyn ja näkymät pitkälle levittyvälle takapihalle. Tervehdin lapsia ja siirryn sitten keittiöön halaamaan perheen äitiä. Sitten näen vilauksen vaaleista hiuksista, joiden omistaja kohtaa katseeni, joka on kirjaimellisesti pysähtynyt tuijottamaan häntä. Käännyn pois, mutta tunnen sydämeni kiihtyneet lyönnit ja mietin, miten kukaan voi näyttää niin täydelliseltä.

Iltaisin tuuditan itseni uneen kuuntelemalla tekemääni soittolistaa. Kun taas aamulla havahdun hereille hänen herätyskellonsa soidessa ennen kukonlaulua. Pyörin sängyssäni ja kuullessani ulko-oven sulkeutuvan, pystyn jälleen nukkumaan. Joinakin aamuina herätän lapsia herättämään hänet, kun hän meinaa myöhästyä töistä. Ja päivät odotan häntä tuijotellen sydänverellä ikkunaan nähdäkseni hänen vihreän autonsa kaartuvan mutkasta ylämäkeen.

Löydän itseni heittelemästä frisbeetä takapihalla. Hän tulee seisomaan viereeni, eikä minun tarvitsisi edes liikahtaa, jotta voisin koskea häneen. Hän katsoo minua. Sanoo hymyillen - I can show how to do it. Sitten hän ottaa kädestäni kiinni ja siirtää sormeni oikeille paikoille. Yritän keskittyä, vaikka ajatukset harhailevat hänen seistessä selkäni takana ja ohjatessaan käteni aloitusasentoon. Ja miten toivonkaan, ettei hän ikinä päästäisi irti.

- You don't like McDonald's? 
Kuulen naurun hänen äänessään ja tunnen, miten sisälläni lepattanut vaarallinen tuli roihuaa entisestään.
Päädymme silti hakemaan sinisellä perheautolla kaikille strawberry smoothiet, joiden päällä on kermavaahtoa. Ja yritän ikuistaa hänen kasvonsa mieleeni, jotta en ikinä unohtaisi.

Nojaan naapurin lauta-aitaan ja katselen nurmella laukkaavia hevosia.
- Could she come help you someday?
- Sure.
Kävelemme jo laskeneen auringon värjäämän taivaan alla kohti tallia. Sydämeni on pakahtua siitä, että hän on todella suostunut tulemaan kanssani.
Harjaan hevosia ja kaadan ämpäriin pellettejä. Hän seisoskelee rennon oloisena vieressäni ja rapsuttaa raunikon turpaa.
- Have you ever thought you would want animals? kysyn palatessamme takaisin kohti taloa, jonka keittiön ikkunassa palaa valo. Alkaa olla jo hämärä. Viereisellä pellolla näkyy tulikärpäsiä. 
- Yeah, maybe. 

Elokuun hiipiessä varkain luokseni, löydän itseni istumasta uima-altaan viereltä kyynelten valuessa poskilleni. Pian on aika lähteä, enkä tiedä, miten kykenen sanomaan hyvästejä hänelle. Joinakin hetkinä olen ollut varma, että hän välittää. Toisinaan olen itkenyt itseni uneen epätoivoisena, kun on tuntunut, ettei hän ehkä sittenkään. 
Kuulen auton jo kaukaa, eikä minun tarvitse kääntyä katsomaan, kuka on tulossa. Tiedän, että se on hän. Kuitenkin hänen sammuttaessaan auton, annan katseeni viipyillä hänen kasvoissaan, joita kehystävät auringon kultaiseksi värjäämät hiukset. 
Yöllä näen unta meistä, jossa hän kertoo rakastavansa minua. 

Koko seuraavan päivän tunnen voivani pahoin ajatellessani edes ruokaa. En pysty keskittymään mihinkään. Haahuilen vain pitkin nurmikenttää ja auringon kuumentavaa asfalttia, jonka päättyessä pysähdyn katselemaan taivaanrannasta saapuvaa kurkiauraa. 
Illalla hän tulee ja pysähtyy eteeni. 
- Would you like to play a billiards? 
Seuraan hänen perässään autotallin perälle rakennettuun huoneeseen, jonka keskellä komeilee kyseinen biljardipöytä. Annan hänen aloittaa. En ole kerta kovin hyvä siinä. 
Ja yhtäkkiä kesken pelin hän pysähtyy katsomaan minua. 
- I would want to live with you someday. 
Jähmetyn. Hetken mietin olenko kuullut väärin. Mutta ei. Kyllä hän tarkoitti minua. Huoneessa ei ole ketään muutakaan. 
Ja me puhumme pitkään. Meistä. 
Myöhemmin istumme katselemassa tähtiä ja huomaan ajattelevani, että tulen muistamaan hänet aina nähdessäni nuo pienet valopilkut tummaa taivasta vasten. Enkä ole väärässä.