tag:blogger.com,1999:blog-83845023139502183862024-03-29T05:28:17.859+02:00Ruusujen enkelityttö/-99/pohjoispohjanmaaMattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.comBlogger634125tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-22121443481941622782024-03-26T18:00:00.004+02:002024-03-26T18:00:34.017+02:00varjele kaikelta pahalta #86<div style="text-align: justify;">Aurinko paahtaa mustan toppatakin selkämyksen läpi. Asettelen sormikkaat rannassa olevalle sammaleiselle kivelle ja istahdan siihen hetkeksi. Taivas on pilvetön ja metsässä sirkuttaa lintu kuin merkkinä kesästä, jota kohti ollaan toivon mukaan kokoajan menossa. Haaveilen hetken kaakaosta termarissa, mutta tyydyn lämpöön, joka siivilöityy puiden oksien läpi kasvoilleni. Kaiken sen kuukausia pään sisällä jatkuneen sekamelskan jälkeen tuntuu, että edes tämän pienen hetken on kevyempi hengittää.</div><div style="text-align: justify;">Suljen silmät vain huomatakseni, että jotkin keskeneräiset asiat muistuttavat yhä olemassaolollaan. Severi on ainoa, johon olen pitänyt yhteyttä joulun jälkeen. Se oikeastaan pakotti siihen, koska päivitettyjen kassavuorojen jälkeen olen ollut osa sen kassaporukkaa. Lisäksi se on muutamia kertoja kysynyt käymään kahvilla sen kämpällä ja siinä sivussa saanut mut edes hiukan avautumaan missä oikein mennään. Tuntuu edelleen vaikealta puhua sille kaikesta, koska se on kuitenkin sekä Jullen että Matiaksen hyvä ystävä, enkä kaipaa yhtään lisää outoja välejä muihin ihmisiin. On jo tarpeeksi kamalaa, että törmään Matiakseen satunnaisissa iltakylissä ja että Julle on tuntunut häviävän koko kaupungista.</div><div style="text-align: justify;">Kaipaan valtavasti ketä tahansa ihmistä, joka osaisi kertoa mulle, että mitä ihmettä tällaisessa tilanteessa oikein pitäisi tehdä sillä mulla itsellä ei ole siitä hajuakaan. Koitan vain seilata laivalla aallokossa ja toivon, että jotakin ihmeellistä tapahtuisi ja kaikki voisi jollakin tapaa palata ennalleen mun ja Jullen välillä.</div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-13644961262314122092024-02-16T00:04:00.007+02:002024-02-16T23:03:14.739+02:00varjele kaikelta pahalta #85 (Julle)<div style="text-align: justify;">Kallioiden lumipeite on sulanut, mutta pinta tuntuu edelleen kostealta lapasen läpi. Aamuauringon säteet väreilevät sulassa rantavedessä ja jossakin kaukana horisontissa jää kannattelee tummapukuista pilkkijää.</div><div style="text-align: justify;">Tämä on niitä harvoja paikkoja, jonne en sen yhden kesäkuisen päivän jälkeen enää tullut. En kyennyt. En uskaltanut. Oli aina liian suuri riski törmätä Liliin. Vaikka kalliot olivatkin hetken tuntuneet yhdistävän meitä, aloin pelätä, että jonain päivänä Matias ilmestyisi sinne Lilin käsipuolessa, ja silloin joutuisin jakamaan senkin pienen, mutta sitäkin tärkeämmän yhteyden Liliin sen kanssa. Ja että sen jälkeen ei olisi enää mitään sellaista, mihin Matias ei olisi jo kuulunut.</div><div style="text-align: justify;">Kun vuosia sitten kymmenien vastaamattomien puheluiden ja miljoonan lukemattoman viestin jälkeen havahduin hereille kuullakseni, että Siiri oli hypännyt muutamia tunteja aiemmin junan alle, lakkasin jollakin tapaa elämästä. Unohdin itseni ja kaiken, mitä ihminen voi tuntea. Unohdin jopa sen, miltä tuntuu rakastaa.</div><div style="text-align: justify;">Sitä yötä seurasivat painajaiset, joissa oma ääneni syytti siitä, etten ollut kyennyt pitämään Siiristä huolta. Ja kun joka iltainen koko kehon lukinnut nukahtamisen pelko ajoi kaatamaan alkoholia kitaan, ei vuoristorata voinut enää kuin syöksyä alaspäin. Aloin uskotella itselleni, etten enää ansainnut ketään tai mitään. Että millään ei enää koskaan olisi mitään merkitystä. Eikä ollutkaan. Ei moniin vuosiin. Ei ennen kuin tapasin Lilin sattumalta baarissa.</div><div style="text-align: justify;">En muista siitä illasta juurikaan muuta kuin sen, kun havahduin hetkeksi hereille auton takapenkillä ja kuulin Lilin äänen vastaavan Matiaksen kysymykseen.</div><div style="text-align: justify;"><i>- Mun äiti kuoli heinäkuun lopussa.</i></div><div style="text-align: justify;">Se ääni sai mun pasmat ihan sekaisin. Se oli niin täynnä surua ja kaipausta, että mä en meinannut millään kestää kuunnella. Enkä mä olisi halunnut tehdä mitään niin paljon kuin lohduttaa. Sanoa, että olisin ottanut kaiken kivun sen harteilta omilleni, jos olisin vain voinut. Mutta mä en saanut sitä sanottua, eikä Lili varmaankaan olisi arvostanut kännisen miehen elämän viisauksia siinä tilanteessa. Mutta jokin silti muuttui pysyvästi mun sydämessä sen automatkan aikana. Tajusin vain liian myöhään, että olin peruuttamattomasti antanut sydämeni tuntea sitä ihmistä kohtaan jotain muutakin kuin pelkkää välittämistä.</div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-46263255470495808842024-01-29T21:34:00.019+02:002024-02-16T23:16:49.028+02:00varjele kaikelta pahalta #84<div style="text-align: justify;">Vedenkeittimen kohina hiljenee ja se napsahtaa pois päältä. Pudotan villaviltin päältäni lattialle ja raahaudun keittiöön, jonka taso notkuu likaisista astioista. Tällä viikolla ei ole huvittanut juuri siivota, vaikka sisimmässäni tiedän, että puhdas kämppä voisi auttaa ajatuksia selkiytymään.</div><div style="text-align: justify;">Kaadan höyryävän veden muumimukiin ja kaivelen kaapista pahvisen teepakkauksen, jossa on vielä yksi Viisasten Tee-pussi jäljellä. Liotan sitä hiljalleen kupissa edestakaisin ja katselen, miten vesi värjätyy oranssiksi. Sitten nostan pussin pois ja tiputan sen biojäteastiaan. Lasken vielä hetken kylmää vettä kuppiin ja hörppään sitten teetä, josta on tullut juuri sopivan lämpöistä. Ei enää polttavan kuumaa, mutta ei liian haaleaakaan.</div><div style="text-align: justify;">Irrotan kännykän laturista ja avaan selaimesta klassisen Jouluradion. Asunnon täyttää surumieliset sävelet ja sanat, jotka tuntuvat sydämessä asti.</div><i><div style="text-align: justify;"><i>En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta, </i><i>olen pieni veljesi, tulin taivahasta.</i></div></i><div style="text-align: justify;">Tänään on aatonaatto ja näyttää pahasti siltä, että vietän joulua ensimmäistä kertaa yksin. Ajatus siitä nostaa tunteet pintaan, enkä voi olla toivomatta, että joulu olisi nopeammin ohi.</div><div style="text-align: justify;">Lasken mukin pöydälle ja avaan viimein tiskikoneen, joka on täynnä puhtaita astioita. Nostelen ne oikeille paikoilleen kaappeihin ja täytän koneen likaisilla astioilla. Pesen vielä paistinpannun ja nostan sen kuivauskaapin hyllylle, jotta saan pyyhittyä tason puhtaaksi.</div><div style="text-align: justify;">Painettuani pesukoneen käynnistysnappulaa, satun viimein vilkaisemaan kelloa tajutakseni, että olen juuri tehnyt suurimman siivouksen tässä kämpässä asuessani. Lattiat on imuroitu ja luututtu. Vessa pesty ja pölyt pyyhitty. Pesuhuoneen laatat ja jääkaappi pesty. Vain uuni odottaa omaa vuoroaan. Päätän kuitenkin jättää sen toiseen kertaan ja mennä suihkuun sillä siivoaminen on saanut mulle hien pintaan.</div><div style="text-align: justify;">Riisun vaatteet pyykkikoriin ja väännän hanan kuumalle. Annan veden valua kehoani pitkin ja nautin lämmöstä, joka on kuin lempeä halaus siinä hetkessä.</div><div style="text-align: justify;">Puristaessani viimein enimmät vedet hiuksistani ja kääriytyessäni pehmoiseen pyyhkeeseen, päätän, että menen käymään äidin ja isän haudalla. Tänään siellä saa luultavasti olla enemmän rauhassa, kun ihmisiä on vähemmän liikkeellä.</div><div style="text-align: justify;">Odotellessani hissiä kuulen jonkun nousevan portaita. Käännähdän katsomaan tulijaa, joka sattuu olemaan naapurihuoneistossa asuva iäkkäämpi rouva koiransa kanssa. Hissin ovet aukeavat ja astun eteenpäin tajutakseni vain hetki sen jälkeen, että olen juuri törmännyt johonkin kiinteään. Nostan posket punoittaen katseeni ylös hämmentyäkseni tilanteesta vain entisestään.</div><div style="text-align: justify;">- Tässä kerroksessa ei taidakaan päästä ulos, miehen hyväntuulinen ääni sanoo.</div><div style="text-align: justify;">Peräännyn pari askelta taaksepäin ja annan toiselle tilaa tulla vielä entistä ahtaammalta tuntuvasta hissikopista pois.</div><div style="text-align: justify;">- Jos mä olisin kiertänyt kaupan kautta, olisit kerennyt livistää.</div><div style="text-align: justify;">Hetken tuntuu siltä kuin maailma olisi pysähtynyt paikoilleen. Mulla on outo olo, eikä rinnassani hakkaava sydän yhtään helpota tilannetta. Joudun puremaan huulta, jotta en sanoisi jotakin sellaista, mitä katuisin vielä myöhemmin.</div><div style="text-align: justify;">Tähän päivään asti olen uskotellut, että kaikki se mitä tapahtui talvisella vaellusreissulla, oli vain mielen myllerrystä siitä, että tiesin mun ja Matiaksen suhteen pian päättyvän.</div><div style="text-align: justify;">- Lili, mä olen huolissaan susta...</div><div style="text-align: justify;">Sanat iskevät tajuntaan niin nopeasti, että saan ravisteltua kaikki ne epämääräiset ajatukset pois.</div><div style="text-align: justify;">- Ei sun tarvitse olla, sanon hiljaa sillä pelkään purskahtavani itkuun.</div><div style="text-align: justify;">Kaikista niistä ihmisistä, joita mun ei nyt kannattaisi tavata, yksi seisoo edessäni.</div><div style="text-align: justify;">Julle katsoo mua tutkaileva ilme kasvoillaan niin kuin se pystyisi näkemään jotain sellaista, mitä mun päässä sillä hetkellä liikkuu.</div><div style="text-align: justify;">- Mä olen alkanut tulla siihen lopputulokseen, että kaikkea mitä sun suusta ensimmäisenä tulee, ei kannata uskoa. Sulla on paha tapa välttää sanomasta niitä asioita, joita luulet muiden olevan haluamatta kuulla.</div><div style="text-align: justify;">En tiedä mitä vastata, joten pelaan itselleni hetken aikaa kaivamalla kämpän avaimen taskusta ja johdattamalla Juliuksen perässäni asuntoon.</div><div style="text-align: justify;">Potkin kengät jalasta ja tungen toppatakin roikkumaan henkarissa muiden takkien sekaan. Vedän vessan oven perässäni kiinni ja nojaan käsilläni lavuaariin, jonka yläpuolella olevasta peilistä näkyy totaalisesti hukassa olevan ihmisen kasvot.</div><div style="text-align: justify;">Miksi elämän pitää hetkittäin olla niin epämääräistä ja vaikeaa. On kuin sisälläni olisi solmu, joka on vedetty niin tiukalle, ettei sitä saa mitenkään auki tai ainakaan mulla ei ole voimia siihen.</div><div style="text-align: justify;">Huuhtelen kasvot jääkylmällä vedellä ja kuivaan ne pyyhkeeseen, joka roikkuu seinällä olevasta naulakosta.</div><div style="text-align: justify;">Hengitä, huomaan kuiskaavani itselleni ennen kuin avaan oven ja kohtaan sen takana odottavan keskustelun.</div><div style="text-align: justify;">Julle seisoskelee selin parvekkeelle vievän oven edessä ja katselee ikkunasta ulos. Ulkona on alkanut hämärtää ja pihaa valaisee enää vain siellä täällä olevien katuvalojen hohde.</div><div style="text-align: justify;">- Tulitko sä muistuttamaan mua siitä, että mä olen satuttanut Matiasta? kysyn Jullen harteikkaalta selältä.</div><div style="text-align: justify;">Se huokaisee raskaasti ja näen miten sen silmät painuvat kiinni.</div><div style="text-align: justify;">- En...</div><div style="text-align: justify;">Sen ääni on hiljainen ja soinnuton. Ja vaikka mä kuinka yritän rauhoittaa itseäni, en pysty siihen.</div><div style="text-align: justify;">Julle ei vilkaisekaan mua jatkaessaan - Mä en oikeastaan tullut Matiaksen takia.</div><div style="text-align: justify;">Hämmennyn. Mulla ei ole hajuakaan mihin tämä keskustelu on menossa.</div><div style="text-align: justify;">- Mulla on just nyt aika paha olla, että jos aiot syyttää mua jostakin mitä mä olen mennyt tekemään, en ehkä kestä kuulla sitä romahtamatta, ja mä en jaksaisi millään enää itkeä, sanon sille tuijotellessani samalla sen kasvoja, joiden peilikuva heijastuu ikkunasta.</div><div style="text-align: justify;">Julle räpyttää silmiään kääntyessään katsomaan mua kohti. Sen olemuksessa on jotain niin haavoittuvaista, että kadun sanoneeni sille mitään.</div><div style="text-align: justify;">- Lili, mulla ei ole koskaan ollut tarvetta tuomita sua. Jos tässä pitäisi jotakuta ihmistä jostakin syyttää, se olisin minä. Jo pidempään musta on tuntunut, että antsaitsisin sen ilman muuta.</div><div style="text-align: justify;">Jullen ääni on särkyä. Se tekee niin kipeää, että tunnen kyynelten polttelevan silmäkulmia.</div><div style="text-align: justify;">- Älä sano noin, pyydän siltä hiljaa.</div><div style="text-align: justify;">Julle ottaa askeleen lähemmäksi ja katsoo mua suoraan silmiin.</div><div style="text-align: justify;">- Tiedän, että kadun tätä kohta, mutta mun pää hajoaa, jos en sano suoraan, mitä mä oikein ajattelen...</div><div style="text-align: justify;">Se pitää hetken tauon ja jatkaa sitten - Viime kuukausina mä olen kipuillut yhden asian kanssa. Päätin, että pitää vaan kestää, vaikka sydämeen on sattunut niin paljon, etten ole koskaan aiemmin elämässä kokenut sellaista tuskaa. Mä olen yrittänyt olla hyvä veli ja hyvä ystävä. Yrittänyt olla onnellinen toisten puolesta ja toitottaa itselleni, että joskus niitä asioita, joita kaipaa eniten, ei voi saada, mutta pikkuhiljaa mä olen tajunnut, etten pysty suhtautumaan samalla tavalla ja se jos joku tekee mulle ihan hirveän olon. Musta tuntuu, että mä olen niin paha, ettei tämän pahempaa varmaan olekaan. Mä en ois koskaan uskonut, että joudun sanomaan tämän sulle, mutta Lili mä en voi enää nähdä sua. En enää kaiken tämän jälkeen. Se ei olis reilua sua, eikä Matiasta kohtaan.</div><div style="text-align: justify;">Lamaannun paikoilleni, kun Julle lopettaa, ja näen sen silmien väreilevän kyynelistä.</div><div style="text-align: justify;">Seisomme siinä vain askeleen päässä toisistamme, emmekä kumpikaan kykene sanomaan sanaakaan. Annan katseeni kohdata Jullen katseen, jonka eteen tuntuu kasautuvan kerros kerrokselta muuri. Se yrittää sulkea mut pois, mutta yritän vielä kerran saada siltä vastauksen kysymykseen, joka pyörii mielessäni. </div><div style="text-align: justify;"><i>Mistä asti? </i>kysyn siltä äänettömästi. </div><div style="text-align: justify;">Se räpyttää kerran silmiään ennen kuin antaa muurin hetkeksi kadota.</div><div style="text-align: justify;"><i>Alusta. </i></div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com8tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-72281781788679298122024-01-22T23:00:00.001+02:002024-01-22T23:00:08.979+02:00sinä päivänähetkittäin suru käpertyi kerälle<br />valtasi tarvitsemaansa tilaa<br />pyysi lupaa olla<br />lähteäkseen taas pian pois<br />mutta sen pienen hetken<br />se salpasi hengityksen<br />ja sai kyynelkanavat aukeamaan<br /><br />sinä päivänä<br />kun suru taas jälleen saapui kutsumatta<br />ja terapeutti kysyi<br />mitä sillä hetkellä ajattelin kuolemasta<br />tajusin<br />että olin jo alkanut uida<br />hukkumisen sijaan<br />enkä pelännyt enää niin paljon elääMattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-9363129917086113922024-01-03T17:01:00.000+02:002024-01-03T17:01:24.153+02:00varjele kaikelta pahalta #83<div style="text-align: justify;">Rauhanyhdistyksen pihassa kiemurtelee jono makkaroiden ja lihapiirakoiden paistopisteelle. Hengittelen kylmää pakkasilmaa ja toivon, että myyjäisiin ei olisi tullut kauheasti tuttuja. En jaksaisi selitellä kenellekään missä Matias on tai vastailla kysymyksiin siitä missä aion viettää tänä vuonna joulua sillä mulla ei ole vastausta kumpaankaan kysymykseen. Olisin jättänyt myyjäisten kassavuoron väliin, jos vain olisin saanut siihen jonkun tilalle. Mutta yllättäen kenellekään muulle ei sopinut juuri kyseinen päivä.</div><div style="text-align: justify;">Hetken pelkäsin, että Matias olisi ilmestynyt paikalle ja iltapäivä olisi mennyt kiusallisissa tunnelmissa, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan sakastiin ilmestyi hengästyneen oloinen ja punaposkinen Severi, joka pahoitteli myöhästymistä. Me ei keretty vaihtaa sanaakaan ennen kuin se jo ohjeistettiin jonkun toisen pariksi ottamaan leivoksista maksuja vastaan. Mä sen sijaan päädyin ulos pakkaseen.</div><div style="text-align: justify;">Havahdun ajatuksistani, kun päälaelta kaljuuntunut mies pysähtyy eteeni ja ilmoittaa haluavansa kaksi makkaraa ja pillimehun. Näpyttelen maksupäätteelle summan ja ojennan sitä miestä kohti, joka vilauttaa pankkikorttia näyttöä vasten. Sitten ohjaan miehen odottelemaan makkaroiden valmistumista sivummalle. </div><div style="text-align: justify;">Muutama tunti menee hujauksessa, vaikka varpaat ovat olleet jäässä melkein alusta saakka. Palaan sisälle ja kannan maksupäätteen takaisin sakastiin, jossa Severi nojaa rennosti seinää vasten ja juttelee kassaparilleen niitä näitä. Se huomaa mut vasta kun olen jo lähdössä ja vinkkaa odottamaan. Jään seisoskelemaan eteiseen naulakoiden luokse takki päällä ja tunnen miten hermostuneisuus valtaa kehon ja mielen. Pelkään, että se on yksi niistä, jotka ajattelevat mun leikkineen Matiaksen tunteilla, vaikka sisimmässäni tiedän, ettei Severi ole koskaan ollut sellainen. Jo riparilla se pystyi ottamaan ristiriitatilanteissa roolin, jossa se ei valinnut vain toista puolta vaan pyrki pysyttelemään jossakin sellaisessa välimaastossa, että osapuolten oli helppo hyväksyä, että se saattoi olla kumman seurassa tahansa ilman, että se loukkasi sillä kumpaakaan. </div><div style="text-align: justify;">- Sä jäit sitten kuitenkin, se sanoo tullessaan mun viereen takki kainalossaan.</div><div style="text-align: justify;">- Tietysti, sanon ja väläytän sille surumielisen hymyn.</div><div style="text-align: justify;">- Voidaanko kävellä yhtä matkaa? se kysyy pukiessaan takkia päälleen. </div><div style="text-align: justify;">- Ihan miten vaan.</div><div style="text-align: justify;">Severi nappaa ylähyllyltä pipon ja nahkahanskat ja seuraa mun perässä eteisen halki ulko-oville. Kävelemme rinnakkain juuri aurattua tietä ja jätämme rauhdanyhdistyksen etupihalta kuuluvan puheensorinan taaksemme. </div><div style="text-align: justify;">- Matias varmaan kertoi sulle, että mä tiedän mikä homman nimi on, Severi sanoo ja vilkaisee mua ohimennen. </div><div style="text-align: justify;">Huokaisen syvään ennen kuin vastaan. </div><div style="text-align: justify;">- Niin se taisi kertoa. </div><div style="text-align: justify;">Severi ei hetkeen sano sanaakaan vaan kävelee vain eteenpäin ja tuijottelee jonnekin kaukaisuuteen. Annan itselleni luvan hengitellä rauhassa sisään ja ulos, jotta mahanpohjalla puristava tunne ei saisi musta otetta. </div><div style="text-align: justify;">- Mä pyydän jo etukäteen anteeksi, jos en osaa sanoa näitä asioita niin hyvin kuin mitä sä ansaitsisit, se lopulta sanoo ja jatkaa sitten - Oonko mä oikeassa, jos sanon, että sä ajattelet, että me tyyliin vihataan sua tai jotain? </div><div style="text-align: justify;">Pysähdyin kuin ammuttuna ja katson Severiä, joka seisahtuu myös paikoilleen. Tuntuu kuin joku olisi laskenut kiviä täynnä olevan repun mun harteille ja läpsäissyt täydellä voimalla kädellä poskelle.</div><div style="text-align: justify;">- Joo, kyllä sä taidat olla, sanon ja yritän nielaista kurkkuun noussutta palaa. </div><div style="text-align: justify;">Severi kallistaa päätään ja potkii höttöistä lunta kengänkärjellään. </div><div style="text-align: justify;">- Lili saanko mä sanoa ihan suoraan mitä mä ajattelen? se kysyy samalla kun kääntää katseensa mua kohti. </div><div style="text-align: justify;">- Siitä vaan. Mä en enää jaksa välittää, sanon ja puristan silmiä kiinni, jotta sinne kihonneet kyyneleet kuivuisivat pois. </div><div style="text-align: justify;">Tiesin, että tämä keskustelu pitäisi käydä jossakin vaiheessa jonkun kanssa, mutta että juuri Severin kanssa, jonka katse tuntuu porautuvan syvälle sieluun asti. </div><div style="text-align: justify;">- Mun mielestä sä olet yksi rohkeimmista ihmisistä, jonka mä tunnen. Sä et ole päässyt sun elämässä koskaan helpoimman kautta ja sen lisäksi sä olet joutunut hyvästelemään ihan liian monta rakasta ihmistä. Mä olen nähnyt vierestä mitä sun ja Matiaksen yhteinen matka on ollut ja minkälaisissa tunnelmissa se on päättynyt, enkä mä voi olla sanomatta, että sen päätöksen tekeminen on varmasti ollut yksi sun elämän vaikeimmista. Mä tiedän, ettei kukaan tee tuollaisia päätöksiä hetkessä, eikä kukaan sellainen ihminen kuin sinä, halua tehdä toisille ihmisille pahaa. Sulla on sydämessä niin paljon rakkautta, että joku toinen tuolla jossakin ansaitsee sen vielä jonain päivänä, vaikka sitä oliskin nyt vaikea edes ajatella. Sä saat muistella lämmöllä mennyttä tai vaikka vihata jokaista hetkeä, mutta mä tiedän, että sä olit myös onnellinen Matiaksen kanssa. Joskus meidän elämässä käy ihmisiä, joilta me voidaan oppia jotain tärkeitä asioita ja joiden kanssa me voidaan kasvaa yhdessä, mutta sen ei silti tarvitse tarkoittaa, etteikö voisi ajan kuluessa tuntea, että nyt on aika jatkaa matkaa erikseen. </div><div style="text-align: justify;">En pysty sanomaan hetkeen sanaakaan sillä kaikki ne asiat, joita kuvittelin Severin sanovan, on todistettu vääriksi. On vain lämpimät kyyneleet, jotka jäätyvät matkalla poskilleni ja sanat, jotka kuihtuvat huulilleni.</div><div style="text-align: justify;">Severi kaivelee taskujensa pohjalta nenäliinapaketin, jonka otan kiitollisena vastaan sillä joudun niiskuttamaan joko kyynelten tai pakkasen takia. </div><div style="text-align: justify;">- Pärjäätkö? se kysyy, kun ojennan paketin sille takaisin. </div><div style="text-align: justify;">- Enköhän, vaikka sä taisit juuri sanoillasi osua sellaiseen paikkaan, joka ei kestä hippustakaan rakkautta, sanon sille ja mua alkaa väkisin hymyilyttää.</div><div style="text-align: justify;">- Minkä mä sille voin, että olen tällainen herrasmies, se sanoo virnistellen ja saa siinä samassa hetkessä mun kyynärpään kylkeensä.</div><div style="text-align: justify;">- Rakkaudesta se hevonenkin potkii.</div><div style="text-align: justify;">Käännymme molemmat Severin kanssa ympäri ja näen huppelissa olevan miehen ylittävän katua takanamme. Vilkaisemme toisiamme ja purskahdamme nauruun heti kun mies on kuulomatkan ulkopuolella.</div><div style="text-align: justify;">- Vai että rakkaudesta, Severi heittää hymy huulillaan, kun saan viimein taas kunnolla henkeä. </div><div style="text-align: justify;">- Älä vaan jatka, mä sanon ja nauru kuolee sisälläni sillä ajatuksiini on juuri lipunut kuva Matiaksesta, jonka silmistä heijastuu vain loputon suru ja tuska.</div><div style="text-align: justify;">- Mä en tule ikinä olemaan okei... mutisen hiljaa, kun jatkamme matkaa lumihiutaleiden alkaessa putoilla päällemme. </div><div style="text-align: justify;">- Voi Lili, usko pois. Kyllä sä vielä tulet olemaan, Severi sanoo ja laskee hetkeksi käden olkapäälleni.</div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-73578497188207754672023-12-08T16:22:00.001+02:002023-12-10T17:25:15.845+02:00varjele kaikelta pahalta #82<div style="text-align: justify;">Lumi sulaa viikonlopun aikana pois ja jättää jälkeensä loputtoman pimeyden. Sora rapisee kengänpohjien alla, kun kiiruhdan pysäkillä vielä hetken jumittavaa bussia kohti. Kuski avaa oven ja huikkaan pikaisen tervehdyksen samalla kun vilautan korttia lukulaitteessa. Ensimmäinen penkkirivi kuskin takana on tyhjä. Normaalisti jättäisin sen väliin ja siirtyisin bussin perälle, mutta tänään askeleet eivät kanna sinne asti.</div><div style="text-align: justify;">Bussin nytkähtäessä liikkeelle käännän katseen ikkunaan, jota vasten vesinorot valuvat jonnekin näkymättömiin. Olo on niin turra, että kyyneleet pysyvät poissa. On vain onttous, joka leviää sisimmässäni jokaiseen sopukkaan kadottaen siinä samalla joka ikisen järkevän ajatuksen päästäni.</div><div style="text-align: justify;">Kehoni on rikki, enkä tiedä voiko sitä korjata. Jouduin aamulla pakottamaan itseni pureskelemaan leipää, jonka päälle jaksoin juuri ja juuri laittaa voita. Työpäivä meni niin sumussa, etten saanut mistään otetta. Onneksi kukaan ei kysynyt, mitä mulle on käynyt. En tiedä olisinko kyennyt vastaamaan.</div><div style="text-align: justify;">Mulla ei ole hajuakaan onko Matias kerennyt kertoa kenellekään erostamme. Toivon melkein, että olisi, jotta en joutuisi itse tekemään sitä. Mun oli tarkoitus nähdä Jullea sunnuntaina, mutta laitoin sille viestiä, että mulla on vähän huono olo, joka siis ihan pitikin paikkaansa, niin se jäi sitten väliin. </div><div style="text-align: justify;">Pelkään ehkä jopa eniten Jullen reaktiota. Matias on kuitenkin sen veli ja niillä on nykyään läheiset välit. Musta tuntuu, että mun olis ainakin vaikea suhtautua, jos mun ystävä eroais mun sisaruksen kanssa, vaikka mulla ei sellaisia koskaan ole ollutkaan. Julle on ollut lähimpänä perheenjäsentä, jos Matiasta ei lasketa. Mulla ei ole muita kuin se kaveriporukka, jossa ne molemmat liikkuu. </div><div style="text-align: justify;">Olen syyttänyt tästä tilanteesta itseäni niin paljon, että olen jo alkanut uskoa, että kaikki ajattelevat mun satuttaneen Matiasta tahallaan. Että mulle ei edes riittänyt yksi kerta vaan piti mennä satuttamaan sitä vielä uudestaan. </div><div style="text-align: justify;">Olen niin hukassa kaiken kanssa, että menin illalla käymään äidin ja isän haudalla. Jossain sisimmässäni toivoin, että olisin sieltä voinut löytää vastauksia. Hetken jopa toivoin, että olisin ollut siellä niiden kanssa, jotta mun ei tarvitsisi kestää tätä tuskaa. </div><div style="text-align: justify;">Joku matkustajista painaa stop-nappulaa ja havahdun siihen, että mun pitää jäädä seuraavalla pysäkillä pois. Siirrän katseen pois ikkunasta ja pakottaudun nousemaan ylös penkiltä. Annan tilaa kahdelle alakouluikäiselle pojalle, jotka näpräävät puhelimiaan samalla kun kävelevät käytävällä ovia kohti ja laskeudun sitten heidän perässään sateen pieksemälle kadulle. </div><div style="text-align: justify;">Olen aikeissa vetää hupun päähän, mutta sade kastelee hiukset hetkessä ja ne alkavat käpertyä kiharalle. Toisaalta ainakin sen pienen hetken mitä kestää kävellä parin kadun välin pysäkiltä kämpälle, sade saa mut tuntemaan, että olen yhä elossa.</div><div style="text-align: justify;">Naapuri tulee rappukäytävässä vastaan ja mutisee jotain pakollisesta koiran pissatuslenkistä. Iäkäs kultainennoutaja näyttää jämähtäneen paikoilleen, eikä suostu menemään omistajansa houkutteluista huolimatta ulos. Hissin ovien sulkeuduttua takanani tunnen suupielen nousevan väkisin ylöspäin. On tässä päivässä näköjään edes jotain hyvääkin. </div><div style="text-align: justify;">Kämpällä riisun litimärät vaatteet, nostelen ne kuivaustelineen päälle ja käännän suihkun hanan tulikuumalle. Seison siellä melkein puoli tuntia vain hengitellen samalla kun koko aamupäivän pidättelemäni kyyneleet viimein purkautuvat ulos. </div><div style="text-align: justify;">Kuivatessani hiuksia paksuun froteepyyhkeeseen, puhelin kilahtaa saapuneen viestin merkiksi. Pohdin hetken haluanko tietää, kuka mua tällä kertaa kaipailee. Onko se jälleen kerran Elisan tarjous uudesta puhelinliittymästä, jonka mukana tulisi 50 euron lahjakortti S-ryhmän liikkeisiin vai onko joku työkavereistani ilmoittanut joutuvansa jäämään huomenna pois töistä lapsen sairastumisen vuoksi. Mutta entä jos se kuitenkin on joltakin muulta. Mitä jos... </div><div style="text-align: justify;">En halua ajatella asiaa loppuun asti. Parempi kun unohdan hetkeksi koko puhelimen ja keskityn siihen, että jääkaappi ammottaa tyhjyyttään ja mahassa kurnii. </div><div style="text-align: justify;">Löydän hetken etsiskelyn jälkeen kuiva-ainekaapin perältä nuudelipaketin, tonnikalapurkin ja tomaattimurskaa. Kaivelen vielä pakastimesta puolillaan olevan kasvispussin ja ryhdyn toimeen. Vesi kiehumaan, tonnikala ja tomaattimurska pannulle ja viimeiseksi kasvikset. Vasta nostaessani lautasta altaaseen tajuan syöneeni koko annoksen. </div><div style="text-align: justify;"><i>Nälässäkö sitä on pitänyt taas elää?</i></div><div style="text-align: justify;">Äidin ääni kaikuu mielessäni. Muistan, kun juhannuksena uitiin serkkujen kanssa järvessä koko päivä, koska vesi oli niin lämmintä, että edes saunaa ei tarvinnut lämmittää, emmekä malttaneet käydä välissä syömässä, vaikka vanhemmat kuinka huutelivat rannalta. Illalla syötiin sitten senkin edestä, ja äidin katse seurasi huvittuneena, kun lautanen toisensa perään tyhjeni vauhdilla. </div><div style="text-align: justify;">Tyhjennän tiskikoneen ja nostelen likaiset astiat tilalle. Kone jää todella vajaaksi, koska altaassa on ollut muutaman päivän ajan vain yhden ihmisen astiat. Onttouden tunne rinnassa muistuttelee jälleen olemassaolostaan. </div><div style="text-align: justify;"><i>Jos sä et olisi mennyt eroamaan Matiaksen kanssa, se olisi nytkin täällä sun kanssa.</i></div><div style="text-align: justify;"><i><br /></i></div><div style="text-align: justify;">Vasta raahautuessani hissiin kahden painavan kauppakassin kanssa, muistan aiemmin päivällä tulleen viestin ja päätän vilkaista sitä purettuani ensin ostokset. Istahdan sängylle ja nojaan viileään seinään samalla kun kaivan puhelimen taskusta. Näytön valo on mennyt himmeälle, joten liu'utan yläpalkin alas ja säädän kirkkauden täysille. Viesti on Matiakselta. </div><div style="text-align: justify;"><i>"Halusin vain ilmoittaa, että mä kerroin Jullelle ja Severille meidän tilanteesta. Meillä ois ollut tänään jäkistreenit, enkä pystynyt menemään sinne, joten ne kaipaili jotain selitystä. Severi lupas kertoa Aadalle ja no Aada varmaan kertoo Maijulle. Ehkä helpompi näin, meille molemmille. Senkin mä halusin sanoa, että älä soimaa itseäsi. Vaikka näin kävi niin kyllä sä olet silti tärkeä monelle. Joskus elämässä tulee eteen sellaisia tilanteita, joissa joutuu valitsemaan itsensä muiden sijaan. Tärkeintä on, että sä olet onnellinen. Jrt, Matias. </i></div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-30259975722813385462023-11-15T18:01:00.005+02:002024-01-04T15:50:24.192+02:00Huomisen laulu - kirja<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj3ALSsUiy0UwGZtJB6CRDtC2Rlr8fXlM-dJCeWmhwVYSfKYv_PnfHTEjwAJ1DstyVaTHpFqfCjvuhkaybg_PdtmN8CwB4I-u8DaY7JR5VkDLXqFDVqyEY7MOwGIP7mOIfubKCTV3SLlOlnF_lfHrbU6jwTD3XAC0_nB90jteqvsB1T2CiHxbGSfldTujNO/s752/Huomisen_laulu_etukansi.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="752" data-original-width="500" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj3ALSsUiy0UwGZtJB6CRDtC2Rlr8fXlM-dJCeWmhwVYSfKYv_PnfHTEjwAJ1DstyVaTHpFqfCjvuhkaybg_PdtmN8CwB4I-u8DaY7JR5VkDLXqFDVqyEY7MOwGIP7mOIfubKCTV3SLlOlnF_lfHrbU6jwTD3XAC0_nB90jteqvsB1T2CiHxbGSfldTujNO/w266-h400/Huomisen_laulu_etukansi.jpg" width="266" /></a></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Mitkään sanat ei riitä kuvailemaan sitä, miten onnellinen ja kiitollinen olo mulla on siitä, että voin vihdoin kertoa, että mun esikoisromaani on valmis. </div><div style="text-align: justify;">Tää projekti lähti käyntiin 11 vuotta sitten, kun mun suurin haave oli olla jonain päivänä kirjailija ja päätin alkaa kirjoittamaan nuortenkirjaa. </div><div style="text-align: justify;">Voin rehellisesti sanoa, että useamman kerran olin lähellä luovuttaa käsikirjoituksen kanssa. Lähetin sen muutamia kertoja kustantamolle, jolloin palaute oli, että mun olis hyvä antaa ajatusten kypsyä ja että katsellaan uudestaan parin vuoden päästä. Niissä hetkissä tuntui, että sen kaukaisen haaveen ois voinut rypistää paperitolloksi ja heittää roskiin. Yhden kerran kustannustoimittaja oli sitä mieltä, että haluaisi alkaa työstää sitä mun kanssa kirjaksi. Mutta kun myöhemmin yhteydenottoa ei kuulunut, laitoin viestiä kustantamolle niin sain vastaukseksi, ettei kyseinen henkilö enää ollut heillä töissä. Mua pyydettiin lähettämään käsikirjoitus toiselle työntekijälle, jolta saatu palaute vei jälleen kerran haaveen kirjasta niin kauas, että päätin unohtaa koko projektin. </div><div style="text-align: justify;">Vuosi tai pari myöhemmin ystävä kannusti osallistumaan kirjoituskilpailuun. Jostakin sain uutta intoa työstää käsikirjoitusta, ja muistan, miten mietin, että tekisin kaikkeni sen eteen, että se 13-vuotiaan tytön unelma voisi jonain päivänä olla totta. </div><div style="text-align: justify;">Käsikirjoitus sai kilpailussa tunnustuspalkinnon ja vuosi myöhemmin sain tiedon, että se oli laitettu julkaisusuunnitelmaan vuodelle 2023. Tammikuussa aloitettiin työstämään käsikirjoitusta kustannustoimittajan kanssa ja elokuussa teksti oli viimein valmis. Ja tässä sitä nyt viimein ollaan. </div><div style="text-align: justify;">Toivon niin paljon, että mahdollisimman moni sais tän kirjan käsiinsä ja lukis sen, ja ois myös super ihana kuulla mitä tykkäsitte siitä! </div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Takakansiteksti:</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Lukiosta kesälomalle jääneen Adan elämä tuntuu kietoutuneen sumuun, kun isä joutuu sairaalaan, eikä palaakaan enää kotiin. Elämä äidin kanssa on sanomattomia sanoja ja surua, joka tuntuu valtaavan koko talon. Voiko välivuosi opistossa avata tien oikeaan suuntaan?</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;"><i>Olimme pitkään hiljaa.</i></div><div style="text-align: justify;"><i>Ja harvinaista kyllä, se ei ollut yhtään vaivaannuttavaa.</i></div><div style="text-align: justify;"><i>– Mä haluaisin kysyä sulta jotain, mutta mä en tiedä voinko, Mikael lopulta sanoi.</i></div><div style="text-align: justify;"><i>– Kysy pois vaan. En mä pure.</i></div><div style="text-align: justify;"><i>Se näytti mietteliäältä. Ehkä se asetteli hetken sanoja mielessään.</i></div><div style="text-align: justify;"><i>– Mihin sä ajattelet ihmisten päätyvän kuoleman jälkeen?</i></div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Kirjaa saa tilattua mm. SRK:n <a href="SRK:n julkaisumyymälän www.julkaisumyymala.fi/product/1019/huomisen-laulu," target="_blank">julkaisumyymälän</a>, Adlibriksen ja Suomalaisen kirjakaupan nettisivuilta. Äänikirja löytyy Kuule-sovelluksesta mun lukemana.</div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com8tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-39797087279962171862023-11-06T22:27:00.001+02:002023-11-06T22:27:03.943+02:00varjele kaikelta pahalta #81<div style="text-align: justify;">Rappukäytävä on pimeä. Hapuilen seinää pitkin portaikkoon ja toivon, etten matkan varrella ulos törmää mihinkään tai keneenkään. Sydän tuntuu puristuneen kasaan ja hengittäminen tekee kipeää. Päässä vilisee muistoja kuin vanhoina filmirullina, enkä saa niistä otetta vaikka yritän.</div><div style="text-align: justify;">Kaikkialla on hiljaista. Kuin koko maailma olisi juuri tänään päättänyt pysytellä sisällä. Olen vähällä paeta takaisin kämpälle, kun näen metsänvihreään toppatakkiin pukeutuneen hahmon nojaavan viereisen rakennuksen seinään, mutta epäröidessäni muutaman sekunnin ajan, Matias kerkeää kääntyä ja huomata mut. Se laskee hupun päästään ja harppoo lumisen kadun yli mua kohti. Ja sitten se on siinä. Niin lähellä, että voisin kurottautua siirtämään hiussuortuvan sen silmiltä. Sekin hetkellinen ajatus riipii sydäntä.</div><div style="text-align: justify;">- Sä halusit jutella, Matias lopulta sanoo.</div><div style="text-align: justify;">- Niin... sanon ja pakotan kyyneleet pysymään poissa.</div><div style="text-align: justify;">- Saanko mä arvata mistä on kyse? se kysyy ja näen sen leuan värähtävän.</div><div style="text-align: justify;">Suljen silmät ja nyökkään, vaikka koko kroppa on lukittunut paikalleen ja tuntuu siltä, että jalat pettävät kohta alta.</div><div style="text-align: justify;">- Sä et enää halua olla yhdessä mun kanssa, Matias sanoo ja pitää pienen tauon ennen viimeisiä sanoja.</div><div style="text-align: justify;">Sanat kuivuvat huulilleni, kun katson sen syvälle poraaviin silmiin. Niissä on jotain sellaista tuskaa, että omani tuntuu mitättömältä sen rinnalla.</div><div style="text-align: justify;">Sekin on hiljaa. Työntää vain hetken päästä punertuviksi värjäytyneet kädet syvälle takkinsa taskuihin.</div><div style="text-align: justify;">- Jokin aika sitten mä olisin vielä sanonut, että jaksan yhä odottaa, se sanoo ja huokaisee syvään.</div><div style="text-align: justify;">Näen, miten se räpyttelee kyyneleen pois.</div><div style="text-align: justify;">- Mä tiedän, vastaan melkein kuiskaten.</div><div style="text-align: justify;">En pysty sanomaan muuta. Mitkään sanat eivät voi lohduttaa toista siinä hetkessä.</div><div style="text-align: justify;">- Voitko kuvitella, että mä uskottelin itselleni, ettei mun enää koskaan tarvitsisi olla tällaisessa tilanteessa. Halusin uskoa, että kaikki nämä tunteet merkitsi sitä, että meidän oli tarkoitus pysyä aina yhdessä, se sanoo ja kääntää katseensa poispäin musta.</div><div style="text-align: justify;">Matiaksen hartiat ovat painuneet lysyyn ja sen koko olemuksesta huokuu lohduttomuus.</div><div style="text-align: justify;">- Tää tuntuu varmaan susta valheelta, mutta niin mäkin halusin uskoa. Mua pelottaa ajatus, miten monta kertaa ihminen voi olla onnellisimmillaan ja heti perään joutua myöntämään, että näin ei voi sittenkään jatkaa, sanon ja purskahdan itkuun.</div><div style="text-align: justify;">- En mä halunnut, että tässä käy näin. En mä halunnut, että suhun koskaan sattuu. Yöllä mä mietin, että ihan sama, vaikka muhun sattuis koko loppu elämän näin paljon, jos sä vaan voisit elää onnellisena. Millään ei oo mitään merkitystä. Ei millään, kun mä tiedän, että on mun syy, että suhun sattuu, sanon ja peitän kasvot käsiini.</div><div style="text-align: justify;">- Välillä mua pelottaa, että teen itselleni jotain. Mulla on niin paha olla. En oo koskaan ollut näin hukassa itseni kans. Mä en tiedä mitä mä teen tässä elämässä ilman sua. Kaikesta huolimatta mä edelleen rakastan sua, jatkan, kunnes ääni lopulta särkyy.</div><div style="text-align: justify;">- Lili... Matias sanoo ja sen äänestä kuultaa huoli.</div><div style="text-align: justify;">Se irrottaa kädet mun kasvoilta ja nostaa hellästi mun leukaa ylös.</div><div style="text-align: justify;">- Tiedätkö en mäkään välitä. Ihan se ja sama oonko ihan paskana huomenna ja ikuisuuden sen jälkeen, mutta sä et saa tehdä itsellesi mitään.</div><div style="text-align: justify;">Matias halaa mua. Se puristaa niin lujaa, että kylkiin sattuu, mutta mä en välitä. Painaudun sitä vasten ja annan kaiken sen turrutetun kivun hyökyä päälle. Ja jossain syvällä sisimmässäni toivon, ettei se hetki päättyisi koskaan.</div><div style="text-align: justify;">Mutta eihän niin tietenkään tapahdu. Matias päästää mut halauksesta, mutta pitelee mua yhä käsistä kiinni.</div><div style="text-align: justify;">- Lili tiedätkö mitä? Mä uskon, että vaikka just nyt en osaa kuvitella minkäänlaista tulevaisuutta ja mun sydän on tuhannen palasina, me molemmat ollaan ansaittu onnellinen elämä. Kyllä kai tästä selviää. Jos ei vuoden tai kahdenkaan päästä niin joskus. Ehkä me törmätään joskus vanhoina kadulla ja muistetaan, että joskus ennen me tehtiin toisemme maailman onnellisimmiksi.</div><div style="text-align: justify;">Matiaksen sanat ovat liikaa. Miten kukaan voi sanoa mitään sellaista kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt sille.</div><div style="text-align: justify;">- Mä pelkään, että menetän sut ja teidät kaikki...</div><div style="text-align: justify;">Matias silittää kämmenselkääni ja pakottaa mut kohtaamaan sen katseen.</div><div style="text-align: justify;">- Me ehkä menetettiin toisemme, mutta ei kai sen tarvitse tarkoittaa sitä, että menettäisit meidät kaikki, se sanoo hiljaa ja nielaisee.</div><div style="text-align: justify;">Ja jostain syystä haluan uskoa sitä.</div><div style="text-align: justify;">- Matias... saanko mä vielä kaikesta huolimatta uskoa?</div><div style="text-align: justify;">Se laskee käden mun hartialle ja kyyneleet kimaltavat sen silmissä, kun se vastaa - Jeesuksen nimessä ja veressä.</div><div style="text-align: justify;">Siunaan sen pyynnöstä vielä sitäkin ja katselen miten se ylittää kadun, huiskauttaa sitten kerran hyvästiksi ja häviää kadunkulmaukseen.</div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-57713910671285935522023-10-14T22:26:00.003+03:002023-12-08T15:08:17.370+02:00varjele kaikelta pahalta #80<div style="text-align: justify;">Julle pakottaa mut palaamaan takaisin autiotupaan. Se hokee, ettei siitä ole apua kenellekään, jos mä palellutan itseni ja saan kaiken lisäksi keuhkokuumeen. Vänkään hetken vastaan, mutta Julle ei ota vastaväitteitä vastaan. Se tarttuu takkini hihasta kiinni ja kiskoo mut perässään sisälle. </div><div style="text-align: justify;">Uni ei kuitenkaan tule. Julle nojaa vartiopaikallaan seinään ja heittää tasaisin väliajoin lisää puita pesään. Se on näköjään päättänyt antaa muiden nukkua ja hoitaa hommat muiden puolesta. </div><div style="text-align: justify;">Yö tuntuu tiivistyvän. Pimeys nielaisee ulkona vielä hetki sitten erottuneet puut ja jättää meidät syleilyynsä. Päässäni vilisee miljoona ajatusta, mutta pakotan ne väkisin pysymään poissa sillä mikään niistä ajatuksista ei ole onnellinen. </div><div style="text-align: justify;">Jullekin on päättänyt vaipua hiljaisuuteen. Sen painuneet hartiat ovat ainoa syy, josta tiedän, että sekin ui syvissä vesissä. Meistä kummastakaan ei ole kuitenkaan rikkomaan jäätä, joka on kasvanut väliimme. Ehkä on kaikkien kannalta paras niin. Olenhan satuttanut tässä elämässä jo ihan tarpeeksi ihmisiä.</div><div style="text-align: justify;">Vasta aamuauringon säteiden levittyessä metsäaukiolle, Julle liikahtaa. Se kääntää katseensa muhun ja sen silmissä on jotain sellaista tuskaa, jota en toivoisi kenenkään joutuvan kantamaan. Ja siinä hetkessä mä tiedän, että paluuta entiseen ei enää ole. On vain ovia, joista voi kulkea eteenpäin ja joiden takana olevaa maailmaa ei kukaan pysty ennustamaan. </div><div style="text-align: justify;">Pudistan melkein huomaamattomasti päätäni ja päästän koko yön kantamani tuskan valloilleen. Kyyneleiden mukana tulee viha, katkeruus ja suru. Sellainen loputon epätoivon tunne, joka jäytää sisimmässäni vielä silloinkin, kun Matias vetää makuupussinsa vetoketjun auki ja toivottaa mulle hyvät huomenet, enkä mä kykene vastaamaan sen hymyyn. </div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Viimeinen vaellusosuus menee sumussa. Kuljen porukan perimmäisenä ja sanon haluavani nauttia rauhassa maisemista. Muille selitys menee läpi, mutta Julle vilkaisee mua kerran ja kohottaa kulmiaan. <i>Anna mun hetki kuvitella, ettei tää kaikki koskaan pääty, </i>yritän viestittää sille sanoitta.<i> </i></div><div style="text-align: justify;"><i>Lili,</i> s<i>ä tiedät, ettei sellaista maailmaa ole olemassa, </i>se tuntuu sanovan takaisin. </div><div style="text-align: justify;">Nielaisen ja kumarrun sitomaan kengännauhoja, joissa ei ole mitään vikaa. Kun viimein kohottaudun ylös, Julle on jo hävinnyt mutkan taakse muiden perään. </div><div style="text-align: justify;">Rinkka hiertää hartioita ja tuntuu jokaisella askeleelta kuin se olisi täynnä tiiliskiviä. Annan itseni velloa ajatuksessa, että olen ansainnut kaiken sen fyysisen kivun. Ainakin se jättää päässäni tilaa keskittyä vain siihen, miten selviydyn parkkipaikalle asti. Ja kun viimein polun päässä näkyy hahmoja, jotka makaavat maassa rinkka tyynynään, annan muiden luulla märkien poskien tarkoittavan hetki sitten vuodatettuja onnenkyyneleitä. Vain Jullen tietäväinen katse muistuttaa siitä, etten voi salata siltä niiden oikeaa alkuperää. </div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-83700396622182449322023-10-09T14:53:00.011+03:002023-12-10T17:35:13.999+02:00varjele kaikelta pahalta #79<div style="text-align: justify;">Herään keskellä yötä siihen, että mua palelee. Kamiinassa rätissyt tuli on hiipunut enää vaivoin kyteville hiilloksille. Kipinävuorossa ollut Julle näyttää nukkuvan seinää vasten makuupussiin kääriytyneenä. Se on niin lopen uupuneen oloinen, että mä en raaski herättää sitä. Pujahdan vain ulos omasta makuupussistani ja raahaudun kamiinan luo, jonka vieressä on vielä illalla valmiiksi hakattuja halkoja. Avaan lasisen luukun ja työnnän pari klapia sisään. Joudun puhaltamaan useita kertoja ennen kuin tuli kunnolla syttyy ja uskallan taas laittaa luukun kiinni.</div><div style="text-align: justify;">Katselen puisella laverilla makaavia hahmoja ja mietin, miten kiitollinen olen siitä, että olen täällä juuri heidän kanssaan. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, kun istuin hämyisen baarin pöydässä Jullen kanssa ja kuuntelin sen kännistä örvellystä. Tai kun Matias ilmestyi paikalle ja tarjosi mulle kyytiä kotiin. Tai kun odotin bussipysäkillä autoa, jonka en koskaan uskonut tulevan.</div><div style="text-align: justify;">Kosteus leviää silmiini ja yritän vaivihkaa pyyhkiä niitä paidan hihaan, kun Julle liikahtelee levottomasti muutaman metrin päässä.</div><div style="text-align: justify;">Olen väsynyt pidättelemään kyyneleitä. Väsynyt taistelemaan ajatuksiani vastaan, jotka hokevat, että tämän talven jälkeen mikään ei ole ennallaan.</div><div style="text-align: justify;">Itku ravistelee kehoa. Tärisen, vaikka tupaan on laskeutunut lämpö ja kamiina hohkaa kuumana vieressäni.</div><div style="text-align: justify;">Tulevaisuudessa on toivon rippeitä, mutta niiden rinnalle on sekoittunut sydäntä raastava huoli, että mitään tällaista ei enää koskaan ole.</div><div style="text-align: justify;">Pakotan itseni nousemaan ja haen samalla katseellani takkia, jonka luulen lojuvan jossain ulko-oven lähettyvillä. Siellä se makaa kasan päällimmäisenä. Nappaan siitä kiinni ja sujautan sen ylleni. Kengät ovat vielä märät ja pohjalliset ovat kuivumassa kamiinan lämmössä, joten sujautan jalat Matiaksen lämpimiin saappaisiin ja astun ovesta ulos kirpeään pakkasyöhön.</div><div style="text-align: justify;">Tähdet ovat piilossa pilviverhon takana, mutta lumisade on lakannut. Tarvon hangessa eteenpäin ja jään hengittelemään metsänreunaan. En uskalla mennä pidemmälle, vaikka en uskokaan, että törmäisin täällä susiin. Jotain itsesuojeluvaistoa on sentään vielä olemassa.</div><div style="text-align: justify;">- Arvasin, ettei kukaan muu palelluttaisi itseään täällä pakkasessa, Jullen ääni sanoo hiljaa vieressäni ja siinä on jotain sellaista lempeyttä, jota en ole koskaan aiemmin kuullut.</div><div style="text-align: justify;">- En saanut unta, vastaan, kun tiedän, että se kaipaa selitystä.</div><div style="text-align: justify;">Mulla ei ole voimia sanoa enempää.</div><div style="text-align: justify;">- Tiedätkö mitä Lili? Mä luulen, että nyt ois oikea aika olla viimein rehellinen. Sano ihan suoraan, että mikä mättää.</div><div style="text-align: justify;">Jullen ääni ei ole vaativa, mutta tiedän, ettei pakoreittiä enää ole.</div><div style="text-align: justify;">Hengitän pari kertaa syvään ja pohdin, miten aloittaisin kertomaan jotakin niin sekavaa ja samaan aikaan syvältä sisimmästä kumpuavaa.</div><div style="text-align: justify;">- Mä en lupaa, että sä ymmärtäisit tästä puoliakaan, joten pahoittelut jo etukäteen, sanon ja vilkaisen Jullea, joka vain nyökkää jatkamaan.</div><div style="text-align: justify;">- Kun äiti kuoli, mun maailma hajosi kahtia. Oli elämä ennen äidin kuolemaa ja elämä ilman äitiä. Tuntu, että en selviäis siitä koskaan. Että se Lilian, joka olin ollut, oli kadonnut pysyvästi. Se osa mua, joka ei vielä tiennyt, että kukaan ei pysyisi täällä ikuisesti. Lapsena ajattelin, että sitten kun vanhenisin, äiti ja isä olisivat yhä täällä. Että mun ei tarvitsisi koskaan jäädä yksin.</div><div style="text-align: justify;">Pidän hetken taukoa ja yritän samalla nielaista kurkkuuni noussutta palaa pois.</div><div style="text-align: justify;">- Äidin kuoleman jälkeen hoin itselleni, että isä oli yhä täällä. Se pitäisi musta huolen. Mutta sitten isäkin vietiin multa pois. Aloin ajatella, että ei kannattanut rakastaa ketään sillä kuitenkin joutuisin luopumaan kaikista niistä ihmisistä, joista välitin eniten. Ja silloin mä työnsin Matiaksen mun elämästä pois.</div><div style="text-align: justify;">Jullen katse kohtaa omani ja sen silmissä häilähtää ripaus myötätuntoa. Ihan kuin se olisi sanonut, että jos sä alat vajota liian syvälle, lupaan kiskoa sut vaikka väkisin pintaan.</div><div style="text-align: justify;">Ja jostain syystä olisin halunnut osata kertoa sille, miten paljon arvostin sen läsnäoloa.</div><div style="text-align: justify;">- Mä olen alkanut viime aikoina tajuamaan, että mun elämässä on liian monta ihmistä, jotka pelkään menettäväni. Mä olen päästänyt liian monta ihmistä niin lähelle, että jos yhdellekään niistä kävis jotain. Jos yksikään jättäis tämän maailman...</div><div style="text-align: justify;">Kyyneleet valuvat poskilleni.</div><div style="text-align: justify;">- Mä en kestäis sitä. Menisin ihan hajalle. Ja mä pelkään, että mua ei enää voisi korjata...</div><div style="text-align: justify;">Julle ei sano hetkeen sanaakaan. Se vain seisoo polvia myöten hangessa ja tuijottelee jonnekin kaukaisuuteen ennen kuin kääntää katseensa jälleen muhun.</div><div style="text-align: justify;">- Joskus musta tuntuu, että sä olet lasia ja joku voisi tahtoessaan hajottaa sut. Ja se pelottaa mua. Pelottaa melkein enemmän kuin mikään, mitä mulle itselleni voisi käydä. Sä olet Lili käynyt niin vaikeita hetkiä läpi, että välillä mä kysyn itseltäni, miten kukaan voi kantaa tuollaista taakkaa ja silti olla yhä täällä. Toisinaan kun sä hymyilet ja koko huone tuntuu silloin valaistuvan, pystyn uskomaan, että jonain päivänä sen hymyn takana ei ole niin paljon tuskaa.</div><div style="text-align: justify;">Jullen peukalo pyyhkii kyyneleen, joka on alkanut valua poskeani pitkin.</div><div style="text-align: justify;">Se on pelkkä hipaisu, mutta siinä on niin paljon hellyyttä, että tunnen lämmön väreilevän kehossani.</div><div style="text-align: justify;">- Lili... Maailmassa on paljon pahoja asioita, eikä ne koskaan täysin katoa. Mutta sen lisäksi on vielä enemmän hyvää. Mitä jos me uskottais siihen, että hyvä voi voittaa pahan. Että kun sä välität jostain ihmisestä, se merkitsee vielä enemmän silloinkin, kun se on siirtynyt tämän ajan tuolle puolen. Välittäminen pitää meidät hengissä. Se ajaa meidät tekemään asioita, joihin me ei edes uskottais kykenevämme. Vaikka särkynyt maljakko liimattais kuinka taitavasti, ei ne säröt koskaan katoa, mutta se liima auttaa pitämään ne palat koossa. Vaikka susta ei Lili koskaan enää tulis täysin sitä samaa pientä tyttöä, joka olit ennen sun vanhempien kuolemaa, osa sitä on yhä sussa. Ja mä uskon, että sä löydät sen vielä. Löydät sen puuttuvan palan, joka voidaan liimata takaisin paikalleen.</div><div style="text-align: justify;">Jossain syvällä sisimmässä tiedän, että Julle puhuu totta, mutta mun on silti vaikea uskoa sen sanoja. </div><div style="text-align: justify;">- Joskus mä olin ihan varma, että mun ja Matiaksen tiet on risteytynyt niin kauas toisistaan, että me ei voida enää löytää toisiamme. Ja jos mä olen ihan täysin rehellinen niin se sama ajatus pelottaa mua edelleen. Tavallaan mikään ei ole vialla, mutta silti mulla on sellainen olo, että jokin on pielessä. Mä olen tähän asti ajatellut, että se johtuu musta, koska olen ollut niin pitkään hajalla, mutta enää mä en ole varma siitäkään. Julle mitä mä teen? Mitä jos on virhe mennä naimisiin Matiaksen kanssa. Entä jos musta ei vain ole siihen?</div><div style="text-align: justify;">Julle puistelee lumet korkean kuusen alaoksilta ja vetää takkia tiukemmin ympärilleen. </div><div style="text-align: justify;">- Mä olen vähän huono neuvomaan tällaisissa asioissa. Mä en ole koskaan ollut menossa naimisiin kenenkään kanssa. Seurustelustakin mulla on kokemusta vain sen verran, mitä nyt nuorempana sekoiltiin. Ei se seurustelu silloin tähdännyt mihinkään. Tärkeintä oli se, että pystyi sanomaan kavereille, että mullakin on joku, se sanoo, huokaisee syvään ja jatkaa sitten - Ehkä mä haluaisin sanoa edes sen, että jos koskaan kumpikaan teistä päätyis sellaiseen ajatukseen, että päätätte luopua yhteisestä elämästä niin se ei ole teidän kummankaan vika. Silläkin ois kaikesta huolimatta joku syvempi tarkoitus. Taivaan Isä ei tee virheitä. </div><div style="text-align: justify;">Jullen sanat herättävät mussa jonkin uuden ja oudon häilyvän tunteen. Jonkin sellaisen syvemmän luottamuksen, että ei tässä tarvitse yksin pärjätä. Taivaan Isä kantaa käsissään. </div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-19800568948031172972023-09-29T17:15:00.004+03:002023-09-29T17:15:58.432+03:00siivet kantavatkeväällä luulin, ettei minua kiinnostavia töitä tulisi.<br />en pääsisi mihinkään.<br />en pärjäisi. en osaisi.<br />päädyin lopulta töihin lastensuojeluun, josta olin haaveillut pitkään.<br />kohtasin nuoria, joiden elämässä oli inhimillisesti epäreilut lähtökohdat.<br />näin pahoinvointia, itsetuhoisuutta ja toiveen siitä, että kuolema toisi sen ratkaisun sille kaikelle.<br />mutta näin myös onnistumisia, luottamusta tulevaan ja haaveita, jotka voisivat hyvin jonain päivänä olla totta. <br /><br />terapia on kasvattanut minulle vahvemmat siivet.<br />hetkittäin uskallan ajatella, että ehkä vielä joskus olen vähemmän rikki kuin nyt.<br />että ne siivet kantavat korkeammalle kuin vielä milloinkaan. <br /><br />kirjoittaessani viimeistä lukua huomisen laulu-kirjaan, yksi toinenkin pitkäaikainen haave toteutui.<br />minusta tuli kirjailija kaikkien näiden vuosien jälkeen.<br />ja siinä samalla täytin lupauksen, jonka olin tehnyt itselleni vuosia sitten.<br />että se käsikirjoitus, jota raapustin käsin koulusta otetuille konseptipapereille, päätyisi vielä joskus kansien väliin. <br /><br />tänään sain soiton, että minut oli valittu uuteen työhön.<br />kohtaamaan nuoria, joilla on huolta omasta tai läheisen jaksamisesta.<br />toivon, että osaan antaa heille eväitä elämään, jotta heidänkin haaveensa voisivat nähdä päivänvalon. Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-47553725739088626462023-09-04T23:06:00.001+03:002023-10-09T14:34:58.597+03:00varjele kaikelta pahalta #78<div style="text-align: justify;">Taivas väreilee tähtimeren loisteessa. Metsä on pilkkopimeä, mutta kuun luoma silta jättää hankeen kuin reitin, jota pitkin voisi kulkea sitä kohti. Julle on pysähtynyt joukon etummaisena, laskenut rinkkansa alas, kaatunut selkä edellä pehmeään lumikinokseen ja jäänyt makaamaan siihen. Ja muut ovat seuranneet sen esimerkkiä perässä. On aavemaisen hiljaista ja vain hengityksen tuomat huurteiset höyryt pakkasilmaa vasten muistuttavat, että jokin häiritsee yön levollista tunnelmaa.</div><div style="text-align: justify;">Matiaksen käsi hipaisee omaani kuin varmistaakseen, että olen yhä siinä. Enkä kykene vastaamaan sillä jokin riipaiseva tunne mahanpohjalla saa mut räpyttelemään silmiin kihonneita kyyneliä tuijottaesssani tähtikuviota suoraan yläpuolellani.</div><div style="text-align: justify;">Kassiopeia.</div><div style="text-align: justify;">Viisi kirkasta pistettä tummaa yötaivasta vasten. Viisi vierelläni kulkevaa ihmistä, joista on tullut näiden vuosien varrella perheeni. Ja jostain syystä pelkään, että se kaikki voisi vielä särkyä.</div><div style="text-align: justify;">Vilkaisen oikealla puolellani makaavaa hahmoa, joka on kääntynyt katsomaan mua.</div><div style="text-align: justify;">Aada kallistaa päätään ja tuntuu kuin se kysyisi - <i>onko kaikki okei?</i> Ja mä saan vaivoin nyökättyä sille takaisin, että kyllä mä olen, vaikka sisimmässä vellova suru on ottanut mut valtaansa.</div><div style="text-align: justify;">Severi on viimein se, joka rikkoo hiljaisuuden. Se nousee istumaan, hengittää hetken syvään ja sanoo sitten meidän kaikkien puolesta, että on aika jatkaa matkaa.</div><div style="text-align: justify;">- Mä olisin hetken päästä kaivanut makuupussin esiin ja jäänyt tähän yöksi, kun näytti, että te kaikki jäädyitte sinne hankeen kiinni, Julle sanoo ja virnistää perään.</div><div style="text-align: justify;">Pyöräytän silmiä ja tuhahdan sen suuntaan.</div><div style="text-align: justify;">- Älä viitsi asettaa itseäsi ylemmäksi. Tää koko homma oli sun idea, vaikka ei siinä, kyllä mä pidän tähdistä ja teistäkin. Tai, no tuon kommentin jälkeen ehkä vielä hitusen susta, Julius.</div><div style="text-align: justify;">Maiju on jo hilannut rinkan selkäänsä ja katselee nyt Jullea, josta näkee, että sen tekisi mieli kuitata jotain sille takaisin, mutta Severi on laskenut käden varoittavasti sen olkapäälle, joten Julle pysyy hiljaa.</div><div style="text-align: justify;">Nauraisin ääneen, mutta pihahdustakaan ei tule. Kerrankin Julle on saanut maistaa omaa lääkettään.</div><div style="text-align: justify;">- Mä alan pikkuhiljaa uskoa, että kun tästä reissusta kotiudun niin mua ei hetkeen näy missään. Tarvitsen ainakin viikon hermoloman tästä porukasta, Matias mutisee, mutta sen äänestä kuultaa nauru.</div><div style="text-align: justify;">- No niin. Nyt tää taas alkaa. Yllättyikö kukaan?</div><div style="text-align: justify;">Aada on nostanut kätensä ylös kuin sovinnon merkiksi, mutta senkin suupielet nykivät.</div><div style="text-align: justify;">Nousen hitaasti ylös. Kyyneleet ovat kuivuneet takin kaulukseen, mutta ympäristö näyttää vielä sumealta. Matias on hävinnyt Severin perään vedenheittoreissulle ja Aada ja Maiju ovat syventyneet keskusteluun selkä muhun päin.</div><div style="text-align: justify;">Nieleksyttää. Möykky rinnassa tuntuu kasvavan. Se puristaa jo jokaisella sisäänhengityksellä.</div><div style="text-align: justify;">- Lili? Jullen ääni on niin hiljainen, että se melkein hukkuu Aadan ja Maijun puheen alle.</div><div style="text-align: justify;">Mä en vastaa. En vain pysty.</div><div style="text-align: justify;">Julle harppoo ne vaivaiset metrit mun luo ja kiertää kädet mun ympärille.</div><div style="text-align: justify;">- Hengitä, jooko?</div><div style="text-align: justify;">Sen äänessä on ripaus huolta.</div><div style="text-align: justify;">Ja se jos jokin avaa viimein padot mun sisältä. Itku vavisuttaa koko kehoa, kun painan pääni sen olkapäätä vasten ja annan kaiken kivun vyöryä ylitseni.</div><div style="text-align: justify;">Hetken päästä tunnen kahden muun painautuvan mua vasten ja rutistavan koko painollaan. Ja siitä ei mene kauaa, kun vielä neljä kättä etsii paikkansa porukan ympäriltä.</div><div style="text-align: justify;">Olemme siinä niin kauan, että itku tyyntyy ja hengitykseni on tasaantunut. Muut siirtyvät kauemmaksi ja jättävät mut ja Matiaksen kahden.</div><div style="text-align: justify;">- Anteeksi, Matias kuiskaa pyyhkiessään viimeiset kosteat juovat kasvoiltani.</div><div style="text-align: justify;">- Ei Matias, ei sun tarvitse pyytää anteeksi, vastaan sille ja annan katseeni eksyä sen silmiin, jotka tuntuvat värähtelevän jonkin suuremman voiman vuoksi.</div><div style="text-align: justify;">- Mä en huomannut, että sulla oli paha olla, se sanoo ja näen sen hartioiden lysähtävän hitusen.</div><div style="text-align: justify;">- Silti, sanon ja jatkan sitten - Ei se johtunut susta.</div><div style="text-align: justify;">Matiaksen ripsiin on takertunut jäinen kide. On alkanut sataa lunta.</div><div style="text-align: justify;">- Musta tuntuu aina vaan niin pahalta, jos nään, että sulla ei oo kaikki hyvin, se sanoo ja huokaisee syvään.</div><div style="text-align: justify;">- Eikä sekään ole musta kivaa. Mutta en kyllä voi väittää, etteikö se kuuluis tähän kaikkeen, kun välittää jostain ihmisestä niin paljon, että sydämeen sattuu jo ajatuskin, mitä kaikkea toinen voi tuntea, sanon ja annan itselleni luvan käpertyä sen toppatakkia vasten.</div><div style="text-align: justify;">- Voi pahus, Matias sanoo, vilkaisee taaempana seisoskelevaa porukkaa ja jatkaa - Ne taitaa jo odottaa meitä.</div><div style="text-align: justify;">Katselen lumisateen läpi neljää hahmoa, joista yksi mustiin pukeutunut huitoo käsillään meitä kohti.</div><div style="text-align: justify;">- No, ei anneta niiden odottaa, sanon ja päästän haluttomasti Matiaksesta irti.</div><div style="text-align: justify;">- Ne alkaa vielä kuittailla, että miksi me ei menty jo aiemmin naimisiin, se sanoo ja hymynkare saa sen koko kasvot hehkumaan.</div><div style="text-align: justify;">- Joko sua kaduttaa, että lupasit jaksaa talven yli? kysyin siltä, kun olemme nostaneet rinkat selkään ja lähteneet tarpomaan hangessa muiden luo.</div><div style="text-align: justify;">- Ei, se vastaa ja jatkaa - Entä sua?</div><div style="text-align: justify;">Pudistan päätäni.</div><div style="text-align: justify;">Vaikka hetkittäin seurustelu oli tuntunut rankalta ja oli ollut vaikea luottaa siihen, että evankeliumi hoiti kipeitäkin asioita, en olisi halunnut kiirehtiä naimisiin. Tätä aikaa ei saisi enää koskaan takaisin.</div><div style="text-align: justify;">- Jatketaanko matkaa? Severi kysyy, kun saavumme sen rinnalle.</div><div style="text-align: justify;">- Pakkohan se on. Onneksi enää vaivaiset pari kilsaa, Matias vastaa ja sytyttää otsalampun katsoakseen karttaa.</div><div style="text-align: justify;">Lumisade on muuttunut niin sankaksi, että välillä näkee paremmin kulkea ilman valoa. Seuraan vain edessä tarpovan Maijun selkää ja toivon, että majapaikassa oleva kamiina alkaisi nopeasti lämmittää, jotta kohmeessa olevat vaatteet kerkeisivät yön aikana sulaa ja kuivua.</div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-66360045587400009512023-08-02T00:39:00.003+03:002023-10-09T14:54:38.792+03:00varjele kaikelta pahalta #77<div style="text-align: justify;">Lokakuu yllättää koleudellaan niin kuin joka ikinen vuosi aiemmin. Tuuli riepottelee puista pudonneita lehtiä katujen yllä ja saderintamat ovat enemmän tuttu kuin harvinainen näky, jos sattuu katsomaan ikkunasta ulos.</div><div style="text-align: justify;">Alkuviikko on kulunut soitellessa pappeja läpi. Osalla on kesä täyttynyt jo hyvissä ajoin rippikouluista, osalla matkan pituus ja majoituksen järjestäminen ovat nousseet esteeksi. Mua tilanne stressaa, Matiasta ei tunnu papin puuttuminen hetkauttavan. Se on muutenkin ottanut rennomman suhtautumisen hääjärjestelyiden suhteen, eikä se toisaalta kyllä yllätä mua. Sille ei ole väliä missä kirkossa meidät vihittäisiin tai minkälaisia koristeita juhlatilassa tulisi olemaan. Lähinnä sitä kiinnostaa vieraat, joita me ollaan alustavasti jo keretty miettiä. Lista tosin tuntuu pidentyvän päivä päivältä, eikä meillä ole mitenkään mahdollista pyytää reilua sataa viittäkymmentä ihmistä. On pakko pystyä karsimaan jostakin päästä.</div><div style="text-align: justify;">Valutan veden ämpäriin ja lorautan yleispesuainetta sekaan. Kämppä kaipaa siivousta ja mun mieli järjestystä sen kaiken kaaoksen keskellä. Nappaan siivouskaapista luutun ja pudotan sen ämpäriin. Sitten puristelen siitä ylimääräiset vedet ja alan hommiin. Pölyt saavat kyytiä, samoin mehutahrat, jotka huomaan keittiön lattiassa. Cd-soittimessa pyörii Pietarin oratorio. Sanat olen ajansaatossa oppinut muistamaan ulkoa. Se on yksi harvoja levyjä, joista isä oli todella pitänyt.</div><div style="text-align: justify;">Olen niin vauhdikas, että en edes kuule ulko-oven käyvän ja askelten siirtyvän ovensuuhun. Laulan vain antaumuksella mukana sitä kohtaa, missä Pietari alkaa vajota veteen ja huutaa hädissään apua Jeesukselta.</div><div style="text-align: justify;">- Onko tää joku häiden yllätysnumero?</div><div style="text-align: justify;">Käännyn ja näen Matiaksen virnuilevan ovensuussa.</div><div style="text-align: justify;">- Sinä senkin!.. vastaan sille muka raivoissani.</div><div style="text-align: justify;">Poimin rätin sankosta ja tähtään sillä Matiasta, joka kerkeää juuri ja juuri pois alta. Rätti osuu sen sijaan seinään, josta se valuu lattialle ja jättää perässään vesinoron.</div><div style="text-align: justify;">Matias nostaa rätin, pudottaa sen ohimennessään takaisin sankoon ja kaappaa mut tiukasti syliinsä.</div><div style="text-align: justify;">- Ootko sä ihan varma, ettet halua esiintyä? se kysyy kuiskaten korvaani, mikä saa mun kehon värähtämään kutituksesta.</div><div style="text-align: justify;">- Sä tiedät varsin hyvin, että mä vihaan esiintymistä, sanon sille ja yritän samalla vääntäytyä irti sen otteesta.</div><div style="text-align: justify;">- Sä häiritset mun siivousta, jatkan, kun se ei tee elettäkään liikahtaakseen.</div><div style="text-align: justify;">- Lili, odota vähän. Mulla on sellainen olo, että voisin vaan olla tässä koko loppuelämän.</div><div style="text-align: justify;">Mahanpohjassa muljahtaa. Kyllä mustakin oli ihana olla toisen lähellä. Toisinaan liiankin. Joskus oli tuntunut siltä kuin mun sisällä olisi roihunnut liekit, jotka kasvoivat sitä suuremmiksi, mitä pidempään toisen lähellä oli. Ja tulella oli vaarallista leikkiä. Niin isä oli lapsuudessa opettanut.</div><div style="text-align: justify;">- Matias, sä tiedät, että nyt on parempi, jos mä vaan jatkan siivoamista, sanon sille hiljaa ja toivon samalla, että elämä ennen avioliittoa ei muuttuisi sietämättömäksi.</div><div style="text-align: justify;">Matias päästää irti. Se luo vielä yhden kaipaavan katseen muhun ennen kuin se tarttuu lattialla lojuvaan imuriin ja alkaa vetää johtoa, jotta saa työnnettyä pistokkeen seinään.</div><div style="text-align: justify;">- Jatka keittiöstä. Kerkesin jo imuroida olkkarin ja eteisen, sanoin sille ja aloin puristaa ylimääräisiä vesiä luutusta.</div><div style="text-align: justify;">Kohta imurin äänet peittävät alleen soittimessa olevan levyn sävelet ja oma mieleni tyhjenee hetki sitten siellä kaihertaneista ajatuksista.</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Valo hiipii huoneeseen verhojen välistä ja vie aamuhämärän mennessään. Olen rampannut yön keittiössä juomassa vettä ja siitä hetken päästä vessassa, kun on tuntunut, että uni ei millään tule. Vuoroin on ollut kuuma tai jalat ovat olleet levottomat, eikä missään asennossa ole pystynyt rauhoittumaan. Terapeutti oli puhunut, että kannattaisi siinä tapauksessa nousta ylös ja palata sänkyyn vasta sitten, kun alkaisi kunnolla väsyttämään, ja että voisi yrittää ajatella, ettei se haitannut, vaikka ei saisi nukuttua. Yhden päivän jaksaisi ilman untakin ja töiden jälkeen voisi levätä ottamalla päiväunet.</div><div style="text-align: justify;">Mua oli stressannut. Stressannut koko naimisiin meno. Se, että mitä kaikkea pitäisi vielä järjestää ja hankkia. Mutta vielä sitäkin enemmän olin pohtinut sitä, että mistä mä voisin ikinä tietää, että mun ja Matiaksen kuuluikin elää toistemme rinnalla.</div><div style="text-align: justify;">Kyllä kaikki järjestyy, ja ei taivaan Isä anna meidän astella alttarille, jos se ei ole tarkoittanut niin, olin hokenut itselleni.</div><div style="text-align: justify;">Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos olisi pystynyt suhtautumaan kaikkeen yhtä leppoisasti ja luottavaisin mielin kuin Matias. Se oli aina osannut paremmin elää hetkessä ja olla murehtimatta liikaa tulevaa.</div><div style="text-align: justify;">Nousen ylös ja vilkaisen jakkaralla olevaa puhelinta, joka ilmoittaa akun olevan loppumaisillaan. Kaivelen laturin työpöydän laatikosta ja tungen sen piuhan puhelimeen kiinni. Sitten kääriydyn pörröiseen aamutakkiin ja raahaudun vessaan pesemään hampaita.</div><div style="text-align: justify;">Peilikuvan hahmo näyttää väsyneeltä. Hiukset ovat pörrössä ja silmien alla on varjot. Naurahdan ilmeelleni ja toivoin sydämeni pohjasta, että töissä ei olisi mitään ihmeellistä.</div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-29467371133209214052023-06-18T22:56:00.000+03:002023-06-18T22:56:00.164+03:00ajatuksia lapsettomuudesta<div style="text-align: justify;">Kun nuorempana kerroin mummolleni, etten koskaan haluaisi lapsia, sain vastaukseksi, ettei sellaista kannattanut toivoa sillä jos mieleni muuttuisikin, taivaan Isä muistaisi ajatukseni ja saattaisi olla siunaamatta lapsia elämääni.</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Ajatus äitiydestä on aaltoillut läpi elämän. Olen kipuillut siihen liittyvien asioiden kanssa niin pitkään, etten enää edes muista milloin siitä tuli niin vaikea aihe itselleni. Muistan lapsuuden kauhukuvat synnytyksistä, joissa jouduttaisiin valitsemaan lapsen tai äidin henki, kun molempia ei olisi mahdollista pelastaa. En tiedä, mistä ajatus on pesiytynyt päähäni sillä kukaan lähipiiristäni ei ole käynyt läpi tällaista. Ehkä osansa tähän kaikkeen on tehnyt pienen tytön mukanaan kantama kuolemaan liittyvä trauma, kun pikkuveli laskettiin valkoisessa arkussa hautausmaan multiin.</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Kun ensimmäistä kertaa yksi ystävistäni tuli käymään lapsensa kanssa kämpälläni muutamia vuosia sitten, koin hämmentävää ristiriitaisuutta, kun eri elämäntilanteemme tuntuivat vievän häntä kauemmaksi minusta. Minun oli vaikea iloita toisen sylissä makaavasta lapsesta, vaikka näinkin, miten onnelliseksi se teki ystäväni.</div><div style="text-align: justify;">En tiedä oliko se kipua siitä, että itselläni oli seurustelusuhteen päättyminen takana ja pelkäsin, ettei tulevaisuudessa rinnallani kulkisi edes toista ihmistä.</div><div style="text-align: justify;">On ollut myös vaikeaa yhtyä joidenkin ystävieni toiveisiin tai unelmiin suurperheestä, kauniista raskausvatsoista ja pienistä vastasyntyneistä tuhisemassa vieressä, kun oma pelko äitiydestä on tuntunut vähintään Mount Everestin korkuisen vuoren ylittämiseltä silmät sidottuina ja takaperin.</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Vaikka takana on vuosi psykoterapiaa ja ympärilläni kaikki mahdolliset tuki- ja turvaverkot, en ole päässyt siitä ajatuksesta eroon, että tästä aiheesta on toisinaan vaikeaa puhua ääneen, kun tuntuu, että saattaa tulla liian helposti väärinymmärretyksi.</div><div style="text-align: justify;">On riipaiseva tunne samaan aikaan toivoa, että saisi kokea äitiyden ja vanhemmuuden, ja kuitenkin pelätä sitä niin paljon, että ajatus kaksin vanhoiksi elämisestä tuntuu hetkittäin jopa lohdulliselta.</div><div style="text-align: justify;">Välillä tuntuu, että kaikki ympärilläni ovat saamassa lapsia tai ovat jo perheellisiä. Silloin pysähdyn miettimään, miten sekin pelottaa, ettei lapsia itselle syntyisikään. Mitä jos minun ei ole koskaan mahdollista tulla raskaaksi.</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Toivon, että meihin lapsettomiin aviopareihin suhtauduttaisiin neutraalisti sillä en ainakaan omalla kohdallani kaipaa läheisten lohdutukseksi tarkoitettuja lauseita siitä, että kyllä me vielä saamme lapsen tai myöskään kaipaa kyselyitä siitä, onko lapsi mahdollisesti jossakin vaiheessa tulossa. On parasta antaa jokaisen itse kertoa se mitä on kerrottavaa juuri sillä tavalla kuin he sen itse parhaaksi näkevät, ja juuri niille, keille he sen haluavat jakaa.</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Rukous on antanut voimia niiden hetkien keskelle, kun kuukauden odotuksen jälkeen raskaustesti on näyttänyt vain yhtä punaista viivaa tai menkat ovat alkaneet useamman päivän myöhässä ja mieleen on kerennyt pesiytyä toivo siitä, että kannan sisälläni pientä ihmettä ennenkuin raadollinen todellisuus on pudottanut maanpinnalle. Silloin, toivon vielä ollessa suurimmillaan, olen löytänyt itseni haaveilemasta, mitä kaikkea voisimme perheenä tehdä ja miten ihmeellisellä tavalla elämämme muuttuisi.</div><div style="text-align: justify;">Vielä en voi tietää jääkö sylini tyhjäksi, mutta on turvallista päättää iltarukous sanoihin, että tapahtukoon taivaan Isä sinun tahtosi.</div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-2615430718877554552023-05-31T00:19:00.002+03:002023-05-31T00:19:54.044+03:00jääkö sylini tyhjäksi<div style="text-align: left;">kuulethan rukoukseni pienistä varpaista vierelläni,</div><div style="text-align: left;">vaikka niin monesti kipuilen,</div><div style="text-align: left;">ettei minusta ehkä kuitenkaan</div><div style="text-align: left;">ole toista suojelemaan tai rakastamaan</div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">näithän sydämeeni,</div><div style="text-align: left;">miten lapsena sen valtasi katkeruus,</div><div style="text-align: left;">kun annoit enkeleittesi kantaa pois veljeni</div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">tiesithän, että silloin aloin pelätä lasteni kuolemaa,</div><div style="text-align: left;">joiden en toivonut syntyvän tähän maailmaan</div><div style="text-align: left;">sillä uskoin, etten olisi koskaan valmis heistä luopumaan</div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">jääthän silloinkin rinnalleni kulkemaan,</div><div style="text-align: left;">kun tuntuu, etten pystyisi äidiksi kasvamaan</div><div style="text-align: left;">ja lupaathan,</div><div style="text-align: left;">että luot pienoisen sydämen sykkimään,</div><div style="text-align: left;">jos silloin saa tapahtua sinun tahtosi</div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-10135872607757584682023-05-05T13:20:00.006+03:002023-05-05T13:20:59.876+03:00kehosi on kaunis<div style="text-align: justify;">Ala-asteella se siro, hoikka ja painokäyrän alapuolella kulkeva minä, sai usein kuulla, miten mun vatsalihakset näkyy ja että mun kroppa näyttää hyvältä.</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Tunsin mun kehon omaksi. Mulla oli hyvä olla itseni kanssa. Mutta kaikki kuitenkin muuttui yläasteella, kun murrosiän mukanaan tuomat muutokset saivat mun painon nousemaan ja reidet kasvamaan. Puntarilla käynti alkoi ahdistaa, vaikka painokäyrän mukaan sen pituisena olin ihan normaaleissa lukemissa. Läheisten ystävien kipuilut oman kehon kanssa heijastuivat siten, että rivien välistä ymmärsin myös mun olevan jotenkin vääränlainen. Aloin peitellä välitunneilla reisiä ja vatsaa käsillä. Ahdistuin vaatteista, jotka päällä vatsalla oli tilaa hengittää. Joinakin päivinä jätin ruokia syömättä ja elin pelkällä leivällä, jotta keho muuttuisi takaisin sen alakoulussa olleen tytön mittoihin.</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Kun viikon syömättömyyden jälkeen koin sellaiset vatsakrampit, että pelkäsin kuolevani mahassa olevaan kasvaimeen ja äiti oli sitä mieltä, että mulle pitäisi kohta varata aika lääkärille, tajusin alkaa taas syömään ja vatsakivut hävisivät, päätin, etten enää koskaan tekisi itselleni samaa uudestaan.</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Yläaste ja murrosikä jättivät kuitenkin jälkensä. Yhä edelleen kamppailen sen kanssa, että toisinaan olo omassa kropassa ahdistaa ja on vaikea löytää sellaisia vaatteita, joissa olisi hyvä olla. Tunnen surua siitä, miten monet muut käyvät elämässään läpi samankaltaisia asioita ja uskovat olevansa jotenkin vääränlaisia. Vaikka sitä ei ehkä uskoisi, lähipiirissäsi on varmasti joku sellainen, josta ulospäin tulee sellainen olo, että tuolla ei ole mitään syytä olla tyytymätön omaan ulkonäköönsä, saattaa se ihminen kuitenkin käydä sisimmässään suurta kamppailua ja kokea, että hän ei riitä itselleen. Joskus oma mieli on pahin vihollisemme. Voi kun osaisimme katsoa itseämme peilistä hyväksyvästi ja luottaa siihen, että kelpaamme juuri sellaisina kuin olemme.</div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-27734348726513203452023-04-21T17:54:00.002+03:002023-10-09T14:20:39.194+03:00varjele kaikelta pahalta #76<div style="text-align: justify;">Sytytän parvekkeelle tunnelmavalot ja kääriydyn vilttiin istuessani puulalavoista rakennetulle sohvalle. Siitä on tullut kesän aikana mun rauhoittumispaikka. Päiväkirjan sivu täyttyy edellisinä päivänä tapahtuneista jutuista, mun ajatuksista ja peloista liittyen avioliittoon ja kaikista niistä tunteista, jotka kertovat siitä, että Matiaksesta on tullut pysyvä osa mun elämää.</div><div style="text-align: justify;">Lauantaina se oli soittanut aamuyöstä, että kerää kimpsut ja kampsut kasaan, oon tulossa hakemaan. Se oli ajanut sen sedältä ostamallaan Audilla pihaan ja ojentanut silmälappuja mun noustessa kyytiin.</div><div style="text-align: justify;">- Et sitten kurki, se oli vielä varmistanut, ja lähtenyt sitten paahdattamaan kohti jotain mulle vielä epämääräistä määränpäätä.</div><div style="text-align: justify;">Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen se oli pysäyttänyt auton ja sanonut, että mulla oli lupa riisua silmälaput ja nousta autosta. Mä olin räpytellyt hetken aikaa ja yrittänyt totutella kirkkaaseen auringon paisteeseen.</div><div style="text-align: justify;">Matias oli johdattanut mut pitkospuita pitkin lintutornille ja kaivanut repustaan kiikarit molemmille.</div><div style="text-align: justify;">- Nyt sitten vaan odotellaan, se oli sanonut ja hymyillyt niin rakastavasti, että mulla oli ottanut ihan mahanpohjasta.</div><div style="text-align: justify;">Aika oli kulunut jutellessa ja syödessä eväitä. Matias oli kaivanut lämmintä kaakaota ja voileipiä repustaan ja tarjoillut vielä lopuksi korvapuustit.</div><div style="text-align: justify;">Ja sitten ne olivat hiljalleen tulleet. Mä olin kuullut ne jo kaukaa ja noussut ylös tähystämään niitä kiikareilla. Ensin olivat saapuneet kurjet. Sitten joutsenparvi. Ne olivat liitäneet ylitsemme kaakattaen ja hävinneet sitten taivaanrantaa kohti.</div><div style="text-align: justify;">- Käännäppä niitä kiikareita tännepäin, Matias oli huikannut ja olin hetken pyörinyt ympyrää ihmetellen, että mitä se oikein halusi mun näkevän ennen kuin olin laskenut kiikarit silmiltäni ja nähnyt sen polvillaan mun edessä.</div><div style="text-align: justify;">Kaikki oli pysähtynyt hetkeksi. Mun oli pitänyt vetää muutaman kerran henkeä ennen kuin olin pystynyt katsomaan sitä uudelleen.</div><div style="text-align: justify;">- Lili. Sä tiedät, että mä en osaa kirjoittaa runoja tai kertoa kovin romanttisia juttuja. Mä voin vannoa käsi sydämellä, että mä yritin väsätä jotain ajatuksia paperille, mutta ei siitä tullut mitään. Tuntu jotenkin luontevammalta vaan sanoa niitä asioita, mitä tässä hetkessä tulee mieleen.</div><div style="text-align: justify;">Nielaisin. Sydän pamppaili rinnassa.</div><div style="text-align: justify;">- Mä luulen, että sä tiedät jo miten paljon mä rakastan sua. Vaikka tää meidän matka tähän asti on ollut mutkia ja ehkä vois sanoa kivikkojakin täynnä niin silti mä ajattelen, etten vaihtais mitään pois. On ollut tärkeä saada kasvaa niin yksin kuin yhdessä. Välimatka ja ne ajat, kun ei oltu tekemisissä, toi vaan varmuutta siitä, että ketään muuta en edes haluais. Sä oot ollut mulle siitä meidän ekasta vaellusreissusta asti se nainen, jonka haluan jonain päivänä viedä vihille. Tuletko sä Lili mun vaimoksi?</div><div style="text-align: justify;">Sanoja ei ollut tullut. Vaivoin olin saanut nyökättyä ja rynnännyt sen jälkeen halaamaan Matiasta. Jostain se oli kaivanut vielä sormuksen ja pujottanut sen sitten mun vasempaan nimettömään.</div><div style="text-align: justify;">- Mä oon vaan niin onnellinen, ettet ehkä usko, olin viimein saanut sanottua sille.</div><div style="text-align: justify;">- Jos sä olet yhtä onnellinen kuin mä niin se on helppo uskoa, se oli sanonut ja virnistänyt perään.</div><div style="text-align: justify;">Illalla me oltiin ajeltu ympäri kaupunkia ja sovittu, että pidetään kihlaus ainakin sen päivän ihan vain omana tietona. Seuraavana päivänä olisi seurat, joihin luultavasti tulisi suurinosa meidän ystävistä. Sitten näkisi kuinka moni huomaisi ilman vinkkaamista, että tässä oli taas yksi pari kaveriporukasta menossa naimisiin.</div><div style="text-align: justify;"><br /></div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-19584442946638224902023-04-02T01:06:00.001+03:002023-04-02T01:06:39.064+03:00hyvästitToivon, että voisin vihata sinua, mutta kylmät sanat eivät tule mieleeni, vaikka kuinka yritän. Tunnen vain viileät kyyneleet poskipäilläni, jotka kertovat, että sydämeni muistaa sinut yhä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, kun en ole nähnyt sinusta vilaustakaan.<br />Usein mietin, miten elämäsi jatkui eromme jälkeen. Minä palasin takaisin kotiin. Sinä sen sijaan jouduit jäämään kaiken sen paskan keskelle ja kertomaan perheellesi yksin, että minä olin jättänyt sinut jo toisen kerran.<br />Toivon, että vihaisit minua. Ehkä minun olisi silloin helpompi kohdata sinut uudelleen.<br />Tiedätkö, että pitkään ajattelin, että olin ansainnut sen kaiken. Sen pahan olon, joka tuli aina vain niiden hyvien päivien jälkeen. Kun olin tullut huoneeseesi kertomaan, että haluan vieläkin olla sinun kanssasi, mutta jo seuraavalla viikolla väliimme olisi voinut kasata kivistä muurin.<br />En tiennyt, ja jotenkin uskon, ettet sinäkään tiennyt, että kaikki olisi lopulta vain ohikiitäviä hetkiä. Nekin hetket, jolloin minusta tuntui, että olit kallio, johon voisin aina nojata.<br />Meistä ei ollut kasvattamaan juuria samalle maalle. Ei lupaamaan toisillemme - kunnes kuolema erottaa.<br />Sen sijaan itkin siskosi asunnon sohvalla, kun kerroin miten lähellä olin käynyt kuolemaa vuoksesi.<br />Toivon sinun ymmärtäneen, ettei se johtunut sinusta vaan meistä. Siitä, että sydämeni yritti koko ajan kertoa, ettei meitä oltu luotu toisillemme. Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-80618101936364763492023-02-21T13:48:00.002+02:002023-02-26T20:19:18.236+02:00varjele kaikelta pahalta #75<div style="text-align: left;">Vetelen pensselillä vielä viimeisen laudan valmiiksi ja istuudun sitten hetkeksi nurmikolle. Maalaaminen on yllättänyt fyysisyydellään. </div><div style="text-align: left;"> Keväällä olin tarttunut Jullen ehdotukseen, että mennään porukalla sen tutun firmaan kesätöihin maalaamaan talojen seiniä, ja tässä sitä nyt oltiin. Hikisenä ja lopen uupuneena. Vaatteet ja hiukset maalissa.</div> - Mitä sä siellä haaveilet? kuulen Aadan huikkaavan talon toisesta päästä.<div> - Että olisin rannalla palmujen alla ottamassa aurinkoa ja joisin limpparia lasipullosta.</div><div> - No sitten ei auta ku tehdä kovasti töitä, et voidaan lähtä sitten, kun suomen syksy tai talvi alkaa masentamaan ja halutaan päästä ottamaan iisimmin. Vai mitä?</div><div> - Niin. Ei kai se auta kuin jaksaa, kun on kerta lupautunut koko kesäksi hommiin. Mä kyllä mietin, että miten ihmeessä selviän vielä kuukauden. Oon jo nyt ihan rikki. Mulle on tullut varmaan viis uutta lihasta. Ainakin siltä tuntuu, kun meen töiden jälkeen kämpälle ja särkee niin oudoista paikoista, että epäilen, että siellä kuuluis edes olla mitään sellaista, jota voi jotenkin tässä työssä rasittaa, sanon. </div><div> Hörpin loput vedet taltuttaakseni päivittäin piinaavan janon tunteen ja olen onnellinen, että termospullon ansiosta vesi pysyy viileänä koko päivän, vaikka olisi kunnon hellettäkin. </div><div> Matias oli ehdottanut, että olisin ollut sen parina, mutta olin joutunut sanomaan, että ehkä olisi parempi, että se menisi Jullen kanssa. Olin epäillyt, että meille tulisi turhia riitoja, ja muutenkin ajatus siitä, että kummallakin olisi myös omaa aikaa, oli tuntunut hyvältä. </div><div> - Maalaan vielä nää pari kohtaa loppuun ja voidaan sitten alkaa pakkaamaan kimpsut ja kampsut, Aada sanoo tullessaan hakemaan lisää maalia. </div><div> - Juu. Ei kiirettä.</div><div> Kun työ on saatu valmiiksi, huikkaamme heipat talon omistajalle, joka kiittelee vuolaasti siististä työnjäljestä ja lopputuloksesta, ja yrittää vielä kerran saada meitä tulemaan sisälle pullakahveille, mutta joudumme sanomaan, että meillä on jo vähän kiire harrastusten pariin. Olemme kerta sopineet menevämme pelaamaan rantalenttistä poikien kanssa. </div><div> - Kerroppa miten teillä menee Matiaksen kanssa? Aada kysyy, kun hiljennän liikennevaloihin, jotka ovat juuri vaihtuneet punaiseksi. </div><div> En tiedä, mistä aloittaisin tai mitä ylipäätään sanoisin. </div><div> - Ihan rehellisestikö? kysyn.</div><div> - Tietysti, Aada vastaa. </div><div> - No aluksi kaikki oli pelkästään ihanaa. Ehkä se oli just sitä aikaa, mistä puhutaan, että nähdään elämä vähän kuin aurinkolasin linssien läpi. Oli mukavaa kävellä toisen kanssa käsikädessä ja saada viettää aikaa yhdessä. Käytiin aika paljon läpi meidän lapsuutta ja nuoruutta, kun meillä on kummallakin niin erilaiset taustat. On ollut jännä kuulla, että mitä se on vaikka ajatellut musta silloin riparilla. Jotenkin sitä kai oletti, että ainoa haaste seurustelussa on se, että tulee riitoja tai kinastellaan jostain ihan tyhmistä pikkujutuista, mutta ei se sitten ollutkaan ihan sellaista, mitä kuvitteli. Välillä on ollut niin rankkaa, että on tuntunut, että miten tätä enää jaksaa, kun tekis mieli vaan itkeä, kun on niin suuri ahdistus ja paha olo päällä. Vaikka puhutaan jatkuvasti rajoista ja siitä, että mitä me ajatellaan seurustelussa sen läheisyyden olevan niin silti ne rajat rikkoontuu. Monesti tuntuu, että mulle se kaikki on jotenkin helpompaa. Pystyn olemaan toisen vieressä ilman, että herää mitään seksuaalisia ajatuksia, mutta Matiakselle se ei olekaan ihan niin yksinkertaista. Mulla meni pitkään uskoa, että ei se voi vaan naksauttaa jotain tiettyä ajatustapaa sen päähän ja päättää, et nyt en vaan mieti mitään, kun kroppa kuitenkin välittää koko ajan jotain viestiä, että miten hyvältä tuntuu olla toisen lähellä. Ehkä pahinta on se, kun on päättänyt, että ei enää tällaista, koska tää tuntuu niin pahalta ja kumpaankin sattuu lopulta, mutta silti ei vaan pysty. Tulee sellainen ajatus, että mä oon jotenkin heikko ja huono uskovainen, että ei kenelläkään muulla ole näin vaikeaa tai ei ne kamppaile samalla tavalla näiden asioiden kanssa, sanon ja joudun hengittämään muutaman kerran rauhallisesti syvään sillä puhuminen on saanut mut hengästymään.</div><div> - Mm... Häpeä on usein niin voimakas tunne, että se tuo sellaisiakin ajatuksia päähän, jotka ei oo millään tasolla tosia tai relevantteja. Joskus tuntuu, että häpeä on oikein suomalaisten sairaus. Me hävetään niin usein ja ihan turhiakin juttuja. Tehdään asioista suurempia kuin ne on. Ootteko te kuitenkin jaksaneet pyytää evankeliumia aina silloin, kun on ollut tarvetta? Aada kysyy. </div><div> - Nojoo. Ollaan me, vaikka sekin tuntuu välillä nousevan monimetriseksi kynnykseksi. Tulee sellaisia ajatuksia, että nyt se ihminen miettii, että taasko ne on mennyt tekemään jotain, että eikö ne osaa olla erossa toisistaan, mutta jostain sitä aina saa lopulta voimia kysyä. En oo varmaan aikoihin rukoillut niin paljon kuin sen jälkeen, kun alettiin seurustella. Sekin on antanut voimia jaksaa uskoa, kun on halunnut ajatella, että taivaan Isä on luvannut kuulla ne rukoukset, vastasin. </div><div> - Mä haluaisin ajatella, että ei kukaan mieti tuollaista tai ainakin toivon, että ei mieti, kun me ollaan kuitenkin kaikki ihan yhtä syntisiä ja jokaisella on tarve kuulla evankeliumia, jotta jaksais pysyä uskomassa, että vaikka ne syyt oliskin erilaisia niin ei se silti tee sinusta tai Matiaksesta yhtään sen huonompaa tai jostain muusta ihmisestä parempaa. Samalla viivalla ollaan nyt ja tulevaisuudessakin. </div><div> Siunaamme toinen toisiamme. Hetken tuntuu, kuin aurinko paistaisi kirkkaammin. On taas kevyempi olla. Ahdistus on painunut jonnekin taka-alalle.</div><div> Kämpällä heitän työvaatteet pesukoneeseen ja raahaudun suihkuun. Kylmä vesi virkistää ja saa ajatukset taas kulkemaan ihan erillä tavalla. Olen kiitollinen, että mulla on tuollainen ystävä kuin Aada, jolle pystyn puhumaan avoimesti. Tiedän, että jos sellaiset ihmiset puuttuisivat elämästäni, en mitenkään jaksaisi omin voimin kannatella itseäni uskomassa. </div><div> Illalla on turvallista ristiä kädet yhteen ja ajatella - Tapahtukoon taivaan Isä sinun tahtosi. </div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-9600183623902117612023-02-14T13:13:00.002+02:002023-02-14T13:13:22.611+02:00maalasit taivaalle auringon kun elämä toi eteeni mustia pilviä<br />ja mieleni oli solmussa<br />kun tuntui siltä, ettei kukaan välitä<br />ja yritin vain selviytyä päivästä seuraavaan<br />sinä maalasit taivaalle auringon<br />ja puhalsit pilvet pois<br />laskit käden hartioilleni<br />ja kerroit,<br />että vielä tulee sellaisia päiviä,<br />jolloin kyyneleet on pyyhitty pois<br />ja sydämessä on jälleen tilaa rakastaa<br />sillä eihän mikään korjaa ihmistä enempää<br />kuin se,<br />että näkee itsensä kokonaiseksi,<br />hyväksytyksi ja rakastetuksi<div><br /></div><div><br /></div><div>Ihanaa ystävänpäivää! ❤️</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">ps: yritän saada mahdollisimman pian kirjoitettua jatkoa Varjele kaikelta pahalta - novellisarjalle. Ois ihana pystyä keskittymään pelkästään siihen, mutta tällä hetkellä kaikki energia ja suurin osa vapaa-ajasta menee siihen, kun työstän mun kirjan käsikirjoitusta, joka menee huhtikuussa lukupiirille luettavaksi ja toivon mukaan (pidän sormet ristissä) elokuussa painoon. Kerron lisää heti, jos ja kun asiat menee eteenpäin. Kiitos teille, jotka ootte eläneet mun mukana tätä projektia! Toivon niin, että niin teidän kuin munkin odotus palkitaan vielä. Eihän tän aloittamisesta oo kuin 11 vuotta :D Ja kiitos vielä teille kaikille lukijoille ja kommentoijille. Teette tästä blogin kirjoittamisesta kaiken tän arvoista! Eli kiitos, kun ootte! ❤️</div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-27313642352224264672023-01-06T20:27:00.004+02:002023-01-06T20:27:50.622+02:00missä minun paikkani on tässä maailmassa<div style="text-align: justify;">Juureton. Siltä minusta tuntuu juuri nyt, vaikka elämä on suhteellisen vakaata ja tälläkin paikkakunnalla olen kerennyt asua jo puolentoista vuoden ajan.</div><div style="text-align: justify;">Amerikassa asuessani sain ympärilleni perheen. Niistä ihmisistä tuli minulle veljiä ja siskoja. Ja vanhemmista kuin varaäiti ja varaisä. Minulla oli turvallinen ja rakastettu olo. Silti kaiken sen uuden kulttuurin, vieraan kielen ja uusien ihmisten luona kaipasin kotiin. Kaipasin suomeen.</div><div style="text-align: justify;">Espanjassa asuessani koin yhteyttä uskovaisten keskellä. Oli ihana päästä perjantain lauluseuroihin ja saada kuulla evankeliumia ja laulaa suomenkielellä. Silti sielläkin tunsin kaipausta kotiin.</div><div style="text-align: justify;">Vasta nyt asuessani aviomieheni kanssa yhdessä suunnittelemassamme kodissa, jonka laattoja ja keittiön kaappeja olen saanut olla valitsemassa, olen alkanut ymmärtää, etten lopulta edes tiedä, mitä kaipaus kotiin minulle merkitsee.</div><div style="text-align: justify;">Onko se turvallisuuden tunnetta vai sitä, että oma koti tuntuu kotoisalta. Vai onko se sitä, että uusi kaupunki on alkanut tulemaan tutummaksi ja että elämässäni on ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa arkeani.</div><div style="text-align: justify;">Olen tuntenut niin usein näiden vuosien aikana yksinäisyyttä, että olen alkanut uskoa, ettei elämässäni voi enää edes tulla sellaista vaihetta, etten kipuilisi sen asian vuoksi.</div><div style="text-align: justify;">Rakastan tutustua uusiin ihmisiin ja keskustella syvällisiä, mutta samaan aikaan on raskasta kysyä yhä uudelleen ja uudelleen iltakylissä ihmisten nimet ja mitä he opiskelevat tai missä ovat töissä vain huomatakseen, että seuraavalla kerralla ei muista enää nimiä, eikä ammatteja.</div><div style="text-align: justify;">On ehkä vielä ihanampaa nähdä perhettä kuin tavallisesti, kun nykyään ne kerrat ovat harvassa välimatkojen vuoksi, mutta silti tunnen pistoksen joka kerta sydämessäni, kun äitienpäivä tai jokin muu koko perheen kokoava päivä en menekään kotiin muiden sisarusten tavoin. Koen ehkä ulkopuolisuutta ja surua, etten ole saman arvoinen kuin muut. Lähinnä sen vuoksi, että tietysti muiden on helpompi kysellä kuulumisia useammin, kun he myös näkevät toisiaan useammin.</div><div style="text-align: justify;">Yhä edelleen pohdin sitä, missä minun paikkani on tässä maailmassa ja tällä maapallolla. Mitä työtä tulen tekemään ja koenko tai kokevatko muut ihmiset sen arvokkaaksi. Missä tulen asumaan ja koenko siellä olevani viimein kotona. Saanko koskaan olla äiti lapselleni tai lapsilleni.</div><div style="text-align: justify;">Tätä kaikkea en tiedä ja se ahdistaa. Ahdistaa keskeneräisyys ja tietämättömyys. Voi kun voisin jo olla perillä siellä jossain, mikä minua odottaa tulevaisuudessa.</div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-55482973752712116012023-01-01T20:01:00.002+02:002023-02-21T13:49:28.149+02:00varjele kaikelta pahalta #74<div style="text-align: left;">Ravintolavaunu on täyttynyt ihmisistä, jotka istuvat tuopin tai kahvimukin äärellä ja selailevat puhelimiaan. Lasken nurkkapöydälle vesipullon ja istuudun reppuni viereen mustalle nahkapenkille. Tämä on kaikista miellyttävin tapa matkustaa junassa. Ei tarvitse ahdistua viereen änkevistä matkustajista tai takana ölisevistä itsensä humalaan juoneista vanhoista miehistä, jotka eivät pysty olemaan juomatta, vaikka konduktööri olisi käynyt muistuttamassa asiasta useampaankin otteeseen.</div><div style="text-align: left;"> Elämä tuntuu kiitävän ohi vilisevien maisemien lailla. En osaa pysähtyä, vaikka mieli on alkanut ajelehtia. Ihan kuin tietynlaiset rajat olisivat tulleet lähemmäksi minua.</div><div style="text-align: left;"> Olen alkanut tajuta, että en ehkä enää koskaan pysty elämään ilman sitä kaikkea vastuuta, mitä aikuisen arki ja työ tuovat mukanaan. Jonain päivänä en ehkä enää kanna huolta pelkästään itsestäni vaan myös toisesta, jolle sylini on suurin turva mitä vain voi olla ja samaan aikaan koko maailma.</div><div style="text-align: left;"> Matias on ottanut useita kertoja puheeksi kihloihin menemisen. Tiedän, mitä se ajattelee. Sille ei ole väliä tapahtuuko se kesän aikana vai syksyllä, mutta pidempään meistä ei kumpikaan taida jaksaa odottaa.</div><div style="text-align: left;">Rippikoulussa tyttöjen illassa isonen oli avautunut seurustelun kipukohdista. Siitä, miten läheisyys voi rikkoa ja hajottaa. Että miten tärkeää olisi pystyä keskustelemaan läheisten ystävien kanssa, ja siitä että olisipa kaikilla elämässään edes yksi sellainen ihminen, jolta jaksaisi ja uskaltaisi kysyä evankeliumia, jos kävisi niin, että yhdessä lankeaisi.</div><div style="text-align: left;"> Suviseurat olivat olleet hetken hengähdyspaikka. Ei ollut tarvinnut kipuilla sen kanssa, että toisen vieressä on niin mukava olla ja että rajat tuntuvat häilyvän jatkuvasti. Välillä seurustelu oli tuntunut rankemmalta kuin ajatus sen päättämisestä. Miksi taivaan Isä salli kaiken sen tapahtua. Lankeamisten jälkeen ahdistus oli vallannut mielen ja kropan. Kurkussa ja rinnassa oli painanut kova möykky. Kyyneleet olivat kastelleet oman sekä Matiaksen paidan.</div><div style="text-align: left;"> Miksi taas. Miksi ei osannut olla erillään. Istua asunnon eri sohvilla. Halata vain silloin, kun vieressä oli muitakin tai kun hyvästeli pikaisesti. Miksi päätökset eivät pitäneet, vaikka niitä jankattiin yksin ja yhdessä. Enää en tule lähelle. Enää en koske niin, että toisen on vaikea olla koskematta takaisin.</div><div style="text-align: left;">Joskus aikoinaan olin nauranut huvittuneena niille, jotka olivat puhuneet, etteivät tienneet miten pystyisivät olemaan poikaystävistään erossa pari viikkoa. Tai kyseenalaistanut, miten joidenkin kohdalla oli tullut tilanne, että naimisiin oli pitänyt mennä, kun lapsi olikin ollut jo tulossa.</div><div style="text-align: left;"> En ollut voinut kuvitellakaan, miten vaikeaa uskovaisena seurustelu voisi olla. Miten himo veisi järkeä sata nolla.</div><div style="text-align: left;"> Enää en voinut kuin rukoilla, että taivaan Isä antaisi voimia seurustella avioliittoon asti niin, että säilyisi usko ja hyvä omatunto. Että sitä jaksaisi aina uudelleen ja uudelleen nöyrtyä ja pyytää, että saisiko vielä uskoa kaikki synnit ja kiusaukset anteeksi.</div><div style="text-align: left;"> Hörpin vesipullon tyhjäksi ja käyn pudottamassa sen pullonkeräyspisteelle. Taivas on peittynyt tummien pilvien alle ja sade huuhtoo junan pölyisiä ikkunoita. Olo on levollinen. Levollisempi kuin pitkiin aikoihin. Vedän syvään henkeä ja annan hartioiden laskeutua alemmaksi. Tästä tulee vielä hyvä loppukesä. Ainakin toivon niin.</div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-13011838614827241802022-11-22T21:24:00.002+02:002023-02-21T13:51:07.487+02:00varjele kaikelta pahalta #73<div style="text-align: left;">Ojennan suihkulipun kassatyöntekijälle ja jatkan matkaani valkoisen telttarakennuksen uumeniin, jonka oviaukon jälkeinen alue on täynnä kenkäpareja. Släbäreitä, tennareita, lenkkareita ja varvastossuja kaikissa mahdollisissa väreissä.</div><div style="text-align: left;"> Lattialle on kulkeutunut hiekkaa ja pölyä kenkien mukana. Auringon korventama ja tuulessa pölisevä hiekkatie on tuonut palan itseään tänne, missä ihmiset pesevät pahimmat liat jalkapohjistaan ja virkistäytyvät ennen paluuta kentälle, joka tulee kuhisemaan seuravieraita päivän kääntyessä iltaan.</div><div style="text-align: left;">Jätän omat mustat karvasläbärini muiden kenkien sekaan ja etsin katseellani tyhjää kohtaa vanereista rakennetuilla penkeillä.</div><div style="text-align: left;"> Pukeutumispuoli on täyttynyt naisista ja lapsista. Jollakin äidillä on kolme lasta mukanaan. Poika, joka pitelee kiinni vanhemman siskonsa kädestä ja tyttö, joka yrittää kietoa liian isoa pyyhettä ympärilleen äidin hoputtaessa heitä liikkumaan suihkuille päin.</div><div style="text-align: left;"> Ripustan kangaskassin lautaan porattuun ruuviin ja nappaan sen pohjalta shampoopullon. Sitten lasken riisumani vaatteet kasaksi penkille ja pyöräytän itseni pyyhkeen sisään.</div><div style="text-align: left;"> Suihkusta tuleva vesi on ihanan lämmintä ja pehmeän tuntoista. Tekisi mieli jäädä vielä hetkeksi, mutta pestyäni shampoot pois etsin pyyhkeeni naulakoilta ja palaan omalle paikalleni pukeutumaan.</div><div style="text-align: left;">Matias seisoskelee ulkona odottamassa, kun kiiruhdan kauneussalonkia kohti. Hiukset ovat vielä harjaamatta ja kasvot tuntuvat niin kuivilta, että voisin levittää ohuen kerroksen kosteusvoidetta.</div><div style="text-align: left;"> Palaamme samaa reittiä takaisin vaunulle. Matias jää pari kertaa suustaan kiinni lapsuuden tuttujensa kanssa, mutta jostain syystä juuri nyt se ei haittaa. Ehkä täällä suviseuroissa aika menettää merkityksensä. On ihana nähdä ystäviä ja jutella niitä näitä, eikä ole kiire mihinkään muualle kuin välillä syömään, ettei nälkäkiukku iske kenellekään.</div><div style="text-align: left;"> - Mentäiskö ostamaan pehmistä? Matias ehdottaa, kun olemme saaneet pyyhkeet kuivumaan ja lähestymme kenttää, jonka reunalta näkee isonteltan ja ravintolakatokset.</div><div style="text-align: left;"> - Joo, mennään, sanon ja hymyilen sille. Tiedän miten perso se on herkuille.</div><div style="text-align: left;"> Pehmiskipot kädessä päädymme kävelemään kentän toiselle laidalle, missä isonteltan seinustalla olevat penkit ovat jääneet varjoon. Aurinko paahtaa pilvettömältä taivaalta ja tuuli on laantunut, joten auringonpistos tai nestehukan saaminen ei ole millään tasolla haluttava lopputulos.</div><div style="text-align: left;"> Kentällä rattaita työntävät äidit ja isät ovat saaneet mut haaveilemaan vanhemmuudesta. Olisi ihana jakaa perhe-elämä Matiaksen kanssa. Se olisi niin hyvä isä lapsilleen. Rakastava ja välittävä.</div><div style="text-align: left;">Sen taustoja ja isäsuhdetta ajatellen se on ansainnut kaiken rakkauden, mitä se voi ikinä saada. Olisi maailman söpöintä, että pieni pörröpää sanoisi sitä isäksi. Mun sydän sulais siihen paikkaan.</div><div style="text-align: left;"> - Sun jäde sulaa, Matias sanoo huvittuneena.</div><div style="text-align: left;"> Havahdun ajatuksistani ja lusikoin jo osittain nesteeksi muuttuneen pehmiksen suuhuni.</div><div style="text-align: left;"> - Mitä sä tuumailit, kun jäätelökin unohtu syödä? se kysyy ja sen silmissä pilkahtelee nauru.</div><div style="text-align: left;"> Kallistan pääni ja siristän silmiäni auringossa vastatessani - Sitä, että ois ihanaa, kun ois oma perhe. Ja että voisin olla sun kanssa jonkun lapsen tai lapsien vanhemmat.</div><div style="text-align: left;"> Matias laskee kätensä kämmenelleni ja näen, miten se yrittää räpytellä silmiään huomaamattomasti.</div><div style="text-align: left;"> Annan sille tilaa ja olemme hetken hiljaa.</div><div style="text-align: left;"> Haluaisin rutistaa sitä tässä ja nyt, mutta en kehtaa sillä ympärillämme on niin paljon ihmisiä.</div><div style="text-align: left;"> Matias rykäisee ja yrittää saada jotain sanottua, mutta huulilta ei pääse äännähdystäkään.</div><div style="text-align: left;"> Puristan sen kättä ja toivon, että se voisi ymmärtää siitä pienestä eleestä kaikki ne tunteet ja ajatukset, joita en kykene sanoittamaan.</div><div style="text-align: left;"> - Mä joskus.. Matias saa sanottua ja pyyhkii silmäkulmaansa kihonneen kyyneleen.</div><div style="text-align: left;"> - Mä joskus ajattelin, etten vois koskaan olla isä. Kun oli koko lapsuuden kuullut, että mä en kelpaa ja että kukaan ei välitä, kuvittelin, että kukaan ei vois koskaan rakastaa mua. Ja jos kukaan ei rakastais, miten voisin olla kenenkään aviomies saati sitten isä.</div><div style="text-align: left;"> Silitän sen kämmenselkää samalla kun sisintäni puristava vanne kietoutuu kireämmälle ja kireämmälle. Ahdistava, henkeäsalpaava tunne, jota tunnen kokiessani epäreiluutta ja myötätuntoa toisten puolesta.</div><div style="text-align: left;"> - Sä et tiedäkään, miten paljon mä rukoillessa pyysin taivaan Isältä, että se sais isän olemaan väärässä... Matias jatkaa.</div><div style="text-align: left;"> Nojaan sen kylkeen ja hapuilen oikeita sanoja.</div><div style="text-align: left;"> - Voisinpa mä mennä sen pienen Matias pojan luo ja sanoa, että tiedätkös, tuolla muutamien satojen kilometrien päässä asustelee yksi Lili niminen tyttö, joka haluais ihan tosi kovasti rakastaa sua.</div><div style="text-align: left;"> Matias hymyilee, mutta hymy ei yllä silmiin asti.</div><div style="text-align: left;"> Käännän katseeni taivaalle ja sanon - Voisinpa mä luvata, että elettäis yhdessä onnellisina ja oltais vielä silloinkin toistemme rinnalla, kun naama on täynnä ryppyjä...</div><div style="text-align: left;"> - Ja kun käsi ei enää jaksa puristaa toisen kädestä, Matias jatkaa lausettani ja viimeisen sanan kohdalla sen ääni on särkyä.</div><div style="text-align: left;"> - Niin, silloinkin, kuiskaan niin hiljaa, etten ole varma kuuleeko edes Matias sitä.</div><div style="text-align: left;"> Ja jossain vasemman rintani tienoilla sydämeeni murtuu uusi polku.</div>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-38632408414704746782022-10-24T13:59:00.001+03:002022-10-24T13:59:29.531+03:00särkynyt<div style="text-align: justify;">Vesipisarat ovat jäätyneet kimalteleviksi kiteiksi verkkoaidan ympärille ja tähdet ovat sammuneet yksi toisensa jälkeen. Olen matkalla tuntemattomaan. Kukaan ei ole kertonut, mihin meitä viedään. Minua ja nuita satoja muita miehiä vieressäni, joita kiskotaan voimalla kuorma-autojen lavoille.</div><div style="text-align: justify;">Näen joidenkin liukastelevan tiellä, joka on saanut kirkkaan pumpulimaisen kuorrutteen, mutta jonka alla on petollinen musta jää. Hitaimpia tönitään eteenpäin. Kaatuneet saavat mojovan lyönnin kivääristä selkäänsä. Epäröivät ja tottelemattomat kiskotaan sivuun ja käsketään rämpimään metsänreunaan. Kuulen laukaukset korvissani kaikuna ja näen ihmisten kaatuvan kasvot edellä maahan, lumen värjäytyessä pulppuavan punaiseen vereen, vaikka käännän katseeni ajoissa pois.</div><div style="text-align: justify;">Ensimmäisillä kerroilla tunsin luhistuvani maahan ja päästin suustani pientä pihinää. Eräs sotilas kuitenkin huomasi sen sillä hän veti minut muista erilleen ja näin hänen silmiensä verestävän vihasta, kun hän lopulta sanoi - Eikö poika ole nähnyt, kun sikoja teurastetaan?</div><div style="text-align: justify;">Ja kun pudistin päätäni, hän jatkoi - Nämä miehet kokevat saman kohtalon, elleivät osoita kunnioitusta. Sikoja he ovat. Aivan yhtä lailla.</div><div style="text-align: justify;">Sen jälkeen en edes värähtänyt, kun vieressäni oleva neljissä kymmenissä oleva kaljuuntuva mies lähti tästä maailmasta.</div><div style="text-align: justify;">Ehkä se tarkoittaa sitä, että mieleni on jo särkynyt. Että sotilaat ovat saaneet revittyä minusta viimeisetkin rippeet ihmisyydestä pois.</div><div style="text-align: justify;">Kompuroin yrittäessäni kiivetä kolisevalle lavalle. Jalat eivät meinaa saada tukea ja jäinen pinta luistaa käsien alla. Ja kun viimein huomaan jonkun kurottavan kätensä laidan yli, annan itselleni luvan tarttua siihen.</div><div style="text-align: justify;">- Kiitos, kuiskaan miehelle, jonka uniformun etumus on rypyssä ja jonka lakista puuttuu käsin ommeltu merkki.</div><div style="text-align: justify;">- Eipä kestä, hän sanoo ja tekee minulle tilaa viereensä.</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">teksti, jonka löysin sattumalta driven tiedoistoista. kirjoitettu joitakin vuosia sitten. </div><span id="docs-internal-guid-38edc82c-7fff-eedf-abca-65de3e48c47f"><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;"><br /></span></div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;"><br /></div></span>Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-8384502313950218386.post-30517296663558201722022-10-21T21:53:00.002+03:002022-10-21T21:53:32.075+03:00miehellenisilloin kun ensi kerran kohtasimme<br />tähdet eivät vielä tuikkineet meille.<br />sydämeni oli säröillä ja luulin,<br />etten enää koskaan uskaltaisi rakastaa. <br /><br />sinussa oli jotain sellaista herkkyyttä,<br />joka sai sydämeni vavahtamaan paikoiltaan.<br />näit minussa jotain,<br />mitä en ollut itse kyennyt näkemään. <br /><br />tuli talvi ja lauloin romanssia autossa matkalla mökille.<br />olin laulanut sitä viimeksi silloin,<br />kun olimme kohdanneet ensimmäistä kertaa.<br />ehkä sisimpäni tiesi jo silloin,<br />etten osaisi enää elää ilman sinua.<br />että vielä jonain päivänä<br />olisit koko maailmani.Mattishttp://www.blogger.com/profile/07265241624708209939noreply@blogger.com2