sinä päivänä

hetkittäin suru käpertyi kerälle
valtasi tarvitsemaansa tilaa
pyysi lupaa olla
lähteäkseen taas pian pois
mutta sen pienen hetken
se salpasi hengityksen
ja sai kyynelkanavat aukeamaan

sinä päivänä
kun suru taas jälleen saapui kutsumatta
ja terapeutti kysyi
mitä sillä hetkellä ajattelin kuolemasta
tajusin
että olin jo alkanut uida
hukkumisen sijaan
enkä pelännyt enää niin paljon elää

varjele kaikelta pahalta #83

Rauhanyhdistyksen pihassa kiemurtelee jono makkaroiden ja lihapiirakoiden paistopisteelle. Hengittelen kylmää pakkasilmaa ja toivon, että myyjäisiin ei olisi tullut kauheasti tuttuja. En jaksaisi selitellä kenellekään missä Matias on tai vastailla kysymyksiin siitä missä aion viettää tänä vuonna joulua sillä mulla ei ole vastausta kumpaankaan kysymykseen. Olisin jättänyt myyjäisten kassavuoron väliin, jos vain olisin saanut siihen jonkun tilalle. Mutta yllättäen kenellekään muulle ei sopinut juuri kyseinen päivä.

Hetken pelkäsin, että Matias olisi ilmestynyt paikalle ja iltapäivä olisi mennyt kiusallisissa tunnelmissa, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan sakastiin ilmestyi hengästyneen oloinen ja punaposkinen Severi, joka pahoitteli myöhästymistä. Me ei keretty vaihtaa sanaakaan ennen kuin se jo ohjeistettiin jonkun toisen pariksi ottamaan leivoksista maksuja vastaan. Mä sen sijaan päädyin ulos pakkaseen.

Havahdun ajatuksistani, kun päälaelta kaljuuntunut mies pysähtyy eteeni ja ilmoittaa haluavansa kaksi makkaraa ja pillimehun. Näpyttelen maksupäätteelle summan ja ojennan sitä miestä kohti, joka vilauttaa pankkikorttia näyttöä vasten. Sitten ohjaan miehen odottelemaan makkaroiden valmistumista sivummalle. 

Muutama tunti menee hujauksessa, vaikka varpaat ovat olleet jäässä melkein alusta saakka. Palaan sisälle ja kannan maksupäätteen takaisin sakastiin, jossa Severi nojaa rennosti seinää vasten ja juttelee kassaparilleen niitä näitä. Se huomaa mut vasta kun olen jo lähdössä ja vinkkaa odottamaan. Jään seisoskelemaan eteiseen naulakoiden luokse takki päällä ja tunnen miten hermostuneisuus valtaa kehon ja mielen. Pelkään, että se on yksi niistä, jotka ajattelevat mun leikkineen Matiaksen tunteilla, vaikka sisimmässäni tiedän, ettei Severi ole koskaan ollut sellainen. Jo riparilla se pystyi ottamaan ristiriitatilanteissa roolin, jossa se ei valinnut vain toista puolta vaan pyrki pysyttelemään jossakin sellaisessa välimaastossa, että osapuolten oli helppo hyväksyä, että se saattoi olla kumman seurassa tahansa ilman, että se loukkasi sillä kumpaakaan. 

- Sä jäit sitten kuitenkin, se sanoo tullessaan mun viereen takki kainalossaan.

- Tietysti, sanon ja väläytän sille surumielisen hymyn.

- Voidaanko kävellä yhtä matkaa? se kysyy pukiessaan takkia päälleen. 

- Ihan miten vaan.

Severi nappaa ylähyllyltä pipon ja nahkahanskat ja seuraa mun perässä eteisen halki ulko-oville. Kävelemme rinnakkain juuri aurattua tietä ja jätämme rauhdanyhdistyksen etupihalta kuuluvan puheensorinan taaksemme. 

- Matias varmaan kertoi sulle, että mä tiedän mikä homman nimi on, Severi sanoo ja vilkaisee mua ohimennen. 

Huokaisen syvään ennen kuin vastaan. 

- Niin se taisi kertoa. 

Severi ei hetkeen sano sanaakaan vaan kävelee vain eteenpäin ja tuijottelee jonnekin kaukaisuuteen. Annan itselleni luvan hengitellä rauhassa sisään ja ulos, jotta mahanpohjalla puristava tunne ei saisi musta otetta. 

- Mä pyydän jo etukäteen anteeksi, jos en osaa sanoa näitä asioita niin hyvin kuin mitä sä ansaitsisit, se lopulta sanoo ja jatkaa sitten - Oonko mä oikeassa, jos sanon, että sä ajattelet, että me tyyliin vihataan sua tai jotain? 

Pysähdyin kuin ammuttuna ja katson Severiä, joka seisahtuu myös paikoilleen. Tuntuu kuin joku olisi laskenut kiviä täynnä olevan repun mun harteille ja läpsäissyt täydellä voimalla kädellä poskelle.

- Joo, kyllä sä taidat olla, sanon ja yritän nielaista kurkkuun noussutta palaa. 

Severi kallistaa päätään ja potkii höttöistä lunta kengänkärjellään. 

- Lili saanko mä sanoa ihan suoraan mitä mä ajattelen? se kysyy samalla kun kääntää katseensa mua kohti. 

- Siitä vaan. Mä en enää jaksa välittää, sanon ja puristan silmiä kiinni, jotta sinne kihonneet kyyneleet kuivuisivat pois. 

Tiesin, että tämä keskustelu pitäisi käydä jossakin vaiheessa jonkun kanssa, mutta että juuri Severin kanssa, jonka katse tuntuu porautuvan syvälle sieluun asti. 

- Mun mielestä sä olet yksi rohkeimmista ihmisistä, jonka mä tunnen. Sä et ole päässyt sun elämässä koskaan helpoimman kautta ja sen lisäksi sä olet joutunut hyvästelemään ihan liian monta rakasta ihmistä. Mä olen nähnyt vierestä mitä sun ja Matiaksen yhteinen matka on ollut ja minkälaisissa tunnelmissa se on päättynyt, enkä mä voi olla sanomatta, että sen päätöksen tekeminen on varmasti ollut yksi sun elämän vaikeimmista. Mä tiedän, ettei kukaan tee tuollaisia päätöksiä hetkessä, eikä kukaan sellainen ihminen kuin sinä, halua tehdä toisille ihmisille pahaa. Sulla on sydämessä niin paljon rakkautta, että joku toinen tuolla jossakin ansaitsee sen vielä jonain päivänä, vaikka sitä oliskin nyt vaikea edes ajatella. Sä saat muistella lämmöllä mennyttä tai vaikka vihata jokaista hetkeä, mutta mä tiedän, että sä olit myös onnellinen Matiaksen kanssa. Joskus meidän elämässä käy ihmisiä, joilta me voidaan oppia jotain tärkeitä asioita ja joiden kanssa me voidaan kasvaa yhdessä, mutta sen ei silti tarvitse tarkoittaa, etteikö voisi ajan kuluessa tuntea, että nyt on aika jatkaa matkaa erikseen. 

En pysty sanomaan hetkeen sanaakaan sillä kaikki ne asiat, joita kuvittelin Severin sanovan, on todistettu vääriksi. On vain lämpimät kyyneleet, jotka jäätyvät matkalla poskilleni ja sanat, jotka kuihtuvat huulilleni.

Severi kaivelee taskujensa pohjalta nenäliinapaketin, jonka otan kiitollisena vastaan sillä joudun niiskuttamaan joko kyynelten tai pakkasen takia. 

- Pärjäätkö? se kysyy, kun ojennan paketin sille takaisin. 

- Enköhän, vaikka sä taisit juuri sanoillasi osua sellaiseen paikkaan, joka ei kestä hippustakaan rakkautta, sanon sille ja mua alkaa väkisin hymyilyttää.

- Minkä mä sille voin, että olen tällainen herrasmies, se sanoo virnistellen ja saa siinä samassa hetkessä mun kyynärpään kylkeensä.

- Rakkaudesta se hevonenkin potkii.

Käännymme molemmat Severin kanssa ympäri ja näen huppelissa olevan miehen ylittävän katua takanamme. Vilkaisemme toisiamme ja purskahdamme nauruun heti kun mies on kuulomatkan ulkopuolella.

- Vai että rakkaudesta, Severi heittää hymy huulillaan, kun saan viimein taas kunnolla henkeä. 

- Älä vaan jatka, mä sanon ja nauru kuolee sisälläni sillä ajatuksiini on juuri lipunut kuva Matiaksesta, jonka silmistä heijastuu vain loputon suru ja tuska.

- Mä en tule ikinä olemaan okei... mutisen hiljaa, kun jatkamme matkaa lumihiutaleiden alkaessa putoilla päällemme. 

- Voi Lili, usko pois. Kyllä sä vielä tulet olemaan, Severi sanoo ja laskee hetkeksi käden olkapäälleni.

varjele kaikelta pahalta #82

Lumi sulaa viikonlopun aikana pois ja jättää jälkeensä loputtoman pimeyden. Sora rapisee kengänpohjien alla, kun kiiruhdan pysäkillä vielä hetken jumittavaa bussia kohti. Kuski avaa oven ja huikkaan pikaisen tervehdyksen samalla kun vilautan korttia lukulaitteessa. Ensimmäinen penkkirivi kuskin takana on tyhjä. Normaalisti jättäisin sen väliin ja siirtyisin bussin perälle, mutta tänään askeleet eivät kanna sinne asti.

Bussin nytkähtäessä liikkeelle käännän katseen ikkunaan, jota vasten vesinorot valuvat jonnekin näkymättömiin. Olo on niin turra, että kyyneleet pysyvät poissa. On vain onttous, joka leviää sisimmässäni jokaiseen sopukkaan kadottaen siinä samalla joka ikisen järkevän ajatuksen päästäni.

Kehoni on rikki, enkä tiedä voiko sitä korjata. Jouduin aamulla pakottamaan itseni pureskelemaan leipää, jonka päälle jaksoin juuri ja juuri laittaa voita. Työpäivä meni niin sumussa, etten saanut mistään otetta. Onneksi kukaan ei kysynyt, mitä mulle on käynyt. En tiedä olisinko kyennyt vastaamaan.

Mulla ei ole hajuakaan onko Matias kerennyt kertoa kenellekään erostamme. Toivon melkein, että olisi, jotta en joutuisi itse tekemään sitä. Mun oli tarkoitus nähdä Jullea sunnuntaina, mutta laitoin sille viestiä, että mulla on vähän huono olo, joka siis ihan pitikin paikkaansa, niin se jäi sitten väliin. 

Pelkään ehkä jopa eniten Jullen reaktiota. Matias on kuitenkin sen veli ja niillä on nykyään läheiset välit. Musta tuntuu, että mun olis ainakin vaikea suhtautua, jos mun ystävä eroais mun sisaruksen kanssa, vaikka mulla ei sellaisia koskaan ole ollutkaan. Julle on ollut lähimpänä perheenjäsentä, jos Matiasta ei lasketa. Mulla ei ole muita kuin se kaveriporukka, jossa ne molemmat liikkuu. 

Olen syyttänyt tästä tilanteesta itseäni niin paljon, että olen jo alkanut uskoa, että kaikki ajattelevat mun satuttaneen Matiasta tahallaan. Että mulle ei edes riittänyt yksi kerta vaan piti mennä satuttamaan sitä vielä uudestaan. 

Olen niin hukassa kaiken kanssa, että menin illalla käymään äidin ja isän haudalla. Jossain sisimmässäni toivoin, että olisin sieltä voinut löytää vastauksia. Hetken jopa toivoin, että olisin ollut siellä niiden kanssa, jotta mun ei tarvitsisi kestää tätä tuskaa. 

Joku matkustajista painaa stop-nappulaa ja havahdun siihen, että mun pitää jäädä seuraavalla pysäkillä pois. Siirrän katseen pois ikkunasta ja pakottaudun nousemaan ylös penkiltä. Annan tilaa kahdelle alakouluikäiselle pojalle, jotka näpräävät puhelimiaan samalla kun kävelevät käytävällä ovia kohti ja laskeudun sitten heidän perässään sateen pieksemälle kadulle. 

Olen aikeissa vetää hupun päähän, mutta sade kastelee hiukset hetkessä ja ne alkavat käpertyä kiharalle. Toisaalta ainakin sen pienen hetken mitä kestää kävellä parin kadun välin pysäkiltä kämpälle, sade saa mut tuntemaan, että olen yhä elossa.

Naapuri tulee rappukäytävässä vastaan ja mutisee jotain pakollisesta koiran pissatuslenkistä. Iäkäs kultainennoutaja näyttää jämähtäneen paikoilleen, eikä suostu menemään omistajansa houkutteluista huolimatta ulos. Hissin ovien sulkeuduttua takanani tunnen suupielen nousevan väkisin ylöspäin. On tässä päivässä näköjään edes jotain hyvääkin. 

Kämpällä riisun litimärät vaatteet, nostelen ne kuivaustelineen päälle ja käännän suihkun hanan tulikuumalle. Seison siellä melkein puoli tuntia vain hengitellen samalla kun koko aamupäivän pidättelemäni kyyneleet viimein purkautuvat ulos.  

Kuivatessani hiuksia paksuun froteepyyhkeeseen, puhelin kilahtaa saapuneen viestin merkiksi. Pohdin hetken haluanko tietää, kuka mua tällä kertaa kaipailee. Onko se jälleen kerran Elisan tarjous uudesta puhelinliittymästä, jonka mukana tulisi 50 euron lahjakortti S-ryhmän liikkeisiin vai onko joku työkavereistani ilmoittanut joutuvansa jäämään huomenna pois töistä lapsen sairastumisen vuoksi. Mutta entä jos se kuitenkin on joltakin muulta. Mitä jos... 

En halua ajatella asiaa loppuun asti. Parempi kun unohdan hetkeksi koko puhelimen ja keskityn siihen, että jääkaappi ammottaa tyhjyyttään ja mahassa kurnii. 

Löydän hetken etsiskelyn jälkeen kuiva-ainekaapin perältä nuudelipaketin, tonnikalapurkin ja tomaattimurskaa. Kaivelen vielä pakastimesta puolillaan olevan kasvispussin ja ryhdyn toimeen. Vesi kiehumaan, tonnikala ja tomaattimurska pannulle ja viimeiseksi kasvikset. Vasta nostaessani lautasta altaaseen tajuan syöneeni koko annoksen. 

Nälässäkö sitä on pitänyt taas elää?

Äidin ääni kaikuu mielessäni. Muistan, kun juhannuksena uitiin serkkujen kanssa järvessä koko päivä, koska vesi oli niin lämmintä, että edes saunaa ei tarvinnut lämmittää, emmekä malttaneet käydä välissä syömässä, vaikka vanhemmat kuinka huutelivat rannalta. Illalla syötiin sitten senkin edestä, ja äidin katse seurasi huvittuneena, kun lautanen toisensa perään tyhjeni vauhdilla. 

Tyhjennän tiskikoneen ja nostelen likaiset astiat tilalle. Kone jää todella vajaaksi, koska altaassa on ollut muutaman päivän ajan vain yhden ihmisen astiat. Onttouden tunne rinnassa muistuttelee jälleen olemassaolostaan. 

Jos sä et olisi mennyt eroamaan Matiaksen kanssa, se olisi nytkin täällä sun kanssa.

Vasta raahautuessani hissiin kahden painavan kauppakassin kanssa, muistan aiemmin päivällä tulleen viestin ja päätän vilkaista sitä purettuani ensin ostokset. Istahdan sängylle ja nojaan viileään seinään samalla kun kaivan puhelimen taskusta. Näytön valo on mennyt himmeälle, joten liu'utan yläpalkin alas ja säädän kirkkauden täysille. Viesti on Matiakselta. 

"Halusin vain ilmoittaa, että mä kerroin Jullelle ja Severille meidän tilanteesta. Meillä ois ollut tänään jäkistreenit, enkä pystynyt menemään sinne, joten ne kaipaili jotain selitystä. Severi lupas kertoa Aadalle ja no Aada varmaan kertoo Maijulle. Ehkä helpompi näin, meille molemmille. Senkin mä halusin sanoa, että älä soimaa itseäsi. Vaikka näin kävi niin kyllä sä olet silti tärkeä monelle. Joskus elämässä tulee eteen sellaisia tilanteita, joissa joutuu valitsemaan itsensä muiden sijaan. Tärkeintä on, että sä olet onnellinen. Jrt, Matias. 

Huomisen laulu - kirja

Mitkään sanat ei riitä kuvailemaan sitä, miten onnellinen ja kiitollinen olo mulla on siitä, että voin vihdoin kertoa, että mun esikoisromaani on valmis. 

Tää projekti lähti käyntiin 11 vuotta sitten, kun mun suurin haave oli olla jonain päivänä kirjailija ja päätin alkaa kirjoittamaan nuortenkirjaa. 

Voin rehellisesti sanoa, että useamman kerran olin lähellä luovuttaa käsikirjoituksen kanssa. Lähetin sen muutamia kertoja kustantamolle, jolloin palaute oli, että mun olis hyvä antaa ajatusten kypsyä ja että katsellaan uudestaan parin vuoden päästä. Niissä hetkissä tuntui, että sen kaukaisen haaveen ois voinut rypistää paperitolloksi ja heittää roskiin. Yhden kerran kustannustoimittaja oli sitä mieltä, että haluaisi alkaa työstää sitä mun kanssa kirjaksi. Mutta kun myöhemmin yhteydenottoa ei kuulunut, laitoin viestiä kustantamolle niin sain vastaukseksi, ettei kyseinen henkilö enää ollut heillä töissä. Mua pyydettiin lähettämään käsikirjoitus toiselle työntekijälle, jolta saatu palaute vei jälleen kerran haaveen kirjasta niin kauas, että päätin unohtaa koko projektin. 

Vuosi tai pari myöhemmin ystävä kannusti osallistumaan kirjoituskilpailuun. Jostakin sain uutta intoa työstää käsikirjoitusta, ja muistan, miten mietin, että tekisin kaikkeni sen eteen, että se 13-vuotiaan tytön unelma voisi jonain päivänä olla totta. 

Käsikirjoitus sai kilpailussa tunnustuspalkinnon ja vuosi myöhemmin sain tiedon, että se oli laitettu julkaisusuunnitelmaan vuodelle 2023. Tammikuussa aloitettiin työstämään käsikirjoitusta kustannustoimittajan kanssa ja elokuussa teksti oli viimein valmis. Ja tässä sitä nyt viimein ollaan. 

Toivon niin paljon, että mahdollisimman moni sais tän kirjan käsiinsä ja lukis sen, ja ois myös super ihana kuulla mitä tykkäsitte siitä! 

Takakansiteksti:

Lukiosta kesälomalle jääneen Adan elämä tuntuu kietoutuneen sumuun, kun isä joutuu sairaalaan, eikä palaakaan enää kotiin. Elämä äidin kanssa on sanomattomia sanoja ja surua, joka tuntuu valtaavan koko talon. Voiko välivuosi opistossa avata tien oikeaan suuntaan?

Olimme pitkään hiljaa.

Ja harvinaista kyllä, se ei ollut yhtään vaivaannuttavaa.

– Mä haluaisin kysyä sulta jotain, mutta mä en tiedä voinko, Mikael lopulta sanoi.

– Kysy pois vaan. En mä pure.

Se näytti mietteliäältä. Ehkä se asetteli hetken sanoja mielessään.

– Mihin sä ajattelet ihmisten päätyvän kuoleman jälkeen?

Kirjaa saa tilattua mm. SRK:n julkaisumyymälän, Adlibriksen ja Suomalaisen kirjakaupan nettisivuilta. Äänikirja löytyy Kuule-sovelluksesta mun lukemana.

varjele kaikelta pahalta #81

Rappukäytävä on pimeä. Hapuilen seinää pitkin portaikkoon ja toivon, etten matkan varrella ulos törmää mihinkään tai keneenkään. Sydän tuntuu puristuneen kasaan ja hengittäminen tekee kipeää. Päässä vilisee muistoja kuin vanhoina filmirullina, enkä saa niistä otetta vaikka yritän.

Kaikkialla on hiljaista. Kuin koko maailma olisi juuri tänään päättänyt pysytellä sisällä. Olen vähällä paeta takaisin kämpälle, kun näen metsänvihreään toppatakkiin pukeutuneen hahmon nojaavan viereisen rakennuksen seinään, mutta epäröidessäni muutaman sekunnin ajan, Matias kerkeää kääntyä ja huomata mut. Se laskee hupun päästään ja harppoo lumisen kadun yli mua kohti. Ja sitten se on siinä. Niin lähellä, että voisin kurottautua siirtämään hiussuortuvan sen silmiltä. Sekin hetkellinen ajatus riipii sydäntä.

- Sä halusit jutella, Matias lopulta sanoo.

- Niin... sanon ja pakotan kyyneleet pysymään poissa.

- Saanko mä arvata mistä on kyse? se kysyy ja näen sen leuan värähtävän.

Suljen silmät ja nyökkään, vaikka koko kroppa on lukittunut paikalleen ja tuntuu siltä, että jalat pettävät kohta alta.

- Sä et enää halua olla yhdessä mun kanssa, Matias sanoo ja pitää pienen tauon ennen viimeisiä sanoja.

Sanat kuivuvat huulilleni, kun katson sen syvälle poraaviin silmiin. Niissä on jotain sellaista tuskaa, että omani tuntuu mitättömältä sen rinnalla.

Sekin on hiljaa. Työntää vain hetken päästä punertuviksi värjäytyneet kädet syvälle takkinsa taskuihin.

- Jokin aika sitten mä olisin vielä sanonut, että jaksan yhä odottaa, se sanoo ja huokaisee syvään.

Näen, miten se räpyttelee kyyneleen pois.

- Mä tiedän, vastaan melkein kuiskaten.

En pysty sanomaan muuta. Mitkään sanat eivät voi lohduttaa toista siinä hetkessä.

- Voitko kuvitella, että mä uskottelin itselleni, ettei mun enää koskaan tarvitsisi olla tällaisessa tilanteessa. Halusin uskoa, että kaikki nämä tunteet merkitsi sitä, että meidän oli tarkoitus pysyä aina yhdessä, se sanoo ja kääntää katseensa poispäin musta.

Matiaksen hartiat ovat painuneet lysyyn ja sen koko olemuksesta huokuu lohduttomuus.

- Tää tuntuu varmaan susta valheelta, mutta niin mäkin halusin uskoa. Mua pelottaa ajatus, miten monta kertaa ihminen voi olla onnellisimmillaan ja heti perään joutua myöntämään, että näin ei voi sittenkään jatkaa, sanon ja purskahdan itkuun.

- En mä halunnut, että tässä käy näin. En mä halunnut, että suhun koskaan sattuu. Yöllä mä mietin, että ihan sama, vaikka muhun sattuis koko loppu elämän näin paljon, jos sä vaan voisit elää onnellisena. Millään ei oo mitään merkitystä. Ei millään, kun mä tiedän, että on mun syy, että suhun sattuu, sanon ja peitän kasvot käsiini.

- Välillä mua pelottaa, että teen itselleni jotain. Mulla on niin paha olla. En oo koskaan ollut näin hukassa itseni kans. Mä en tiedä mitä mä teen tässä elämässä ilman sua. Kaikesta huolimatta mä edelleen rakastan sua, jatkan, kunnes ääni lopulta särkyy.

- Lili... Matias sanoo ja sen äänestä kuultaa huoli.

Se irrottaa kädet mun kasvoilta ja nostaa hellästi mun leukaa ylös.

- Tiedätkö en mäkään välitä. Ihan se ja sama oonko ihan paskana huomenna ja ikuisuuden sen jälkeen, mutta sä et saa tehdä itsellesi mitään.

Matias halaa mua. Se puristaa niin lujaa, että kylkiin sattuu, mutta mä en välitä. Painaudun sitä vasten ja annan kaiken sen turrutetun kivun hyökyä päälle. Ja jossain syvällä sisimmässäni toivon, ettei se hetki päättyisi koskaan.

Mutta eihän niin tietenkään tapahdu. Matias päästää mut halauksesta, mutta pitelee mua yhä käsistä kiinni.

- Lili tiedätkö mitä? Mä uskon, että vaikka just nyt en osaa kuvitella minkäänlaista tulevaisuutta ja mun sydän on tuhannen palasina, me molemmat ollaan ansaittu onnellinen elämä. Kyllä kai tästä selviää. Jos ei vuoden tai kahdenkaan päästä niin joskus. Ehkä me törmätään joskus vanhoina kadulla ja muistetaan, että joskus ennen me tehtiin toisemme maailman onnellisimmiksi.

Matiaksen sanat ovat liikaa. Miten kukaan voi sanoa mitään sellaista kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt sille.

- Mä pelkään, että menetän sut ja teidät kaikki...

Matias silittää kämmenselkääni ja pakottaa mut kohtaamaan sen katseen.

- Me ehkä menetettiin toisemme, mutta ei kai sen tarvitse tarkoittaa sitä, että menettäisit meidät kaikki, se sanoo hiljaa ja nielaisee.

Ja jostain syystä haluan uskoa sitä.

- Matias... saanko mä vielä kaikesta huolimatta uskoa?

Se laskee käden mun hartialle ja kyyneleet kimaltavat sen silmissä, kun se vastaa - Jeesuksen nimessä ja veressä.

Siunaan sen pyynnöstä vielä sitäkin ja katselen miten se ylittää kadun, huiskauttaa sitten kerran hyvästiksi ja häviää kadunkulmaukseen.