siivet kantavat

keväällä luulin, ettei minua kiinnostavia töitä tulisi.
en pääsisi mihinkään.
en pärjäisi. en osaisi.
päädyin lopulta töihin lastensuojeluun, josta olin haaveillut pitkään.
kohtasin nuoria, joiden elämässä oli inhimillisesti epäreilut lähtökohdat.
näin pahoinvointia, itsetuhoisuutta ja toiveen siitä, että kuolema toisi sen ratkaisun sille kaikelle.
mutta näin myös onnistumisia, luottamusta tulevaan ja haaveita, jotka voisivat hyvin jonain päivänä olla totta.

terapia on kasvattanut minulle vahvemmat siivet.
hetkittäin uskallan ajatella, että ehkä vielä joskus olen vähemmän rikki kuin nyt.
että ne siivet kantavat korkeammalle kuin vielä milloinkaan.

kirjoittaessani viimeistä lukua huomisen laulu-kirjaan, yksi toinenkin pitkäaikainen haave toteutui.
minusta tuli kirjailija kaikkien näiden vuosien jälkeen.
ja siinä samalla täytin lupauksen, jonka olin tehnyt itselleni vuosia sitten.
että se käsikirjoitus, jota raapustin käsin koulusta otetuille konseptipapereille, päätyisi vielä joskus kansien väliin.

tänään sain soiton, että minut oli valittu uuteen työhön.
kohtaamaan nuoria, joilla on huolta omasta tai läheisen jaksamisesta.
toivon, että osaan antaa heille eväitä elämään, jotta heidänkin haaveensa voisivat nähdä päivänvalon.

varjele kaikelta pahalta #78

Taivas väreilee tähtimeren loisteessa. Metsä on pilkkopimeä, mutta kuun luoma silta jättää hankeen kuin reitin, jota pitkin voisi kulkea sitä kohti. Julle on pysähtynyt joukon etummaisena, laskenut rinkkansa alas, kaatunut selkä edellä pehmeään lumikinokseen ja jäänyt makaamaan siihen. Ja muut ovat seuranneet sen esimerkkiä perässä. On aavemaisen hiljaista ja vain hengityksen tuomat huurteiset höyryt pakkasilmaa vasten muistuttavat, että jokin häiritsee yön levollista tunnelmaa.

Matiaksen käsi hipaisee omaani kuin varmistaakseen, että olen yhä siinä. Enkä kykene vastaamaan sillä jokin riipaiseva tunne mahanpohjalla saa mut räpyttelemään silmiin kihonneita kyyneliä tuijottaesssani tähtikuviota suoraan yläpuolellani.

Kassiopeia.

Viisi kirkasta pistettä tummaa yötaivasta vasten. Viisi vierelläni kulkevaa ihmistä, joista on tullut näiden vuosien varrella perheeni. Ja jostain syystä pelkään, että se kaikki voisi vielä särkyä.

Vilkaisen oikealla puolellani makaavaa hahmoa, joka on kääntynyt katsomaan mua.

Aada kallistaa päätään ja tuntuu kuin se kysyisi - onko kaikki okei? Ja mä saan vaivoin nyökättyä sille takaisin, että kyllä mä olen, vaikka sisimmässä vellova suru on ottanut mut valtaansa.

Severi on viimein se, joka rikkoo hiljaisuuden. Se nousee istumaan, hengittää hetken syvään ja sanoo sitten meidän kaikkien puolesta, että on aika jatkaa matkaa.

- Mä olisin hetken päästä kaivanut makuupussin esiin ja jäänyt tähän yöksi, kun näytti, että te kaikki jäädyitte sinne hankeen kiinni, Julle sanoo ja virnistää perään.

Pyöräytän silmiä ja tuhahdan sen suuntaan.

- Älä viitsi asettaa itseäsi ylemmäksi. Tää koko homma oli sun idea, vaikka ei siinä, kyllä mä pidän tähdistä ja teistäkin. Tai, no tuon kommentin jälkeen ehkä vielä hitusen susta, Julius.

Maiju on jo hilannut rinkan selkäänsä ja katselee nyt Jullea, josta näkee, että sen tekisi mieli kuitata jotain sille takaisin, mutta Severi on laskenut käden varoittavasti sen olkapäälle, joten Julle pysyy hiljaa.

Nauraisin ääneen, mutta pihahdustakaan ei tule. Kerrankin Julle on saanut maistaa omaa lääkettään.

- Mä alan pikkuhiljaa uskoa, että kun tästä reissusta kotiudun niin mua ei hetkeen näy missään. Tarvitsen ainakin viikon hermoloman tästä porukasta, Matias mutisee, mutta sen äänestä kuultaa nauru.

- No niin. Nyt tää taas alkaa. Yllättyikö kukaan?

Aada on nostanut kätensä ylös kuin sovinnon merkiksi, mutta senkin suupielet nykivät.

Nousen hitaasti ylös. Kyyneleet ovat kuivuneet takin kaulukseen, mutta ympäristö näyttää vielä sumealta. Matias on hävinnyt Severin perään vedenheittoreissulle ja Aada ja Maiju ovat syventyneet keskusteluun selkä muhun päin.

Nieleksyttää. Möykky rinnassa tuntuu kasvavan. Se puristaa jo jokaisella sisäänhengityksellä.

- Lili? Jullen ääni on niin hiljainen, että se melkein hukkuu Aadan ja Maijun puheen alle.

Mä en vastaa. En vain pysty.

Julle harppoo ne vaivaiset metrit mun luo ja kiertää kädet mun ympärille.

- Hengitä, jooko?

Sen äänessä on ripaus huolta.

Ja se jos jokin avaa viimein padot mun sisältä. Itku vavisuttaa koko kehoa, kun painan pääni sen olkapäätä vasten ja annan kaiken kivun vyöryä ylitseni.

Hetken päästä tunnen kahden muun painautuvan mua vasten ja rutistavan koko painollaan. Ja siitä ei mene kauaa, kun vielä neljä kättä etsii paikkansa porukan ympäriltä.

Olemme siinä niin kauan, että itku tyyntyy ja hengitykseni on tasaantunut. Muut siirtyvät kauemmaksi ja jättävät mut ja Matiaksen kahden.

- Anteeksi, Matias kuiskaa pyyhkiessään viimeiset kosteat juovat kasvoiltani.

- Ei Matias, ei sun tarvitse pyytää anteeksi, vastaan sille ja annan katseeni eksyä sen silmiin, jotka tuntuvat värähtelevän jonkin suuremman voiman vuoksi.

- Mä en huomannut, että sulla oli paha olla, se sanoo ja näen sen hartioiden lysähtävän hitusen.

- Silti, sanon ja jatkan sitten - Ei se johtunut susta.

Matiaksen ripsiin on takertunut jäinen kide. On alkanut sataa lunta.

- Musta tuntuu aina vaan niin pahalta, jos nään, että sulla ei oo kaikki hyvin, se sanoo ja huokaisee syvään.

- Eikä sekään ole musta kivaa. Mutta en kyllä voi väittää, etteikö se kuuluis tähän kaikkeen, kun välittää jostain ihmisestä niin paljon, että sydämeen sattuu jo ajatuskin, mitä kaikkea toinen voi tuntea, sanon ja annan itselleni luvan käpertyä sen toppatakkia vasten.

- Voi pahus, Matias sanoo, vilkaisee taaempana seisoskelevaa porukkaa ja jatkaa - Ne taitaa jo odottaa meitä.

Katselen lumisateen läpi neljää hahmoa, joista yksi mustiin pukeutunut huitoo käsillään meitä kohti.

- No, ei anneta niiden odottaa, sanon ja päästän haluttomasti Matiaksesta irti.

- Ne alkaa vielä kuittailla, että miksi me ei menty jo aiemmin naimisiin, se sanoo ja hymynkare saa sen koko kasvot hehkumaan.

- Joko sua kaduttaa, että lupasit jaksaa talven yli? kysyin siltä, kun olemme nostaneet rinkat selkään ja lähteneet tarpomaan hangessa muiden luo.

- Ei, se vastaa ja jatkaa - Entä sua?

Pudistan päätäni.

Vaikka hetkittäin seurustelu oli tuntunut rankalta ja oli ollut vaikea luottaa siihen, että evankeliumi hoiti kipeitäkin asioita, en olisi halunnut kiirehtiä naimisiin. Tätä aikaa ei saisi enää koskaan takaisin.

- Jatketaanko matkaa? Severi kysyy, kun saavumme sen rinnalle.

- Pakkohan se on. Onneksi enää vaivaiset pari kilsaa, Matias vastaa ja sytyttää otsalampun katsoakseen karttaa.

Lumisade on muuttunut niin sankaksi, että välillä näkee paremmin kulkea ilman valoa. Seuraan vain edessä tarpovan Maijun selkää ja toivon, että majapaikassa oleva kamiina alkaisi nopeasti lämmittää, jotta kohmeessa olevat vaatteet kerkeisivät yön aikana sulaa ja kuivua.

varjele kaikelta pahalta #77

Lokakuu yllättää koleudellaan niin kuin joka ikinen vuosi aiemmin. Tuuli riepottelee puista pudonneita lehtiä katujen yllä ja saderintamat ovat enemmän tuttu kuin harvinainen näky, jos sattuu katsomaan ikkunasta ulos.

Alkuviikko on kulunut soitellessa pappeja läpi. Osalla on kesä täyttynyt jo hyvissä ajoin rippikouluista, osalla matkan pituus ja majoituksen järjestäminen ovat nousseet esteeksi. Mua tilanne stressaa, Matiasta ei tunnu papin puuttuminen hetkauttavan. Se on muutenkin ottanut rennomman suhtautumisen hääjärjestelyiden suhteen, eikä se toisaalta kyllä yllätä mua. Sille ei ole väliä missä kirkossa meidät vihittäisiin tai minkälaisia koristeita juhlatilassa tulisi olemaan. Lähinnä sitä kiinnostaa vieraat, joita me ollaan alustavasti jo keretty miettiä. Lista tosin tuntuu pidentyvän päivä päivältä, eikä meillä ole mitenkään mahdollista pyytää reilua sataa viittäkymmentä ihmistä. On pakko pystyä karsimaan jostakin päästä.

Valutan veden ämpäriin ja lorautan yleispesuainetta sekaan. Kämppä kaipaa siivousta ja mun mieli järjestystä sen kaiken kaaoksen keskellä. Nappaan siivouskaapista luutun ja pudotan sen ämpäriin. Sitten puristelen siitä ylimääräiset vedet ja alan hommiin. Pölyt saavat kyytiä, samoin mehutahrat, jotka huomaan keittiön lattiassa. Cd-soittimessa pyörii Pietarin oratorio. Sanat olen ajansaatossa oppinut muistamaan ulkoa. Se on yksi harvoja levyjä, joista isä oli todella pitänyt.

Olen niin vauhdikas, että en edes kuule ulko-oven käyvän ja askelten siirtyvän ovensuuhun. Laulan vain antaumuksella mukana sitä kohtaa, missä Pietari alkaa vajota veteen ja huutaa hädissään apua Jeesukselta.

- Onko tää joku häiden yllätysnumero?

Käännyn ja näen Matiaksen virnuilevan ovensuussa.

- Sinä senkin!.. vastaan sille muka raivoissani.

Poimin rätin sankosta ja tähtään sillä Matiasta, joka kerkeää juuri ja juuri pois alta. Rätti osuu sen sijaan seinään, josta se valuu lattialle ja jättää perässään vesinoron.

Matias nostaa rätin, pudottaa sen ohimennessään takaisin sankoon ja kaappaa mut tiukasti syliinsä.

- Ootko sä ihan varma, ettet halua esiintyä? se kysyy kuiskaten korvaani, mikä saa mun kehon värähtämään kutituksesta.

- Sä tiedät varsin hyvin, että mä vihaan esiintymistä, sanon sille ja yritän samalla vääntäytyä irti sen otteesta.

- Sä häiritset mun siivousta, jatkan, kun se ei tee elettäkään liikahtaakseen.

- Lili, odota vähän. Mulla on sellainen olo, että voisin vaan olla tässä koko loppuelämän.

Mahanpohjassa muljahtaa. Kyllä mustakin oli ihana olla toisen lähellä. Toisinaan liiankin. Joskus oli tuntunut siltä kuin mun sisällä olisi roihunnut liekit, jotka kasvoivat sitä suuremmiksi, mitä pidempään toisen lähellä oli. Ja tulella oli vaarallista leikkiä. Niin isä oli lapsuudessa opettanut.

- Matias, sä tiedät, että nyt on parempi, jos mä vaan jatkan siivoamista, sanon sille hiljaa ja toivon samalla, että elämä ennen avioliittoa ei muuttuisi sietämättömäksi.

Matias päästää irti. Se luo vielä yhden kaipaavan katseen muhun ennen kuin se tarttuu lattialla lojuvaan imuriin ja alkaa vetää johtoa, jotta saa työnnettyä pistokkeen seinään.

- Jatka keittiöstä. Kerkesin jo imuroida olkkarin ja eteisen, sanoin sille ja aloin puristaa ylimääräisiä vesiä luutusta.

Kohta imurin äänet peittävät alleen soittimessa olevan levyn sävelet ja oma mieleni tyhjenee hetki sitten siellä kaihertaneista ajatuksista.

Valo hiipii huoneeseen verhojen välistä ja vie aamuhämärän mennessään. Olen rampannut yön keittiössä juomassa vettä ja siitä hetken päästä vessassa, kun on tuntunut, että uni ei millään tule. Vuoroin on ollut kuuma tai jalat ovat olleet levottomat, eikä missään asennossa ole pystynyt rauhoittumaan. Terapeutti oli puhunut, että kannattaisi siinä tapauksessa nousta ylös ja palata sänkyyn vasta sitten, kun alkaisi kunnolla väsyttämään, ja että voisi yrittää ajatella, ettei se haitannut, vaikka ei saisi nukuttua. Yhden päivän jaksaisi ilman untakin ja töiden jälkeen voisi levätä ottamalla päiväunet.

Mua oli stressannut. Stressannut koko naimisiin meno. Se, että mitä kaikkea pitäisi vielä järjestää ja hankkia. Mutta vielä sitäkin enemmän olin pohtinut sitä, että mistä mä voisin ikinä tietää, että mun ja Matiaksen kuuluikin elää toistemme rinnalla.

Kyllä kaikki järjestyy, ja ei taivaan Isä anna meidän astella alttarille, jos se ei ole tarkoittanut niin, olin hokenut itselleni.

Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos olisi pystynyt suhtautumaan kaikkeen yhtä leppoisasti ja luottavaisin mielin kuin Matias. Se oli aina osannut paremmin elää hetkessä ja olla murehtimatta liikaa tulevaa.

Nousen ylös ja vilkaisen jakkaralla olevaa puhelinta, joka ilmoittaa akun olevan loppumaisillaan. Kaivelen laturin työpöydän laatikosta ja tungen sen piuhan puhelimeen kiinni. Sitten kääriydyn pörröiseen aamutakkiin ja raahaudun vessaan pesemään hampaita.

Peilikuvan hahmo näyttää väsyneeltä. Hiukset ovat pörrössä ja silmien alla on varjot. Naurahdan ilmeelleni ja toivoin sydämeni pohjasta, että töissä ei olisi mitään ihmeellistä.

ajatuksia lapsettomuudesta

Kun nuorempana kerroin mummolleni, etten koskaan haluaisi lapsia, sain vastaukseksi, ettei sellaista kannattanut toivoa sillä jos mieleni muuttuisikin, taivaan Isä muistaisi ajatukseni ja saattaisi olla siunaamatta lapsia elämääni.

Ajatus äitiydestä on aaltoillut läpi elämän. Olen kipuillut siihen liittyvien asioiden kanssa niin pitkään, etten enää edes muista milloin siitä tuli niin vaikea aihe itselleni. Muistan lapsuuden kauhukuvat synnytyksistä, joissa jouduttaisiin valitsemaan lapsen tai äidin henki, kun molempia ei olisi mahdollista pelastaa. En tiedä, mistä ajatus on pesiytynyt päähäni sillä kukaan lähipiiristäni ei ole käynyt läpi tällaista. Ehkä osansa tähän kaikkeen on tehnyt pienen tytön mukanaan kantama kuolemaan liittyvä trauma, kun pikkuveli laskettiin valkoisessa arkussa hautausmaan multiin.

Kun ensimmäistä kertaa yksi ystävistäni tuli käymään lapsensa kanssa kämpälläni muutamia vuosia sitten, koin hämmentävää ristiriitaisuutta, kun eri elämäntilanteemme tuntuivat vievän häntä kauemmaksi minusta. Minun oli vaikea iloita toisen sylissä makaavasta lapsesta, vaikka näinkin, miten onnelliseksi se teki ystäväni.

En tiedä oliko se kipua siitä, että itselläni oli seurustelusuhteen päättyminen takana ja pelkäsin, ettei tulevaisuudessa rinnallani kulkisi edes toista ihmistä.

On ollut myös vaikeaa yhtyä joidenkin ystävieni toiveisiin tai unelmiin suurperheestä, kauniista raskausvatsoista ja pienistä vastasyntyneistä tuhisemassa vieressä, kun oma pelko äitiydestä on tuntunut vähintään Mount Everestin korkuisen vuoren ylittämiseltä silmät sidottuina ja takaperin.

Vaikka takana on vuosi psykoterapiaa ja ympärilläni kaikki mahdolliset tuki- ja turvaverkot, en ole päässyt siitä ajatuksesta eroon, että tästä aiheesta on toisinaan vaikeaa puhua ääneen, kun tuntuu, että saattaa tulla liian helposti väärinymmärretyksi.

On riipaiseva tunne samaan aikaan toivoa, että saisi kokea äitiyden ja vanhemmuuden, ja kuitenkin pelätä sitä niin paljon, että ajatus kaksin vanhoiksi elämisestä tuntuu hetkittäin jopa lohdulliselta.

Välillä tuntuu, että kaikki ympärilläni ovat saamassa lapsia tai ovat jo perheellisiä. Silloin pysähdyn miettimään, miten sekin pelottaa, ettei lapsia itselle syntyisikään. Mitä jos minun ei ole koskaan mahdollista tulla raskaaksi.

Toivon, että meihin lapsettomiin aviopareihin suhtauduttaisiin neutraalisti sillä en ainakaan omalla kohdallani kaipaa läheisten lohdutukseksi tarkoitettuja lauseita siitä, että kyllä me vielä saamme lapsen tai myöskään kaipaa kyselyitä siitä, onko lapsi mahdollisesti jossakin vaiheessa tulossa. On parasta antaa jokaisen itse kertoa se mitä on kerrottavaa juuri sillä tavalla kuin he sen itse parhaaksi näkevät, ja juuri niille, keille he sen haluavat jakaa.

Rukous on antanut voimia niiden hetkien keskelle, kun kuukauden odotuksen jälkeen raskaustesti on näyttänyt vain yhtä punaista viivaa tai menkat ovat alkaneet useamman päivän myöhässä ja mieleen on kerennyt pesiytyä toivo siitä, että kannan sisälläni pientä ihmettä ennenkuin raadollinen todellisuus on pudottanut maanpinnalle. Silloin, toivon vielä ollessa suurimmillaan, olen löytänyt itseni haaveilemasta, mitä kaikkea voisimme perheenä tehdä ja miten ihmeellisellä tavalla elämämme muuttuisi.

Vielä en voi tietää jääkö sylini tyhjäksi, mutta on turvallista päättää iltarukous sanoihin, että tapahtukoon taivaan Isä sinun tahtosi.

jääkö sylini tyhjäksi

kuulethan rukoukseni pienistä varpaista vierelläni,

vaikka niin monesti kipuilen,

ettei minusta ehkä kuitenkaan

ole toista suojelemaan tai rakastamaan

näithän sydämeeni,

miten lapsena sen valtasi katkeruus,

kun annoit enkeleittesi kantaa pois veljeni

tiesithän, että silloin aloin pelätä lasteni kuolemaa,

joiden en toivonut syntyvän tähän maailmaan

sillä uskoin, etten olisi koskaan valmis heistä luopumaan

jääthän silloinkin rinnalleni kulkemaan,

kun tuntuu, etten pystyisi äidiksi kasvamaan

ja lupaathan,

että luot pienoisen sydämen sykkimään,

jos silloin saa tapahtua sinun tahtosi