perjantai 12. lokakuuta 2018

sovitaanko, että nähdään vielä kerran

Olit se oikea.
Samalla kertaa myös ainoa.
Ainoa, josta halusin pitää kiinni.

Ja sitten.
Pudotus tyhjyyteen.
En enää nähnyt valoja,
jotka kertoisivat mihin suuntaan kulkea.
En kylttiä, joka opastaisi oikeaan.
Näin vain vaihtoehtoja,
joita oli yksi liikaa.

Päätin luottaa itseeni.
Tunteiden kertovan totuuden.
En voinut enää elää näin.

Toisinaan ikävöin mennyttä.
Ikävöin sinua.
Mutta syvällä sisimmässäni tiedän,
että näin olen onnellisempi.
Jospa sinäkin tunnet vielä niin.
Ymmärrät, että oli aika jatkaa eri suuntiin.

Sovitaanko, että nähdään vielä kerran ja sitten ei enää koskaan.

perjantai 5. lokakuuta 2018

tänään

En kyennyt menemään kouluun tänään. Tunnen aika-ajoittain yksinäisyyttä. Koen epäonnistuneeni monissa asioissa. Tunnen syyllisyyttä siitä, miten olen kohdellut ihmisiä. Välillä pelkään hajoavani.


Noista ajatuksista on jo hetki aikaa. Näiden muutaman päivän ajan mä oon ollut vastapainoisesti erityisen onnellinen.

Alkaneesta työharjoittelusta ja ihmisistä siellä.

Syksyisestä säästä ja tän päivän lumisateesta.

Pianolla soittamisesta.

Ruuanlaitosta ja leipomisesta.

Siitä, että oon saanu tsempattua itteni urheilemaan.

Turhien ulkonäköpaineiden ylitsepääsystä.

Että mun vaatekaappi alkaa olla täynnä pelkästään vaatteista, joita rakastan.

Syksyn omenista ja marjoista.

Autolla ajamisesta ja pyöräilystä.

Ihmisistä.

Oon ollu vähä vähemmän inspiroitunut viime aikoina, mutta oon sitäkin enemmän nauttinu elämästä ja sen sisältämistä asioista. Toisinaan huomaan, että oon pelännyt ja stressannut turhaan. Kaikki järjestyy. Niin järjestyi nytkin.

maanantai 1. lokakuuta 2018

sinä syksynä

Sinä syksynä.

äiti ja isä erosivat.
mä jouduin poikakotiin.

Sinä syksynä.

join itseni humalaan.
heräsin aamulla katuojasta.

Sinä syksynä.

hyppäsin junaan ja matkustin pohjoiseen.
tavoittelin unelmia.

Sinä syksynä.

opettelin elämään.
kannoin vastuuta teoista ja seurauksista.

Sinä syksynä.

sinä löysit minut,
ja mä aloin uskoa tosirakkauteen.

lauantai 29. syyskuuta 2018

valon pisaroita

Matkustin kesällä Amerikkaan. Menomatkalla olin yksin. Siinä kerkes miettiä kaikenlaista. Ihmetellä maailmaa. Pelätä. Jännittää. Ja olla vähän hukassakin, että mihin sitä nyt pitäis mennä. Matkustaminen kuitenkin avartaa. Niin se avarsi minuakin.

Kahden jenkkireissun, Viron reissun ja Iso-Britanniassa oleskelun jälkeen olen oppinut paljon. Itsestä, muista ihmisistä ja maailmasta. Siitä, miten se toimii ja miten se ei toimi. 

Käytän englantia nykyään päivittäin niiden pakkopullaa olevien englannin tuntien sijaan. Nautin englanniksi kommunikoimisesta. Suomi on mulle tunnekieli, mutta englanti on sitä jollain tapaa myös nykyään. Siihen liittyy paljon muistoja. Musta on outoa, että ajattelen paljon englanniksi. Käyn mielessä läpi keskusteluita. Unelmoin työstä, jossa voisin käyttää englannin kieltä. Haaveilen työskentelystä ulkomailla.

Vielä pari vuotta sitten en olisi uskonut, että kykenisin puhumaan arkienglantia kohtalaisen sujuvasti. Tää tekee mut niin onnelliseksi. Tuntuu, että oon onnistunut edes jossain. Että mä osaan jotain, joka ennen tuntui esteeltä, jota en ikinä kykenis ylittämään.

Toivon, että löydän mun elämästä uusia valon pisaroita. Asioita, joita tavoitella täydellä sydämellä. Asioita, joiden onnistumiseen jaksaisin luottaa myös itse. Asioita, jotka sais mut edes hieman onnellisemmaksi.

tiistai 25. syyskuuta 2018

mies ja koira #2


Sinisiä tummia pilviä eteni taivaalla verkkaiseen tahtiin. Katselin niiden menoa terassilla vilttiin kääriytyneenä. Ilta oli ollut ihana. Olin pitkästä aikaa tehnyt pannaria ja hakenut kellarista pullotettua omatekoista viinimarjamehua. Sitten olin sytyttänyt kynttilöitä ja ihastellut taivaanrannassa laskevaa aurinkoa ja sen synnyttämiä punaisen eri sävyjä. Olin ollut onnellisempi kuin aikoihin. 

Siinä istuskellessani lampaantaljan päällä keinutuolissa, mietin kohtaamaani miestä. Rick oli vetänyt vertojaan kenelle tahansa miehelle, kenet olin kohdannut aiemmin elämässäni. Hän oli ollut komea ja puoleensavetävä. Kiltti ja hyvin ystävällinen. Jotenkin turvallisen oloinen, ja se jos joku sai sydämeni läpättämään. Olin harvoin kokenut turvallisuuden tunnetta kenenkään ihmisen seurassa. Rick oli yksi harvoista. Hän oli tehnyt tilaa ajatuksiini. Vienyt mielikuvat entisestä seurustelukumppanistani etäälle ja tuonut mukanaan uusia, liiankin onnentäyteisiä välähdyksiä siitä, millaista elämä voisi olla. Millaista sen kuuluisi olla.

Olin vältellyt metsää. Polkua, joka johtaisi mökille. Ajatus sinne menosta tuntui jotenkin yksityisyyden viemiseltä, ja toisaalta halusin ajatella, että Rick kyllä etsisi minut käsiinsä, jos vielä haluaisi tavata. En voinut aavistaakaan, miten oikeassa olin hänen suhteensa. 

Viikon viimeisen illan jo hämärtyessä, kuulin auton lähestyvän pihatiellä. Nostin katseeni huomatakseni vain, että en tunnistanut tulijaa. Harvalla kyläläisistä olisi ollut varaa hankkia tuollainen maasturi. Kuski pysäköi auton tien viereen, nousi sitten ulos autosta ja avasi takaoven. Tumma otus vilahti nopeasti näkökentässäni ennen kuin se jo napitti tummilla silmillään minua ja kerjäsi rapsutuksia. Dobi. 

Kuulin naurua ja käännyin katsomaan tulijaa, vaikka tiesin jo hyvin, kuka hän oli. Rick tietysti. 
Hän tarjosi kätensä. Puristin sitä ja kohotin katseeni hänen silmiinsä, jotka yhtyivät kasvoilla karehtivaan hymyyn. Hän näytti hyvältä ja erittäin onnelliselta. 
-Hei, sanoin ja hymyilin. -En osannut odottaa vieraita tänään.
-Anteeksi. Tämä tuli vähän yllättäen. 
Rick näytti pahoittelevalta. Nyökkäsin häntä seuraamaan perässäni ovesta sisälle. Istuuduin terassin keinuun. Rick tismalleen samaan asentoon viereeni. Äiti oli joskus nuoruudessani muistutellut sanomalehdestä, jonka pitäisi mahtua kahden toisistaan kiinnostuneiden ihmisten väliin. Kai se oli äidin tapa kertoa hienotunteisesti rajoista, joita olisi hyvä pitää.

Keskustelu eteni. Huomasin olevani kohmeessa, kun kroppa teki minulle tenät ja alkoi tärisemään. Rick taisi huomata sen, koska hän oli muutamassa sekunnissa harpannut ylös ja hakenut tuolilla lojuneen viltin ja kietonut sen ympärilleni.
-Kiitos, sanoin ja hymyilin. Tarkoitin sitä todella.
Rick oli hiljaa. Hän vain katseli minua sanomatta sanaakaan. 
Lopulta hän rikkoi hiljaisuuden.
-Kelly?
-Niin? kysyin.
-Unelmoitko koskaan tulevaisuudesta? Perheestä ja lapsista.
Menin hämilleni.
-Toisinaan. Joskus pelkään, että elän loppuelämäni yksin, eikä minulla ole ketään, ketä rakastaa. Se tuntuisi melkein maailmanlopulta.
-Jos joku sanoisi, että olisi valmis siihen kaikkeen kanssasi, miten reagoisit?
-Vaikea sanoa. Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle niin.
Rick nousi hitaasti ylös. Tarttui käsistäni kiinni ja veti minut viereensä seisomaan.
-Jos joku ikinä suutelisi sinua kysymättä, vastaisisitko suudelmaan vai löisitkö häntä päin näköä?
Rickin katse oli vakava. Ja samalla kertaa täynnä tunteita, joita en osannut lukea.
Ja sitten. Huulet huulillani. Pehmeät ja lämpimät. Ja minä, kaikista äidin varoitteluista huolimatta, vastasin suudelmaan.