keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

meidät vei erilleen tie

Se kuukausi oli erikoinen. Raskas ja samalla kertaa täynnä onnea. Kiitollisuutta monista pienistä asioista. Iloa uusien ihmisten kohtaamisesta. Rakkautta perhettä kohtaan, jota en koskaan voisi unohtaa. Pettymyksiä. Karvaita kyyneliä.

Tunteiden skaala on käyty läpi ääripäästä toiseen. Olen ollut samalla kertaa vihainen, turhautunut ja äärimmäisen pettynyt itseeni. Toisena hetkenä olen jaksanut olla ymmärtäväinen. Kaikki ihmiset tekevät virheitä. Niin pieniä kuin suuria. Vaikeinta on kuitenkin se, kun satuttaa jotain ihmistä hyvin syvälle.



Lupasin sinulle kuun ja tähdet taivaalta.
Tyynen veden ja äärettömyyden.
En horisonttia, joka estäisi näkemästä valoa.
Tai aaltoja, jotka keinuttaisivat paattia.
En tuhansia puukon lailla iskeviä sanoja
kertomaan, etten enää osaa rakastaa.
En sinua.
Tai hymyäsi tai kaikuvaa nauruasi.

Meidät vei erilleen tie.
Tuuli, joka johdatti minut toisaalle.
Sydän, joka käski minun kulkea pois luotasi
takaisin valoon,
jotta voisin jälleen elää ilman sääntöjä siitä, miten minun kuuluisi ajatella.
Jotta voisin vielä joskus rakastua uudelleen.
Tuntea jotain niin sanoinkuvailemattoman ihmeellistä onnea.
Jotta voisin olla osa jotain suurempaa.
Että vielä joskus olisi me.
Ei vain minä ja sinä.

perjantai 8. kesäkuuta 2018

hyvä olla

Sadepisaroiden kimpoillessa kattoon ja ukkosen jyrähdellessä taustalla, mietin omaa elämääni. Olen saanut viettää kesää jenkeissä. Ensin siskon luona, sitten jenkkiperheeni kotona ja heidän isovanhempiensa luona. Nyt muutama päivä Miamissa takana. Asuntovaunu-elämä on ollut yllättävän leppoista.

Välilä olen miettinyt suomea ja kesää siellä. Haaveillut valoisista kesäöistä ja mökistä järven rannalla. On kuitenkin ollut ihanaa olla täällä. Alkaa nukkumaan pimeyden laskeutuessa ja auringon viimeisten säteiden kadotessa palmujen taakse.

On tuntunut velvollisuudelta päivitellä blogia, vaikkei inspiraatiota kirjoittamiseen ole suuremmin ollut. Olen kuitenkin ajatellut, etten kirjoita väkisin mitään, koska siinä en ole hyvä, eivätkä ajatukset ole silloin aitoja. Haluan kirjoittaa rehellisesti. Kirjoittaa, kun elämässä on paljon hyvää ja myös silloin, kun on vaikeaa. 

Koen, että mun elämä alkaa olla tasapainossa. Ehkä ne vaikeimmat ajat alkavat todella olla takanapäin. On ihanaa osata elää ilman ajatuksia siitä, että pelkää onnellisuuden katoavan ja melkein jopa odottaa sen pahan olon tulevan. Vapauttavaa uskaltaa hymyillä ja kertoa olevansa niin aidosti onnellinen kuin ihminen vain voi olla.

Hyvä olla. Tänään, tässä hetkessä ja toivottavasti huomennakin. Ystävien ollessa ympärilläni jakamassa tämä kaikki minun kanssani.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

mustia ajatuksia

Annan pidäteltyjen kyynelten tulla autossa,
kun vihdoin ja viimein saan olla yksin, eikä tarvitse esittää kiinnostunutta tai innostunutta. En jaksa ymmärtää itseäni. En sitä, miksi toiset saa mut vihaamaan itseään. Miksi mustat ajatukset seuraavat kaikkialle. Miksi silmien edessä pelkkää pimeää.

Ehkä kaikki johtuu vain siitä, että olen väsynyt. Väsynyt näyttämään onnelliselta. Väsynyt säntäilemään paikasta toiseen tai tekemään kompromisseja. En jaksa yrittää olla kiva. Parempi olla rehellinen. Kertoa, että tarvitsen omaa tilaa. Että ihmiset mun ympärillä eivät ole vietävissä minulta. En haluaisi jakaa ketään joidenkin muiden kanssa, kun viimein olen saanut jonkinlaisen yhteyden perheeseeni.

Yritän ajatella valoisasti. Elää hetkissä ja haaveilla tulevasta. Ehkä mua odottaa jokin hyvä jossain. Ehkä se on vielä piilossa mun katseilta ja ilmestyy sitten kun niin on tarkoitettu. Ehkä kaiken kuuluu mennä näin. Ensin olla hyvää ja sitten jälleen pahaa. Että en lakkaisi olemasta kiitollinen niistä kaikista hyvistä hetkistä, joita olen saanut elää. Että en unohtaisi, miten helppoa kaikki oikeastaan on.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

tänään olen kaunis

Hukun.
Omiin ajatuksiini.
Sanoihin, joita en saa sanottua.

Itkettää.
Miten paljon voi pelätä ihmisen kohtaamista,
jota ennen rakastin eniten koko maailmassa.

Pelottaa.
Tunteet, niiden olemassaolo
tai niiden olemattomuus.

• • •

Aallokko vie mukanaan.
Hyvät ajatukset.
Hymyn kasvoilta.

Tuuli tarttuu mekkoni helmaan.
Saa minut näyttämään rumalta.
Lihava ihminen katsoo minua peilistä silmiin.
Irvistän sille takaisin.
Tänään en tahdo sen riepottelevan minua niin kuin se tahtoo.
Tänään olen kaunis ja itsevarma.
Ylpeä siitä, että olen minä.


tiistai 29. toukokuuta 2018

kuplivaa iloa ja onnen kyyneleitä

Tuhina. Pienet kädet ja sirot sormet, jotka puristuvat sormeni ympärille. Hipsuttavat käsivarttani varovaisesti. Silmät, jotka ihmettelevät maailmaa. Näkevät monia asioita ensimmäistä kertaa. Hymy, joka valloittaa toisten sydämet.

On ihmeellistä kokea jotain tällaista. Rakkautta pientä ihmistä kohtaan, joka on jonkun toisen oma. En ennen voinut edes kuvitella, millaista olisi olla täti jollekkin. Ehkä se on juuri tätä. Että välittää jostain niin paljon, että voisi melkein ottaa omaksi.


Viikko on vierähtänyt täällä jenkeissä. On ollut paljon onnellisia hetkiä, jälleen näkemisiä, naurua. Moni on sanonut mun näyttävän jotenkin onnellisemmalta. Ehkä se on johtunut maiseman vaihtamisesta, näistä välittävistä ihmisistä mun ympärillä. Ehkä se on ollut tämä vapauden tunne, että olen päässyt irti kaikista pakollisista jutuista kuten koulusta ja omasta arkielämästä.

Oon käynyt läpi mielessä monenlaisia ajatuksia. Tunteet on seilannut aaltojen lailla. Oon hämmästellyt maailmaa, luonnon kauneutta ja sen monimuotoisuutta. Oon ollut ylpeä mun rohkeudesta puhua englantia. Siitä, miten paljon mun kielitaito on parantunut vuoden aikana. Siitä, että uskalsin lähteä tänne jälleen kerran yksin. Selvisin lentokentällä, selvisin turvatarkastuksesta ja haastattelusta.

Kuplivaa iloa ja onnen kyyneleitä. Sitä tämä elämä täällä on ollut.