Katsomo on täyttynyt kiljuvista julisteita heiluttelevista tytöistä, muutamista kännykkäänsä tiiviisti tuijottelevista pelaajien vanhemmista ja meistä, jotka olemme tulleet seuraamaan peliä ihan aidosta mielenkiinnosta. Joukkueiden liput heiluvat korkeissa mastoissa pelikentän yllä, ja katsomo pursuilee ihmisistä, jotka ovat pukeutuneet kannattamansa joukkueen fanipaitaan.
Tyler on syventynyt keskustelemaan pojan kanssa, jonka muistan hämärästi historian kurssilta. Yritän saada selvää, mistä he keskustelevat, mutta puhe puuroutuu jylisevän metelin alle. Ihmiset hurraavat ja taputtavat sillä pelaajat ovat juuri saapuneet kentälle. Yksi toisensa jälkeen he nostavat kypärät päähänsä ja asettuvat paikoilleen. Kiinnitän huomioni kentänlaidalla seisoskelevaan keltapaitaiseen pelajaan, joka on kääntynyt katsomaan kohti aitiota, jossa minä ja Tyler istumme.
- Eikö tuo ole Jaden?
Käännyn katsomaan Tyleriä, joka on päättänyt minulle epäselväksi jääneen keskustelun pojan kanssa, joka istuu jälleen kavereidensa keskellä ja kaivaa taskustaan nuuskakiekkoa.
Keskitän katseeni jälleen kentänlaidalle, mutta siellä hetki sitten seissyt pelaaja on jo nostanut kypäränsä ja kadonnut pelin temmellykseen.
Minusta on outoa ajatella, että minä ja Jaden saattaisimme olla pari, ellei asiat olisivat menneet niinkuin ne lopulta menivät. Olimme olleet läheisiä ja Jadenille oli ollut helppo avautua. Ja vaikka Tyler on paras ystäväni, hänelle en ole voinut puhua aivan kaikesta.
Nousen Tylerin autoon ja iloitsen mielessäni juuri päättyneestä pelistä, jonka koulumme on voittanut.
- Onko sinulla nälkä? Tyler kysyy ajaessaan pois ruuhkaiselta parkkipaikalta.
- Ehkä vähän. Pitääkö sinun ehtiä kotiin ennen kuin äitisi lähtee töihin?
- Ei tänään.
Tyler hymyilee. Tiedän, miten paljon hän vihaa olla kotonaan vahtimassa koiria, jotka hänen äitinsä mukaan saattavat kuolla suruun joutuessaan olemaan yksin.
Pysähdymme liikennevaloihin, jotka ovat juuri vaihtuneet keltaisesta punaiseksi. Tyler odottaa, että huppariin pukeutunut tyttö ylittää kadun ja kääntyy sitten oikealle.
- Pysäytä, huomaan sanovani.
Tyler katsoo minua juuri sillä tavalla kuin olisi juuri tajunnut minun seonneen lopullisesti.
Avaan auton ikkunan ja huudan pimeyteen -Felicia.
Tyttö pysähtyy ja kääntyy ympäri. Paiskaan oven selälleen ja juoksen kadun toiselle puolelle välittämättä liikennevaloista tai autoista, jotka tööttäävät autossaan istuvalle Tylerille, josta on muutamassa sekunnissa tullut tientukos.
- Lähdetkö minun ja Tylerin kanssa syömään?
Jadenin sisko katselee minua epäluuloisena. Ihan syystäkin. Lakkasimme olemasta ystäviä samoihin aikoihin kun hylkäsin Jadenin.
Hän miettii hetken. Voin melkein nähdä, mitä hän ajattelee.
Ja sitten. Aivan yllättäen, hän hymyilee.
- Jos aiotte tulla, niin nyt on viimeinen tilaisuus, Tyler huutaa avoimesta ikkunasta ja painaa kaasua.
Juoksen takaisin autolle, enkä jää katsomaan seuraako Felicia perässäni. Mutta kuullessani toisenkin oven avautuvan, annan helpottuneen hymyn levitä kasvoilleni.
Tilaan juustohampurilaisaterian Coca-Colalla. Tyler ottaa pelkät isot ranskalaiset seliteltyään ensin, että hän on syönyt ennen peliä tacoja ja nyt hänellä ei ole oikeastaan edes nälkä. Felicia tilaa tismalleen saman kuin minä ja jostain kumman syystä tieto siitä, saa sisälleni hyvän olon.
Minä ja Felicia olimme olleet lapsena kuin kaksoset. Olimme ostaneet tismalleen samanlaisia vaatteita, leikkauttaneet hiukset tasaiseksi latvoista ja tilanneet samat annokset, jos olimme olleet yhdessä syömässä ulkona. Silloin en ollut vielä edes kuullut Jadenista.
Jadenin isä ja Felician äiti olivat tavanneet sattumalta lomamatkalla, kun olimme siirtyneet uuteen kouluun. Jaden oli asunut ensin äitinsä kanssa, mutta muuttanut ensimmäisen lukuvuoden jälkeen isänsä luokse äitinsä löydettyä uuden miesystävän, joka piti yhtä vähän lapsista kuin liasta. Ja koska jokainen meistä tietää, että lapset aiheuttavat lisää likaa, tilanne oli kärjistynyt kaksinkertaiseksi. Lopulta Jadenin isä päätti, että pojan oli parempi asua hänen luonaan, jolloin Jadenin äiti oli vain huokaissut helpotuksesta ja antanut asian olla.
Jaden oli ollut hymyilevä ja ystävällinen kaikille, mutta olin nähnyt hänen eloisien silmiensä taakse kätkeytyneen kivun, joka seurasi hänen mukanaan, minne Jaden ikinä menikin. Ja niinpä olin halunnut ottaa selvää pojasta, jolla näytti aina menevän hyvin ja jolla riitti ystäviä, mutta johon oli harvinaisen vaikea tutustua. Jaden ei ollut päästänyt ketään lähelleen. Ei ennen minua. Olin kokenut oloni etuoikeutetuksi ja tärkeäksi. Siinä, missä Jaden oli sosiaalinen, mutta vetäytyvä, minä olin hieman ujo, mutta helposti lähestyttävä. Vastakohtina täydensimme toisiamme. Ainakin siihen asti, kunnes me molemmat hajosimme ja ehjästä kokonaisuudesta tuli kaksi rikkinäistä ihmistä.
Halaan Felician hyvästiksi. Minusta on ihanaa ja samaan aikaan helpottavaa, että pystymme jälleen puhumaan toisillemme. Olen ikävöinyt häntä niin paljon. Läheinen ystävä, joka on poika, ei ole voinut korvata häntä kokonaan, vaikka rakastankin Tyleriä ihan älyttömästi.
- Mitä Jadenille kuuluu nykyään? kysyn niin hiljaa, ettei Tyler mitenkään voi kuulla.
Felicia hymyilee vaisusti ennen kuin vastaa - Kerron hänelle, että kysyit.
Ja sitten hän perääntyy kotinsa etu-ovelle ja astuu pimeyteen.
- Olen sinusta ylpeä, Tyler sanoo ja puristaa minut itseään vasten. Hän tietää, miten vaikeaa tämä on minulle.
- Lupaatko, ettet koskaan jätä minua? kuiskaan, vaikka tiedän, ettei keneltäkään voi vaatia sellaista.
- Lupaan, hän sanoo ja laskee kätensä olkapäälleni.
