muistelen sinua

 

Ei lähtösi päivää tiennyt kukaan. 
Ei taivaan linnut. Ei tähdetkään. 
Kuitenkin kuljit valoa kohti ja annoit Hänen pitää kädestäsi kiinni. 
Minä muistelen sinua. 
Muistelen hymyäsi kesäiltoina, kun linnut olivat jo lakanneet laulamasta. 
Muistelen lempeitä käsiäsi, joiden uurteet kertoivat tarinaa eletystä elämästäsi. Muistelen sanojasi, jotka nyt kiinnitän sydämeeni, jotta voin seurata sinua, kun on minun vuoroni lähteä. 
Muistelen katseesi tuomaa lämpöä, kun askeleeni eksyvät väärälle polulle ja määränpääni on hämärtymässä. 
Sillä tiedänhän sinun kantavan minua silloin kun omat voimani ovat lopussa.

Rakasta Vaaria muistaen ❤️

yhteen punotut #7

Kannan olohuoneen nurkkaan unohdetusta kaapista kasan valokuvia ja lasken ne pöydälle Jadenin eteen.

- Haluatko kahvia?

- Abb. Tiedät, että haluan.

Jaden virnistää ja tunnen läikähdyksen sisälläni. Olen ikävöinyt tuota puolta hänestä.

Häärään keittiössä kahvinkeittimen kimpussa ja yritän samalla kuulla, saavatko kuvat Jadenissa mitään reaktiota aikaiseksi.

Kaadan valmistuneen kahvin kahteen kuppiin ja taiteilen tieni olohuoneeseen työntäen kyynärpäälläni juuri kiinni mennyttä ovea. Jaden on jumittunut katsomaan kuvaa, jota en pysty erottamaan niin kaukaa. Ojennan kahvikuppia häntä kohti, mutta Jaden ei reagoi siihen mitenkään. Laitan höyryävän kuumat kupit lasipinnalle ja teen itselleni tilaa hänen viereensä. Ja sillä samalla hetkellä tajuan kauhukseni, että olen ottanut kaapista juuri sen pinon, jota äiti ei ole halunnut kenenkään katselevan.

Nuissa suurissa, mutta lempeissä käsissä lepäävä kuva on sairaalasta.

- Onko hän..

Kuva on mustavalkoinen ja rakeinen, mutta siitä voi erottaa hämmästyttävän tarkasti pienen nyytin, joka lepää äitini sylissä.

Nyökkään, koska kurkkuuni kohonnut pala estää minua puhumasta.

Pelkään, että romahdan. Romahdan, koska näen Jadenin silmien kostuneen ja kristallin muotoisten kyynelten valuvan hänen poskilleen. En näe enää Jadenia, enkä ympärilläni olevaa huonetta. Yritän vain hengittää rauhallisesti sisään ja ulos, vaikka tuntuu kuin joku repisi sydäntä ulos rinnastani. Sitten tunnen lämpimän kehon omaani vasten. Jaden pitää minusta niin tiukasti kiinni, että tuntuu siltä kuin en saisi enää happea.

Olemme siinä kauan. Niin kauan, että kyyneleet kuivuvat poskillemme ja hengitykseni on tasaantunut.

- Abbie? Jaden sanoo kysyvästi.

Nostan sormen hänen huulilleen ja painaudun vielä kerran häntä vasten. Annan Jadenin keinuttaa meitä hiljaa ja kuuntelen silmät kiinni, kun hän hyräilee minulle liiankin tuttua kappaletta.

- Would you know my name

If I saw you in heaven?

Would it be the same

If I saw you in heaven?

I must be strong and carry on

'Cause I know I don't belong here in heaven.

yhteen punotut #6

Tuli rätisee ja paukkuu. Jaden kohentelee puita, jotka näyttävät lysähtäneen kasaan. Olin yrittänyt parhaani mukaan pinota niitä, onnistumatta siinä kuitenkaan. Annan kohmettuneiden käsieni imeä lämpöä, joka saa poskeni punoittamaan. Jaden on onnistunut jälleen kerran vangitsemaan katseeni, enkä osaa syyttää häntä siitä.

Päädyimme tanssiaisten jälkeen Jadenin autolle ja hän ajoi meidät kotiinsa. Istuimme yön katselemassa kaseteilta vanhoja piirrettyjä ja söimme popcorneja. Jossakin vaiheessa olin tuntenut käden selälläni ja olin antanut itselleni luvan nojautua Jadenia vasten, vaikka jokin sisimmässäni oli huutanut, että se saattaisi särkeä hänen sydämensä. En ollut valmis suhteeseen. Enkä tiennyt, olisiko Jadenkaan.

- Abbie?

Jadenin silmistä paistaa väsymys, mutta pelkään sen takana olevan muutakin.

- Kun isä..

Jaden ei kykene sanomaan lausetta loppuun, eikä hänen tarvitsekaan. Tiedän, mitä hän sanoisi.

Kuoli.

Se sana on niin lopullinen ja raadollinen samaan aikaan. Miksi hyvät lähtevät aina ensin.

- Muistan ajatelleeni, ettei minulla olisi yhtäkään syytä yrittää selvitä.

- Mutta olihan sinulla Felicia.

- Ja Felicialla oli äiti. Kyllä hän olisi selvinnyt ilman minuakin. Ja sitten huomasin ajattelevani sinua. Ja yhtäkkiä minulla oli tuhansia syitä elää.

Pelkään, että Jaden sanoo ne kolme sanaa. En ole valmis kuulemaan niitä. En edes häneltä.

- Luulin, että en enää ikinä näkisi sinun hymyilevän, sanon ennen kuin hän ehtii jatkaa.

- Niin minäkin.

Hän katselee minua ja kerrankin yritän olla väistämättä hänen katsettaan, vaikka se tekee kipeää. Tekisin mitä tahansa, että saisin hänet onnelliseksi.

Otan Jadenin viileältä tuntuvat kädet käsieni sisään ja siirrän silmille laskeutuneet vaaleat hiukset pois. Vedän hänet lähelleni ja hengitän sisälleni hänen tuoksuaan. Siinä on sekoitus metsää ja savua, mutta tunnistan silti kesäisen sateen ja kypsyneen viljan, jotka ovat vain vahvistuneet Jadenin muuttuessa hiljalleen pojasta mieheksi. Edessäni ei enää seiso se hintelä poika, jonka opaalin väriset silmät varastivat huomioni jo vuosia sitten. Jaden on muuttunut jykevämmäksi ja lapsuuden pyöreys on hävinnyt kasvoilta. Siirrän käteni hänen poskelleen ja tunnen karhean lyhyeksi ajetun parran käteni alla. Jaden pysyy hiljaa siirtäessäni kättä hiljaa kohti hänen niskaansa. Kuulen hänen hengityksensä kiihtyneen. Sitten käteni on poissa.

- Abb, Jadenin ääni on voimaton, mutta kuulen surumielisyyden, jonka taakkaa tulen kantamaan vielä pitkään. Hän tietää. Tai ainakin aavistaa, etten ole valmis.

Ja vaikka kylmyys on jähmettänyt sisimpäni, tunnen siteen, joka ajaa meitä koko ajan lähemmäksi toisiamme.  

vedessä mieli on vapaa

Ajatukset seilaa hetkittäin meren toisella puolella. Syksy on saapumassa tännekin, vaikka merivesi on vielä lämmintä ja ilma toisinaan paahtavan kuuma. Tuntuu kuitenkin kotoisalta kulkea aamuisin kapeita kävelykatuja työpaikalle auringon noustessa vuorten takaa. Sitä maisemaa katsoessa mieli täyttyy haavekuvista. Ja olo on onnellinen.

Makaan uima-altaassa palmujen katveessa ja ihastelen kuunsirppiä tummalla taivaalla. En osaa murehtia mistään. Vedessä mieli on vapaa. Keskityn vain kuuntelemaan kaukaisuudessa kiitäviä autoja ja hiljaista huminaa, jonka avulla tuudittaudun öisin uneen.

Syödessäni jogurttia parvekkeella aamuisen pimeyden vielä hallitessa maailmaa, pystyn ymmärtämään, miten kiitollinen tästä kaikesta saan olla. Elämä on johdattanut tähän pisteeseen. Hetkeen juuri tässä. Siksi yritän muistaa jokaisena päivänä olla onnellinen kaikesta ympärilläni olevasta. Hyvin pienestä saan olla kiitollinen.

Edessä on vielä viikkoja, mutta aika tuntuu kiitävän kuin huvipuiston vuoristoradat. Haluaisin oppia itsestäni ja elämästä, sekä nähdä maailmaa. Haluan elää hetkessä. Miksi siis murehtia tulevasta. Vaikka kaukaisuudessa häämöttää paluu kotiin ja valmistuminen ammattiin, luotan siihen, että elämä kannattelee. Se kuljettaa toisinaan mitä ihmeellisempiin paikkoihin, jolloin voin todeta yhden unelmani jälleen toteutuneen. Ja vaikka määränpää joskus hämärtyy, tiedän, että jokainen polkuni risteys ja mutka johdattaa minua hiljalleen kohti uusia seikkailuja. Ja sillä matkani tulee joskus päättymään, en tahdo silloin surra sitä, mikä jäi tekemättä.