Kipu. Se on pesiytynyt jälleen rintakehään. Kipu, jota olen yrittänyt paeta. Jonka yritin nuorempana hukuttaa pois juomalla ja käyttämällä huumeita. Silloin en voinut ymmärtää, miksi mä en vain kestänyt. Miksi olin niin heikko. Kuvittelin, että olisi pakokeinoja. Reittejä, joita kulkemalla mun ei enää koskaan tarvitsisi tuntea sitä uudelleen. Ei sietää sitä. Ei kärvistellä sen kanssa. Elin siinä uskossa viime kuukausiin asti, kunnes tajusin, ettei ole enää mitään vaihtoehtoja jäljellä.
Kipu on ja pysyy. Se on ensimmäinen asia, jonka mä huomaan aamulla herätessä ja viimeinen asia, jota mietin illalla nukkumaan mennessä. Se on syy, miksi valvon pitkälle yöhön ja kävelen ristiin rastiin katuja toivoen, että joku ohikulkija heittäisi pelastusrenkaan ja kertoisi, että voin elää ilmankin sitä.
Miten samaan aikaan voi olla niin täynnä kaipausta ja tuskaa. Tai ehkä se vain on niin, ettei voi tuntea toista ilman toista. Mä olen hävinnyt tämänkin pelin.
- Jatketaanko?
Palaan ajatuksistani takaisin nahkatuoliin, jolla parhaillaan istun. Kysyjä on keski-ikäinen mies, jonka kultaiset silmälasit säihkyvät auringonvalossa, joka kajastaa sivuun vedettyjen valkovihreä raitaisten ikkunaverhojen välistä huoneeseen.
Nyökkään, koska en uskalla avata suuta. Möläyttäisin vain jotakin typerää, enkä halua nolata tämän ihmisen edessä itseäni.
- Minkälaisia toiveita sulla on tulevaisuuden suhteen? Tero kysyy, kun mä olen jälleen vaipunut hiljaisuuteen.
Kysymys tulee niin puskista, että hetken mietin vastaavani, ettei mulla ole sellaisia. Mutta sitten mieleen piirtyy kuvia. Kuvia vaaleahiuksisesta naisesta, joka istuu kalliolla ja katselee merelle silmät täynnä odotusta. Kuin koko maailma olisi auki sille. Enkä voi olla miettimättä onko sen elämässä koskaan tilaa mulle.
- Mä toivon, että uskaltaisin vielä joskus rakastaa, sanon niin hiljaa, etten ole varma kuuleeko toinen mun sanoja.
Tero katselee mua pöydän toiselta puolelta ja laskee puolillaan olevan teekupin syliinsä.
- Mikä sitä voisi olla estämässä?
Kela pyörii niin nopeasti pääni sisällä, etten pysty heti vastaamaan.
Meidän piti olla vaan kavereita. Ennemmin sisko ja veli kuin mitään muuta. Se oli mun veljen kanssa. Ei se voisi koskaan. Enkä mäkään voisi. Ei me kumpikaan voitais. Muita sattuis. Ei ihmiset ymmärtäis. Mitä jos se ei edes kestäisi. Sattuisi vaan lisää. Meihin kumpaankin.
Kohotan katseen ja huomaan Teron tarkkailevan mua pää hitusen kallellaan.
- Taitaa herättää paljon ajatuksia? Voit ihan rohkeasti ottaa niitä esille niin voidaan keskustella vielä tarkemmin ja miettiä, onko niille asioille tehtävissä jotain.
Paniikki. Se tukahduttaa hengitystiet ja leviää sitten vatsan kautta koko kehoon. Jalat alkavat täristä. Silmissä sumenee. Yritän sanoa, ettei musta ole tähän, mutta en saa sanaakaan ulos. Tero sumenee mun näkökentässä ja häviää sitten kokonaan pimeään. Auringonvalokin on kadonnut. Sammunut vai sammutettu. Ehkä mun sisällä elävä pimeys tukahduttaa senkin tieltään.
Herään lakanat hiestä märkänä. Suu tuntuu rutikuivalta. Kuin en olisi saanut päiväkausiin juotavaa. Kohottaudun istumaan sängyllä ja hörppään pöydällä olevasta lasista vettä. Se on haaleaa, mutta helpottaa silti pahimman janon yli.
Taas sama painajainen. Ehkä mä olen oikeasti sekoamassa hiljalleen. Niin yksinäiseltä musta tuntuu. Niin yksin mä olen. Eikä kukaan edelleenkään uskalla luvata, palaanko mä enää koskaan normaaliksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤