sinulle minulta #2

Sydän käski pitää kiinni sinusta. Sinä pitelit kättäni kädessäsi. Ja silti me tiesimme, että hajoaisimme.

Tuli aika jättää hyvästit. Halasit minua kömpelösti. Sanoit rakastavasi minua. Minä pidättelin surua sisälläni. En halunnut itkeä siellä kaikkien nähtävillä. Sinä käänsit minulle selkäsi ja kävelit pois. Näin sinun katoavan liukuportaisiin. Ja minä olisin halunnut juosta perääsi.

Istuin koko lennon tuijottaen ikkunaan ja toistelin itselleni, miten kovasti sinua ikävöin. Kävin mielessäni läpi kesää ja niitä muistoja, jotka olivat tuoneet meidät tähän pisteeseen. Poikaystävä. Sitä sanaa kokeilin tunnustellen. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Enkä minä osannut pelätä yhtään.

Soitimme toisillemme. Ikävöimme. Välillä itkin ja sanoin, että olisin vain halunnut sinun halaavan minua. Sinä käskit minun halata tyynyä sijastasi. Se ei tuntunut samalta. Teit minut samaan aikaan onnelliseksi ja surulliseksi. Mutta kaiken aikaa välillämme oli rakkaus.

Minä ahdistuin. En kyennyt enää puhumaan sinulle. Enkä osannut kertoa, miksi kaikki oli muuttunut. Eräänä päivänä soitin sinulle. Kerroin tehneeni päätöksen. Itkin ja kerroin. Ja itkin lisää. Puhelun päätyttyä kykenin hymyilemään ensimmäistä kertaa viikkoihin. 

Vapaus tuntui ihmeelliseltä. Koin olevani onnellisempi. Elämä jatkui. Minä unohdin sinut. Tai niin minä kuvittelin. Sillä eihän rakkautta voi unohtaa.

sinulle minulta #1

Kaksi ei voi koskaan tulla yhdeksi. Mutta sitä minä en tiennyt. En ennen kuin näin peilistä kahden ihmisen särkyneet sydämet.

Se kesä oli täynnä onnellisuutta. Katselin maailmaa vaaleanpunaisten lasien takaa. Tiesin rakastavani sinua jo sinä hetkenä, kun katseemme kohtasivat ensimmäisen kerran. Muistan ensimmäisen keskustelumme. En ymmärtänyt kuin sanan sieltä täältä. Se oli hämmentävää. Välittää ihmisestä, jonka kanssa ei ollut yhteistä kieltä. Ja silti kaikki tuntui niin oikealta.

Sinä päivänä aurinko paahtoi kuumasti taivaalta ja me ajoimme rämisevällä autollasi. Innostuin frisbee golfista, jota olin ennen vihannut. Ja minusta tuntuu, että sinä olit ainoa syy, miksi lähdin mukaan. Mutta minä ihan oikeasti rakastuin siihen samalla kun rakkauteni sinuun kasvoi. 

Automatkoilla sinä varasit minulle paikkaa vierestäsi. Ja minä taas istuin viereesi, vaikka muuallakin olisi ollut tilaa. Halusin olla lähelläsi ja tuntea ne miljoonat mahanpohjalle kiertyneet kipinät, jotka kertoivat tunteistani sinua kohtaan. 

Minä elin haavemaailmassa, josta en päässyt pakoon. Heräsin aamuisin herätyskellosi soittoon ja olin valveilla niin kauan, että kuulin ulko-oven sulkeutuvan takanasi. Iltaisin odotin sinun saapumistasi kuin nousevaa kuuta. Koko päivän ajattelin vain sinua. Kasvoillasi sädehtivää hymyä. Toisinaan kuvittelin kuulevani äänesi.

Aika väheni käsiin. Minun tunteeni vahvistuivat päivä päivältä. Pelkäsin ja halusin unohtaa, mutta en kyennyt. Eihän rakkautta voi kieltää. Sinun tunteistasi minä taas en tiennyt, vaikka toisinaan huomasin sinun välittävän. Kuitenkaan mikään ei riittänyt todistamaan sitä minulle. Ja minä ajattelin menettäväni sinut.

Oli vain minä ja sinä. Biljardipöytä, jonka ääressä aloimme keskustella. Sinä kyselit kaikenlaista. Olit kiinnostunut. Minä itkin sisälläni ja mietin, että en enää koskaan näkisi sinua. Ja sitten sinä sanoit rakastavasi minua ja kaikki, mitä olin kuvitellut mielessäni hajosi miljooniksi pieniksi sirpaleiksi.

Tarinamme alkoi tuikkivan tähtitaivaan alla. Ja tähdistä tuli osa meitä. Osa tätä tarinaa, joka ei vielä ole päättynyt.

miten voi rakastaa särkyneen ehjäksi

Sinä yönä unohdin lupaukseni -älä enää ikinä rakastu uudelleen. Sillä minä rakastuin sinuun. Se oli tyhmintä, mitä olin tehnyt hetkeen. Rakastaa sydämellä, joka oli rikki. Eivätkä mitkään sanasi voineet korjata sitä. En ollut päässyt yli vielä edellisestä suhteesta. Katsellessani sinisiä silmiäsi, hukuin välillä menneisyyteen, joka palasi mieleeni utuisina muistoina, joissa minä hymyilin ja hän näytti onnelliselta. Kuvittele särkynyt maljakko, jonka sirpaleet on yhdistetty pikaliimalla. Kaikki tapahtui aivan liian nopeasti. En ollut valmis, etkä sinäkään tainnut olla. Minä yritin unohtaa. Sinä opettelit vasta rakastamaan itseäsi. 

Siinä oli kaksi, jotka eivät voineet tulla yhdeksi.

Sydän käski pitää kiinni sinusta. Sinä pitelit kättäni kädessäsi. Ja silti me tiesimme, että hajoaisimme. Nojasin olkapäätäsi vasten ja annoin kyynelten tulla. Satutti kaiken lopullisuus. Olisinhan halunnut vain olla rakastettu ja rakastaa. Mutta miten voi rakastaa särkyneen ehjäksi. Se oli sula mahdottomuus ja me molemmat tiesimme sen hyvin. Kuitenkin suljit minut takkisi sisään ja annoit huulten kevyesti koskettaa omiani. Ja minä rakastuin. 

Kaksi ei voi koskaan tulla yhdeksi. Mutta sitä minä en tiennyt. En ennen kuin näin peilistä kahden ihmisen särkyneet sydämet. Ja sinä kerroit tunteistasi, joita ei ollut koskaan ollut olemassakaan.

inspiraationa ruusunpiikkejakasivarsilla.blogspot.com

pysytkö sinä luonani?

aina kun luulen menettäneeni sinut
tulet takaisin
ja joka ikinen kerta
kun ajattelen unohtavani
ja jatkavani elämää eteenpäin
pakotat minut pysähtymään
ja katsomaan eteeni
jotta näkisin välillämme olevan muurin
joka alkaa hiljalleen sortua

kuvittelin kaiken eri tavalla
sinisen taivaan
ja vaahtoavan meren
myös sinun hymysi
joka vei palan sielustani
enkä ole enää sen nähtyäni
ollut oma itseni

tätäkö on rakkaus:
valvottuja öitä
sydämen tykytystä
ja vahvoja haavekuvia
joista ei haluaisi herätä

on vain kaksi asiaa
jotka pitävät minut hengissä
sinä
ja sinun sanasi
kun kysyn -pysytkö sinä luonani?

A
I
N
A

oon vaan vähän rikki

Heräsin aamulla ahdistukseen. Tunteeseen, etten kykene aloittamaan työharjoittelua viikon päästä. Oloon, että kaikki siihen liittyvät asiat tuntu ylivoimaisilta. 

Kun oot muutaman kuukauden ajan olettanut, että pääset lähtemään Espanjaan töihin. Elänyt sen prosessin aikana tunteella mukana. Kohdannut pettymyksiä. Sun on tehnyt mieli toisinaan kiljua ääneen, ku oot ollu niin onnellinen. Sitten taas pudotus maan pinnalle. Ei. Ei se onnistu. Olemme pahoillamme.

Ja vaihtoehto mikä mikä jää, on mennä neljännen kerran päiväkotiin. Yrittää olla jotain muuta, mitä en ole. Aktiivinen leikittäjä, luova persoona, joka keksii mitä ihmeellisimpiä askarteluja ja leikkejä. Pitää lasten liikkuvuutta yllä. On läsnä, mutta antaa silti lapsille tilaa toimia itsenäisesti. Ja kun mietin sitä, ahdistus nousee jälleen. Ei. En halua. Onko pakko. En kykene.

Vaikka opin muutama vuosi sitten pitämään lapsista ja nykyään mulla on jonkinlainen tarve hoivata ja hoitaa, en koe, että päiväkotimaailma ois mua varten. Se tekee mut super stressaantuneeksi ja kun stressaan, en pysty olemaan oma itseni.

Mun fiilikset koulua kohtaan sahaa koko ajan ylhäältä alas. Miksi ei ole hyvä olla? Miksi en nauti asioista, joista mun pitäis tykätä? Tulevaisuuden suunnitelmat rakoilee. Alan olla jälleen hukassa niidenkin kanssa. Mitä mä haluan mun elämältä? Vapaus houkuttelee. Tarve saada tehdä asioita, joita rakastaa, ilman, että on sidottuna velvollisuuksiin. En mä tiedä. Ehkä kaikki selkenee ajan kanssa, jos vaan jaksan luottaa.

Tällä hetkellä oon vaan vähän rikki. Siitä, että tunnen, etten kuulu oikein minnekään. Ei ole kaveriporukkaa, jonka kanssa nähdä vaikka viikoittain. Siitä, etten kykene pyytämään ystäviä kylään, vaikka haluaisin sitä maailman eniten. Siitä, ettei tulevaisuudessa ole asioita, mitä tavoitella. Ei työpaikkaa, ei unelma harrastusta, ei suuria unelmia, joita saavuttaa. On vaan minä. Ja ajatukset, jotka kiristyy isoksi solmuksi mun mielessä.

hyvä alkaa pienestä

Mä oon ollut pienenä se tyyppi, joka kerää pinon Aku Ankkoja syliin ja kantaa ne mukanaan vessaan. Vähän vanhempana mukana oli joku nuorten kirja. Nykyään matkassa on puhelin. Se kulkee mukana kaikkialla, vaikkei aina edes haluaisi. Koska ethän voi ikinä tietää, jos joku soittaa tai ottaa yhteyttä snäpissä. Tai jos tarvitset google mapsia tai sun pitää googlettaa, mistä löytyy Oulun halvimmat irtokarkit. 

Myönnän rehellisesti, että toisinaan some vie mun elämästä suurimman osan ajasta. Se tekee mut väsyneemmäksi ja ärtyneemmäksi. Tiuskin, jos joku tulee keskeyttämään mun videon katselun. Lukkiudun huoneeseen kuulokkeet korvilla ja saatan myöhemmin huomata viettäneeni siellä monta tuntia peräjälkeen. 

Oon väsynyt. Väsynyt pitämään ystäviin yhteyttä. Väsynyt lukemaan toisten -öitä, snäppejä, joilla ei oo mun elämään sen suurempaa merkitystä. Ja koska väsyn näihin pieniin asioihin, en jaksa enää reagoida niihin oikeisiin ja tärkeisiin juttuihin. Siihen, että jostakin on tullut täti tai jollakin on henkisesti paha olla. Oon väsynyt somettamiseen. Toisaalta olen myös samalla koukussa siihen.

Oon nyt muutaman kuukauden sisällä poistanut kolme kertaa snäpin ja kaikki mahdolliset ilmaiset katselupalvelut mun puhelimesta. Ja näiden kahden ensimmäisen kerran aikana huomasin muutoksia. Puhelimella tuli oltua vähemmän. Energiaa riitti koko päivän ajan. Oli enemmän fiilistä tehdä kaikkea. Kerran olen myös kokeillut ottaa snäpistä ilmoitukset pois. Tämä lopetti mun turhan puhelimen tsekkailun viestien toivossa. Toisinaan pianoa soitellessa tajusin, että puhelin on jossain, enkä edes tiedä missä ja että en oikeastaan edes välitä, onko joku ottanut yhteyttä vai ei. 

En tiedä, missä menee hyvä ja sopiva raja. Paljonko on riittävästi ja mikä on taas liikaa. Mutta aion taas yrittää elää ilman päänsisäistä ääntä, joka käskee tarkastamaan snäpin ja instan ja snäpin uudelleen. Joka saa mut kierrättämään kahta tai kolmea sovellusta yhä uudelleen ja uudelleen, koska ainahan sinne on voinut tulla jotain uutta. 

Ei pitäisi olettaa, että joku on snäpissä tavoitettavissa muutaman minuutin sisällä. Ei pitäisi myöskään ottaa itse paineita siitä, että olisi aktiivinen somessa. Ehkä vähän on hyvä ja riittävästi. Ehkä silläkin pärjää. 

Yritän taas pitkän tauon jälkeen aloittaa säännöllisen liikunnan ja olisi mukava taas innostua piirtämisestä ja maalaamisesta uudelleen. Ehkä kirjaakin voisi taas kirjoittaa eteenpäin. Kuka muistelee keinutuolissa sitä, että olipas se kyllä, kun silloin käytettiin snäppiä ja päivitettiin instagramia. En minä ainakaan. Haluan, että muistan aivan jotain muuta. Niitä hetkiä, joilla on merkitystä. Keskusteluilla kasvotusten. Kävelyretkillä luonnossa. Asioilla, joista nautin ja joita rakastan tehdä.

Hyvä alkaa pienestä. Ehkä tämä on mun matka johonkin parempaan ja suurempaan.

siipirikko

Siipirikon lailla otan vastaan iskuja.
Siitä, että olen laiska ja mitäänsaamaton.
Että epäonnistuin eilisessä kokeessa.
Siitä, etten pystynyt hymyilemään Marie tädille.
Siitä, että edes olen elossa.

Huudat naama punaisena.
Suljen korvani ja kuvittelen itseni maailmaan,
jossa kaikkialla on vihreää
ja aurinko paistaa jokaisen kuusen takaa.

Aamulla yritin uskotella itselleni,
ettei se mitään,
vaikka satutat yhä uudelleen ja uudelleen.
Vaikka pyydät anteeksi ja sanot,
ettet enää ikinä tekisi minulle mitään pahaa.
Kuitenkin illalla tulet kännissä kotiin
ja vaadit minun olevan orjasi,
jolla ei saisi olla omaa tahtoa.

Seuraavana päivänä kerään tavarani
sinun vielä nukkuessa untuvapeittosi alla
ja kultaisen päiväpeitteen lojuessa myttynä jalkopäässä.
Kuuntelen undulaatin hiljaista ääntelyä häkistä,
joka keinuu hiljalleen katonrajassa.
Lupaan itselleni,
että huomenna kaikki muuttuu.

Vuoden vaihtuessa
tulet vastaan kivikkoisella kadulla.
Tartut pörröisestä takistani kiinni.
Kerrot kaipaavasi minua.
Irrotan kätesi ja kävelen pois.
Viikon kuluttua luen lehdestä,
että poliisit ovat löytäneet sinut.
Tai eivät sinua.
Vaan sen, mitä on jäänyt jäljelle.




fiktiivinen

me vastaan maailma

Toisinaan tuntuu, etten löydä sanoja kuvailemaan, miltä tämä kaikki tuntuu. Mietin keskiyöllä sinua ja kyselen itseltäni ajatteletkohan sinä minua koskaan. En uskalla kysyä. Ehkä ei ole oikea hetki juuri nyt. Kuitenkin ajatus siitä, etten merkitsisi mitään, saa minut melkein kyyneliin. Ei tässä näin pitänyt mennä. Piti olla onnellinen ja osata elää elämää eteenpäin.

En ole yksin, mutta tunnen silti aika-ajoittain yksinäisyyttä. Olet niin kaukana. Saavuttamattomissa. Ja silti en uskalla lähestyä. Haluan kuitenkin sanoa sinulle jotain. Jotain, mitä minun on pitänyt sanoa jo kauan. 

Saat minut hymyilemään. Hetket yhdessä tekevät minut onnelliseksi. Silloin tunnen olevani vapaa. Tunnen kykeneväni melkein lentämään. Tuot turvaa. Sanasi rauhoittavat, kun tuntuu, että hajoan ja maa pettää allani. Ymmärrät minua silloinkin, kun kukaan muu ei voi ymmärtää, miltä minusta tuntuu tai mitä olen joutunut kokemaan. Pelkään maailman eniten sitä, että menetän sinut ja se tekee minut surulliseksi ja hämmentyneeksi. Välitän niin paljon, että sattuu. Haluaisin vain nähdä sinun hymyilevän. Tarttuvan kädestäni kiinni. Olisi vain minä ja sinä. Me vastaan maailma. Ja eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti. 

sydämeni muuttui hiljalleen kimaltelevaksi jääksi

Elämä pysähtyi yllättäen kevättalvella. Lakkasin hymyilemästä. Käperryin vain omaan huoneeseeni ajatusteni kanssa, jotka pyörivät ympyrää. Välillä tuntui, etten saanut henkeä. Toisinaan sydämeeni pisti hullun lailla. Yritin paeta sitä mustaa sumuverhoa musiikkiin. Kuuntelin samaa soittolistaa päivästä toiseen ja hukutin kyyneleeni peittoon. Tuntui, etten jaksanut elää. Mietin, ettei elämässä ollut mitään järkeä.

Lilja oli kertonut löytäneensä toisen. Ei ollut enää järkeä yrittää. Tie oli tullut päättyäkseen. Erosimme tuikkivan tähtitaivaan alla, enkä enää sen jälkeen ollut se Mikael, joka olin ollut aiemmin. Sydämeni muuttui hiljalleen kimaltelevaksi jääksi.

~~~~~~~~~~~~

Sivelen sormenpäillä köyttä joka roikkuu kattoparrusta. Mielikuva käy välähdyksen lailla. Niin helppoa se olisi ja kuitenkin pelkään niin, että sisimpäni tuntuu murskaantuvan tuhansiksi sirpaleiksi. Joskus olin vielä ehjä. Minussa oli vielä jotain hyvää. Tänään tuntuu, että kaikki on poissa. On vain tyhjä kuori. Ajatukset, jotka kiristyvät kireäksi solmuksi. Tuska, jota en saa pois, vaikka hinkkaan käsiäni kylmän veden alla toivoen kaiken pyyhkiytyvän pois mielestäni. Suru kasvaa ja laajenee. Valtaa mielen ja kehon. Haluaisin itkeä, mutten edes kykene siihen. Sillä hetkellä vihaan olevani poika. 

Haluaisin puhua, mutta en osaa. Huutaisin, jos uskaltaisin ja jos tietäisin, etteivät naapurit soita poliiseja. 

Äiti kysyy -miten sulla on mennyt siellä?

-Ihan hyvin, vastaan. 

Toivon, että edes äiti huomaisi, ettei kaikki ole kunnossa. Saan kuitenkin vain viestin, johon äiti on kirjoittanut -mukava kuulla, että oot viihtynyt siellä. 

Kuvittelen itseni pienenä poikana äidin syliin. Siinä hetkessä oli aina läsnä turva. Nyt olo on turvaton ja yksinäinen.

Viimein auringon paistaessa keittiön ikkunasta sisään ja joutsenten palatessa muuttomatkalta, huomaan kykeneväni jälleen hengittämään ilman kipua. Hymyilen kaverin läpälle ja otan pitkästä aikaa matsin änärissä. Ehkä elämässä on jotain järkeä. Niissäkin hetkissä, kun tuntuu, etten selviä. 

ymmärrän, mitä elämä on

Orastavien versojen puhjetessa kukkaan ja auringon säteiden leikkiessä kiharoilla hiuksillani, ymmärrän, mitä elämä on.

Se on nousemista yhä uudelleen ja uudelleen kaatumisen jälkeen. Kyyneleitä ja ikävän hetkiä. Yksinäisyyden tunnetta ja kasvukipuja. Itsensä kadottamista ja löytämistä.

Mutta se on myös pienten lasten painamia varpaiden kuvia rantahietikolla. Narulla kesätuulessa kuivuvia pyykkejä. Haaveilua metsäpolulla. Ilta-auringossa lettujen syöntiä mökillä. Kavereiden kanssa piknikillä olemista. Autossa levyn päälle laulamista. Onnenkyyneleitä. Naurua. Omien virheiden hyväksymistä. Tutkimusmatka omiin ajatuksiin. Mutta ennen kaikkea se on kasvamista omaksi itseksi. 

be honest

Mä en oo ollut rehellinen teille. Mä en oo ollut rehellinen itselleni.

Kaikki alko siitä ajatuksesta, että pahin on nyt selätetty. Että mä voin nyt paremmin. Ja että kaikki on hyvin. Ei ollut. Ei todellakaan ollut. 

Toisinaan makaan mun sängyllä. Poden itsekriittisyyttä siitä, etten mä jaksa nousta ja tehdä mun elämälle jotain. Että lopulta mä annan itseni hyväksyä mun tilanteen. Ajattelen, että se on ihan fine vaan maata ja olla tekemättä mitään, koska mä oon ollut niin rikki ja niin väsynyt. Miksi mulla ei olis oikeutta vaan levätä ja tehdä asioille sitten jotain, kun mä taas jaksan ja mulla on energiaa.

Mietin -entä jos mä vaan kertoisin ihmisille. Mitä, jos vain kerrankin olisin rehellinen ja myöntäisin, että usein tuntuu, että mä en jaksa elää. Tai no elää on ehkä väärä sana. Tuntuu, etten jaksa muuttua tai muuttaa asioita mun elämässä. Että mitä jos vain kävelisin psykologin vastaanotolle ja sanoisin -auta mua, ku mä en siihen itse enää kykene.

Ku kuvittelet, että kaikki muuttuu ajan kuluessa. Että joku taikasauva taikoo suhun yhtäkkiä energiaa, joka auttais jaksamaan. Ku luulet pystyväsi elämään etsimällä onnea ja asioita, jotka tekee sut onnelliseksi. Onni ei ole asia, mitä pitäis tavoitella. Onni tulee eläessä elämää eteenpäin. 

Mä en tiedä, mitä mä haluaisin sanoa tai kertoa. Musta vaan tuntuu, etten mä ole okei just nyt. Oon jo pitkään haaveillut ja tavoitellut asioita, jotta mä olisin edes hetken onnellinen ja siinä samalla valehdellut itselleni siitä, mikä asian laita oikeasti on ollut. 

Toivon, että tän vuoden aikana pystyn muuttumaan ja muuttamaan mun tapaa elää. Että tän vuoden jälkeen voisin sanoa itselleni -mä tein sen. olen ylpeä itsestäni.

Se vaatii multa isoja steppejä ja rohkeutta myöntää totuus ääneen. Kaikki ei tapahdu hetkessä. Asioiden ei voi vaan olettaa tapahtuvan. Niille täytyy itse tehdä jotain.

Ole rehellinen itsellesi. Se on mun neuvo, jonka haluan sulle sanoa. Be honest!

ajattelen vain sinua

Hivelen hiljaa kasvojesi ääriviivoja. Silmäsi ovat painuneet kiinni. Virnistät ja saat minut samalla hymyilemään. Kuinka onnekas olenkaan tuntiessani sinut. Olemme matkalla tuntemattomaan. Yhteiseen seikkailuun, jolla on alku, muttei loppua. Käännyt katsomaan minua ja näen silmissäsi onnen kyyneleitä. Pyyhin ne varovaisesti paitani hihaan ja halaan. Yritän kertoa, kuinka paljon välitän sinusta. Toisinaan tuntuu, etten löydä sanoja. Hapuillen yritän saada niistä otetta. Sitten ne kuitenkin karkaavat käsistäni ja nauravat minulle yläilmoista. 

Aamulla kannat sänkyyni höyryävän kupillisen kaakaota kermavaahdon kera. Nojaan sängyn laitaan ja pyydän sinua istumaan viereeni. Painan pääni olallesi. Kuuntelen hiljaista hengitystäsi ja kuvittelen meidät kävelemään käsikädessä ranta-aallokossa. Aurinko värjää huoneen seinät kultaisiksi. Näytät puhelimelta vanhoja kuvia meistä. Minä istumassa hangella sinun heittäessä lunta päälleni. Lumihiutaleet kimaltelemassa hiuksillani. Minun nauravat kasvoni, jotka katsovat sinua. Sinun ilkikurinen ilmeesi, jota rakastan yhtä paljon kuin taivaan tähtiä. 

Jouluvalojen saartamana kävelemme torin katua eteenpäin. Ihmisvilinä saa minut takertumaan sinuun vielä tiukemmin kiinni. Kuiskaat korvaani ostavasi minulle kalakukkoa. Yritän huitaista kasvoja, mutta otat hellästi käteni omiisi ja pysähdyt. Minä seison hämmentyneenä paikallani ihmisten väistellessä meitä ympärillämme. Suljen silmäni ja tunnen huuliesi hipaisevan korvaani. Sitten vedät minut perässäsi lähimmän rakennuksen taakse ja naurat hölmistyneelle ilmeelleni.

-Näytät siltä kuin joku olisi lyönyt puuklapilla päähän.

Yritän esittää suuttunutta onnistumatta siinä kuitenkaan. Se on ihan mahdotonta, kun saat sisälläni perhosparven jylläämään ja aivoni ajattelemaan vain onnellisia asioita. Oikeastaan ajattelen vain sinua. Aamulla, kun herään. Kun juon töissä tauolla kahvia. Illalla, kun suljen silmäni. Unissani, kun näen meidät yhdessä. Silloin, kun olen yksin. Silloinkin, kun olet kanssani. Tänään, huomenna ja aina. Kaikkina minuutteina. Joka ikisenä sekuntina.


fiktiivinen