toisinaan sitä on pahin vihollinen itselleen

Oon kipuillut elämästäni monta vuotta olemalla hukassa. Yläasteella oli päiviä, kun tuntui, etten jaksa enää elää. Koin olevani arvoton. En ollut omasta mielestä kaunis. En tuntenut oloani hyväksi minkäänlaisissa vaatteissa. Olin äärettömän yksinäinen ja väsynyt. Mieli oli sairas ja täynnä ajatuksia, joita en uskaltanut myöntää ääneen. Pelkäsin enemmän totuuden myöntämistä ja avunsaantia kuin sitä, että palaisin pikkuhiljaa loppuun. En halunnut kenenkään kokevan syyllisyyttä mun olosta. Syytin kuitenkin itseä. En ollut tarpeeksi hyvä tyyppi, jotta mun seura olisi kiinnostanut. En riittävän hyvä ystävä, etteikö mua olisi voinut hylätä. Kadotin oman identiteettini. En enää tiennyt, kuka on Matilda. Tai millainen ihminen hän on. Oli vain mun äänellä sanotut sanat, jotka eivät olleet totta, mutta joihin silti uskoin. Toisinaan sitä on pahin vihollinen itselleen.

Oon edelleen hukassa, vaikka nää vuodet ovat kasvattaneet ja koulineet musta uudelleen ihmistä, joka uskaltaa nykyään luottaa ihmisiin. Enää en mieti, että millainen ihminen toivoisin joskus olevani. Että osaisin jälleen hymyillä ja nauraa aidosta ilosta ja onnesta. Vahvuutta on uskaltaa kohdata omat pelkonsa ja ylittää ne. Vahvuutta on myös myöntää olevansa aika hajalla.

Joskus toivon, että voisin sanoa mua satuttaneille ihmisille, että mä ymmärrän, miksi ne teki niin, vaikka en aina jaksakaan ymmärtää. Ja sanoisin myös, että mä olen antanut anteeksi. Miksi muistella pahaa pahalla.

yhteen punotut #9

Takakontti naksahtaa kiinni ja kohta Jaden ilmestyy istumaan pelkääjänpaikalle. Tämä on niitä harvoja kertoja, kun minä ajan ja hän istuu kyydissä. Jadenin ei tarvitse sanoa mitään. Tiedän, ettei hän kykene ajamaan siinä mielentilassa.

Keskityn ajamiseen, vaikka mielessäni lauseet pyörivät edestakaisin. On niin paljon kaikkea, mitä haluaisin sanoa, mutten tiedä mistä aloittaa.

Jaden. Minä. Rakastan. Sinua.

Ne sanat tuntuvat liian voimakkailta. Kumpikaan meistä ei ole vielä rohjennut sanoa niitä ääneen. Välillä minun on vaikea ymmärtää, miksi ihmisten on niin paljon helpompi valehdella kuin puhua asioista, jotka ovat täyttä totta.

Ojennan kolikot tunkkaisessa kopissa istuvalle miehelle, joka tuijottaa minua likaisten silmälasiensa takaa. Jaden tuijottaa edelleen ikkunasta ulos lasittuneella katseellaan. Hipaisen hänen kämmentään, jolloin Jaden kääntyy vilkaisemaan minua. Hänen kasvoillaan käy hymy, vaikka tiedän, että se on kaukana hänen olotilastaan.

- Kaikki menee hyvin. Ihan varmasti menee, sanon kiihdyttäessäni auton jälleen vauhtiin moottoritiellä.

- Abb. Tiedän, että yrität vain auttaa, mutta ei se välttämättä mene niin kuin elokuvissa. Äiti voi hyvin olla ihan samanlainen kuin silloin, kun olin lapsi.

Tihkusade yltyy. Vesipisaroiden rummuttaessa auton kattoa ja ikkunoita, yritän saada ajatukseni rauhoittumaan. En ole kertonut Jadenille, miten paljon pelkään hänen lähtöään. Mitä jos hän ei tule takaisin. Mitä jos hän jääkin äitinsä luokse asumaan. Tai vielä pahempaa. Tutustuu johonkin uuteen tyttöön, joka on kauniimpi ja viisaampi ja mukavampi ja älykkäämpi...

- Abbie herätys. Meidän pitää kääntyä tästä.

Nostan vilkun ja vaihdan kaistaa. Edessä häämöttäneet kilometrit ovat muuttuneet metreiksi. Näen jo lentokentän pitkälle ulottuvat parkkipaikat ja koneen, joka on juuri noussut ilmaan. Olen melko varma siitä, että saatan kohta lakata hengittämästä. Tunnen jo miten kurkkuuni noussut pala pistää minut nieleskelemään yhä uudelleen ja uudelleen.

Sammutan auton ja irrotan avaimet virtalukosta. Nostan hupun päähäni ja astun ovesta ulos. Taivaalla pilkottanut aurinko on hävinnyt tummanpuhuvien pilvien taakse. Näkyvyyttä ei juurikaan ole. Näen vain muutamia metrejä eteenpäin. Jaden nostaa matkalaukut ja lähdemme vieretysten kulkemaan kohti hissiä, joka vie meidät lähtöterminaaliin.

Jaden saa passinsa takaisin ja kiittää lähtöselvityksessä olevaa työntekijää. Hetki, jota olen koittanut olla ajattelematta, on käsillä. Jaden kaappaa minut syliinsä. Rutistaa tiukasti ja painaa päänsä olkapäälleni. Tunnen hänen huulien hipaisevan korvaani. Sitten poskea. Sanoja ei tarvita. Sitten liian pitkän ajan kuluttua hänen pehmeät huulensa ovat huulillani ja tunnen väristyksen kulkevan pitkin kehoani päästä varpaisiin.

- Abbie, hän sanoo hiljaa.

- Jaden? kuiskaan kysyvästi.

- Tiedäthän sinä, että..

Hiljennän hänet kädelläni. Hän ei ole valmis. Enkä ole minäkään.

- Kyllä minä tiedän, sanon ja hymyilen hänelle, vaikka silmiini kihonneet kyyneleet saavatkin kasvojeni ilmeen vääristymään.

Jaden pyyhkii kyyneleeni ja kääntyy lähteäkseen. Tartun hänen paidastaan kiinni ja vedän hänet lähelleni. Vielä hetken imen hänen tuoksuaan sisälleni, sillä en halua unohtaa.

- Pärjäile ja pidä hauskaa.

Sitten katselen, miten hän ottaa viimeiset askeleet kohti liukuportaita ja häviää ihmisten sekaan, kyynelten valuessa vuolaina poskilleni.

lumihiutaleita

hiutaleiden putoillessa hiuksilleni
annan muistojen viipyä mielessäni hetken.
sitten puhallan ne hiljalleen menemään.
päästän niistä irti.
tiedän heidän olevan siellä jossain,
odottamassa minua,
kun vain vielä hetken jaksaisin taistella.

seilaan

Makaan myttynä peiton alla. Kastelen yömekkoni kyynelillä. Ajatukset ovat pelkkää sohjoa. Olen yhtä sekaisin kuin ensimmäinen oma huoneeni yleensä oli. Haluaisin itkeä silmät päästäni ja lausua ne pelkäämäni sanat - entä jos mä en kohta enää jaksa? ja toisaalta antaisin mitä vain siitä hyvästä, että voisin vastata ihmisten kysymyksiin  - mulla menee hyvin. olen onnellinen.

Tuntuu, että edessä oleva tie muuttuu risteykseksi, josta jakaantuu polkuja joka ikiseen suuntaan. Pyörin ympyrää, kun en tiedä minne mennä. Miten samaan aikaan voi tuntua siltä, että jaksaisin nähdä kavereita, kirjoittaa kirjaa ja etsiä töitä, ja sitten taas pyörin hereillä pitkälle yöhön ja tuntuu kuin en kykenisi enää mihinkään.

Ja miten voi haluta omaa tilaa ja yksin oloa, ja sitä saadessaan tuntea ääretöntä yksinäisyyttä. 

- mihin kouluun ajattelit hakea? 

- mikä susta tulee isona? 

Seilaan merellä saavuttamatta yhtäkään rantaa, johon voisin sitoa köydet kiinni. Viimeisen kuukauden olen vetänyt oman jaksamisen äärirajoille. Yritin selvitä, vaikken aina olisi jaksanut edes nousta sängystä. Menin töihin. Tein koulutehtäviä. Juoksin. Näin ihmisiä. Joinakin päivinä vain itkin uupumistani ja ikävääni, jolle ei tunnu olevan loppua. 

Yritän antaa aikaa itselleni. Vielä ei tarvitse kyetä muuhun kuin elämiseen. Sitten vasta työt ja koulu. Tärkeintä on, että alan jaksaa paremmin. Onneksi tänään katsoessani itseäni peilistä, kasvoiltani heijastui onnellisuus, jota en ole nähnyt ikuisuuksiin. Se tuo toivoa, että kyllä kaikki järjestyy ajallaan. Pienin hatarin askelin eteenpäin.