varjele kaikelta pahalta #90 (Matias)

Lentokenttä on täynnä ihmisiä lukuun ottamatta yhtä nurkkaa, johon änkeydyn matkalaukkuni kanssa odottamaan, että Lili käy vessassa. Puristan puhelinta kädessäni ja elättelen yhä toivoa, että Julle soittaisi mulle takaisin ja kertoisi olevansa kunnossa, mutta näyttö pysyy yhtä elottomana kuin edellisenä iltana. Saan vaivoin pideltyä sisälläni vyöryvän surun aisoissa, kun katselen kaveriporukkaa, joka heittää keskenään läppää turvatarkastusjonossa. 

Elämä ei ole viime aikoina ollut kovin helppoa, eikä siitä näytä sellaista tulevankaan. Olen edelleen kahden vaiheilla siitä, oliko järkevää lähteä juuri Lilin kanssa kahdestaan Jullen perään. En ole vieläkään täysin kunnossa erostamme. Silloin, kun aloin aistia muutoksen sen olemuksessa, jaksoin vielä toivoa ihmettä tapahtuvaksi. Kuvittelin, että se oli vain hääjärjestelyihin liittyvää stressiä, joka purkaantui haluna käpertyä yksinäisyyteen. Lili ei enää halunnut olla lähellä, eikä kyennyt aina katsomaan mua suoraan silmiin, kun keskustelimme tulevaisuudesta. Silti tuntui siltä kuin olisin hajonnut sirpaleiksi, kun otin asian puheeksi, eikä Lili kieltänyt totuutta enää itseltäänkään. Olisin halunnut lakata tuntemasta sitä kohtaan mitään, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Bongatessani sen ry:llä oleskelemassa naulakoilla muiden jätkien kanssa, saatoin tuntea piston rinnassa. Oli kamalaa samaan aikaan yhä välittää toisesta ja toisaalta kokea katkeruutta siitä, miten asiat olivat menneet. 

- Pitäiskö meidän mennä jo jonoon?

Olen säikähtää Liliä, joka on tullut huomaamattani viereeni. 

- Mennään vaan. Ollaan ainakin sitten ajoissa, sanon sille ja yritän hymyillä, mutta hymy ei ylety silmiin asti. 

Lilin koko olemus on painunut kasaan. Se näyttää niin heiveröiseltä, että mun tekisi mieli rutistaa se syliin, mutta lasken vain hetkeksi käden sen olkapäälle.

- Pärjäätkö sä? kysyn. 

Se vain nyökkää vastaukseksi ja alkaa sitten raahata matkalaukkuaan väkijoukon keskeltä kohti jonon päätä. Seuraan sitä perässä ja katselen, miten sen olkapäät väistävät ohi mennessään lastenrattaita työntävää naista. 

Jono on sen verran pitkä, ettei ylimääräistä aikaa odottelulle juuri jää. Kerkeän käydä vielä itse pikaisesti vessassa, kun matkustajat kuulutetaan jo nousemaan koneeseen. 

Vilkuilen matkalippua ja toivon, että lento lähtisi ajallaan. Jokainen sekunti voi olla viemässä Jullea mun elämästä pois, enkä kestä ajatusta siitä, että saatamme olla jo myöhässä. 

varjele kaikelta pahalta #89

Puhelin jatkaa tuuttaamista niin kauan, että lopulta katkeaa itsestään. Tämä on ensimmäinen kerta eron jälkeen, kun yritän saada Matiasta kiinni, enkä sinällään ihmettele lainkaan, että se ei vastaa. Näpyttelen sille viestin ja toivon todella, ettei se ole estänyt mun numeroa ja viesti tavoittaisi sen mahdollisimman pian. 

En muista milloin olen viimeksi ollut näin huolissani kenestäkään. Huoli on syvää ja riipivää. Niin täysivaltaista, etten kykene muuta kuin sahaamaan ympyrää keskellä kämppäni olohuonetta. Pelkään, että olen auttamattomasti myöhässä, mutta pakotan itseni olemaan ajattelematta, mitä se voisi konkreettisesti tarkoittaa. Tiedän vain, etten saa rauhaa ennen kuin olen yrittänyt kaikkeni.

Puhelin soi. Liu'utan vihreän kuvakkeen oikealle ja vastaan.

- Lilian.

- Olit yrittänyt soittaa, Matias sanoo hieman yllättyneen kuuloisena. 

Yritän kasata ajatuksiani ennen kuin jatkan.

- Mä en olisi soittanut, ellei olisi hätätapaus. Pystytkö sä puhumaan hetken?

Sydän hakkaa lujaa rinnassani ja ääneni on pettää, mutta en anna itseni romahtaa. Nyt täytyy vain koittaa kestää vielä hetki.

- Pystyn, Matias sanoo ja jatkaa sitten - Onko sulle käynyt jotain?

- Ei mulle. Julle sen sijaan... 

Nieleskelen.

- Mitä Jullesta? 

Äänestä kuultaa hiipivä paniikki. 

- Se on pelastettu merestä ja sitä on jouduttu elvyttämään. Sain puhelun Espanjasta joltakin paikalliselta mieheltä. Sen mukaan ambulanssi lähti viemään sitä rannalta sairaalaan. Mä en tiedä missä se on nyt.

Anteeksi...

Kyyneleet valuvat poskipäille ja viimeinen sana kuihtuu huulilleni. 

- Tarkoitatko sä, että se on nyt Espanjassa? Ja että se saattaa olla...

Matias ei pysty sanomaan lausetta loppuun, mutta tiedän, mitä se olisi sanonut.

- Se mies oli kuulemma löytänyt mun numeron Jullen puhelimesta. En mä voi varmaksi tietää, että puhuiko se totta, mutta en mä tiedä onko tässä varaa jossitella... sanon ja pyyhin enimmät kyyneleet paidan hihaan. 

Matias ei sano hetkeen sanaakaan.

- Oletko sä koittanut soittaa Jullen omaan puhelimeen? se kysyy lopulta hiljaa. 

- Olen, mutta se ei vastaa. Puhelut menee joka kerta vastaajaan. 

- Lili, tää varmaan kuulostaa hullulta, mutta alkaa vaikuttaa siltä, ettei tässä auta kuin hankkia lentoliput. Tiedätkö sä yhtään mistäpäin Espanjaa se mies soitti? 

- Ei se sanonut sitä, mutta se arveli niiden vieneen Jullen Malagaan, kun se on kuulemma lähin sairaala. Se on ainoa tieto, mitä mulla on. Tää on kyllä ihan hullua. Entä jos mä olen ihan väärässä. Mitä jos mä näin vaikka unta... huokaan ja ravaan edelleen olohuoneen nurkasta nurkkaan puhelin korvallani. 

- Mä en antais ikinä anteeksi itselleni, jos mä pistäisin tän mielikuvituksen piikkiin. Mulla on jo tietokone tässä auki. Alan katsella lentoja. Voidaan pitää puhelu auki niin tiedetään koko ajan missä mennään. 

- Matias... Mä lähden mukaan, sanon ja pidän samalla sormia ristissä, jotta en saisi kieltävää vastausta. 

- Mä en kestä jäädä tänne yksin odottelemaan, jatkan, kun Matias ei heti vastaa. 

- Tietysti sä voit lähteä, jos haluat, mutta miten sun työt?

- Saan ne järjestettyä. En anna jäädä siitä kiinni.

Sovimme, että alan järjestellä työkuvioita sillä välin, kun Matias selaa eri lentoyhtiöiden sivuja edullisten lippujen toivossa. Kaikki tuntuu sujuvan yllättävän vaivattomasti. Vajaan puolen tunnin jälkeen olen saanut vaihdettua työvuorot toisen työntekijän kanssa ja Matias on tilannut meille liput seuraavalle päivälle. Lopetamme puhelun ja lupaamme pitää äänet päällä yön ajan, jotta saamme toisemme tarvittaessa kiinni. 

En kykene rauhoittumaan koko loppuiltana. Saan vaivoin pestyä hampaat ja vaihdettua yövaatteet päälle pakkaamisen lomassa. Uni ei meinaa millään tulla, mutta lopulta vaivun pimeyteen, jossa katselen avuttomana vierestä, kun Julle vajoaa yhä uudelleen ja uudelleen pinnan alle ja katoaa lopulta näkyvistä.

varjele kaikelta pahalta #88

Seison iltapäivän ruuhkassa jumittuneena liikennevaloihin ja mietin samalla, miten taivaalla vyöryvä saderintama ei houkuttele joutumaan odottelemaan seuraavaa bussia, jos en kerkeä ensimmäiseen. On aivan tarpeeksi kamalaa värjötellä tuulisessa säässä olemattomalla pysäkillä, jossa ei ole edes katosta kuin joutua läpimäräksi. Punainen väri on ja pysyy, vaikka samasta suunnasta tulevat autot ovat päässeet ajamaan risteyksestä jo toistamiseen. Painan peukalolla vähän turhankin kovaa nappulaa, johon pitäisi syttyä valo, mutta joka jostain syystä on juuri tänään päättänyt lakata toimimasta. Odotan hetken, että autoletka on päässyt ohi ja hölkkään sitten kadun yli ja jalkakäytävää eteenpäin puiston läpi, jotta vielä ennättäisin pysäkille ennen bussia.

Puhelin värisee taskussa. Kaivan sen tuskastuneena esiin ja tuijotan näytöllä olevaa numerosarjaa, joka näyttää juuri siltä, että joku jostain päin maailmaa kaipailee kovasti mun pankkitunnuksia tai jotakin muuta keinoa päästäkseen käsiksi mun rahoihin. Juuri kun olen painamassa punaista, mahanpohjassa vihlaisee. Hämmennyksestä sormi jää hetkeksi ilmaan vain muutamien senttien päähän näytöstä. Jostain syystä mulla on olo, että mun kannattaisi vastata, ja vaikka en ole koskaan uskonut kohtaloon, en voi olla miettimättä, miksi mun kroppa ei tunnu enää lainkaan normaalilta. Liu'utan vihreää kuvaketta ja vastaan puhelimeen.

Matala miehen ääni ja sanoja, joista en saa selvää. Tajuan vain yhden asian. Kieli on espanjaa. Hetken mietin, että painan kuitenkin punaista. Ehkä tämä nyt sitten kuitenkin on yksi niistä puheluista, jolla mut saadaan maksamaan maltaita jollekin tuntemattomalle.

Jälleen sekavaa puhetta, mutta kaiken sen seasta tunnistan yhden sanan - Julius.

Tunnen, miten paniikki saa hengityksen lamaantumaan hetkeksi. Mitä nyt taas. Ei kai se vaan ole joutunut johonkin epämääräisiin porukoihin ja multa vaaditaan jotain lunnaita, jotta saan sen vapaaksi.

Mies on lakannut puhumasta. Hengitän kerran syvään ja kysyn, että puhuuko tämä englantia. Kieli vaihtuu sekunneissa.

- Sinä olet siis Juliuksen perheenjäsen? mies kysyy.

Mistä se nyt on sellaista tietoa repinyt. Ehkä joitakin kuukausia sitten olisin voinutkin sanoa, että henkisesti oli tuntunut hetken aikaa siltä. Päätän kuitenkin vastata myöntävästi.

- Hyvä. Onneksi sain sinut kiinni, koska Juliuksella ei ollut muita ICE-numeroita puhelimessa. Julius on tällä hetkellä sairaalassa. En osaa sanoa, mikä tilanne siellä on, mutta häntä jouduttiin elvyttämään.

Tuntuu, että happi loppuu ja jalat pettävät alta. Istun hädissäni jalkakäytävälle ja pitelen tärisevin ottein puhelimesta kiinni.

- Sanoitko, että Julius on sairaalassa? kysyn, sillä asialle on pakko saada varmistus.

- Kyllä. Pelastin hänet merestä. Hän oli kerennyt niellä valtavasti vettä, eikä ollut enää tajuissaan. Jouduimme elvyttämään häntä siihen asti, että ambulanssi saapui.

Kyyneleet tulvivat silmiin. Pyyhin niitä hätäisesti paidanhihaan ja toivon, että ohikulkevat ihmiset eivät jäisi tuijottamaan.

- Mistä sinä soitat? Mihin sairaalaan Julius on viety?

- Sairaalasta en valitettavasti osaa kertoa varmaa tietoa sinulle. En ole perhettä, joten en saanut siitä tietoa. Luulen kuitenkin, että hänet vietiin Malagan kansainväliseen sairaalaan, koska se taitaa olla lähimpänä. Tämän enempää en pysty auttamaan. Olen pahoillani.

Kysyn vielä lopuksi miehen yhteystiedot siinä toivossa, että niistä saattaa olla jotakin apua myöhemmin. Sitten kiitän häntä soitosta ja toivotamme toisillemme hyvää jatkoa.

Puhelin jää pitkäksi aikaa mykkänä syliini. En kykene liikkumaan enkä puhumaan, vaikka joku koiraa taluttava nainen kysyy ohimennen, että olenko tulossa bussiin, joka saapuu pysäkille. Annan sateen liimata hiukset päänahkaa vasten ja kastella housut litimäriksi ennen kuin nousen huitoakseni seuraavan bussin pysähtymään.

Kotimatka ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä. Olen niin sekaisin, etten yhtään tiedä mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Jossakin takaraivossa ääneni sanoo, että ehkä kuitenkin painun kuumaan suihkuun ja vaihdan kuivat vaatteet päälle ennen kuin mietin mitään muuta.

varjele kaikelta pahalta #87 (Julle)

Puistonpenkki tuntuu kostealta housujen läpi, mutta virhearviota on turha enää tässä vaiheessa katua. Onneksi olen sentään pukenut tummat housut aamulla jalkaan niin joka ikinen kadunkulmassa kyttäävä mummeli ei luule mun nukkuneen yötä kadulla kodittomana.

Ranta täyttyy hiljalleen lapsiperheistä, joiden mukana se hetken nauttimani hiljaisuus katoaa kuin tuhka tuuleen. Toisaalta aamuinen hiljaisuus pakottaa käymään mieleen tulvivat ajatukset läpi, eivätkä kaikki niistä ole mieluisia, joten ehkä on parempi saada jokin syy paeta niitä.

Ravistelen lahkeet hiekanjyvistä ja avaan kengän nauhat. Hikipisarat valuvat otsaa pitkin ja muistuttavat kipeästi siitä, että täällä lämpötila vaihtelee suuresti päivän aikana. Aamulla on parempi pukea pitkähihaista päälle, mutta päivän mittaan sää alkaa näyttää hellelukemia. Työnnän sukat kenkiin ja nappaan ne toiseen käteen. Kangaskassi saa paikkansa olkapäältä, jossa se keikkuu iloisesti ja paukauttaa juomapulloa ikävästi kylkeä vasten joka askeleella.

Suunnistan rantaviivaa niin pitkälle, että löydän useamman metrin kokoisen aukon, jonka valtaan itselleni. Riisun collegen ja työnnän puhelimen syvälle pyyhkeen mutkaan. Hiekka tuntuu ihanan lämpimältä jalkapohjia vasten, kun astelen kohti aaltoja, jotka vyöryvät valtavana vaahtopäiden armeijana mua kohti.

Kahlaan niin pitkälle, että vesi yltää rintakehään saakka. Sitten annan itseni sukeltaa kohdalle tulleen aallon sekaan.

Kaikki tapahtuu hetkessä. Tunnen, miten aalto paiskaa mua kohti rantaa ja hörppään hädissäni täyden lastin vettä keuhkoihin. Yritän nousta ylös ja kakoa vettä kurkusta, mutta seuraava aalto vie jo mukanaan ja vedän jälleen kerran vettä henkeen. On vain sekasortoa ja hädän tunne, joka voimistuu hetki hetkeltä. Tunne, etten saa henkeä vaikka aina hetkittäin pää vielä nousee aaltojen yläpuolelle. Sitten ei ole enää mitään. On vain kumiseva tyhjyys, jossa on samaan aikaan kaikkea ja ei mitään.

Valo sarastaa jostain kaukaisuudesta. Se tulee koko ajan lähemmäksi ja lähemmäksi. Lämpö ympäröi koko kehon ja keinuttaa sitä hiljalleen edestakaisin, eikä mikään ole koskaan ollut niin rauhoittavaa. Niin turvallista.

varjele kaikelta pahalta #86

Aurinko paahtaa mustan toppatakin selkämyksen läpi. Asettelen sormikkaat rannassa olevalle sammaleiselle kivelle ja istahdan siihen hetkeksi. Taivas on pilvetön ja metsässä sirkuttaa lintu kuin merkkinä kesästä, jota kohti ollaan toivon mukaan kokoajan menossa. Haaveilen hetken kaakaosta termarissa, mutta tyydyn lämpöön, joka siivilöityy puiden oksien läpi kasvoilleni. Kaiken sen kuukausia pään sisällä jatkuneen sekamelskan jälkeen tuntuu, että edes tämän pienen hetken on kevyempi hengittää.

Suljen silmät vain huomatakseni, että jotkin keskeneräiset asiat muistuttavat yhä olemassaolollaan. Severi on ainoa, johon olen pitänyt yhteyttä joulun jälkeen. Se oikeastaan pakotti siihen, koska päivitettyjen kassavuorojen jälkeen olen ollut osa sen kassaporukkaa. Lisäksi se on muutamia kertoja kysynyt käymään kahvilla sen kämpällä ja siinä sivussa saanut mut edes hiukan avautumaan missä oikein mennään. Tuntuu edelleen vaikealta puhua sille kaikesta, koska se on kuitenkin sekä Jullen että Matiaksen hyvä ystävä, enkä kaipaa yhtään lisää outoja välejä muihin ihmisiin. On jo tarpeeksi kamalaa, että törmään Matiakseen satunnaisissa iltakylissä ja että Julle on tuntunut häviävän koko kaupungista.

Kaipaan valtavasti ketä tahansa ihmistä, joka osaisi kertoa mulle, että mitä ihmettä tällaisessa tilanteessa oikein pitäisi tehdä sillä mulla itsellä ei ole siitä hajuakaan. Koitan vain seilata laivalla aallokossa ja toivon, että jotakin ihmeellistä tapahtuisi ja kaikki voisi jollakin tapaa palata ennalleen mun ja Jullen välillä.