lauantai 12. syyskuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #44

Hävitän Jullen katseestani pujotellessamme ihmismassan keskellä, josta on muodostunut tiiviimpiä porukoita ympäri kenttää. Vilkuilen sinne ja tänne, mutta en saa sinistä anorakkia silmiini.
Mihin pahukseen se on jo kerennyt ehtiä.
Ilma on alkanut viilenemään, vaikka päivä oli ollut helteinen. Olimme istuneet tallaamattomalla heinikolla Jullen ja sen muutaman lapsuuden ystävän kanssa. Ne olivat olleet myös verestelemässä lapsuuden kesiä. Sieltä täältä oli kuulunut - Ostakaa jäätelöä! Ja päivällisajan mentyä ohitse, ravintolan edustalle oli alkanut muodostua käärmemäisiä jonoja odottamaan, että saisi kantaa kädessään vihreissä pahvipakkauksissa olevia pitsoja, jotka maistuivat joka kerta ihan yhtä hyvälle.
Pyörin kentän päästä päähän ja yritän samalla kuumeisesti soittaa Jullen puhelimeen, mutta yhteys tökkii, enkä pääse edes linjoille.
- Läsnäoloasi kaipaan, lohdutusta tarvitsen.
Laulu kantautuu kentän ylitse suurista valkoisista kaiuttimista. Rintaa puristaa. Ahdistaa ajatus yksin jäämisestä tuntemattomien ihmisten keskellä.
Koko päivän olen kymmeniä ellen satoja kertoja luullut nähneeni vilauksen Matiaksesta, mutta jokainen kääntynyt pää tai eteenpäin otettu askel on saanut mut pettymään. Ihan kuin maailma olisi imaissut sen sisäänsä. Leivon jätkillä taitaa olla joku paha tapa kadota juuri niinä hetkinä, kun niiden läsnäoloa kaipaisi eniten.
Olen huomaamattani päätynyt isonteltan vierustalle. Järjestyksenvalvoja kohottaa oviaukon edessä narua luullessaan, että olen menossa sisään.
- Vasemmalla keskiosassa on vielä vähän tilaa.
Kampean itseni narun ali, vaikka mieleni tekisi juosta juuri päinvastaiseen suuntaan ja olla tulematta enää ikinä takaisin.
Kenen loisto idea oli ylipäänsä tulla tänne. Kaikista maailman paikoista. Juuri tänne, keskelle tätä laulavaa seurakansaa, joka istuu olkapäät alas painettuina ja odottaa kuulevansa lohdullista sanomaa syntien anteeksi saamisesta.
Jos äiti ja isä näkisivät sydämeeni, he varmaan rukoilisivat puolestani. Rukoilisivat mulle ymmärrystä ja halua uskoa. 
Mustaan puvuntakkiin pukeutunut mies on saapunut korokkeella olevan mikin eteen. Se painaa päänsä alas ja ympärilläni olevat ihmiset yhtyvät esirukoukseen. 
Ristin käteni. Tottumuksestako vai tunteesta, että joku tuijottaisi, jos en tekisikään niin. Arvostelisi ehkä. Kysyisi mielessään, mikä oli saanut mut tulemaan. Ehkä miettisi, oliko tämä kaikki minulle uutta. Olinko ehkä ensikertalainen. Ohikulkumatkalla ollut, joka oli hetkeksi pysähtynyt ja tullut ihmettelemään, mikä sai näin suuren joukon kokoontumaan joka vuosi samaan aikaan suurille peltoaukioille, joiden heinä tamppaantui muutamissa tunneissa ja jonka varsille ajettiin kuormittain haketta, jonka tuoksu oli aina yhtä tuttavallinen. Ikään kuin se olisi toivottanut tulijat tervetulleiksi. 
- Uskovainen äiti pyytää esirukousta alkoholisoituneelle pojalleen, jotta tämä raitistuisi ja saisi palamisen armon. Uskovainen nuori pyytää esirukousta itselleen, että saisi lohtua ahdistavaan elämäntilanteeseensa ja että perhe saisi säilyä uskomassa. Rakas taivaallinen Isä, sinä kuulet rukouksemme. Ole lohduttamassa hädän ja epätoivon keskellä. Anna toivoa kiusausten keskelle, jotta usko saisi säilyä. Anna koteihin anteeksi pyytämisen ja - antamisen mieltä. Rohkaise heikkoja, tue horjuvia. Sinun käsiisi jätämme elämämme. Aamen. 
Jokainen sana on kuin tikarin isku sydämeen. Maistan huulillani suolaiset kyyneleet, jotka ovat huomaamattomasti matkanneet tiensä poskilleni. 
Varjelisiko taivaan Isä minuakin. 
Heikkoa ja uskosta osatonta. 
Siihen kysymykseen en ollut kyennyt löytämään vastausta. 
Keskittymiseni perjantai-illan alustukseen herpaantuu täysin, kun muutaman penkkirivin päässä edessäni okran värisiin shortseihin ja t-paitaan pukeutunut jätkä kääntyy ja näen sen sivuprofiilin.
Matias.
Olen melkein tukehtua ja yritän väkisin saada nielaistua, jotta kurkussani tuntuva pala katoaisi. 
Ei se voi olla. 
Ei vain voi. 
Mutta siinä se on. Istuu kyynärpäät polviensa päällä ja nojaten päätään käsiinsä. Aivan siinä. Melkein kosketusetäisyydellä. 
En tiedä, mitä se tekisi, jos se päätyisi jossakin vaiheessa kääntämään katseensa oviaukon suuntaan ja huomaisi minut. Kääntäisikö se päänsä äkkiä takaisin. Kuiskaisi vieressään istuville kavereilleen jotain ja nousisi sitten. Katoaisi ovesta ulos vilkaisematta kertaakaan ja sanomatta sanaakaan. 
Niin se varmaan tekisi. 
En tiedä, miksi ajatus satuttaa niin paljon. Olen yrittänyt viimeisten kuukausien aikana unohtaa. Unohtaa jokaisen hetken, jonka vietimme toistemme kanssa. Unohtaa sen lämmön, joka hehkui sen silmissä. Unohtaa käsien sileän pinnan, kun se puristi hellästi sormeni sen kämmenien sisään. Unohtaa jokaisen roihuavan katseen, joka sai perhoset lentämään sisälläni. Unohtaa, miltä tuntuu rakastaa ja olla rakastettu. 
Hiljaisuus muuttuu lopulta ihmisten äänten sorinaksi ja tasaisten askelten rummutukseen. Iltalaulukin on jo laulettu. Ihmiset alkavat nousta vierestäni ja toivottelevat toisilleen hyvää yötä ja Jumalan rauhaa. 
Olo on levoton. 
Nousen kiireesti ja suuntaan ihmisjoukon sekaan päämääränäni päästä ulos ja löytää se yksi tomppeli, josta ei vieläkään ole kuulunut mitään. 
Joudun pysähtelemään, jotta äidit ja isät saavat työnnettyä lastenrattaansa pois väentungoksessa. Kun viimein pääsen taas etenemään, tunnen jonkun puristavan jämäkästi käteni omansa sisään. Sisälläni kipinöi ja sydämeni on räjähtää kivusta. 
Kyyneleet tulvivat silmiini ja annan sen jonkun johdattaa minut ulos lepattelevien kangaspalojen ohitse. 
Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen pysähdymme. Silmäni ovat yhä täynnä kyyneleitä ja yritän pyyhkiä niitä paidan hihaan. Ja nostaessani lopulta katseeni, olen melko varma, että sydämeeni halkeaa yksi uusi uurre. 

torstai 10. syyskuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #43 (Julle)

Herään aamulla hiostavaan kuumuuteen ja vedän jumissa olevaa vetoketjua niin pitkään, että se lähtee taas liukumaan normaalisti eteenpäin. Lili vaikuttaa nukkuvan, joten nappaan kassini sivutaskusta hammastahnan ja - harjan ja lähden talsimaan vessoja kohti. 
On vielä aikainen aamu ja vain muutama yksittäinen perheenisä kävelee kanniskellen ämpäriä mukanaan. Varmaankin hakemassa aamupuuroa lapsilleen. Huokaisen ja toivon, etten törmäisi isään juuri nyt. En ole henkisesti valmis näkemään ihmistä, joka ei koskaan osannut rakastaa. Ei ainakaan sillä tavalla, että olisin voinut kertoa saaneeni rakkautta. 
Äitiin en ole pitänyt pitkään aikaan mitään yhteyttä sillä pelkään, että se olisi vain turhaan kantanut huolta vanhimmasta lapsestaan, jonka elämän suurimmat alamäet eivät koskaan johtuneet sen sanomista sanoista tai tehdyistä teoista. Vaikka joskus musta kyllä tuntuu siltä, että se huolehtii joka tapauksessa. Äidit kai ruukaavat olla sellaisia. 
Mietin edeltävää yötä ja eriskummallista tapahtumaa, jota olin saanut olla todistamassa. Olin ollut palaamassa takaisin teltalle tyhjin käsin koputeltuani ensin muutamien asuntovaunujen oviin, kun olin nähnyt kahden ihmisen siluetit taivaalta tihkuttavassa vesisateessa. Lilin olin tunnistanut pään yli vedetystä hupusta, mutta toinenkin ihminen oli vaikuttanut jotenkin tutulta. En ollut kuitenkaan keksinyt henkilöllisyyttä ennen kuin Lili oli palannut takaisin kädessään pussillinen kiiloja ja vaikuttaen jotenkin oudolta. Se ei ollut puhunut sanaakaan kohtaamisesta, enkä ollut alkanut utelemaan. Kömpiessäni viimein makuupussin sisälle ja sulkiessani silmäni en ollut voinut olla yhdistämättä kahta asiaa toisiinsa. Outo tunnelma ja tutun oloinen hahmo. Ei siihen oikein ollut jäänyt vaihtoehtoja. Olin kyllä tiennyt, että Matias olisi kavereineen suviseuroissa, mutta että vielä samalla alueella mun ja Lilin kanssa. Ja että ne törmäisisivät toisiinsa ihan sattumalta. Kai siinä oli ollut jotain suurempaa johdatusta. 
Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa.
Laulu sykähdytti sydäntä. 
Muisto lapsuuden kesistä, kun olimme Matiaksen kanssa juosseet peltojen poikki pellavapäisinä pikkupoikina. Lippalakin lippa takaraivoa kohti osoittaen ja pepsodent hymyn kanssa, josta oli puuttunut muutama valkea tiiliskivi. Silloin ei ollut ollut vielä tietoakaan epäilyksistä tai taakoista, jotka veisivät hiljalleen pois sen turvallisen joukon keskeltä. Kun varjelus muuttuisikin käsitteenä Harry Potterissa mainittuihin kuoleman varjeluksiin. 
Kuolemanpelko.
En ollut koskaan halunnut elää ikuisesti, mutta silti ajatus maatuvasta ruumiista puisessa arkussa hytisytti. Kai piikittäminen oli saanut mut hetkellisesti uskomaan, että olisin kuolematon. Kukaan ei voisi viedä multa elämää pois. En edes minä itse. 
Rangaistuksenkaan ankaruus, ei voi armoa peittää.
Lili ei ollut kysellyt mun äkillisestä innostuksesta palata vuosien jälkeen takaisin tänne. Näiden ihmisten ympäröimäksi, kuulumatta enää kuitenkaan siihen joukkoon, jonka oli lapsena uskonut olevan sen ainoan ja oikean uskon omistavia. En ollut oikeastaan tiennyt itsekään. Joku, oliko se sitten vaisto, oli sanonut, etten tällä kertaa tuntisi olevani hyljeksytty tai tuhoon tuomittu muiden silmissä. Ehkä sydämeni etsi edelleen rauhaa. Ja jos jostain sen voisi löytää niin täältä. 

varjele kaikelta pahalta #42 (Matias)

Kolea tuuli vinkuu metsänvihreän telttakankaan nurkissa. Raapaisen tulitikun toisensa jälkeen kuluneen askin kylkeen ja alan jo vaipua epätoivoon, kun niiden päät katkeavat syttymisen sijaan. Yöstä on tulossa kolea, eikä muutama aikuisen mittaan venähtänyt miehenalku saa mitenkään lämmitettyä puolijoukkuetelttaa pelkällä ruumiinlämmöllä.
Ovatkohan äiti ja isä jo tulleet pienten kanssa.
Näen mielessäni niiden innosta hehkuvat kasvot vasten auton ikkunoita, joiden pintaa pitkin valuu suuria pulleita vesipisaroita, jotka yrittävät ottaa toisiaan kiinni.
Joku sisaruksista huikkaa nähneensä valkoisen taivasta vasten jylhänä kohoavan teltan, jonka sisällä tuhatpäisen seurakansan laulu kajahtelee niin kauniina, että takarivin mummot pyyhkivät kyyneliään huomaamattomasti nenäliinoihin ja jokunen ohikulkija pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan sanoja, jotka kertovat siitä elämän tärkeimmästä.
Raapaisu. Tulitikku syttyy sihisten ja kirkas oranssina loimottava liekki saa kasvoni loistamaan hämärässä. Koivuklapeista revityt kaarnan palat saavat viimein puutkin palamaan ja savu alkaa kohota kohti piippua ja taivasta, jonka tähdistä ei sinä kesäisenä yönä näy jälkeäkään.
Jere ja Severi vetelevät tyytyväisinä unia, mutta Kasper tuijottelee elottoman näköistä puhelintaan todennäköisesti viestin toivossa. Viime aikoina on vaikuttanut siltä, että sen ja Maijun juttu raastaa sen sydäntä. En ole kuitenkaan halunnut painostaa sitä puhumaan sillä uskon, että se puhuu meille sitten, kun on itse valmis.
- Menen käymään sätkällä. Tuutko seuraksi?
Käännyn hieman yllättyneenä kohti Kasperia, jonka silmien alle on painunut tummat varjot. Joskus olen hukkua siihen ajatukseen, että kipuilemme jokainen omien asioidemme kanssa ja murehdimme toisistamme, mutta emme kuitenkaan uskalla avata suutamme muiden kuullen.
- Tulen ihan kohta perässä, sanon, vaikka jokainen soluni tuntuu huutavan minulle sitä, että en osaa tälläkään kertaa sanoa mitään järkevää.
Kasper nousee ja katoaa oviaukosta ulos. Hiljaa iloisesti paukahtelevan tulen loimussa annan ajatusteni viimein virrata vapaana.
Havahdun vasta siihen, kun kuulen Kasperin keskustelevan teltan ulkopuolella jonkun kanssa. En kykene erottamaan kuin sanan sieltä täältä.
Hetken kuluttua Kasper palaa takaisin sisälle ja tuo mukanaan tuulahduksen kosteaa yöilmaa.
- Joku tyttö kyseli kiiloja. Olivat unohtaneet kotiin. Sanoin, ettei meillä ole ylimääräisiä.
Kuvittelen itseni ulos tihkuiseen vesisateeseen ja sillä samalla sekunnilla ajatus pälkähtää päähäni kirkkaampana kuin milloinkaan näkemäni auringon valo.
- Joko se meni? Tajusin just, että Severihän otti sen pikkuteltan mukaan varulta. Siinä ois pussillinen kiiloja.
Kasper katselee mua yllättyneenä.
- No ala mennä sen perään, se huikkaa ja alkaa penkoa teltan ainoassa vapaassa nurkassa olevaa kassia, jonka uumenista se lopulta nostaa pienen pussukan ja heittää sen minulle.
Työnnän oviaukon syrjään ja näen sumeana siluetin vesimassan läpi.
- Odota. Oli meillä sittenkin!
Ääneni kantautuu tytön korviin, mutta hetken ajan näyttää siltä, että kääntymisen sijaan se vain pysähtyy ja lukkiutuu paikoilleen.
Nanosekunnilta tuntuneen ajan jälkeen tummaan huppariin pukeutunut hahmo kääntyy ja tuntuu kuin verta suoniin pumppaava sydämeni lakkaisi lyömästä. Hetkeen en ole varma, olenko elossa vai en. Jalkani ja käteni päättävät kuitenkin toimia, vaikka aivoni tuntuvat tyhjentyneen joka ikisestä järkevästä ajatuksesta sillä huomaan käveleväni eteenpäin ja ojentavani pussin ojennettuun käteen.
Työnnyn takaisin telttaan ja lysähdän istumaan lämpöä hohkaavan kamiinan eteen. Tuijottelen eteeni, enkä saa enää mistään mitään irti. Jokainen sydämeni lyönti vahvistaa kuitenkin epäilykseni valheellisiksi, enkä voi kuin jatkaa hengittämistä sisään ja ulos.
- Mikä sulle oikein tuli? Näytät siltä ku olisit nähnyt aaveen.
En pysty kohtaamaan Kasperin katsetta. En, kun jokainen syvälle sisimpääni piilotettu tunne vyöryy nyt kahta kertaa vahvempana sisälläni.
Ilo, suru, toivo, pettymys ja rakkaus.
Mutta suurin niistä on rakkaus.

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #41

Pyörittelen hermostuneena teltan osia kädessäni ja toivon, että teltta kohoaisi korkeuksiin jollain ihmeen keinolla. Jullesta ei paljon ole hyötyä sillä se on juuri hetki sitten painunut jonnekin metsän siimekseen suuntanaan yksi niistä valkoisista rakennelmista, jonne kiemurtelee valtavat jonot siivoojien sitoessa ovensuuhun - siivous menossa kylttejä. Olen siis yksin ja sillä hetkellä yksinäisyys tuntuu jotenkin syvempänä ja laajempana kuin koskaan aikaisemmin. Eihän kukaan edes odota mun olevan täällä.
Julle oli koko matkan hokenut jotain legendaarisesta suvispitsasta ja spagetista, mutta olen melko varma, että niiden lisäksi sillä oli jokin syvempi syy raahata itsensä ja mut tänne keskelle ei mitään, mutta samaan aikaan keskelle kaikkea.
Yön viileys on saanut heinänvarret kostumaan ja maa kimalteleekin pisaroista kuun himmeässä valossa. Sieltä täältä kuuluu kuitenkin edelleen nuorten ääniä, jotka kulkevat kohti kenttää, jonne kaikki heidän ikätoverinsa ovat levittäytyneet vilttien ja lentopallojensa kanssa. Ehkä jopa minä olisin saattanut olla siellä, jos elämä olisi mennyt toisella tavalla. Jos olisin varjeltunut kaikilta niiltä hetkiltä, kun usko parempaan huomiseen oli alkanut hiipua.
Lopulta Julle saapuu. Kädet hohkaten kylmästä hanavedestä ja posket punaisina hiljalleen jäätyvästä yöilmasta. Se tyrkkää jonkin kangasrievun käteeni ja toteaa, että teltan kokoaminen onnistuu varmaan paremmin siltä itseltään.
- Anna mennä vaan. Mä katselen ihan mieluusti vain vierestä, huikkaan sille, kun se poukkoilee kassilta toiselle ja näyttää etsivän jotakin.
- Oletko sä nähnyt sitä pientä pussia, missä on ne kiilat?
Pudistan päätäni.
- Mä luulin, että sä pakkasit kaiken mukaan.
Julle peittää kasvot käsillään. 
- Ääh. Taisin unohtaa ne lipaston päälle, kun purin vielä hetki ennen lähtöä tavaroita eteisessä, se sanoo surkeana.
- Mitä me nyt tehdään? kysyn, vaikka tilanne vaikuttaa jopa minusta toivottomalta.
Julle katselee vuoroin mua, vuoroin telttaa, joka lötköttää yhtenä myttynä maassa.
- Ei kai tässä auta muu kuin mennä kysymään olisko jollain antaa niitä lainaan? Äidit kun ruukaa pakata aina ylimääräistä kampetta mukaan. Ihan vain kaiken varulta.
- Oletko sä tosissasi? kysyn ja tunnen, miten hermostuneisuus ottaa kehostani vallan.
- Ei kai me voida mennä koputtelemaan kenenkään oveen tähän aikaan yöstä? jatkan.
Julle katsoo mua niin pitkään ja tiiviisti, että epäilykseni kaikkoavat, mutta jokin raskas ja puristava paine kasaantuu sisälleni.
- Hoidetaan tää homma kunnialla loppuun, kun kerta ollaan päästy näin pitkälle, se lopulta sanoo ja ehdottaa sitten, että jakaannumme eri suuntiin, jotta olemme nopeampia.
- Muuten tässä menee koko yö.
Lupaudun, mutta vasta sitten, kun tajuan täriseväni kylmästä ja alan kaivata makuupussin lämpöön.
Pehmeään maahan painuu jäljet. Jos olen jostain onnellinen niin siitä, ettei tänä kesänä taida tulla samanlaisia mutasuviseuroja kuin joskus lapsuudessa. Muistan edelleen elävästi, miten pienet punaisin mansikkakuvioin koristellut kumpparini juuttuivat mutaan kiinni ja joku naapurivaunusta juuri ulos tullut perheenisä kiskoi mut irti. 
En ole niin rohkealla tuulella, että uskaltaisin koputtaa tuntemattomien ihmisten vaunujen tai asuntoautojen oviin. Hyvin todennäköisesti juuri niissä majoittuvat henkilöt ovat jo parempien unten mailla työnneltyään ensin päivän lapsikatrasta vaunuissa karkkikioskilta jätskikioskille ja sitten vielä vessaan. Niinpä päädyn peltoalueen laitaan, jossa on yhtenä tasaisen tummana rykelmänä telttoja. 
Aloitan reunimmaisesta ja yritän kuunnella, onko kyseisen teltan sisällä mitään elämää. Teltta vaikuttaa kuitenkin hiljaiselta, joten siirryn seuraavan luo. 
Puolijoukkueteltasta nousee ohuena vanana savua, joka hetken pyörteilee ilmassa ennen kuin sulautuu hiljalleen taivaalta tihuuttavaan vesimassaan. Sisällä olevassa kamiinassa pidetään tulta, joten jonkun täytyy olla yhä hereillä. Seisahdun paikoilleni ja mietin, miten ihmeessä otan sisällä oleviin ihmisiin kontaktia. Teltan ovea on huomattavasti vaikeampi koputtaa kuin auton. En kuitenkaan kerkeä pohtia asiaa sen kummemmin, kun oviaukon edessä ollut kangas vedetään syrjään ja tulen loimottavasta valosta ilmestyy suunnilleen ikäiseni jätkän kasvot. 
- Anteeksi, sanon ja toivon, että voisin vajota hetkellisesti maanpinnan alapuolelle. 
- Mistä hyvästä? 
Lempeän näköisille kasvoille leviää virne. 
- Mun ajattelematon kaveri unohti ottaa kiilat mukaan. Mietin vain olisko teillä ollut muutamaa ylimääräistä antaa lainaan? kysyn, ja olen jo kaivaa puhelimen esille soittaakseni Jullelle onko tämä jo löytänyt tarvitsemansa, jotta nolo tehtäväni saisi mahdollisimman pian päätöksensä. 
- Oon pahoillani, mutta ei meillä taida olla mukana kuin nuo ja ne ovat käytössä. 
Käsi osoittaa maahan juuri siihen kohtaan, missä kiila on vetänyt valkoisen narun tiukasti kohti maata. 
- Ei se mitään. Kiitos kuitenkin, sanon ja yritän pitää ääneni vakaana, vaikka hampaani kalisevat hitusen. 
Käännyn palatakseni etsimään Jullen käsiini. Ehkä on sittenkin parempi, että Julle hoitaa puhumispuolen ja minä vain seuraan sivusta. 
Olen jo kerennyt edetä parisenkymmentä metriä tietä kohti, kun kuulen äänen huikkaavan takanani. 
- Odota! Oli meillä sittenkin. 
Ääni repii haavat auki sisälläni. Hetken ajan olen varma, etten aio kääntyä. Mikään tässä maailmassa ei voi saada mua enemmän pois tolaltaan kuin ne muutamat sekunnit, jotka matelun sijaan sujahtavat valtavalla nopeudella ohitse ja huomaan seisovani kasvot takaisin kohti sitä telttaa, jonka luota olen jo kerran lähtenyt tyhjin käsin. 
Ääni sisälläni sanoo, ettei minun pitäisi avata silmiäni. Puristan niitä yhä tiukemmin kiinni ja rukoilen, että pimeys voisi nielaista minut sisäänsä. 
Mutta mikään ei kestä ikuisesti. Ei edes pimeys. Ja joudun myöntämään itselleni, ettei minulla taida olla vaihtoehtoja. Tiesin, että näin kävisi lopulta. Peliä ei voi hävitä, jos sitä ei ole koskaan edes aloitettu. Mitään ei voi hävitä, jos on jo hävinnyt kaiken. 
Avaan silmäni, joihin kohonneet kyyneleet ovat saaneet ne kirvelemään. Tummaa taivasta vasten hahmo näyttää täyttävän koko katsekenttäni. Vaikka ehkä se johtuu ennemmin siitä, etten kykene juuri silloin ajattelemaan edes mitään muuta. 
Piinaava hiljaisuus. 
Kuulen toisen kiivaan hengityksen ja omien sydämeni kiihtyneiden lyöntien jylisevän korvissani kuin kiitotieltä taivaalle pian kohoavan lentokoneen moottori. 
Mikään ei ole voinut valmistaa mua tähän hetkeen. Ei mikään. Ei yhtikäs mikään. 
Näen pitkien silmäripsien räpäyttävän muutaman kerran. Kuulen kuin usvan läpi askelten tulevan kohdalle ja tunnen jonkin painautuvan kämmentäni vasten jättäen siihen painon tunteen. Ja sitten hahmo on poissa. 

sunnuntai 30. elokuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #40

Tammesta veistetty radio nököttää valkoisella pinnatuolilla, jonka maali on ajan myötä alkanut rapistua ja yötaivaalta tuttu tumma miltein mustalta näyttävä sininen pinta kuultaa maalikerroksen läpi. Vedän raskaat lattiaa hipovat pimennysverhot suurten kattoon asti yltävien ikkunoiden edestä ja annan auringon valon tulvia huoneeseen. Puistelen untuvatyynyt ja peiton, jonka rypyt isä on aikanaan silittänyt kädellään suoraksi ja annan katseeni kiertää ympäri huonetta. Kaikki on tismalleen samalla tavalla kuin ennen isän lähtöä. 
- Isä tänään alkaisi suviseurat...
Ääneni hiljainen sointi hiipuu olemattomiin kyynelten kohotessa silmiini. 
Kastan luutun lämpöiseen veteen ja pyyhin pinnoille kertyneen pölyn. Käännän metallista kahvaa ja työnnän reunimmaisen ikkunan auki. Pian huoneessa tulvii raikas sitruunan tuoksuinen pesuaine ja leuto kesäinen tuuli. Vääntelen radion kuluneita nappuloita ja kuulen särisevän äänen toivottavan kaikki tervetulleiksi alkaviin seuroihin. 
Kurkussa tuntuu karhealta. 
Vilkaisen elottomalta vaikuttavan puhelimeni näyttöä siinä toivossa, että joku olisi laittanut viestiä, mutta himmeällä näytöllä vilkkuvat vain kellon viisarit ja punainen patterin kuva, joka kertoo akun olevan hiljalleen loppumassa. Pesuhuoneella tyhjennän pyykit koriin ja ripustan ne ulkona seinänvierustalle ripustetuille naruille kuivumaan. 
Lämmitän jääkaapin alahyllyltä löytyneessä rasiassa olevan makaronilaatikon lopun ja valutan hanasta vettä niin kauan, että se tuntuu hyiseltä. Mieli täyttyy kuvista yksi toisensa perään. Jokainen muisto vihloo sydäntä enemmän kuin mikään. 
Säpsähdän siihen, kun taskussani alkanut värinä voimistuu. Painan vihreää kuvaketta ja nostan puhelimen korvalleni. 
- Lili mä sain juuri loisto idean! 
Jullen ääni saa mut hymyilemään. Miten olenkaan kaivannut sitä. 
- Mitä sä nyt meinaat? kysyn siltä epäilevänä. Sen jutut kun ei yleensä meinaa kestää päivänvaloa. 
- Me lähdetään suviksiin! 
Sisälleni eksynyt möykky kovertaa rintaani. 
- Mä luulin, että sä et halua näyttää naamasi siellä. Et sen jälkeen, kun...
Olen hetken sanoa - teidän, mutta päätänkin lauseen - Kun sun isä sanoi, ettet sä ole enää tervetullut siihen porukkaan. 
- No se oli silloin. Ei sillä ole enää valtaa mun asioihin. Päätän itse omasta elämästäni. Mä olen varma, että säkin Lili viihtyisit siellä. Mentäis yhdessä. 
En sano hetkeen sanaakaan. 
Suviseurat. 
Matias saattaisi olla siellä.
- Julle mä en oikeasti tiedä. Ei meillä taida olla edes telttaa, sanon hiljaa, vaikka sydämeni hakkaa kiivaasti ja tunnen pakottavaa tarvetta keksiä jonkin keinon, jotta voisimme oikeasti lähteä. 
- Se kyllä hoituu. Voit luottaa muhun. 
Nyökkään, vaikka tajuankin samalla hetkellä, että edes Julle ei voi nähdä sitä. 
- Milloin... milloin me lähdettäis? kysyn ja toivon samalla, ettei ääneni tärisisi niin paljon. 
- Tänä iltana. Pakkaa kamat valmiiksi niin tulen hakemaan. 
Tuuttaus kaikuu ympäri huonetta. 
Tavanomaista Jullea päättää puhelu ennen kuin toinen on edes kerennyt vastata. 
Mä olen lähdössä. Mä oikeasti lähden sinne.
Enkä voi kuin toivoa, että tällä kertaa en tuntisi oloani muukalaiseksi lammasjoukon keskellä.