torstai 28. huhtikuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #68 (Julle)

Helsinki on herännyt pitkältä tuntuneen talven jälkeen eloon, kun muutamia viikkoja sitten kadut peittänyt likaiseksi värjääntynyt lumi on sulanut pois ja nurmikko on ruennut jälleen vihertämään. Ravintolat ovat tuoneet ulos terassikalusteet ja musiikki kaikuu rakennuksien seinistä toisiin, kun osa ihmisistä tanssahtelee pienessä hiprakassa lasi kuohuvaa toisessa kädessä ja puhelin toisessa.
Muutama vuosi sitten olisin ollut vielä yksi heistä.
Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Minua ei saisi heidän seurakseen edes maksamalla. 
Työnnyn ihmismassan läpi seuraavalle kadulle, joka ammottaa vastapainoksi tyhjyydellään. Mietin, miten ihminen voi tässä seisoessaan kokea yksinäisyyden tunnetta, jos sattuu seuraamaan viereisen kadun menoa. Siinä tapauksessa vain, jos se on jotain, mitä sydämessään kaipaa. Itse satun kaipaamaan jonnekin ihan muualle. 
Kohta on kesäkuu, jonka kohdalta kalenteri on täyttynyt kaiken maailman tapahtumilla ja työjutuilla. Kesäkuu, jolloin sisällä ollut tyhjyyden tunne vihdoin taas täyttyy hetkeksi ja hiipuu sitten hiljalleen pois. 
Kiihdytän askeliani tuulen vireen hipaistessa kasvojani. Meri näkyy jo viimeisten kerrostalojen takaa. 
Tästä on tullut vakiopaikka silloin kun kaipaan rauhaa ja ajatusten tyhjentämistä. Kun tuntuu, että on pakko saada hetki hengähtää ja vain kuunnella, miten aallot pauhaavat kallioita vasten tai vaihtoehtoisesti lipuvat hiljalleen rantaan. 
Tällä kertaa en ole kuitenkaan yksin.
Lili istuu valkoiseen vilttiin kääriytyneenä kallionkielekkeellä, josta osa nuoremmista hurjapäistä hyppii veteen. Pudotus ei ole kuin muutamia metrejä, mutta jostain syystä olen aina kammoksunut hyppäämistä veteen, jonka pinnan alle en kykene näkemään.
- Sä tulit, se sanoo hymyillen ja ojentaa kättään tervehdykseen. 
- Tietysti, vastaan sille ja virnistän perään.
- Tuntuuko sustakin siltä, että täällä pystyy elämään jotenkin paremmin hetkessä? Että unohtaa oikeastaan sen, miksi tuli tai miksi pitäisi lähteä, Lili kysyy ja siirtää katseensa horisonttiin, jossa aurinko näyttäytyy helottavan punaisena pilvimassan välissä.
Nyökkään.
Toisinaan Lilin ajatukset näyttävät kulkevan samaa rataa omieni kanssa. 
Olen alkanut kiinnittää huomiota, että meissä on yllättävän paljon yhteistä. Jotain herkkyyttä. Aistimme ympärillämme olevien ihmisten tunnetiloja. Kuormitumme toisten pahasta olosta. Tarvitsemme paljon omaa tilaa ja aikaa. Ja kaiken lisäksi näemme maailmassa paljon kauniita yksityiskohtia. 
Ehkä juuri siksi sen kanssa on niin helppo olla. Ei tule tarvetta selitellä omia kokemuksia tai ajatuksia.
- Oletko sä tulossa Siljan rippijuhliin?
Kysymys tulee niin yllättäen, että en saa heti vastattua. 
- Mitä sä kysyitkään?
Lili pudistelee turhautuneena päätään ja kysyy uudestaan - Niin, että olitko sä tulossa sinne siskos rippijuhliin?
- En tiedä. En tosiaan tiedä, vastaan rehellisesti. 
En ole juuri halunnut ajatella asiaa. 
Ja vaikka juhliin on enää vajaa viikko aikaa, en ole päässyt lopputuloksessa jahkailua pidemmälle.
Äiti oli välittänyt viestin Siljan puolesta. Sanonut, että olin tervetullut ja että isä varmasti suhtautuisi suopeasti, jos sattuisin saapumaan paikalle. 
Siihen oli helppo uskoa. Ei isä kehtaisi juhlissa rueta rähjäämään. 
- Taidan tietää, mitä sä mietit, Lili sanoo hiljaa ja hipaisee kevyesti olkapäätäni. 
- Jos sä vaan halua puhua niin mä olen tässä ja kuuntelen, se vielä jatkaa. 
Yritän asetella sanoja mielessäni, mutta kaikki tuntuu olevan pelkkää kiinnisaamatonta sohjoa.
- Sä et ole nähnyt isääsi sen jälkeen, kun se kävi sun luona, Lili toteaa ääneen. 
- Niin...
- Ja sä mietit, miltä susta itestäs tuntuis kohdata se nyt. Ja toisaalta taas, miten se ottais sut vastaan. Olisitko sen puolelta tervetullut.
- Kutakuinkin näin, sanon ja piirrän sormellani kalliolla olevaan hentoon hiekkavanaan aaltoja.
- No ootko sä miettinyt sitä siltä kantilta, että mitä Silja ajattelis, jos sä et tuliskaan? Sehän se sut sinne alunperin pyysi vai mitä?
Nostan katseeni kallion pinnasta ja kohtaan Lilin kysyvän ilmeen. 
- Sehän se tässä pahinta onkin. Että jos en mene, aiheutan sille pettymyksen. Ja jos menen, en tiedä kumpi pettyy enemmän. Isä vai minä.
Lili puree vaistomaisesti huultaan. Se tekee sitä yleensä silloin, kun se on syvissä ajatuksissaan tai erittäin stressaantunut. 
- Mä vähän luulen, että sun isän suhtautuminen suhun on muuttunut tässä viimeisten kuukausien aikana. Ja sekin tekee paljon, että sillä on lääkitys. Tunteet ei mee pelkästään äärilaidasta toiseen vaan se oikeesti kerkee ajatellakin, mitä sen pään sisällä tapahtuu.
- Ehkä niin, sanon epäillen ja jatkan sitten - Mutta mistä sä voit tietää, mitä se ihan rehellisesti ajattelee minusta? Entä jos se vaan esittää, että kaikki on muka eri tavalla kuin ennen.
Lili kaivaa vesipullon repustaan ja hörppii siitä muutaman kulauksen.
- Tiedätkö mun on vähän vaikea uskoa tuota. Jos se ei olis muuttunut, se ei olis ikimaailmassa ilmestynyt sun ovelle pyytämään anteeksi. Ihminen, joka ei pysty näkemään omia virheitään, ei myöskään koskaan myönnä tehneensä niitä.
Hiljaisuus.
Vaimea laineiden liplatus kaikuu kallioseinämiä pitkin ja muutama lokki kirkuu jossain kaukaisuudessa.
- Ihan tosi, Julle...
Tiedän, mihin Lili pyrkii. 
Se yrittää kaikin mahdollisin keinoin saada mut uskomaan, että isässä on jotain hyvää. 
Ja mä en tiedä, uskonko mä siihen.
Uskonko, että on olemassa mahdollisuus sille, että kaikki voisi olla toisin. Tai ehkä ei kaikki, mutta jotkin asiat. Että elämä voisi olla erilaista kuin nyt. Parempaa.
- Lili sä et tunne isää. Sä et tiedä, millainen se osaa olla.
- En mä väitäkään tuntevani, Lili sanoo ja haroo hiussuortuvaa, joka on irronnut pompulasta, jolla se on kiinnittänyt hiukset rennosti poninhännälle.
- Muista, että siellä on muitakin ihmisiä, kuten minä ja Matias. Ja tietysti sun äiti muut sisarukset Siljan lisäksi. Ja eikö teidän mummokin ollut tulossa? Ehkä se pistää sun isäs ruotuun, jos se ei osaa käyttäytyä. Matias on sanonut, että teidän isä ei uskalla uhmata sitä. Ehkä se vähän pelkää omaa äitiään, Lili vielä jatkaa ja hymyilee hyväntuulisesti.
Ja ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana muakin alkaa hymyilyttää. 
- Ritva on kyllä ihan huikee mummo. Semmonen räpätäti, mut maailman lempeimmällä sydämellä varustettuna. 
Ehkä mä en vielä löisi hanskoja tiskiin juhlien osalta. Ja mistä sitä tietäisi, jos jossain syvällä sisimmässään melkein löytämättömissä isä jopa odottaisikin näkevänsä minut. Poikansa, joka lapsena lauloi isänsä vierellä ihmiset kyyneliin.

Jos on maa aivan niin kuin on palloni mun,
kierrän sen, onnen tuon sitten syliisi sun.

Pienoinen, sitä ei löydä kulkiessaan,
kerran luoksesi lintuna lentää se vaan.

Missä sen pesä on, kunhan neuvoisit sen,
syliis toisin ja pois sitä päästäisi en.

Pienoinen, se on piilossa sydämen vain,
ja sen löysin mä silloin kun sinut mä sain.

perjantai 25. maaliskuuta 2022

kenenkään ei pitäisi jäädä yksin

Määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö.

Istun työterveyslääkärin vastaanotolla ja mietin tarvitseeko minulle varata aikaa psykologille. Olen aiemmin käynyt kouluterveydenhuollon psykologilla kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran ukin kuoleman jälkeen, sitten vaarin kuoleman jälkeen. Ja vaikka olen aina hokenut muille, että kannattaa hakea apua jo ennen kuin alkaa olla akuuttitarve, olen itse päätynyt hakemaan sitä vasta sitten, kun on tuntunut, etten enää selviä yksin.

Tuntuu ristiriitaiselta sanoa tämän jälkeen, etten koe häpeää mielenterveyden haasteista. En ole vuosiin hävennyt sitä, että voin huonosti tai että elämäni on ollut yhtä vuoristorataa. Silloin kun on hetken kuvitellut kaiken tasaantuneen, jokin saa mielen romahtamaan ja joudun keräämään palaset uudelleen yhteen. Ei, en koe häpeää. Sen sijaan olen ollut ja olen edelleen suorittaja. En halua myöntää, ettei minusta ole parantamaan itseäni. Että minä todella tarvitsisin jonkun muun apua sillä olen tottunut pärjäämään yksin.

Kuoleman pelko. Se on määrittänyt elämääni lapsuudesta saakka. Niin varhaisista ajoista kuin jaksan muistaa. Pelko nukahtaa. Jatkuvat yöstä toiseen seuraavat painajaiset. Unihalvaukset. Jatkuva ahdistuneisuus ja yksittäiset ahdistuskohtaukset. Lista on loputon.

Ja vaikka päivisin, töissä ja koulussa ollessa kuolemaan liittyvä trauma ei näy ulospäin, kannan sitä sisälläni. Pahinta on silloin, kun olen yksin. Kun pitäisi yrittää nukkua tai selviytyä ajatuksista, jotka puskevat pintaan väkisin. Pelko omasta tai läheisten kuolemasta. Kipu, joka raastaa sydäntä, kun yritän selviytyä jo tapahtuneista menetyksistä. Pelko unihalvauksista, joissa makaan sängyssäni kykenemättä liikkumaan ja tunnen tai kuulen jonkun olevan lähelläni.

Saan B-lausunnon vuosia jatkuneiden pelkotilojen jälkeen ja aloitan psykoterapian. Ja vaikka tiedän, että asiat eivät korjaannu hetkessä, minun on vaikea luottaa siihen, että elämä voi vielä muuttua toisenlaiseksi. Ettei pelko tulevaisuudessa enää kannattele minua vaan minä sitä.

Diagnoosi, mitä se sitten ikinä kenenkin kohdalla on, ei määritä sinua eikä minua ihmisenä. Toisinaan se on vain sana paperissa, jotta ihminen saa tarvitsemansa avun. Joskus se taas tuo helpotusta ja ymmärrystä siihen, miksi minä olen sellainen kuin olen tai miksi elämäni on sellaista kuin se on.

Tärkeintä on, ettemme jäisi yksin asioidemme kanssa. Joskus on parempi nöyrtyä ja uskoa siihen, ettei meidän ole koskaan kuulunutkaan selvitä yksin. Ehkä silloin elämä voi todella olla valoisampaa ja tulevaisuus näyttää kirkkaammalta.

maanantai 28. helmikuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #67

Metsäpolulle lankeaa suurten kuusivanhusten varjoja, jotka ovat vuosia kurotelleet kohti taivaankantta saadakseen kerättyä valonsäteitä kasvaakseen aina vain korkeammalle ja korkeammalle. Puro solisee jossain puiden takana. Sitä on vaikea erottaa sillä kevään sulamisvedet ovat jäädyttäneet metsää ympäröivät kinokset, jotka nyt heijastavat valoa sateenkaaren väreissä.
Irrotan otteen Matiaksen kädestä ja annan samalla katseen vaeltaa sinisessä taivaassa, joka pilkahtelee puiden latvojen välistä. Tuntuu samaan aikaan niin tyhjältä ja täydeltä, etten kykene sanomaan ääneen sitä kaikkea, joka pyörii mielessäni vimmatusti.
On maaliskuu ja olen edelleen rikki isän kuolemasta. Rikki sillä tavalla niinkuin varmasti moni on läheisen menetyksen jälkeen. Mutta myös rikki sillä tavalla, ettei sisintäni pysty korjaamaan kukaan muu kuin minä itse. Ei edes Matias.
Ja vaikka juuri siinä, Matiaksen käsi olkapäälleni laskettuna, mun tekisi mieli itkeä monienkin syiden takia, sisälläni on niin syvä kuilu, ettei kyyneleitä enää ole jäljellä. Olen itkenyt kaiken ulos. Ja enemmänkin.
Tiedän, mitä isä sanoisi mulle juuri nyt, jos se vaan voisi lähestyä mua sieltä jostain, mistä me emme voi edes kuvitella.
Rakas lapsi, sinä selviät kyllä. Anna Matiaksen ja muiden pitää sinusta huolta.
Ja mä annankin. Turvaudun siihen sellaisina hetkinä, kun tuntuu, että taivas putoaa päälleni ja mielen täyttää loputon tyhjyys. Annan sen sormien vaeltaa mun hartioilla, niskassa ja poskilla ja rauhoittaa mut lohduttavilla sanoilla siitä, miten äärettömän paljon se mua rakastaa. Eikä mun tarvitse edes valehdella, että uskon sen kaiken, koska mä todella uskon siihen.
- Mitä sä mietit? Matias kysyy ja rutistaa mua takaapäin niin, että vatsanpohjassa humahtaa.
Tartun sen käsiin ja kiskon sen lähemmäksi niin että mä voin todella tuntea olevani sen syvässä syleilyssä.
- Mietin isää. Ei sitä voi mitenkään kuvitella etukäteen, miltä tuntuu menettää vanhempi saati sitten molemmat nuorena, kun oma aikuistuminen on vielä ihan kesken. Jotenkin sitä on niin yksin, vaikka tietää, että moni ihminen välittää. Mutta ehkä se, että muiden on niin vaikea ymmärtää, miltä musta toisinaan tuntuu, sattuu vähän liikaa.
Matias irrottaa mun hiuksista osioita ja pyörittelee niitä sormiensa ympärillä ennenkuin päästää ne taas vapaaksi.
- Suru on usein kahlitseva tunne. Sitä on vaikea päästä karkuun. Mä toivon, että sä pääsisit viimein alottamaan sen psykoterapian ja löytäisit sitä kautta niitä keinoja, miten selvitä vaikeiden päivien tai edes hetkien yli. Välillä musta tuntuu, että suhun on vaikea saada yhteyttä, kun sä oot niin jossain omissa maailmoissa. Se kuitenkin helpottaa, kun tietää, että ei sulla oo silti hätää. Että sä kyllä osaat sanoa, kun haluat jutella ja paljon sä oot kyllä päässytkin monissa asioissa eteenpäin.
Käännyn ympäri ja lasken pään Matiaksen hartioille. Siinä ihmisessä on jotain sellaista, joka saa mut haluamaan olla sen seurassa vaikka vuorokauden ympäri ja päivästä toiseen. Että vaikka välillä tuleekin väärinkäsityksiä ja ymmärtämättömyyttä niin nekin saadaan aina sovittua evankeliumilla.
- Matias tiedäthän sä, että mä oikeesti rakastan sua enemmän kuin mitään, kuiskaan sille ja tunnen, miten sen posket kohoavat ylöspäin, kun sitä alkaa hymyilyttää.
- Sä taidat olla vähän sekaisin, se sanoo ja naurahtaa hyväntuulisesti.
- Olen vai? kysyn ja tökkään sitä tahallani kylkeen niin että se sävähtää kosketuksesta hitusen.
- Joo. Sekaisin ku seinäkello, se sanoo ja vetäytyy irti musta kaapatakseen vain uudestaan syliinsä.
Sen vahvat kädet lämmittävät selkää vasten kevättakin läpi.
Tuntuu uskomattomalta, että me todella olemme tässä kumpikin. Kaiken sen jälkeen, mitä olemme kohdanneet. Vaikka välillä tuntui, että seinä tulee uudelleen ja uudelleen vastaan, siirtäisin vaikka vuoria saadakseni olla yhdessä Matiaksen kanssa.
- Mulla on sua vähän ikävä, vaikka sä olet siinä, Matias sanoo niin hiljaa, etten meinaa saada sen sanoista selvää.
Väreet, jotka sanat saavat aikaan, kulkevat koko kropan läpi. Miten sitä onkin niin vaikea tajuta, että toinen välittää musta aivan yhtä paljon kuin mä siitä.
- Mä voisin olla vaan tässä koko loppuelämän, kuiskaan sille takaisin ja laitan silmät kiinni.
Matias on hetken hiljaa ennen kuin sanoo - On kyllä ihana ajatus, mutta tiedätkö kun mä haluaisin vähän muutakin. Haluaisin sellasia söpöjä pellavapäitä, joilla on mun silmät ja sun suloinen hymy. Haluaisin yhteisen kodin ja suvikset, joissa voidaan työnnellä lastenrattaita mutavellissä ja istua yhdessä isossateltassa kuuntelemassa puheita. Ja mä haluaisin sut mun viereen nukkumaan öisin, että voisin pitää sua kädestä kiinni ja rutistaa ku vaan tuntuu siltä, että tarvii sitä.
Jokainen Matiaksen kertoma asia saa mun sydämen lepattamaan yhä enemmän. Haluaisin luvata sille tuon kaiken ja enemmänkin, mutta mä en voi. En tiedä tuleeko meillä koskaan olemaan lapsia tai voinko tulla äidiksi. Tai että meneekö asiat niin, että voin seistä sen vieressä alttarilla ja sanoa, etten koskaan lähde sen viereltä ellei kuolema erota meitä.
- Voi sua, sanon sille ja mun ääni tärisee hiukan.
- Mieti, että mä olen ehkä jonain päivänä sun vaimo ja sä olet mun mies, jatkan ja nojaan taaksepäin, jotta voin nähdä Matiaksen kasvot.
Se hymyilee mulle ja sen silmät tuikkii sellaista lämpöä, josta mä tiedän, että sen sisällä myrskyää se tuuli, jota ei voi pidätellä.
Mä haluan sen ja se haluaa mut. Emmekä tarvitse ääneen lausuttuja sanoja tietääksemme, että kumpikin ajattelee sitä samaa.
- Tiedätkö välillä musta tuntuu, etten mä millään jaksais odottaa, että saan sanoa sua mun vaimoksi.
Matias näyttää niin hyvältä hymyillessään, että mun tekisi mieli ikuistaa se kuvaan, mutta tiedän sen hetken olevan jo ohi, kun saisin kameran vihdoin kaivettua repun pohjalta.
- Ei siitä nyt niin kauaa vielä ole, että sä olet saanut sanoa mua tyttöystäväksi. Eikö se enää riitäkään? kysyn ja tökkään sitä uudelleen kylkeen.
- No riittää se, Matias vastaa ja tarttuu lempeästi kädestäni kiinni, etten pääse yllättämään enää uutta kertaa.
- Ainakin toistaiseksi, se vielä jatkaa ja saa mut kohottamaan sille hyväntahtoisesti kulmia.
Toistaiseksi.
Siihen ajatukseen olisi hyvä jäädä.

sunnuntai 27. helmikuuta 2022

sille johon rakastuin

Seisoskelemme tyttöjen kanssa auringon paahteessa eräänä kesäkuun perjantaina asemarakennuksen vieressä asfaltilla ja pohdimme, saavutkohan koskaan paikalle. Koko junamatkan mietimme, miltähän tuntuu viettää viikonloppua ihmisten kanssa, jotka kokee tuntevansa, mutta joita ei ole koskaan aiemmin nähnyt. Olen sitäpaitsi tehnyt päätöksen lähdöstä aikalailla viime tipassa, koska aluksi en ihan totta uskonut, että siinä olisi mitään järkeä. Entä jos ne ihmiset eivät olisikaan sellaisia, joiksi heidät kuvittelin. Entä jos meno lähtisi lapasesta.

Olin liittynyt keskustelufoorumille sattumalta bongatessani sen linkin eräältä sivustolta, jonka tiesin luotettavaksi. Olin selaillut keskusteluja ja päätynyt sitten kirjoittamaan esittelyn itsestäni. Ja sitten aivan yllättäen olin saanut kutsun liittyä ryhmään, joka oli lähdössä mökille muutaman viikon päästä.

Seuraamme aseman ohi ajavia autoja ja mietimme onko joku niistä kenties sinun. Nauramme tajutessamme, kun arvailumme menevät päin honkia, mutta samaan aikaan alamme ihan tosissaan olla sitä mieltä, että kukaan ei koskaan tulekaan. Että se siitä mökkireissusta sitten.
Lopulta beigen värinen auto kurvaa parkkipaikalle ja tunnistamme kuskin. Nostamme matkatavarat takakonttiin ja hyppäämme kyytiin. Ja jostain syystä minä olen meistä se, joka päätyy pelkääjän paikalle, enkä lakkaa ajattelemasta, miten outoa on nähdä sinut ensimmäistä kertaa, vaikka äänesi on tuttu puheluista.

Mökille päästyämme löhöämme sohvalla siihen asti, että viimeinenkin ryhmästä saapuu paikalle. Lämmitämme saunaa ja käymme uimassa. 
Seuraavana päivänä menen aamu-uinnille. Järvi on tyyni ja aurinko vasta nousee puiden takaa. Päädymme ottamaan tikkakisan ötököiden syödessä, jonka lopulta häviän. En kuitenkaan halua tyytyä siihen, etten saa heitettyä kymppiä, joten jään ulos, kun kaikki muut menevät jo takaisin sisälle. Heitän tikkoja varmaan tunnin ennen kuin viimein osun kymppiin ja raahaan muut sisältä katsomaan, että olen varmasti saanut sen, mutta kukaan ei näytä haluavan uskoa sitä tai sitten he vain härnäävät tahallaan.

Päädymme kahdestaan istumaan olohuoneen sohvalle, kun toiset lähtevät soutelemaan veneellä. Puhumme elämästä ja sen päättymisestä. Kerrot siskosi lapsesta, jonka lähtö oli tullut yllättäen. Minä taas kerron pikkuveljestäni, jonka jouduin hyvästelemään vuosia sitten, mutta jonka kuolema edelleen tuntuu syvällä sisimmässä, ja joka yhä vuosienkin jälkeen repii rikki niitä haavoja, joita en ole koskaan saanut parannettua. Näen kyynelten kimaltavan silmissäsi ja tunnen lämpimän läikähdyksen sisälläni, kun mietin, miten paljon arvostan sitä, että uskallat itkeä seurassani.

Sunnuntai aamu tulee aivan liian varhain. Juuri kun olen päässyt tutustumaan sinuun, meidän pitääkin jo lähteä. Ilmoitat kuitenkin yllättäen, että jäät odottamaan meidän kanssamme siihen asti, että junamme tulee, ja olen siitä enemmän kuin onnellinen.

Uimarannalla on äiti kahden lapsensa kanssa ja joitain yläkouluikäisiä. Järvivesi kylpee auringonvalossa ja tuuli havisuttaa puiden oksia. Auomme riippumatot kuunsirpin muotoisista pussukoista ja viritämme ne metsän laitaan. Enkä tiedä voinko enää sanoa yllättyväni, kun kaksi naispuolista reissukaveriani päätyy toiseen riippariin ja minä toiseen sinun kanssasi. Tuntuu oudolta maata siinä sinisen melkein pilvettömän taivaan alla ja miettiä, että vielä muutama päivä sitten en voinut melkein uskoa, että sinä ihan oikeasti olisit olemassa, koska emme olleet vielä silloin tavanneet. Ja silti siinä hetkessä, syödessämme auringon lämmittämiä suklaalla kuorrutettuja karkkeja, ne viettämämme kolme päivää tuntuvat tapahtuneen jo kauan aikaa sitten.

Hyvästellessämme juna-aseman parkkipaikalla toivon enemmän kuin mitään, että me vielä kohtaamme uudelleen. Ja vaikka liekki on alkanut lepattaa sydämessäni tietämättäni, en pystyisi villeimmälläkään mielikuvituksellani näkemään, miten liekki seuraavien kuukausien aikana ensin hiipuisi hiillokselle ja sitten lopulta muuttuisi roihuksi, jota suurinkaan sade ei kykenisi enää sammuttamaan.

torstai 3. helmikuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #66

Steariini valuu pitkin kynttilänjalkaa, jonka olen joulukuun pimeiden iltojen saapuessa nostanut lipaston päälle. Huone huokuu tyhjyyttä. Ehkä jotain sellaista lopullisuuden tunnetta, josta en vielä oikein saa kiinni. Elän menneessä ja murehdin tulevaa, enkä siten osaa pysähtyä juuri tähän käsillä olevaan hetkeen.
Kirjahylly, josta olen hetkeä aiemmin laskenut painavat kirjapinot lattialankkujen kannateltavaksi, näyttää siltä kuin sitä ei olisi pyyhitty vuosikausiin. Ja toisaalta tottahan se on. Kukaan ei ole käynyt tässä huoneessa isän kuoleman jälkeen. Ei ennen kuin nyt.
Istahdan lattialle kirjapinojen viereen ja alan lajittelemaan niitä. Vasemmalle ne, jotka lahjoitan eteenpäin. Oikealle ne, jotka haluan säilyttää. Eteen ne, jotka joutavat roskiin. 
Selailen rähjääntyneen näköistä kierrekantista kirjaa, jonka löydän kahden luontoa käsittelevän kirjan välistä. Avaan kannen hellävaroen ja eteeni tulee näky, joka saa minut kyyneliin. 

Toukokuu 1997. 

Sain tänään tietää, että kannan sisälläni pientä ihmettä. Olin jo vuosia sitten lakannut toivomasta, että tämä voisi koskaan olla mahdollista. Että voisin olla jollekin niin pienelle ja hauraalle... äiti...
Tunnen jo nyt syvää rakkautta sinua kohtaan rakas lapseni, joka olet tällä hetkellä vain pienen appelsiinin kokoinen. Olet niin hento ja siksi pelkään puolestasi enemmän kuin uskotkaan. Ehkä ne ovat ne äidin vaistot, joista mummisi puhuu minulle. 
Haluaisin antaa sinulle turvallisen ja rakastavan kodin. Toivon koko sydämestäni, että osaisin olla hyvä äiti sinulle. Että jaksaisin kaikkina niinäkin päivinä seurata vierestä, kun lähdet hiljalleen ottamaan omia askeleitasi tässä maailmassa ja opettelet tuntemaan itseäsi. Jaksaisin silloinkin, kun tuntuu, että sydän on huolesta kallellaan ja haluaisin joka hetki tietää, missä menet tai mitä teet.
Tiedän, että jonain päivänä joudun luopumaan sinusta. Päästämään irti kädestäsi. Se on jo nyt liian raskas taakka kantaa. Ehkä vielä joskus, jos taivaan Isä siunaa sinulle lapsia, voit ymmärtää nämä ajatukseni, jotka haluan kirjoittaa muistiin löydettäväksesi. Muistathan rakas lapseni, että sinäkin olet lahja taivaan Isältä. Jos jotain toivon maailmassa eniten niin sitä, että sinä saisit kasvaa ja vahvistua, ja saisimme sinut turvallisesti luoksemme. Mutta vielä sitäkin enemmän toivon ja rukoilenkin joka ilta, että sinä säilyisit uskomassa elämäsi loppuun asti ja voisimme kerran nähdä taivaan kodissa muiden rakkaiden ympäröimänä.
Sinulla tulee olemaan paljon ihmisiä ympärilläsi, jotka välittävät sinusta ja rakastavat sinua. Jotka pitävät sinusta huolta, jos minusta ja isästäsi ei ole enää jonain päivänä siihen tehtävään. 
Uskon, että tulet pääsemään elämässäsi pitkälle, jos jaksat luottaa taivaan Isän siunaukseen ja varjelukseen. Hän tietää kaiken, mikä on sinulle parhaaksi. 
Kun tapasin isäsi ensimmäistä kertaa Pudasjärven suviseuroissa, kesäkuu oli vaihtumassa heinäkuuksi ja aurinko porotti kirkkaan siniseltä taivaalta kuumempana kuin kertaakaan aiemmin sinä kesänä. Isäsi kasvot olivat päivettyneet ja hän oli pukeutunut sinisiin leviksen farkkuihin ja harmaaseen collegepaitaan. Hiukset olivat kasvaneet edestä kulmakarvojen yli ja ne olivat vaalentuneet auringon valossa. Isäsi seisoskeli poikaporukassa kentän laidalla ja poltti tupakkaa. Muistan yhä elävästi, miten katseeni siirtyi siihen porukkaan useammin kuin kerran ja miten hänen kasvonsa painuivat mieleeni niin syvästi, että yritin seuraavat päivät löytää hänet kaiken sen ihmismassan keskeltä. 
Vasta sunnuntai-iltana kohtasimme uudelleen. Isossateltassa oli menossa laulutuokio ja isäsi sattui istumaan sopivasti vähän vasemmalla ja muutaman penkin enemmän edessäpäin. En voinut olla katselematta, miten hän yhtyi seuraväen kanssa lauluun ja hipaisi välillä huomaamattaan otsalle valahtaneita hiuksia takaisin taaksepäin. Hänessä oli samaan aikaan jotain niin tuttua ja turvallista. Tuntui, kuin olisin aina tiennyt, kuka hän on, missäpäin hän asui ja niin edelleen. 
Isäsi lähestyi minua lauluhetken jälkeen ja pyysi pitsalle. En ollut aluksi suostua sillä äiti ei olisi tykännyt ajatuksesta, että kuljen vieraiden poikien kanssa, mutta isäsi sai minut käännytettyä ja onneksi saikin. Se ilta on jäänyt kauniina muistona mieleen. Se, miten puhuimme uskon asioista ja isäsi silmät tuntuivat oikein tuikkivan hänen puhuessaan siitä, miten usko on hänen elämänsä tärkein asia, ja miten sitä tulisi vaalia niin, että jaksaisi aina olla pyytämässä anteeksi ja antamassa myös toisille anteeksi. 
Vaihdoimme osoitteita ja ryhdyimme kirjoittamaan kirjeitä toisillemme. Tutustuimme niiden avulla toisiimme ja toisinaan pääsimme myös näkemään. Isäsi matkusti muutamia kertoja lapsuuden kotiini ja minä puolestaan kaupunkiin, jossa hän silloin asui pienessä kerrostaloyksiössään. Isäsi ystävä, Mirjami, jonka haluaisin myös pyytää kummiksesi, sattui asumaan lähistöllä, joten majoittaduin hänen luonaan.
Samalla kun minä ja isäsi kuljimme yhteistä polkua kohti seurustelua, Mirjamista tuli minulle todella läheinen ja rakas ystävä. Pystyin jakamaan hänen kanssaan sellaisiakin kipeitä asioita lapsuudesta ja lapsuuden kodista, joita en ollut pystynyt kertomaan kenellekään muulle aiemmin. Myöhemmin sain myös rohkeutta puhua niistä isällesi.
Minun isäni ei ollut uskovaisesta perheestä, eikä hän myöskään koskaan halunnut uskoa. Hän haki elämäänsä tarkoitusta juomalla, mikä teki hänestä ihmisen, jonka kanssa ei voinut olla silloin, kun hän oli ottanut, ellei halunnut pelätä henkensä uhalla. Hän joi ja pelasi ne vähäiset rahansa, mitä hän kerkesi tienaamaan. 
Vaikka lapsuuteni oli rauhaton, sydämen usko sai kuitenkin säilyä läpi elämän. Siitä olen enemmän kuin kiitollinen. 
Jumalan rauhan terveisin, äitisi!