lauantai 15. tammikuuta 2022

pidänkö enää kiinni

muhun ei kosketa silloin kun toista huvittaa ja mua ei huvita. 
muhun ei kosketa, kun siihen ei ole kysytty lupaa tai sitä ei ole saatu.
mua ei sanota söpöksi silloin kun itken takiasi. tai niiden syiden vuoksi, jotka saavat mut tuntemaan oloni arvottomaksi.
pelkään, että yritän yhä edelleen täyttää niitä kiltin tytön vaatimuksia.
yritän olla hyvä sinulle. yritän todella.
ja mitä saan vastapainoksi.
sen, ettet edes välitä istunko hiljaa vai olenko olemassa.
huomaat minut vasta sitten, kun alan itkeä.
ja sitä ennen olet tietenkin selannut useiden minuuttien ajan puhelintasi ja nauranut vieressä, kun samaan aikaan sisälläni tuska raatelee kehoani.
minä yritän jaksaa. pistän sinut kaikessa edelle.
pidän huolta, että muistat syödä ja levätä riittäväksi.
en hermostu, vaikka sinulla menisikin hermo joko itseesi tai minuun.
pidän sen kivun itselläni.
sinullahan on juuri nyt niin hektinen elämä, ettet edes jaksaisi enempää.
olet liian väsynyt käymään keskusteluja.
liian kiinnostunut koskemaan kehoani.
ettet sinä huomaa, vaikka en edes olisi henkisesti läsnä.
ja silti jokin saa minut hyväksymään sen kaiken.
jaksamaan aina vain.
ajatteleman, että ehkä joskus kaikki on vielä parempaa.
ehkä joskus osaamme keskustella ja kuunnella toisiamme.
tai ehkä joskus pelkkä halu ei enää riitä pitämään rakkaudesta kiinni.

maanantai 3. tammikuuta 2022

me

Etsin rannalta pyöreitä kiviä. Kiviä, jotka mahtuvat nyrkkini sisään ja joiden pinta on sileä ja viileä. Olen tehnyt sitä jo jonkin aikaa sillä mikään ei saa minua juuri nyt palaamaan takaisin sisälle niiden vieraiden seinien suojiin.

Mietin meitä. Tai oikeastaan sitä aikaa, kun olimme me. Nyt siitä tuntuu olevan ikuisuus sillä enhän edes ollut tunnistaa sitä millaiseksi olet muuttunut.

Olin nähnyt sinut vain vilaukselta muutaman kerran ennen kuin pakenit talon alimpaan kerrokseen. Näin sinut siellä hakiessani tavaroitani yhden alhaalla sijaitsevan makuuhuoneen varastotilasta, jonne olin kantanut patjan sillä en jotenkin osannut ajatella nukkuvani siskojesi kanssa, kun kyseessä oli kuitenkin perheen yhteinen reissu, enkä minä enää kuulunut siihen.

Makasit sohvalla, kun kapusin portaita alas. En tiedä kuulitko tuloani tai näitkö, että kävelin hitaasti ohitsesi. Ääni sisälläni sen sijaan mietti, olisinko halunnut sanoa sinulle jotain vai en.
Jokin olemuksessasi kuitenkin huokui sellaista äänetöntä ahdistuneisuutta, että ohitin sinut sanomatta sanaakaan tai ottamatta sinuun katsekontaktia.

Alan nousta rinnettä ylöspäin ja seuraan, miten aallot painuvat kohti rantaa valtavalla voimalla. Järvivesi on niin kylmää, että varpaita kipristelee, vaikka eletäänkin jo kesäkuuta ja lämpötila on ylittänyt hellelukemat jo viikkoja aiemmin.

Tunnen polttavaa tarvetta tietää, mitä oikein ajattelet juuri sillä hetkellä. Melkein jopa toivon, että tulisit perässäni ja haluaisit itse jutella, mutta jossain sisimmässäni tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. En tiedä, mitä viimeinen vuosi on tuonut elämääsi sillä poistin sinut elämästäni yhdellä sormen napautuksella, jota kyllä olen katunut enemmän kuin mitään koskaan ennen. Pelkäsin niin paljon, etten kykenisi pysymään erossa. Tiesin, että saattaisin satuttaa sinua uudelleen. Ja ehkä. Ehkä jos kaikki olisi mennyt toisin, en olisi täällä juuri nyt.
Miettimässä tämän paahtavan auringon polttamalla nurmikolla, joka kaipaisi kovasti kastelua, miksi sydämeni ei kykene unohtamaan sinua.

Haluaisin kysyä, uskotko vielä siihen, että olen ainoa, jota voit koskaan rakastaa. Kysyä, pystyisitkö antamaan minulle anteeksi sen kaiken ja vielä enemmänkin, miten paljon olen tahtomattani sinua satuttanut. Ja vielä viimeiseksi haluaisin tietää, mietitkö koskaan sitä, mitä meillä oli, kun vielä olimme me.

En lakkaa toivomasta, että edes pieni osa sinussa olisi herännyt horroksesta eloon ja muistanut sen hetken suviseuroissa, kun käsivartemme hipaisivat toisiaan ja oli kuin käsiimme olisi levinnyt sähköinen purkaus, jota me kumpikin säikähdimme ja siirryimme ainakin hetkeksi kauemmas toisistamme.
Ja jostain syystä kuitenkin pelkään, että olen ainoa, joka muistaa. Tai joka haluaa muistaa.
Tai ehkä olet vain vahvempi kuin minä ja sydämessäsi ei ole enää kuin himmeä jälki jäljellä siellä, jota kohtaa väittämäsi rakkaus kerkesi koskettaa.

perjantai 3. joulukuuta 2021

varjele kaikelta pahalta #65 (Matias)

Sora ropisee kenkien alla kävellessäni keskuskatua kirkolle. Katuvalot on kääritty lämpimän keltaisiin jouluvaloihin, jotka säihkyvät muuten niin pimeään iltaan jotain sellaista lämpöä, jota ei voi konkreettisesti tuntea, mutta joka vetää väkisinkin suupielet ylöspäin. 
Suolakiteet ovat sulattaneet maan, jonka routa oli yön aikana ottanut haltuunsa. Musta jää. Se yllätti joka vuosi. Samoin ensilumi. 
Lapsena olimme Jullen kanssa vetäneet isältä salaa luistimet jalkaan, kun kotitien pitkät lätäköt olivat jäätyneet, eikä ulkojäitä oltu vielä tehty. Ei siellä ollut kovin montaa liukua voinut ottaa, ja oli siinä pitänyt isälle selitellä, kun luistinten terät olivat yllättäen tylsistyneet kesän aikana, vaikka niitä oli teroitettu vielä lopputalvesta uudelleen. 
Se on niitä harvoja oikeasti onnellisia muistoja kaikkien niiden muistojen joukossa, joita olen yrittänyt väkisin unohtaa. Ja osa on kyllä unohtunut. Tai ehkä ennemmin niin, että muistot ovat muovautuneet lapsen mielessä mukavemmiksi. Ehkä aika on siinä mielessä tehnyt tehtävänsä.
Julle oli jo pidempään yrittänyt saada mua juttelemaan isälle. Se oli kertonut sen kirjoittamasta toiveesta ja siitä, miten isä oli yllättäen ilmestynyt sen ovelle se lappu kädessään. Ja että Julle oli antanut sille kaiken anteeksi. 
Mä en tiedä olenko mä koskaan valmis. Valmis ajatuksieni ja muistojeni kanssa. Painajaiset, joissa isä hakkaa vuoroin Jullea, vuoroin mua, piinaavat öisin yhä edelleen. Isän ilme, joka kertoo kaiken. Pettymyksen ja häpeän. Häpeän omaa lastaan kohtaan. 
Miten sellaisesta voi koskaan päästä yli. 
- Matias!
Ääni tulee jostain kadun toiselta puolelta. Pysähdyn ja käännyn vilkaisemaan vaaleanpunaisen puutalon edustalle, jossa seisoskelee kaksi tutun näköistä paksuihin mustiin toppatakkeihin pukeutunutta nuorta.
- Katos katos. Täällähän on tuttuja, huikkaan Severille ja Aadalle ja lähden ylittämään tietä. 
Severi rutistaa mut äijähalaukseen. Toinen käsi selän taakse ja muutama pakollinen läimäys. Aada sen sijaan kättelee.
- Mitä jätkälle kuuluu? Ei olla nähty aikoihin, Severi kysyy virne huulillaan. 
- Mikäs tässä. Elämä rullaa eteenpäin. Pitäis pikkuhiljaa alkaa valmistua koulusta niin pääsis kiinni työelämään, vastaan ja vedän samalla kaulahuivia tiukemmalle. 
Severi katselee mua arvioivasti. Pää hieman kallellaan. 
- Mä en tiedä saako tästä kysyä, mutta miten naisrintamalla? Oletko sä ollut missään yhteyksissä Lilin kanssa? 
Puren huomaamattani huulesta ja tunnen, miten muutama veripisara tipahtaa kielelle, jolle jää pistelevä ja karvas maku. 
- En oikein tiedä, miten mä tän sanoisin, mutisen hiljaa ja katson kenkiäni, jotka kaipaisivat kipeästi huolenpitoa. 
Sydän hakkaa hulluna rinnassa. Se takoo ja kumauttelee. Tuntuu kuin se löisi kurkussa asti.
- Me alettiin seurustelemaan kuukausi sitten.
Sitten se on sanottu. 
Nielaisen ja kohotan katseeni Severiin, jonka ilme ei värähdäkään. 
Sitten mä näen, miten se ottaa muutaman askeleen mua kohti ja tunnen sen käsien rutistavan niin lujaa, etten meinaa saada henkeä. 
- Ei mutta sehän on ihan mielettömän hyvä uutinen. Onnea ja taivaan Isän siunausta!
Kiittelen hämmentyneenä Severin reaktiosta ja olo kehossani rauhoittuu hiljalleen.
Severi päästää lopulta irti ja Aada haluaa puolestaan rutistaa multa keuhkot ulos. 
- Sinä. Senkin. Sika! se sanoo, mäjäyttelee mua hellästi nyrkillä päähän ja jatkaa sitten - Sä tolvasti et oo kertonut meille mitään, vaikka me ollaan sun parhaita kavereita. Sä et kertonut edes mulle, vaikka mä oon puolet mun elämästä kuunnellut sun naishuolia ja tarjonnut nenäliinaa, jos sun on tarvinnu itkeä mun olkapäätä vasten. 
Aada irroittautuu halauksesta ja yrittää katsoa mua tuimasti sinisillä silmillään, joista ei saa vihaisia millään. 
- Okei tuo viimeinen ei ollut totta, mutta silti! se vielä sanoo hengästyneellä äänellään. 
Nostan kädet pystyyn antautumisen merkiksi.
- Mä olen idiootti. Tiedetään. Mutta mulla on ollut ihan hyvä syy olla kertomatta. Mä nimittäin pommitin Severiä yks päivä, mutta sillä oli pelit menossa, eikä se kerennyt juttelee. Ajattelin, et se soittelee joskus takaisin, mut ei oo äijästä kuulunut mitään. 
Aada siirtää tuiman katseensa musta Severiin ja hakkaa vuorostaan tätä käsilaukullaan kylkeen.
- Auts! Lopeta! Severi sanoo ja yrittää hakea musta apua ahdinkoonsa. 
- Sori kamu. Mä en pahemmin välittäis saada tuosta laukusta päähän, heitän sille naurua pidätellessäni ja astun askeleen taaksepäin.
- Missä Lili muuten on? Severi kysyy yllättäen ja saa Aadankin pysähtymään paikalleen. 
- Se on käymässä sen mummolassa. Tulee huomenna illalla takaisin. 
- Hei meidän pitää järjestää yhessä pikkujoulut tai käydä vaikka porukalla jossain notskilla. Ois niin ihana viettää aikaa vaellusporukalla. Pyytäis Jullea ja Maijuakin, Aada ehdottaa ja katselee meitä vuoronperään kuin varmistuakseen, tarviiko meitä edelleen motata vai tajutaanko me sanattomasta viestinnästä, että asia on jo päätetty. Muutosehdotukset tai valitukset voi jättää omaan tietoon. 
- Eli sopii. Mä laittelen ryhmään jotain viestiä, että missä ja milloin, ja te muut saatte luvan roudata itsenne paikalle, Aada julistaa, eikä mulla ja Severillä ole vara muuta kuin hymyillä ja kertoa, miten me ollaan ihan satasella mukana jutussa. 
- Pitäiskö mennä, ettei myöhästytä? kysyn vilkaistuani kelloa, joka lähentelee puolta seitsemää. 
- Nyt mennään ja lujaa, Severi jatkaa ja nappaa Aadaa kädestä kiinni kiskoakseen tämän irti ihanista pikkujoulusuunnitelmistaan. 
Kirkon katon on peittänyt paksu lumivaippa ja ikkunoilla on kutsuvasti kynttilöitä ja olkipukkeja. Ilmassa on jouluntuntua. Jopa minun aina niin jouluton mieli kokee jotain lapsuuden riemua ja lämpöä, kun ensimmäisen joululaulun sanat tulvivat kirkossa olijoiden suusta. 

Maa on niin kaunis, 
kirkas Luojan taivas,
ihana on sielujen toiviotie.
Maailman kautta
kuljemme laulain,
taivasta kohti matka vie.

Kiitävi aika, 
vierähtävät vuodet,
miespolvet vaipuvat unholaan.
Kirkasna aina
sielujen laulun
taivainen sointu säilyy vaan.

Enkelit ensin
paimenille lauloi,
sielusta sieluhun kaiku soi:
Kunnia Herran, 
maassa nyt rauha,
kun Jeesus meille armon toi.

perjantai 19. marraskuuta 2021

olimme yhdessä. olimme yhtä.

Rinnassani kuukausia kasvanut möykky turruttaa sisältäpäin. Yritän pidätellä kyyneliä, jotta näkisin kirjoittaa. Kirjoittaa sanat, jotka olisi pitänyt sanoa jo aikoja sitten, mutta joista en ole kyennyt päästämään irti. En ennen tätä.

Hapuilen sokkona menneeseen. Tuntuu kuin ne kaikki muistot olisivat olleet aina osa minua. Sitä kuka olen ja millaiseksi ihmiseksi ne ovat minua muovanneet. Ehkä juuri näiden syiden vuoksi en pysty päästämään lopullisesti irti. Menemään eteenpäin.

Se syksy oli elämäni onnellisinta aikaa. Olisin voinut kurotella vaikka pilviä, jos vain olisin halunnut. Kaikki oli niin hyvin kuin vain siinä hetkessä pystyi olemaan. Seisoimme kuihtuvalla nurmikolla ja nauroimme. Kuvittelin meidät mielessäni vuosia eteenpäin. Seisoisimme yhä silloinkin toistemme vierellä ja pitäisimme kiinni niistä lupauksista, joita silloin toisillemme annoimme.

Tuli talvi. Matkustimme yhdessä kaupunkiin. Koin sellaista vapauden tunnetta, jota en ollut koskaan aiemmin tuntenut. Olimme yhdessä. Olimme yhtä.

Seuraavana syksynä moni asia muuttui. Ja samaan aikaan kaikki sisälläni murtui. Kädet eivät kuitenkaan päästäneet kädestäni irti. Pysyin pinnalla juuri ja juuri, vaikka olisi tehnyt mieli vain hukkua.

Tie vei minut toisaalle. Kokeilin siipiäni, jotka olivat niin hauraat, että yksikin tuulenpuuska olisi heittänyt minut reitiltä. Sinnittelin ja samaan aikaan pelkäsin, että menettäisin kaiken.

Erosin. Ja hajosin jälleen. Epäilin kaikkia ja kaikkea. Voisinko enää koskaan rakastaa ketään. Entä jos meistäkin tulisi lopulta vain kasa sirpaleita.

Epäilyksen siemen alkoi itää. Se kasvatti vahvoja juuria ja sen oksat kurottelivat käsieni sijaan pilvenreunoja. Ehkä olimme alkaneet kasvaa erilleen toisistamme. Ehkä olimme liian erilaisia. Liikaa ja liian paljon jotain, mitä en voinut selittää edes itselleni.

Kaikki musertui edessäni. Kädet päästivät kädestäni irti. Tuli loputon tuska ja syyllisyys. Painajaiset, jotka tuntuivat niissä hetkissä paremmilta kuin mikään uni, mutta joista herätessä todellisuuteen palaaminen oli pahempaa. Pahempaa kuin olin voinut edes kuvitella.

Toisinaan näen edessäni ne neljä pientä tyttöä ja toivon enemmän kuin mitään, että he pitäisivät yhä edelleen toisistaan kiinni ja nauraisivat. Että vaikka tulevaisuus veisi heidät joskus kauas toisistaan, he muistaisivat sen hetken. Hetken, jolloin sydän oli pakahtua ilosta ja maailmassa ei ollut vielä niin paljon pahaa.

sunnuntai 14. marraskuuta 2021

jäiden lähtöjen aikaan

Tiedäthän.
En enää satuta sinua.
En palaa luoksesi kertomaan valheita.

Tiedäthän.
Olit sen hetken.
Koko elämäni.

Tiedäthän.

Hän.

On nyt kaikkeni.


•••••


Annat kosketuksesi viipyillä hartioillani.
Sanasi täyttävät sydämeni haavat kullalla.
Eikä kukaan muu.
Saa minua tuntemaan itseäni niin kokonaiseksi.


•••••


Tänään tajuan, että en enää tunne sinua.
Ihollani.
Vierelläni.
Ehkä kaikki olisi voinut mennä toisin.
Ainahan niin sanotaan,
kun pelätään mennä eteenpäin.

Enää en kuitenkaan halua pelätä.
En mennyttä, enkä tulevaa.

Olen pitänyt kiinni muistoista.
Siitä, että joskus sinullekin oli paikka sydämessäni.
Ainakin silloin, kun ensilumi koskettaa maata
ja järvet jäätyvät kiinni.
Kun koko kehoni huutaa kaipauksesta,
että oli se aika, jolloin kannattelit minua pinnalla,
enkä vain joka hetki tahtonut kuolla.

Silloin tiedän
jossain sisimmässäni.
Rakkaus kuoli ensilumen aikaan
ja sydämeni särkyy lopulta.

Mutta kun viimein palaat
jäiden lähtöjen aikaan.
Pidän sinusta yhä tiukemmin kiinni.