varjele kaikelta pahalta #109 (Julle)

Sinun voima on, valta rajaton täällä valtakunnassasi. Sitä etsien saa nyt ihminen kaiken muunkin armostasi.

Vilkaisen vielä kerran kentän suuntaan ja ihastelen väkijoukon yllä hiljalleen punertuvaa taivasta, jolla aiemmin päivällä olleet pilvimassat ovat saaneet häipyä ilta-auringon tieltä.

Severi on jäänyt odottamaan mua. Kun pääsen sen kohdalle, se laskee käden olkapäälleni ja kysyy - Mikä fiilis?

En osaa heti vastata.

Kun samaan aikaan keho on jännittynyt ja mieli äärimmäisen kuormittunut. Ja silti kaiken alla olen niin syvästi onnellinen, että edes saan olla tässä ja elää tätä suviselämää todeksi. Äsken lauletun siioninlaulun sanat ovat jääneet pyörimään päähäni. Voisiko taivaan Isän armo yltää niin kauas, että se koskettaisi muakin. Kaikista maailman ihmisistä. Sitä ääneenlausumatonta toivetta, jota olen viimeiset kuukaudet yrittänyt hukuttaa muun elämän alle, jotta en joutuisi kantamaan sitä sydämen pohjalle pesiytynyttä kipua yhtään enempää.

- Hassua miten sitä voikaan kokea itsensä niin yksinäiseksi, vaikka ympärillä on kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kai sitä vaan on niin kateellinen kaikille, joilla on se toinen rinnallakulkija, eikä tarvi hetkeäkään miettiä haluaako joku viettää sun kanssa aikaa vai ei.

Severin ilme on yllättynyt. Ehkä se oletti mun vastaavan jotain sitä tavallista, mitä jätkäporukoissa kuuli aivan liian usein. Että ei kai tässä mitään kummempia.

- Samaa tullut mietittyä. Viime kesänä oli aika eri tunnelmat...

Severi kääntyy katsomaan ohikulkevaa nuorisojoukkoa, jotka ovat varmaan juuri ennen suviksia päässeet ripiltä. Ainakin kaikilla tuntuu roikkuvan risti kaulassa.

- On varmaan tehnyt kipeää päästää irti, sanon hiljaa, kun lähdemme talsimaan muuta porukkaa kiinni.

Nyökkäys ja syvä nielaisu. En uskalla katsoa toista silmiin, etten ala kohta itse vetistelemään.

Severi on niitä harvoja ystäviä, joiden kanssa olen päässyt syvempään yhteyteen sen pintapuolisen äijämeiningin sijaan. Ehkä meissä on sisimmältään jotain samankaltaista. Herkkyyttä, jonka ei uskalla antaa tulla esiin. Ei ainakaan toisten nähden. Tai ei ainakaan toisten miesten. Ettei vaan kukaan pääse heittämään jotain typerää.

- Mä olen kusessa, sanon, kun olen hetken päänsisäisen keskustelun jälkeen päätynyt avaamaan suun hiljaisuuden sijaan.

- Mitä meinaat?

Nyhdän ohimennessä heinänkorresta pehmeitä pumpulipäitä ja revin niistä palasia. Olen huomannut sen auttavan mua keskittymään.

- Oon kiinnostunut tyypistä, ketä en voi koskaan saada.

Askeleet pysähtyvät. Nostan katseeni katkenneesta heinän palasesta Severiin, joka katselee mua pää kallellaan. Sen ilmeestä näkee, että aivot raksuttaa tuhatta ja sataa.

- Onko se varattu? se utelee rauhallisella äänellä.

- Ei.

- Kiinnostunut vaan samasta sukupuolesta?

- Ei.

Yksipuolinen ihastuminen?

- Ei kai...

- Parhaan kaverin eksä?

- Ei.

Pahempaa.

- No sitten en näe ongelmaa?

Kohonneesta kulmakarvasta tiedän sen olevan toteamisen sijaan kysymys, enkä tiedä olenko valmis vastaamaan siihen.

- Sä et haluais olla mun nahoissa, tyydyn sanomaan.

Muut ovat jääneet seisoskelemaan toimettomina vessan edustalle miettimään, seurataanko me perässä vai ollaanko häivytty jo omille teille.

- Menkää vaan.. Pitää käydä heittämässä vettä, Severi huikkaa niille ja kääntää sitten selkänsä toisiin päin.

Massa alkaa kulkea kohti puolijoukkuetelttoja, jotka nousevat jylhästi kohti puiden latvoja keskellä muuta telttamerta.

- Selitä.

Yksi sana. Ei vaihtoehtoja. Vain toisen tiukka katse, joka kertoo, ettei tätä keskustelua voi enää peruuttaa.

- En mä tiedä mistä aloittaa...

- Alusta tietysti, ettei mitään oleellista jää sanomatta, Severi sanoo ja virnistää leikkisästi.

- Muut ihmettelee, et mitä me kuhnaillaan täällä niin pitkään ja alkaa kyselee, sanon ja toivon, että vielä voisi paeta jollain ihmeen keinolla.

- Sanon niille, et Jullella oli ujopissa, kun piti pisuaarilla käydä.

En voi olla hymähtämättä Severin heitolle.

- Anna vähän armoa. Tää ei ole kovin helppoa, sanon ja saan Severin jälleen vakavoitumaan.

Se nykii mut sivummalle, lähelle järven rantaa, jota kiertää oranssi verkkoaita.

- Lupaatko pitää sitten omana tietonasi? kysyn vielä.

- Tietysti.

Yritän pelata aikaa, vaikka tiedän, että se on turhaa. Ei tästä tule helpompaa huomenna, eikä ensi viikollakaan.

- Mitä sä tekisit, jos Ilmari alkais seurustella tytön kanssa, josta oot ollut kiinnostunut jo pitkään?

Näen, kun Severin aivot alkavat raksuttaa. Se laskee yksi plus yksi ja niin edelleen.

- Kai mä ajattelisin, että täytyy yrittää päästä ajan kanssa yli.

- No mitä jos kävis niin, että niille tulis ero ja kävisi ilmi, että tää toinen osapuoli saattais myös kokea vetoa suhun?

- Etkö sä sanonut, että tässä ei ollut kyseessä kaverin eksä? Severi kysyy ja kurtistaa kulmakavereita.

- Sanoin...

- No mutta mitä sitten?.. Eiku täh? Ilmarihan on mun veli.

En sano enempää. Eikä mun tarvitsekaan. Siinä on kaikki informaatio käsien ulottuvilla.

Severin koko olemus pysähtyy. Se on niin pelottavan hiljaa paikallaan, että tekisi melkein mieli pötkiä pakoon. Niin painostavalta ilmapiiri alkaa tuntua.

- Sä puhut nyt Lilistä eikö vaan?

Puristan silmät kiinni ja nyökkään. Sen pienen hetken toivon, että maa voisi kadota jalkojen alta, eikä mun tarvitsisi enää kohdata todellisuutta, joka odottaa silmien avaamisen päässä.

Tulee niin hiljaista, että kuulen heinänkorsien kahisevan toisiaan vasten hentoisessa tuulessa. Jopa vessalta kuulunut puheensorina on vaiennut.

Pakotan lopulta itseni katsomaan Severiä, joka seisoo yhä lamaantuneena paikoillaan. Sen katse kuitenkin harhailee musta vessoille ja sitten takaisin muhun päin.

- Siinä paha missä mainitaan, se kuiskaa ja liikahtaa sitten askeleen eteenpäin.

Käännyn paniikissa ympäri ja huomaan Matiaksen seisomassa lavuaarilla hammasharja kädessään.

- Tarkoitin siis, että toinen paha, Severi sanoo taas normaalilla äänellä.

- Äijä vie mut vielä hautaan, sanon, kun hengitys alkaa taas kulkea normaalisti.

- Saattomies mikä saattomies, se sanoo ja virnistää perään.

- Ainakin suunta on yhteinen, se vielä jatkaa muka vakavana, kun huomaa mun pudistelevan päätä.

- Ei tästä tule mitään, sanon sille ja mietin, että olisi pitänyt pitää asia omana tietona niin kuin tähänkin asti.

Tekee niin kipeää olla taas tällaisessa tilanteessa, jossa kukaan ei pysty auttamaan. Jossa kukaan ei pysty sanomaan, että kyllä asiat vielä menee parhain päin, kun ei kai sellaista vaihtoehtoa edes ole enää olemassa.

- Saanko anteeksi..? Se oli huono heitto. Umpisurkea, Severi sanoo ja sen silmiin on kohonnut kyyneleet.

- Oon kai ollut viime aikoina liian pitkään neljän seinän sisällä, se jatkaa ja aukaisee kätensä mua kohti.

Pieni, mutta sitäkin suuremmalta tuntuva ele, jota en ole osannut odottaa. Rutistan sen kunnon karhusyleilyyn ja siunaamme vielä toisiamme evankeliumilla.

Ja kun irrottaudun sen käsien välistä, tuntuu kuin se hetki aiemmin ollut painostava ilmapiiri olisi vedetty pyyhekumilla pois.

- Jos Jumala suo, saamme huomenna herätä uuteen seurapäivään. Laulamme vielä illan päätteeksi siioninlaulun 318. Hyvää yötä ja Jumalan rauhaa.

Pysähdymme kumpikin kuuntelemaan kaiuttimien isostateltasta toistavaa seurakansan laulua.

Jos uuteen päivääsi nousen vielä, vie sinne, minne on tahtosi. Kirkasta itsesi taivaan tienä, vahvista matkalla toivoni.

Kun viimeisen säkeistön jälkeen kaiutin hiljenee, Severi näyttää siltä, että sillä on vielä jotakin sanottavaa.

- Lupaan muistaa teitä mun iltarukouksissa. Eiköhän taivaan Isällä ole varaa antaa sunkin elämään jotain hyvää ja kaunista.

Se tulee niin puskista, etten saa vastattua sille mitään. Jään vain kiitollisuudesta hämilläni seisomaan paikalleen, kun Severi lähtee suunnistamaan armeijan vihreää telttaa kohti.

- Tuutko sä? se huikkaa, kun on jo muutaman tolpan päässä.

Eikä mun auta kuin pyyhkiä kostuneet silmät paidan hihaan ja hölkätä se kiinni.

varjele kaikelta pahalta #108

Heinänkorret keinuvat edestakaisin lempeässä kesäillan tuulessa. Päivän mittaan niiden sekaan on tallautunut tuhansien ihmisten askelista polkuja, jotka kiemurtelevat ympäri suviseura-aluetta. Isoteltta kohoaa kentän toisella laidalla kohti taivasta. Kuin muistuttaakseen mihin illan viimeiseen lauluun yhtynyt seurakansa on matkalla.

Maasta vaivojen puolees huutelen: Kuule, Isä, lapses ääni! Kuolon varjossa, murheen laaksossa aallot käyvät yli pääni. Usein kiusausten kanssa taistelen, viettelys on joskus ylivoimainen. Mutta sulta saan, voimat aikanaan, siksi puoleesi nyt käännyn.

Palaan ajatuksissani niihin vuosiin, kun oma uskoni alkoi hiljalleen hiipua. En enää jaksanut luottaa taivaan Isän varjelukseen. Maailma oli tullut rakkaaksi. Vienyt sen lapsena lohdulliselta tuntuneen evankeliumin voiman pois. Ei ollut voimia pistää tunnolta taakkoja pois, vaikka sydän yritti vielä pitkään kertoa, ettei sellaisilla valinnoilla ja elämäntyylillä voisi päästä perille.

Kyykistyn sitomaan maiharini nauhat uudelleen, jotta ohikulkijat eivät näkisi silmiini kohonneita kyyneliä. Samaan aikaan tuntuu turvalliselta olla jälleen täällä peltoaukealla ja katsella, miten lapset kantavat ylpeinä jäätelölaukkuja ja nuoret ovat levittäytyneet vilttien ja retkituoliensa kanssa isoiksi ringeiksi, mutta myös haikealta. En enää koskaan tule olemaan niin vilpittömän riemuissani siitä, kun autoletkan madellessa mutaisia teitä, bongaan isonteltan huiput ensimmäistä kertaa tai kun roskien keräämisen jälkeen ojennan lipun kassalle ja saan vastineeksi jäätelön, jota puristan pienillä käsilläni kuin aarretta.

Nuorena jätin useammat suvikset väliin. En jaksanut selitellä sukulaisille ja tutuille miksi en enää tervehtinyt Jumalan terveellä tai miksi seurapuheiden kuuntelemisen sijaan olisin hengannut mielummin porukoiden vaunulla katselemassa videoita. Vaikka riparilla oli ollut hyviä tyyppejä, en ollut osannut pitää keneenkään yhteyttä kesän jälkeen. Äidin kuolema oli vienyt kaikki värit ja ilon elämästä. Lakkasin käymästä rauhanyhdistyksellä ja raamattuluokissa. Hiljensin kaikki keskusteluryhmät ja lakkasin lukemasta niiden viestejä. Käperryin vain viltin alle ja pakenin muuta maailmaa omaan huoneeseeni. Lakkasin haaveilemasta tulevaisuudesta; poikaystävästävästä, vaihtarivuodesta ja lukioon pääsystä. Millään ei ollut enää mitään merkitystä. Ja vaikka olisi ollutkin, uskottelin itselleni, ettei mulla ollut enää lupa olla onnellinen.

Jossain siellä, kentän toisella laidalla juuri ravintolakatoksen kohdalla liikkuvan porukan taaimmaisena kulkeva hahmo kiinnittää mun huomion. Beige t-paita ja mustat shortsit. Kiharalle kääntyneet solisluuta peittävät ja auringon vaalentamat hiukset, joista osa on vedetty rennosti nutturalle. Askelten rytmikin on tuttu. Kevyt, mutta kuitenkin miehekäs. Jotenkin se kaikki tekee kipeää. Seistä siinä yksin ja katsella, kun toinen häviää porukan mukana kohti metsänlaitaa ja värikkäitä telttarivejä, jotka näyttävät jotenkin sympaattisilta kumpuilevassa maastossa.

Ihan oma vika...

Yritän hiljentää sisäisen ääneni, vaikka tiedän sen olevan oikeassa. Kaikista menneisyydestä oppimistani virheistä huolimatta olen taas tässä tilanteessa, että olen omalla toiminnallani etäännyttänyt toisen elämästäni ja silti sydämeni jaksaa muistuttaa kipeillä vihlaisuillaan, että tuo ihminen tuolla, jonka olen juuri saanut kadotettua näköpiiristäni, merkitsee mulle enemmän kuin uskallan ehkä koskaan myöntää.

istutan omenapuun

kylvän surun kyyneliä
istuttaakseni omenapuun
kukoistamaan keskellä kesää
kantamaan huurtuneita oksiaan paukkupakkasilla
tuomaan kevääseen toivoa uusista aluista
hiirenkorvien puskiessa esiin
lohduttamaan syksyn sateissa
ruskaan puhjenneena

kylvän surun kyyneliä
istuttaakseni omenapuun,
jotta olisin joskus valmiimpi luopumaan
kun on sinun aikasi lähteä

kylvän surun kyyneliä
istuttaakseni omenapuun
kertomaan lapsilleni sukupolvista ennen meitä,
jotta hekin voivat aikanaan
istuttaa omat omenapuunsa

varjele kaikelta pahalta #107

Käsi lepää ovea vasten. On jo levännyt hetken aikaa. Yritän toitottaa itselleni, että ei se ole kuin pieni liike ja sitten voisin astua sisään, mutta mun keho on päättänyt olla toimimatta ohjeiden mukaan.

Severin sanat kummittelee jossain taustalla.

Sun kyllä pitäis mennä käymään. Ihan tosi. Se ei voi kovin hyvin. Uskon, että sille tekis hyvää nähdä sut.

Olen käynyt ovella jo kahdesti. Kerran viime viikolla töiden jälkeen ja eilen ennen ry:lle menoa. Kumpikin kerta päättyi siihen, että jänistin ja pakenin paikalta. En oikeastaan tiedä mitä pelkään. Sitäkö, etten tiedä miten päin olisin Jullen seurassa vaiko sitä, että millainen se on nykyään. Matiaksen mukaan sen lähimuisti ei aina pelaa normaalisti.

Painan sormet kämmentä vasten ja koputan ovea kolme kertaa. Sitten lasken käden ovenkahvalle ja olen aikeissa kääntää sitä, kun ovi vedetäänkin edestäni auki.

Jullen katse on hämmentynyt. Olemme siinä hetkessä varmaan toistemme peilikuvia. Yhtä järkyttyneitä siitä, että seison siinä, sen huoneen ovella.

Julle tokenee nopeammin. Se astuu askeleen sivuun ja jää katselemaan mua kuin olisin juuri noussut haudasta.

Miten joku ihminen voikin tuntua niin tutulta ja vieraalta samaan aikaan. Kun mikään ei ole muuttunut, mutta silti mikään ei ole ennallaan.

Ei ole enää mahdollisuutta paeta. Ei aikaa keksiä tekosyitä nopealle poistumiselle. Sen sijaan on otettava rohkeasti muutama askel eteenpäin ja kohdattava viimein se kaikki, jota olen yrittänyt välttää viimeiseen asti.

- Mä aloin jo uskoa, ettet koskaan tulis käymään.

Jullen silmissä on niin syvälle riipivää surua, että hetken tuntuu siltä kuin joku olisi paiskannut jotakin raskasta mun rintakehää kohti sillä en meinaa saada happea.

- Niin mäkin.

Sanat tulevat huuliltani, vaikka olen aika varma, ettei mun kuulunut sanoa niitä ääneen.

- Aloin jo henkisesti valmistautumaan siihen, ettei ehkä nähdä enää.

Julle pyyhkäisee suortuvan silmiltään ja kävelee sitten ikkunan luo. Se laskee kädet ikkunalaudalle ja katselee jonnekin kaukaisuuteen. Ehkä löytääkseen horisontista jotain, johon tarttua, kun kumpikin meistä tietää, ettei tästä tule helppoa.

Jos hetki aiemmin olin kuvitellut, että sydämeni ei voisi enää tuntea enempää kipua, en olisi voinut olla enempää väärässä.

Sitä vihloo. Vihloo niin lujaa, että joku olisi melkein voinut vetää sitä raastinta vasten ylös ja alas, ja en olisi silti päässyt sitä tunnetta pakoon. Ei ollut reilua, että elämä tuntui jatkuvasti antavan mulle vain kipua ja loputonta tuskaa.

- Mä tein sitä monta viikkoa... saan lopulta sanottua mustaan t-paitaan verhotulle selälle.

- Kukaan ei voinut luvata, että voisin hyvästien sijaan sanoa jotkin muut sanat, jatkan, kun Julle ei hetkeen reagoi puheeseeni.

- Oon pahoillani...

Se tulee niin yllättäen, että jään hetkeksi tuijottamaan suu auki ikkunaan päin. Onneksi Julle ei käänny katsomaan vaan nojailee edelleen kyynärpäillään kulunutta valkoista maalipintaa vasten. Tiedän kuitenkin, että Julle on alkanut itkeä. Sen särkyneestä äänestä ja kehosta, joka on alkanut täristä melkein huomaamattomasti. Enkä pysty tekemään mitään estääkseeni kyyneliä raivaamasta väkisin tietä silmiini.

- Oli maailman suurin virhe koskaan lähteä.

En osaa sanoa siihen mitään. En, koska luulen tietäväni mitä Julle sillä hakee takaa. Eihän ihmiselle, joka on käynyt kuoleman rajalla, voi sanoa, että niin kuului tapahtua. Että niin oli tarkoitettu. Edes entinen minä ei olisi koskaan sanonut niin, vaikka en silloin edes uskonut jonkin suuremman ohjailevan meidän kaikkien elämää tuolta jostain.

- Onneksi sä olet nyt tässä, yhtenä kappaleena, sanon lopulta.

Julle kääntyy hitaasti ympäri. Sen silmät on vielä kiinni, kun se pyyhkäisee märän juovan poskeltaan pois.

- En mä tiedä olenko mä.

- Ai oletko mitä? kysyn siltä.

- Että olenko enää yhtenä kappaleena. Tuntuu, että osa musta jäi sinne rannalle. Ei mitenkään fyysisesti, mutta kuitenkin. Se on piste, jota ennen oli yhdenlainen Julle, ja jonka jälkeen muovautui toisenlainen, se vastaa ja sen silmissä kimmeltävät kyyneleet katoavat tällä kertaa paidan hihaan.

- Isän ja äidin kuoleman jälkeen ajattelin ihan samalla tavalla, sanon ja jatkan sitten - Joku viisas joskus kertoi mulle, että vaikka särkynyttä maljakkoa ei voi korjata enää täysin ehjäksi, on silti mahdollista liimata se rikkoutunut pala takaisin. Ehkä säkin voit vielä löytää sen jostain syvältä sisimmästä, kun vaan aika on oikea.

Julle hymähtää ja sen kasvoilla käy sekunnin sadasosan hymynkare, josta tiedän, että se muistaa tuon keskustelun.

- Välillä mä toivon, että asiat olis menneet ihan toisella tavalla meidän kohdalla...

Suru palaa Jullen silmiin yhtä nopeasti kuin se oli hetki sitten kadonnut. Sen kehonkieli huutaa sitä samaa tuskaa, jota käyn hiljaa oman pääni sisällä.

Miksi se kaikki ei voinut tapahtua jo paljon aiemmin niin ehkä asiat olisivat voineet mennä aivan toisella tavalla. Ehkä meillä olisi ollut mahdollisuus kokeilla, olisiko siitä voinut tulla mitään.

Julle katselee mua ja pudistaa sitten päätään. 

Lili mä tiedän, mitä sä ajattelet, enkä mä pidä siitä, että puhut meistä menneessä muodossa. Kuka sanoo, etteikö se pieni mahdollisuus voisi kuitenkin olla vielä olemassa...

Huokaisen pitkään ja syvään.

Musta tuntuu, että me ollaan umpikujassa ja aika on loppumassa tai jo loppunut.

- Umpikujistakin voi löytyä joskus reitti pois. Sen kuin vaan palaa sitä samaa reittiä takas edeltävään risteykseen ja miettii uudelleen, kumpaan suuntaan lähtee. Eikö kaikkialla aina puhuta toisista mahdollisuuksista. Mitä jos vaan päästettäis irti ja luotettais siihen, että valitessa sen toisen tien, voi sielläkin lopulta tapahtua jotain hyvää.

Julle on niin raadollisen oikeassa, etten pysty hetkeen sanomaan mitään. Miten se aina löytääkin ne sanat, jotka mun täytyy saada kuulla.

Voisiko muka olla toinen valinta. Toinen tie, joka veisikin lähemmäksi toista.

En uskalla ajatella loppuun. Epäonnistumisen ja pettymisen pelko on niin suuri, etten haluaisi enää joutua kokemaan sitä.

- Mä pelkään..., saan viimein sanottua.

- Että suhun sattuu taas? Julle lempeä ääni kysyy hiljaa.

Nyökkään, koska sanat juuttuvat kurkkuun.

- Kyllä mäkin pelkään. Pelkään, että meihin kumpaankin sattuu, Julle sanoo ja sen ääni on jälleen lähellä särkyä.

Hetken hiljaisuus.

- Mutta eipä elämässä voi välttyä kärsimykseltä valitsi sitten lopulta minkä tahansa reitin, se sanoo ja jatkaa vielä sitten - Koskaan ei ole liian myöhäistä valita uudelleen.

Haluaisin uskoa sen sanoihin. Uskoa, että tulevaisuudessa voisi särkyneiden sydänten sijaan olla sittenkin kaksi todella onnellista ihmistä.

ehkä vielä joskus löydän unelmani uudelleen

Tuska on niin syvälle riipivää, että tuntuu kuin hukkuisin. Puristan peiton reunaa samalla kun kyyneleet jättävät uransa poskille. En edes muista milloin olen viimeksi itkenyt. Itkenyt turhautumista ja voimattomuutta siitä, kuinka yksinäiseksi tunnen itseni juuri nyt. 

Minulla on sinut, mutta silti et ole siinä. Kuin välissämme olisi muuri, jonka seinämää peittää jatkuvasti villiintyvät okaruusut. En osaa kertoa, miten paljon kaipaan mennyttä. Kun oli aikaa vain pysähtyä ja olla. Painaa pää toisen rintaa vasten ja kuunnella unista hengitystä. 

Pelkään sanoa ääneen, miten epäreilulta elämä toisinaan tuntuu. Ei niin, ettenkö olisi toisinaan onnellinen ja tuntisi kiitollisuutta siitä, mitä minulla on. Mutta kun hetkittäin tuntuu, että jatkuvasti joudun luopumaan jostain. Omista haaveista ja suunnitelmista. 

Välillä mietin, että kuka enää olen tämän kaiken alla. Mitä edes haluaisin joskus tulevaisuudessa tehdä. Olenko jo kadottanut sen kaiken kipinän, joka kyti sisälläni kertomassa, mitä kaikkea elämä voisi antaa, kun vain seuraisin sydäntäni.