perjantai 3. joulukuuta 2021

varjele kaikelta pahalta #65 (Matias)

Sora ropisee kenkien alla kävellessäni keskuskatua kirkolle. Katuvalot on kääritty lämpimän keltaisiin jouluvaloihin, jotka säihkyvät muuten niin pimeään iltaan jotain sellaista lämpöä, jota ei voi konkreettisesti tuntea, mutta joka vetää väkisinkin suupielet ylöspäin. 
Suolakiteet ovat sulattaneet maan, jonka routa oli yön aikana ottanut haltuunsa. Musta jää. Se yllätti joka vuosi. Samoin ensilumi. 
Lapsena olimme Jullen kanssa vetäneet isältä salaa luistimet jalkaan, kun kotitien pitkät lätäköt olivat jäätyneet, eikä ulkojäitä oltu vielä tehty. Ei siellä ollut kovin montaa liukua voinut ottaa, ja oli siinä pitänyt isälle selitellä, kun luistinten terät olivat yllättäen tylsistyneet kesän aikana, vaikka niitä oli teroitettu vielä lopputalvesta uudelleen. 
Se on niitä harvoja oikeasti onnellisia muistoja kaikkien niiden muistojen joukossa, joita olen yrittänyt väkisin unohtaa. Ja osa on kyllä unohtunut. Tai ehkä ennemmin niin, että muistot ovat muovautuneet lapsen mielessä mukavemmiksi. Ehkä aika on siinä mielessä tehnyt tehtävänsä.
Julle oli jo pidempään yrittänyt saada mua juttelemaan isälle. Se oli kertonut sen kirjoittamasta toiveesta ja siitä, miten isä oli yllättäen ilmestynyt sen ovelle se lappu kädessään. Ja että Julle oli antanut sille kaiken anteeksi. 
Mä en tiedä olenko mä koskaan valmis. Valmis ajatuksieni ja muistojeni kanssa. Painajaiset, joissa isä hakkaa vuoroin Jullea, vuoroin mua, piinaavat öisin yhä edelleen. Isän ilme, joka kertoo kaiken. Pettymyksen ja häpeän. Häpeän omaa lastaan kohtaan. 
Miten sellaisesta voi koskaan päästä yli. 
- Matias!
Ääni tulee jostain kadun toiselta puolelta. Pysähdyn ja käännyn vilkaisemaan vaaleanpunaisen puutalon edustalle, jossa seisoskelee kaksi tutun näköistä paksuihin mustiin toppatakkeihin pukeutunutta nuorta.
- Katos katos. Täällähän on tuttuja, huikkaan Severille ja Aadalle ja lähden ylittämään tietä. 
Severi rutistaa mut äijähalaukseen. Toinen käsi selän taakse ja muutama pakollinen läimäys. Aada sen sijaan kättelee.
- Mitä jätkälle kuuluu? Ei olla nähty aikoihin, Severi kysyy virne huulillaan. 
- Mikäs tässä. Elämä rullaa eteenpäin. Pitäis pikkuhiljaa alkaa valmistua koulusta niin pääsis kiinni työelämään, vastaan ja vedän samalla kaulahuivia tiukemmalle. 
Severi katselee mua arvioivasti. Pää hieman kallellaan. 
- Mä en tiedä saako tästä kysyä, mutta miten naisrintamalla? Oletko sä ollut missään yhteyksissä Lilin kanssa? 
Puren huomaamattani huulesta ja tunnen, miten muutama veripisara tipahtaa kielelle, jolle jää pistelevä ja karvas maku. 
- En oikein tiedä, miten mä tän sanoisin, mutisen hiljaa ja katson kenkiäni, jotka kaipaisivat kipeästi huolenpitoa. 
Sydän hakkaa hulluna rinnassa. Se takoo ja kumauttelee. Tuntuu kuin se löisi kurkussa asti.
- Me alettiin seurustelemaan kuukausi sitten.
Sitten se on sanottu. 
Nielaisen ja kohotan katseeni Severiin, jonka ilme ei värähdäkään. 
Sitten mä näen, miten se ottaa muutaman askeleen mua kohti ja tunnen sen käsien rutistavan niin lujaa, etten meinaa saada henkeä. 
- Ei mutta sehän on ihan mielettömän hyvä uutinen. Onnea ja taivaan Isän siunausta!
Kiittelen hämmentyneenä Severin reaktiosta ja olo kehossani rauhoittuu hiljalleen.
Severi päästää lopulta irti ja Aada haluaa puolestaan rutistaa multa keuhkot ulos. 
- Sinä. Senkin. Sika! se sanoo, mäjäyttelee mua hellästi nyrkillä päähän ja jatkaa sitten - Sä tolvasti et oo kertonut meille mitään, vaikka me ollaan sun parhaita kavereita. Sä et kertonut edes mulle, vaikka mä oon puolet mun elämästä kuunnellut sun naishuolia ja tarjonnut nenäliinaa, jos sun on tarvinnu itkeä mun olkapäätä vasten. 
Aada irroittautuu halauksesta ja yrittää katsoa mua tuimasti sinisillä silmillään, joista ei saa vihaisia millään. 
- Okei tuo viimeinen ei ollut totta, mutta silti! se vielä sanoo hengästyneellä äänellään. 
Nostan kädet pystyyn antautumisen merkiksi.
- Mä olen idiootti. Tiedetään. Mutta mulla on ollut ihan hyvä syy olla kertomatta. Mä nimittäin pommitin Severiä yks päivä, mutta sillä oli pelit menossa, eikä se kerennyt juttelee. Ajattelin, et se soittelee joskus takaisin, mut ei oo äijästä kuulunut mitään. 
Aada siirtää tuiman katseensa musta Severiin ja hakkaa vuorostaan tätä käsilaukullaan kylkeen.
- Auts! Lopeta! Severi sanoo ja yrittää hakea musta apua ahdinkoonsa. 
- Sori kamu. Mä en pahemmin välittäis saada tuosta laukusta päähän, heitän sille naurua pidätellessäni ja astun askeleen taaksepäin.
- Missä Lili muuten on? Severi kysyy yllättäen ja saa Aadankin pysähtymään paikalleen. 
- Se on käymässä sen mummolassa. Tulee huomenna illalla takaisin. 
- Hei meidän pitää järjestää yhessä pikkujoulut tai käydä vaikka porukalla jossain notskilla. Ois niin ihana viettää aikaa vaellusporukalla. Pyytäis Jullea ja Maijuakin, Aada ehdottaa ja katselee meitä vuoronperään kuin varmistuakseen, tarviiko meitä edelleen motata vai tajutaanko me sanattomasta viestinnästä, että asia on jo päätetty. Muutosehdotukset tai valitukset voi jättää omaan tietoon. 
- Eli sopii. Mä laittelen ryhmään jotain viestiä, että missä ja milloin, ja te muut saatte luvan roudata itsenne paikalle, Aada julistaa, eikä mulla ja Severillä ole vara muuta kuin hymyillä ja kertoa, miten me ollaan ihan satasella mukana jutussa. 
- Pitäiskö mennä, ettei myöhästytä? kysyn vilkaistuani kelloa, joka lähentelee puolta seitsemää. 
- Nyt mennään ja lujaa, Severi jatkaa ja nappaa Aadaa kädestä kiinni kiskoakseen tämän irti ihanista pikkujoulusuunnitelmistaan. 
Kirkon katon on peittänyt paksu lumivaippa ja ikkunoilla on kutsuvasti kynttilöitä ja olkipukkeja. Ilmassa on jouluntuntua. Jopa minun aina niin jouluton mieli kokee jotain lapsuuden riemua ja lämpöä, kun ensimmäisen joululaulun sanat tulvivat kirkossa olijoiden suusta. 

Maa on niin kaunis, 
kirkas Luojan taivas,
ihana on sielujen toiviotie.
Maailman kautta
kuljemme laulain,
taivasta kohti matka vie.

Kiitävi aika, 
vierähtävät vuodet,
miespolvet vaipuvat unholaan.
Kirkasna aina
sielujen laulun
taivainen sointu säilyy vaan.

Enkelit ensin
paimenille lauloi,
sielusta sieluhun kaiku soi:
Kunnia Herran, 
maassa nyt rauha,
kun Jeesus meille armon toi.

perjantai 19. marraskuuta 2021

olimme yhdessä. olimme yhtä.

Rinnassani kuukausia kasvanut möykky turruttaa sisältäpäin. Yritän pidätellä kyyneliä, jotta näkisin kirjoittaa. Kirjoittaa sanat, jotka olisi pitänyt sanoa jo aikoja sitten, mutta joista en ole kyennyt päästämään irti. En ennen tätä.

Hapuilen sokkona menneeseen. Tuntuu kuin ne kaikki muistot olisivat olleet aina osa minua. Sitä kuka olen ja millaiseksi ihmiseksi ne ovat minua muovanneet. Ehkä juuri näiden syiden vuoksi en pysty päästämään lopullisesti irti. Menemään eteenpäin.

Se syksy oli elämäni onnellisinta aikaa. Olisin voinut kurotella vaikka pilviä, jos vain olisin halunnut. Kaikki oli niin hyvin kuin vain siinä hetkessä pystyi olemaan. Seisoimme kuihtuvalla nurmikolla ja nauroimme. Kuvittelin meidät mielessäni vuosia eteenpäin. Seisoisimme yhä silloinkin toistemme vierellä ja pitäisimme kiinni niistä lupauksista, joita silloin toisillemme annoimme.

Tuli talvi. Matkustimme yhdessä kaupunkiin. Koin sellaista vapauden tunnetta, jota en ollut koskaan aiemmin tuntenut. Olimme yhdessä. Olimme yhtä.

Seuraavana syksynä moni asia muuttui. Ja samaan aikaan kaikki sisälläni murtui. Kädet eivät kuitenkaan päästäneet kädestäni irti. Pysyin pinnalla juuri ja juuri, vaikka olisi tehnyt mieli vain hukkua.

Tie vei minut toisaalle. Kokeilin siipiäni, jotka olivat niin hauraat, että yksikin tuulenpuuska olisi heittänyt minut reitiltä. Sinnittelin ja samaan aikaan pelkäsin, että menettäisin kaiken.

Erosin. Ja hajosin jälleen. Epäilin kaikkia ja kaikkea. Voisinko enää koskaan rakastaa ketään. Entä jos meistäkin tulisi lopulta vain kasa sirpaleita.

Epäilyksen siemen alkoi itää. Se kasvatti vahvoja juuria ja sen oksat kurottelivat käsieni sijaan pilvenreunoja. Ehkä olimme alkaneet kasvaa erilleen toisistamme. Ehkä olimme liian erilaisia. Liikaa ja liian paljon jotain, mitä en voinut selittää edes itselleni.

Kaikki musertui edessäni. Kädet päästivät kädestäni irti. Tuli loputon tuska ja syyllisyys. Painajaiset, jotka tuntuivat niissä hetkissä paremmilta kuin mikään uni, mutta joista herätessä todellisuuteen palaaminen oli pahempaa. Pahempaa kuin olin voinut edes kuvitella.

Toisinaan näen edessäni ne neljä pientä tyttöä ja toivon enemmän kuin mitään, että he pitäisivät yhä edelleen toisistaan kiinni ja nauraisivat. Että vaikka tulevaisuus veisi heidät joskus kauas toisistaan, he muistaisivat sen hetken. Hetken, jolloin sydän oli pakahtua ilosta ja maailmassa ei ollut vielä niin paljon pahaa.

sunnuntai 14. marraskuuta 2021

jäiden lähtöjen aikaan

Tiedäthän.
En enää satuta sinua.
En palaa luoksesi kertomaan valheita.

Tiedäthän.
Olit sen hetken.
Koko elämäni.

Tiedäthän.

Hän.

On nyt kaikkeni.


•••••


Annat kosketuksesi viipyillä hartioillani.
Sanasi täyttävät sydämeni haavat kullalla.
Eikä kukaan muu.
Saa minua tuntemaan itseäni niin kokonaiseksi.


•••••


Tänään tajuan, että en enää tunne sinua.
Ihollani.
Vierelläni.
Ehkä kaikki olisi voinut mennä toisin.
Ainahan niin sanotaan,
kun pelätään mennä eteenpäin.

Enää en kuitenkaan halua pelätä.
En mennyttä, enkä tulevaa.

Olen pitänyt kiinni muistoista.
Siitä, että joskus sinullekin oli paikka sydämessäni.
Ainakin silloin, kun ensilumi koskettaa maata
ja järvet jäätyvät kiinni.
Kun koko kehoni huutaa kaipauksesta,
että oli se aika, jolloin kannattelit minua pinnalla,
enkä vain joka hetki tahtonut kuolla.

Silloin tiedän
jossain sisimmässäni.
Rakkaus kuoli ensilumen aikaan
ja sydämeni särkyy lopulta.

Mutta kun viimein palaat
jäiden lähtöjen aikaan.
Pidän sinusta yhä tiukemmin kiinni.

perjantai 5. marraskuuta 2021

mitä on rakkaus

Olen joutunut päästämään irti kaikista niistä kuvitelmista, mitä on rakkaus. Kaikesta siitä, millaista ihmistä voisin rakastaa. Kuka voisi rakastaa minua. Olen opetellut hyväksymään, etteivät asiat todella ole minun käsissäni. Yrittänyt ymmärtää, miten, missä ja miksi tämä kaikki tapahtui.

Kuvitellaan tilanne, jossa yläkouluikäiset tytöt keskustelevat keskenään siitä, millainen olisi unelmien poikaystävä. Miltä tämä näyttäisi. Millaisia piirteitä hänessä olisi. 
Blondi, brune, hyvännäköinen, komea, pitkä, urheilullinen, sosiaalinen, välittävä, luotettava, rakastava, lapsirakas, avoin, osaa laittaa ruokaa, tykkää siivoamisesta tai vähintään hoitaa hommat, nauttii ja tykkää samoista asioista, on uskovainen jne. 
Lista on loputon. 

Kävin yhtenä yönä pitkän puhelinkeskustelun erään ystäväni kanssa, jossa hän ihan suoraan kysyi, miksi ajattelin, että voisin kirjoittaa samankaltaisen listan kuin nuorempana ja olettaa, että joku voisi joskus tulla elämääni ja täyttää kaikki ne vaatimani asiat. Hän sai minut kyseenalaistamaan, miksi minulla oli oikeus vaatia jotakuta olemaan sellainen kuin toivoin, jos en kuitenkaan itse koskaan pystyisi täyttämään kaikkia kriteereitä omalla kohdallani. 
Oli vaikea ymmärtää, miksi vuosien aikana kertynyt ajatusmaailmani olisi ollut jotenkin viallinen tai virheellinen. Ja silti parhaillaan käytävä keskustelu sai kyynelpatoni avautumaan yhä uudelleen ja uudelleen. 
Lopulta annoin periksi. Ehkä keskustelussamme ilmi tulleet asiat olivat syy siihen, miksi aiemmassa elämässäni ihmissuhteet olivat käytännössä katsoen aina päättyneet huonosti. Olin vaatinut toiselta liikaa ja pitänyt kuitenkin samalla itseni jonkinlaisen "hyvän ihmisen" tason yläpuolella. En ollut kyennyt näkemään omia virheitäni, mutta samaan aikaan toisen ihmisen tapa toimia tai reagoida asioihin, oli aiheuttanut sisälläni ahdistusta, joka ajoi tilanteen lopulta siihen pisteeseen, etten enää kyennyt olemaan kyseisen ihmisen elämässä mukana. Tai toisin sanoen, hän ei enää mahtunut elämääni. 

Olen aina yrittänyt ymmärtää rakkautta. Mikä saa ihmisen rakastumaan toiseen ihmiseen. Onko olemassa tunne, josta tietää, että joku on se "oikea". Onko maailmassa yksi vai useampia ihmisiä, jotka voivat olla niitä oikeita. Entä jos ei koskaan rakastu, tarkoittaako se sitä, ettei sitä oikeaa ole olemassakaan?

Koen, että olen ehkä jopa yleistä avoimempi ihminen. Olen joutunut kohtaamaan elämässäni asioita, jotka ovat muuttaneet minäkuvaani, sekä sitä, miten näen maailman. Uskon, että avoimuus on väylä ymmärrykselle. Jos emme kykene ymmärtämään itseämme, miten voimme koskaan ymmärtää muita. Jos taas kerromme avoimemmin asioistamme, kohtaamme todennäköisemmin ihmisiä, jotka jakavat samankaltaisen elämäntilanteen ja tulemme näin kuulluksi ja nähdyksi. Joskus avoimuus taas johtaa siihen, että sulkeudumme. Häpeämme asioita, jotka olemme tulleet paljastaneeksi. Pelkäämme, että emme toisen mielestä täytä enää "normaalin" arvoja. Että olemme jotenkin erilaisia, outoja. 
Ja kaiken tämän jälkeen kuitenkin joudun sanomaan, että seurustelu on saanut minut toisinaan vaikenemaan. 
On pelottavaa olla toisen edessä täysin avoin. Pitää kiinni siitä, ettei välillemme muodostu salaisuuksia, jotka voivat myöhemmin satuttaa toista pahastikin tai johtaa jopa riitaan. 
Ja silti se on jotain, mitä meidän täytyy koko ajan opetella. Avoimuuden rajoja, hiljaisuutta. Mistä asioista toisen kuuluu tietää. Mitkä asiat voin hyvällä omalla tunnolla pitää omana tietonani. 

Aika on opettanut, että seurustelu on ihan samalla tavalla välillä ärsyttävää ja ihanaa, kuin mikä tahansa muu asia. Alkuihastuksen huuma kestää toisilla kauemmin, toisilla arki ja arkisuus tulee nopeammin. Elämä tasoittuu, eikä maailmaa katsele enää vaaleanpunaisten aurinkolasien takaa. Ajattelen, että läheinen ja syvä ystävyyssuhde voi olla aivan yhtä arvokas kuin seurustelusuhde. Tärkeintä on, että tulee kuulluksi ja nähdyksi. Että on joku, jolle voi näyttää kaikki puolet itsestään. Joku, jonka tietää pysyvän vierellä, vaikka välillä tulisi erimielisyyksiä tai pidempiäkin aikoja, jolloin ei näe toista. Joku, joka jakaa samankaltaiset arvot ja uskon. Että aina voi pyytää toiselta evankeliumia.

Tutustuin poikaystävääni muutama kuukausi edellisen seurustelusuhteen päättymisestä. Ero oli kipeä ja vaati paljon aikaa. Vaikka ilmassa oli kiinnostusta, en voinut ajatellakaan, että pystyisin siinä hetkessä antamaan toiselle ihmiselle mahdollisuuden. Haavat sisälläni vaikuttivat siihen, että olin jopa ajatellut, etten enää koskaan haluaisi alkaa seurustelemaan uudelleen, jotta voisin välttää joutumasta käymään saman prosessin uudelleen. 
Tutustuimme rauhassa ja lopulta annoin tunteiden tulla vapaasti. Aika oli tehnyt tehtävänsä. Aloimme seurustelemaan ja suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta. Sitoutuminen pelotti, mutta tuntui kuitenkin hiljalleen oikealta päätökseltä. 

En edelleenkään tiedä kaikkiin kysymyksiini vastauksia. 
Miksi juuri tämä ihminen saatettiin osaksi elämääni. Miksi juuri siinä hetkessä. 
Haluan kuitenkin uskoa ja luottaa näissäkin asioissa taivaan Isän johdatukseen. On turvallista ajatella, että joku toinen tietää paremmin, millainen ihminen sopisi vierelleni kuin lähteä etsimään ihmistä, joka pystyy rastittamaan tehdyn listan jokaisen kohdan.

lauantai 23. lokakuuta 2021

toivon, etten enää ole niin yksin

Vesipisarat ryöppyävät pyörän renkaasta päälleni, kun kiidän sateen kastelemaa tietä eteenpäin kohti kämppää. Mieli on maassa, mutta en haluaisi itkeä. En ole itkenyt näiden syiden vuoksi hetkeen, enkä haluaisi palata siihen samaan olotilaan, joka oli alkusyksystä. Tai joka on oikeastaan ollut joka syksy monta vuotta taaksepäin. Ja talvi. Ja kevät.

Yritän sanoittaa tilannetta itselleni. Miksi tässä kävi taas näin. Miksi aina. Miksi vielä silloinkin, kun on hetken ajan tuntenut kuuluvansa johonkin. Kun on kuvitellut, että edes joku välittää. Ja kuitenkaan kukaan ei huomaa, että niiden sanojen - ei se haittaa, takana on vuosien kipu.
Kipu yksinjäämisestä. Kipu hylätyksi tulemisesta.

Aloitan joka vuosi alusta. Ellen kerran niin jopa muutamaan otteeseen. Muutan uudelle paikkakunnalle tai asun ulkomailla. Ja kuitenkin lopulta muutan kotiin pakoon sitä tunnetta, etten edelleenkään koe kuuluvani minnekään. Että vaikka matkustan eri puolille maailmaa tai suomea, olen silti aivan yhtä yksin.

Tuntuu väärältä omistaa ystäviä, jotka todella välittävät. Joille soittaessa voi jatkaa samasta, mihin on aiemmin jäänyt. Ja joita nähdessä kaikki on aina aivan ennallaan, vaikka moni asia olisikin ympärillä muuttunut. Ja sen jälkeen sanoa, että kokee yksinäisyyttä.

Olen hukuttanut tunnetta työhön, matkustamiseen ja kouluun. Olen väistänyt sitä uppoutumalla kirjojen maailmaan ja soittamalla pianoa. Olen paennut sitä menemällä tallille hevosten luo ja juoksemalla vesisateessa.

Tiedän, etten ole yksin. Minulla on aina perhe, poikaystävä ja lähimmät ystäväni. Tiedän, että monet välittävät paljonkin.
Ehkä juuri siksi en aina ymmärrä, miksi se ei silti riitä. Miksi kaipaan niitä ihmisiä, joiden kanssa olla arkenakin. Joita pyytää illalla teelle tai nuotioretkelle jonain aurinkoisena päivänä. Joiden kanssa voisi jakaa elämän ilot ja surut.

Olen kuitenkin kiitollinen tästäkin elämänvaiheesta. Muutosta uudelle paikkakunnalle. Opiskeluista, joita rakastan. Perheestäni, joka tukee minua kaikessa. Ja läheisistä, jotka muistavat minua rukouksissaan.

Onneksi usko on kantanut vaikeidenkin hetkien yli. Toivo siitä, ettei minun tarvitse jaksaa yksin. Taivaan Isä kulkee aina vierelläni.

Haluan vielä sanoa sinulle, joka ehkä koet erilaisuutta tai yksinäisyyttä. Kyllä taivaan Isällä on varaa siunata elämääsi edes yksi sellainen ihminen, joka hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet. Joka pysyy vierelläsi elämän tuulissa ja myrskyissä. Joka pitää kädestäsi kiinni, kun omat voimasi ovat lopussa. Ja jota voit sanoa ystäväksesi.

Jaksan kaiken tämän jälkeenkin yhä toivoa, että vielä jonain päivänä kyyneleet väistyvät hymyn tieltä ja voin sanoa, etten enää ole niin yksin.