sunnuntai 10. lokakuuta 2021

tyttö

Tyttö keinuu edestakaisin mummolan takapihan kahden istuttavassa kiikussa. Hän on nuori, lapsi vasta. Alle kouluikäinen. Pihan kukkapenkit pursuilevat tulppaaneista. Punaisista ja valkoisista. Valkoisista kuin myssy, joka on hieman liian syvällä veljen päässä. Veli on pieni ja hauras. Kuin savesta muotoiltu astia, joka on asetettu aivan pöydän reunalle. Joka voi särkyä hetkenä minä hyvänsä. 
Tulee talvi. Tyttö aistii sen jo viikkoja ennen. Pimeydestä ja tuoksusta, jonka kodin seinät ovat imeneet sisälleen. Hän näkee äidin hymyilevän enää harvoin. Isä sen sijaan hymyilee ja nauraa. Hänen on ehkä pakko, töiden takia. Tyttö ei kuitenkaan tiedä sitä. 
Tyttö näkee punaiset viivat äidin poskilla. Näkymättömät purot, jotka ovat valuneet vuolaina pimeässä huoneessa, jonka ikkunasta näkyy pelloille, jotka ovat hautautuneet lumikerroksen alle. Hän näkee äidin käsien tärisevän, kun tämä pukee veljelle puhtaita vaatteita. Kuulee äidin ja isän hiljaiset keskustelut suljettujen ovien takana. Tuntee muutoksen, joka on väistämätön. 
Auringon säteet kutittavat lämpiminä tytön poskia, kun hän makaa olohuoneen lattialla ja selailee kirjaa siskonsa kanssa. Välillä hän vilkuilee äitiä, jonka maha on hiljalleen kasvanut kummuksi, joka on tehnyt halaamisesta vaikeampaa. Tyttö miettii äidin sanoja pienestä elämästä. Sydämestä, joka sykkii äidin sisällä. Ja hän miettii, tuleeko perheeseen vauva, joka on yhtä hentoinen kuin veli. 
Ja sitten veli viedään pois. Kerran tai pari tyttö pääsee katsomaan tätä sairaalaan, jonka valkoiset seinät ovat yhtä aikaa niin tyhjät ja täynnä kipua. Sattuukohan veljeen, tyttö miettii, kun hän katselee nukkuvan lapsen kasvoja. Lapsen, jonka hymy on kauneinta maailmassa, ja jonka silmät ovat kirkkaammat kuin se ääretön taivas, jota hän toisinaan pysähtyy ihastelemaan. 
Joulu on erilainen kuin aiemmin. Tyttö ei odota lahjoja, eikä oikeastaan mitään muutakaan jouluun liittyvää. Hän ristii kätensä iltaisin ja toivoo, että äiti ei itkisi niin usein.
Huonetta valaisee vain hämyinen aamuaurinko, kun tyttö kömpii sängystään ja kiiruhtaa äidin ja isän huoneeseen. Kaikkialla on hiljaista. Hiljaisuus on niin kokonaisvaltaista, että se kaikuu huoneen seinistä toisiin huoneisiin ja ympäri koko taloa. Se salpaa hengityksen ja saa hidastamaan askeleet lyhyemmiksi ja kevyemmiksi. Tyttö melkein kulkee varpaillaan kuin keiju, jonka siivet eivät enää hetkeen ole kantaneet. Hän näkee äidin silittävän pellavan vaaleita hiuksia. Näkee pisarat, jotka kulkevat peräkanaa kuulasta ihoa pitkin. Näkee hymyn, joka on kuollut veljen kasvoille. Tuntee sisällään kylmyyttä hohkaavan jään kuorruttavan sydämen kerros kerrokselta, joka vain juuri ja juuri jaksaa enää lyödä. Tuntee hennon hipaisun olkapäällään, eikä hän tiedä onko se kevyt tuulenvire vai enkelin siipi, joka nostaa nukkuvan veljen hellästi syliinsä ja kantaa tätä säihkyvää silmiä pistelevää kirkasta taivasta kohti. 
Suru tulee vasta myöhemmin. Tyttö käpertyy itseensä. Lakkaa hymyilemästä. Hän tuntee kyllä elämän säkenöivät hetket ja naurun, joka kuplii muiden ihmisten sisällä. Mutta jokin on murtunut hänen sisällään. Pala sitä osaa hänessä, joka ei malttanut irrottaa katsettaan tähtitaivaasta tai revontulista. Joka keinui kohti korkeuksia ja lauloi laulua auringon paistamista letuista. 
Tytöllä on vain sanat. Sanat, jotka elävät siitä kaikesta värittömyydestä, josta hän ei osaa kertoa muille. Siitä laulusta, jossa tällä kertaa maalataan maailma harmaan eri sävyihin. 
Eikä hän enää tämän jälkeen ole lapsi. Vaikka joskus toivoo sitä enemmän kuin mitään. Että äiti antaisi palan piparkakkutaikinaa maistettavaksi ja isä ajaisi mökkitien niin lujaa, että mahanpohjassa vihloisi. Ja että veli nauraisi silmät tuikkien, kun hän työntäisi tälle vauhtia keinussa tulppaanien kukoistaessa mummolan seinänvieruksilla. 

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

alkuja ja loppuja

Kesäyön hiljaisuus. Jokainen minuutti oli vain ohikiitävä hetki.
En edes osannut itkeä sillä kipu kärvensi sisältä tuskallisemmin kuin koskaan. Olin jo kauan sitten lakannut uskomasta, että voisit koskaan ymmärtää sitä ristiriitaa, joka täytti jokaisen ajatuksen. Ehkä olin itsekin luovuttanut. Päästänyt mielessäni irti siitä kaikesta, jolle en ollut löytänyt sanoja. Että miten voi samaan aikaan tuntea pakahduttavaa lämpöä ja roihua ja sitten kuitenkin toivoa, että voisi haihtua pilvenhattaran lailla jättämättä jälkeäkään. Ettei tarvitsisi myöntää olleensa väärässä. Ettei tarvitsisi kohdata sitä loppumatonta kysymysten tulvaa, joka oli saanut mielen jo viikkoja sitten sekaisin. Olinhan ollut varma, ettei sen suurempaa yksinäisyyttä voinut olla. Olla samalla kertaa rakastettu ja valmiiksi vihattu. Enkä ehkä siksi kyennyt pitämään lupauksistani kiinni.
- Pyydän vain anteeksi, olin sanonut kysyessäni numeroasi, kun olin hajonnut sen syyllisyyden alle, joka oli pistänyt rintaan ja saanut kropan tärisemään useiden minuuttien ajan.
Äänesi oli saanut minut itkemään. En vieläkään tiedä mille. Kunpa olisin osannut silloin pysähtyä ja pyytää apua. Mutta ei. En tiennyt, miten paljon tulisin sinua vielä satuttamaan. En sitä, että murtaisin sen kuoren ympäriltäni, joka oli pitänyt minut siihen asti juuri ja juuri kasassa. Enkä sitäkään, miten elämä ei olisi enää alkuja ja loppuja. Vain pelkästään loppuja.

perjantai 24. syyskuuta 2021

sydän särkyy uudelleen

Ehkä kukaan ei nää, miten katson elämää.
Ettei se aina mee kesästä kesään
Että vaikka vanhenen, tää olo on ikuinen.
Sydän särkyy uudelleen, kaikki palaa ennalleen.

Enkä koskaan saa, sanottua sanaakaan.
Vaikka kyselet, miten jakselen.
Toivon edelleen, että sanoisit jälleen sen.
Miten mua rakastit, kuolemalta pelastin.

Mutta en voi omistaa, ketään milloinkaan.
Sitä vastaan taistelin, tuskaa ja kipua pakenin.
Tänään olet jonkun muun, et enää koskaan mun.
Sydän särkyy uudelleen, en palaa ennalleen.

tiistai 7. syyskuuta 2021

varjele kaikelta pahalta #64

Puistokatu.
Kaupungin puoleinen reuna vaahterapuiden luona.
Tiedät, mitä tehdä.
- Julle

Bussissa on hijaista, kun nousen portaat ylös ja piippaan korttiani laitteessa. Kuski nyökkää ja painaa sitten nappia sulkeakseen oven takanani. Seison hetken paikoillani ja vain katselen, miten ovi menee hiljalleen kiinni. 
Epäröin hetken. 
Mitä jos millään ei ole enää merkitystä.
Sisälleni käpertynyt onttouden tunne on niin tukahduttava, että joudun vetämään muutaman kerran syvempään henkeä, jotta en tuntisi lievää pakokauhua, joka on kulkenut mukanani viestin lukemisesta saakka. 
Jos sä kuuntelisit edes hetken sun sydäntä, sä kyllä saisit vastauksen.
Jullen sanat kaikuvat mielessäni. 
Mutta mitä jos mun sydän ei ole enää aikoihin ollut tässä kaikessa mukana. Mitä jos juuri sen vuoksi olen tässä pisteessä, etten enää kykene pitämään kuin siitä pienestä toivon rippeestä kiinni, että voisin edes saada vastauksia. 
Lakkasitko lopulta uskomasta meihin? 
Merkitsinkö sulle oikeasti sitä kaikkea, mitä väitit silloin?
Katselen sateen piiskaamia ikkunoita ja toivon koko sydämestäni, etten tee tätä turhaan. Että tämä koko matka ei ole ollut vain jatkumoa sille kiduttavalle tunteelle, joka on itsepintaisesti pitänyt mua otteeessaan viimeiset kuukaudet. Tai ehkä jopa nämä vuodet. 
Toivolle. 
Bussi jättää minut muutamaa pysäkkiä aiemmin. Jostakin syystä haluan vielä hetken aikaa ajatella. Tai ehkä jopa olla ajattelematta. En tiedä, kumpi tekee enemmän kipeää. 
Väistelen pahimpia lätäköitä tarpoessani sateisena syyskuun iltana Helsingin kaduilla, jotka yllättäen ovat vaipuneet autioiksi. Taidan olla ainoita ihmisiä, jotka uhmaavat tätä säätä muutaman yksittäisen koiranulkoiluttajan lisäksi. Ja se jos jokin saa pelon vyörymään lävitseni. 
Miksi tämän kaiken piti mennä lopulta näin. 
Viimeisellä kadun pätkällä jo melkein pyrähdän juoksuun, mutta saan kuin saankin vaivoin pidettyä askeleet maltillisina harppauksina, joista jokainen on otettu kuin pakotettuna. Enää en voi pysähtyä, vaikka haluaisinkin. 
Maa on täyttynyt yhteen liimaantuneista vaahteran lehdistä, jotka aurinkoisena päivänä hehkuisivat ruskan väreissä. Nyt kaikki kuitenkin näyttää vain harmaan ja ruskean sekoitukselta. 
Vilkuilen ympärilleni ja yritän tarkentaa katsetta vesisateen läpi. Puisto vaikuttaa kuitenkin autiolta lukuunottamatta sorsia, jotka kyhjöttävät vieretysten lammen rannassa pensaiden suojassa. 
Nappaan puhelimen taskustani ja vilkaisen näytölle ilmestyvää kelloa. 
Kymmenen yli kahdeksan. 
Olen auttamattomasti myöhässä. Ehkä oli suuri virhe jäädä liian aikaisin bussista pois. 
Kyyneleet kihoavat silmiini, kun kuvittelen, miten yksinäinen kulkija on vilkuillut kelloaan ja päättänyt lopulta odottelun jälkeen palata takaisin kerrostaloasunnon lämpöön.
Ja tietenkin on se toinenkin vaihtoehto. Se, jota en haluaisi edes ajatella. 
Ehkä kukaan ei koskaan saapunutkaan. Ehkä puisto oli jokin aika sitten yhtä autio kuin nyt.
Istun märälle puistonpenkille ja tunnen, miten tuulihousut imevät kosteutta itseensä. 
Millään ei loppujen lopuksi ole merkitystä. 
Ei sillä, että en koskaan saa tietää, tuliko hän koskaan paikalle. 
Ei sillä, että kehoni värisee kylmästä ja hampaani tuntuvat kalisevan.
Eikä silläkään, miten kipu turruttaa sydäntäni joka kerta enemmän ja enemmän, kun väsyn yrittämästä estää muistoja tulemasta mieleeni. 
Lehdet rapisevat sateessa. Tai ehkä se kuulostaa ennemmin siltä kuin joku kävelisi puiston soratiellä. 
Alan jo kuvittelemaan hänen ilmestyvän pian takaani ja pudistan mielikuvan pois sillä se vain satuttaa enemmän. 
Painan pään käsiini ja puhallan lämmintä ilmaa kohmeisiin sormiini, jotka alkavat olla tunnottomat. Miksi minun piti mennä unohtamaan sormikkaat eteisen hyllylle. 
Joku istuu viereeni. Tunnen, miten penkki painuu hitusen alaspäin painon voimasta ja kuulen tuolin jalkojen narahtavan.
En kykene katsomaan. En, vaikka sydämeni on alkanut hakkaamaan rinnassani ja olen varma, että se on ensimmäinen kerta elämässäni, kun lyöntien äänet peittävät jopa jylisevän sateen alleen. 
- Lili, oletko se sinä?
Se ääni. Lempeä ja sointuva, saa koko maailmani vavahtamaan paikoiltaan ja tunnen, miten kyyneleet puskevat yhä vuolaammin silmäkulmistani.
En jaksaisi itkeä. Tai oikeastaan en haluaisi toisen näkevän minua juuri nyt, kun silmäni punoittavat itkemisestä ja sade on liimannut hiukseni kasvoja vasten. 
- Mä luulin, että sä et tule, saan viimein sanottua, kun kuivaan kyyneleet Matiaksen ojentamaan servettiin. 
Matias kallistaa päätään ja katsoo minua surumielisesti. 
- Mä luulin tapaavani Jullen. Poikkesin kahvilaan, kun totesin, että on vain sen tapaista pyytää ketään tällaisella säällä yhtään mihinkään ja ajattelin, että pistän sen odottamaan mua hetken. Ja sitten se ei ollutkaan täällä ja mä näin sut. Tai ainakin kuvittelin näkeväni ja oli pakko tulla tarkistamaan, Matias sanoo ja pitää sitten hetken tauon.
- Se taisi järjestää tän vai? se kysyy.
Nyökkään.
Matias kääntää katseensa ja alkaa tarkkailemaan sorsia, jotka eivät tee elettäkään liikahtaakseen. 
- Ja mä vielä ostin sille cappuccinon. 
Vilkaisen Matiaksen kummassakin kädessä olevia pahvimukeja, joissa on muovikannet. 
- Tahdotko? se kysyy ja ojentaa toista minulle. - En jaksais millään juoda kahta ja tuntuu turhalta heittää tää toinen roskiin. 
- Jos sä välttämättä haluat tarjota, tyydyn sanomaan ja otan höyryävän kupin käteeni. 
Olen huomaamattani lakannut tärisemästä, enkä ole varma johtuuko se Matiaksen läsnäolosta vai cappuccinosta, mikä on saanut kehoni lämpenemään vesisateesta ja märistä vaatteista huolimatta. 
- Merkitseekö...
- Lakkasitko...
Sanomme sanat tismalleen yhtä aikaa ja se saa kummankin vaikenemaan.
- Sano sä vain ensin, Matias henkäisee. 
Yritän kasata ajatuksiani, jotka sinkoilevat sinne tänne. 
Haluanko sittenkään tietää...
- Lakkasitko lopulta uskomasta meihin? kysyn niin hiljaa, etten ole edes varma, kuuleeko Matias. 
Matias on niin pitkään hiljaa, että alan jo pelätä, ettei se aio vastata. 
Tummat sadepilvet ovat siirtyneet kauemmaksi ja taivaanrannasta heijastuu ohut siivu kirkkaan sinistä taivasta. Muistelen äidin sanoneen, että se tarkoittaa seuraavan päivän olevan kirkas. 
- Lakata on aika voimakas ilmaus, Matias sanoo ja laskee puolillaan olevan mukin penkille väliimme.
- Sanoisin ennemmin, että aloin pohtia, voisinko nähdä elämää ilman... 
Matias nielaisee, eikä saa sanottua lausetta loppuun. 
- Meitä, jatkan hiljaa.
- Niin. Enkä mä oikeastaan koskaan saanut selville, miksi niin kävi. Ehkä ihmisen puolustusmekanismi on luotu niin, että lopulta täytyy olla vaihtoehtoja. Ei kukaan selviydy ikuisesti. Pitää löytyä jotain muuta. Jotain, mikä saa pysymään kiinni elämässä, vaikka sydän olisi särkynyt. 
- Sitten mä olen varmaan poikkeustapaus, takeltelen.
En tiedä, mitä haluaisin sanoa. Kun tuntuu, että kaikki on liikaa tai liian vähän. Enkä tiedä, onko toinen jo jatkanut elämäänsä eteenpäin. 
- Mä luulin rakastuneeni suhun, Matias sanoo ja nielaisee. 
Ja siinä se tulee. Vastaus, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa, mutta jota en ole kuitenkaan ollut valmis myöntämään itselleni. 
Luulit rakastuneesi. Totta kai sä luulit. Ethän sä voinut rakastaa jotain, joka oli rikki sisältä, ja jonka sydämessä ei ollut tilaa rakkaudelle. 
- Mutta mä olin väärässä. 
Matiaksen äänessä ei ole lainkaan voimaa. Ja hetken jopa ajattelen kuvitelleeni sen sanoneen niin. 
- Sanoitko sä jotain? kysyn varmistaakseni olenko vain kuullut väärin. 
- Sanoin, että olin väärässä. Mä erehdyin totaalisesti, se sanoo ja riiputtaa päätään niin surullisen näköisenä, että mulla tulee melkein pakottava tarve ottaa sen penkin istuinosalle lasketusta kädestä kiinni ja puristaa sitä hellästi, mutta en kuitenkaan tee niin. 
En tiedä, olisiko se edes sopivaa. 
- Kun mä olin käymässä Severillä, tajusin viimein jotain tärkeää. Tajusin, että vaikka kuinka eläisi elämää ja odottaisi jotain täydellistä hetkeä, jolloin kaikki muuttuu helpoksi ja selkeäksi, sellaista ei koskaan tule. Elämä on täynnä asioita, jotka muuttuu kaiken aikaa. Me ei koskaan tiedetä, mitä vuoden päästä tapahtuu. Ei edes, että mitä huomenna tai myöhemmin tänään. Me voidaan vaan luottaa, että kaikki menee niin kuin taivaan Isä on tarkoittanut. Ja vaikka kaikki ei mene niin kuin me toivottais niin silti me voidaan olla onnellisia ja kiitollisia niistä hyvistä ja vaikeistakin hetkistä, joita me ollaan saatu kokea. Tärkeintä on, että säilyy usko ja hyvä omatunto. Ja että me ollaan matkalla taivaan kotiin, jossa me nähdään kaikki rakkaat, jotka on jo lähtenyt ennen meitä. Ja siksi haluankin ajatella, että näilläkin kaikilla hetkillä, joita me ollaan koettu, on ollut joku suurempi merkitys ja tarkoitus. Että ollaan saatu aikaa ajatella ja kasvaa omana itsenämme. Eikö aina sanota, että pitää ensin osata rakastaa itseä ennen kuin voi rakastaa toista ihmistä. Eikä se tarkoita tai sen ei tarvi tarkoittaa sitä, etteikö se toinen vois olla silti tärkeä ja rakas. 
Olemme kumpikin hiljaa. Matias hörppii jäähtynyttä kahviaan ja minä puolestani auon ja suljen suutani yrittäessäni saada sanottua ne sanat, jotka pyörivät päässäni ympyrää.
- Mitä sä tarkoitat tuolla kaikella? kysyn ja kuulen, miten ääneni värisee hiukan. 
Matias katsoo mua pitkään. Sen ripsille on laskeutunut vesipisaroita ja suu on kääntynyt surumieliseen hymyyn. 
- Tarkoitan sitä, että haluan edelleen uskoa, että on edelleen me, se sanoo niin hitaasti, että viimeisten sanojen odotus on saada mut halkeamaan kivusta. 
Matias katsoo edelleen minua ja näen, miten sen silmät täyttyvät kyynelistä, kun se lopulta riistää katseensa irti silmistäni. 
Kaikkialla on epäluonnollisen hiljaista. 
Jopa tuuli on lakannut kuljettamasta vesimassoja, jotka kulkivat sateen aikana pitkin katuja. 
- Haluaisin kuulla, mitä olit kysymässä, kun keskeytin, sanon ja tunnen, miten sydämeni edelleen pamppailee rinnassani. 
Matias kohottaa katseensa ja vilkaisee ensin kirkastuvaa taivasta ennen kuin kääntää katseensa takaisin minuun. 
- Merkitseekö se, että ajattelit minun olevan täällä, mutta et kuitenkaan voinut tietää sitä ja silti tulit tänne, että välität musta edelleen? 
En vastaa heti. En vain kykene.
Kulautan cappuccinon loput kurkkuuni ja irvistän, kun se maistuu siltä kuin olisin kauhaissut kuppiini nestettä viereisestä kuralätäköstä. 
Matias odottaa vastaustani kärsivällisesti. 
- Mä yritin toitottaa itselleni, ettei se muuttais mitään, että tulisin. Että sä olisit toki sama ihminen kuin aina ennenkin ja ettei ne tunteet koskaan täysin kuole tai lakkaa olemasta. Että ne vaan muuttaa muotoaan. Mutta vaikka kuinka yritin ajatella, että jos sä sattuisitkin olemaan täällä ja sä vielä suostuisit puhumaan mulle, se ei tarkoittais automaattisesti sitä, että välittäisit edelleen, en voinut lakata toivomasta, että mä merkitsisin sulle edelleen yhtä paljon kuin silloin, kun me oltiin toistemme kanssa melkein päivittäin ja mulla oli sellainen olo, etten koskaan vois löytää ketään toista, joka vois tuntua niin oikealta. 
Hiljaisuus. 
- Matias? kysyn, kun hiljaisuus on venynyt minuuteiksi.
- Niin? se kysyy samalla, kun koko kehoni tuntuu jähmettyvän paikoilleen.
- Uskotko sä, että tästä voi vielä tulla jotain? kysyn ja puristan tyhjää pahvimukia käsissäni niin voimakkaasti, että mukin sijaan se alkaa näyttää kasalta märkää sohjoa. 
- Kyllä mä uskon, se sanoo ja hivuttaa hellästi nyrkkiin puristuneet käteni auki, jotta saa otettua pahvimukin loput ja heitettyä ne viereiseen roskakoriin.  
Matias vetää mut seisomaan ja nostan käden sen poskelle pyyhkiäkseni kyyneleet sen silmistä pois. 
Tähän on nyt tultu. Ja jos koskaan niin nyt tuntuu siltä, että on aika tehdä muutoksia. 
Annan Matiaksen kiertää kädet ympärilleni ja rutistaa minut itseään vasten. Ja lämpö, joka hehkuu siitä, tuntuu lämmittävän sydäntänikin, joka vaikuttaa olevan lähdössä lentoon. Ainakin se pyristelee rinnastani ulos. 
- Lili?
- Niin? kysyn ja painan pääni Matiaksen olkapäälle, jotta voin viimeinkin tuntea olevani kotona. 
- Mitä tyttöystävä? se sanoo ja silittää märkää selkääni. 
Tunnen vihlaisun mahanpohjassa, joka melkein vetää jalat altani ja tunnen jälleen kerran, miten pisarat valuvat poskiani pitkin. Tosin tällä kertaa niin äärettömästä onnellisuudesta ja rakkauden tunteesta, että en voi edes sanoin kuvailla sitä. 
- Kokeilin vain, saisinko sanoa sua sillä nimellä, Matias sanoo lempeästi ja halaa mua tiukemmin. 
- No saitko? kysyn ja hymyilen sille.
- Taisin saada, se vastaa ja virnistää niin suloisesti, että olen melkein varma, etten kohta enää kestä tätä pakahduttavaa onnellisuuden tunnetta, joka leviää sisälläni roihuavan tulen lailla. 
Ja jos koskaan niin nyt, olen varma, että toinen siinä vierelläni haluaa tätä kaikkea yhtä paljon kuin minäkin, eikä mikään voi enää tulla väliimme. Ja se jos joku saa minut rakastamaan Matiasta vielä enemmän. 
Rakas taivaan Isä sinä tiedät parhaiten, mikä on hyväksi meille. Varjele minua ja Matiasta, että säilyisimme uskossa ja välillämme saisi pysyä luottamus ja rakkaus. Auta meitä tyytymään tahtoosi hyvinä ja huonoinakin päivinä. Mutta kaikista eniten kuitenkin pyydän, että varjele meitä kaikelta pahalta. 

lauantai 21. elokuuta 2021

olen niin pettynyt itseeni

Hivuttaudun viereesi penkille, joka hohkaa kylmää syysilmaa.
Et katso edes minuun päin.
Olet kuin et edes tietäisi minun olevan siinä.
Ja jos koskaan, niin nyt, se kaikki sattuu.
Se, että vaikka puhut meistä, et kuitenkaan koskaan ole tarkoittanut sillä minua ja sinua.
Se, että huolit minut luoksesi vain silloin, kun et kestä olla yksin syvimpien ajatustesi kanssa.
Ja se, että et koskaan sano niitä sanoja ensin.

Ehkä et edes osaa rakastaa.
Ehkä et edes tiedä, mitä on rakkaus.
Ehkä et edes koskaan halunnut tämän menevän näin.
Ehkä...

Ja kuitenkin kerrot muille siitä, miten olemme suunnitelleet vuoden verran reissua Keniaan.
Ja miten minä teen sinut maailman onnellisimmaksi mieheksi.
Ja puristat jäykästi niin lyhyen hetken kättäni, että et edes itse usko kenenkään uskovan, että tekisit niin vapaasta tahdostasi.

Tiedän, että voisin lakata uskomasta meihin.
Tai oikeastaan sinuun.
Sillä kyllähän minä näen selitystesi läpi.
Mutta tässä minä vain edelleen seison ja kerron äidillesi ruusuista, jotka sain sinulta edellis päivänä, vaikka emme edes omista maljakkoa ja minä olen allerginen kukille.

Ehkä en uskalla myöntää, että olen niin pettynyt itseeni.
Pettynyt siihen, että lankesin jälleen kerran samanlaiseen mieheen.
Että kuvittelin sinun olevan erilainen.
Erityinen.
Kuvittelin, että sinä todella rakastaisit muutakin kuin peilikuvaasi ja sitä vallan tunnetta, joka saa poskesi hehkumaan innostuksesta, jota minä vihaan enemmän kuin mitään.

Mutta ei.
Sinä et ole yhtään sen erilaisempi kuin kukaan muukaan.
Ehkä olet jopa pahempi.
Sillä saithan kiedottua minut valheillasi niin lähelle, että uskoin sinua kaikkien niiden kokemusten jälkeen.
Sait minut uskomaan, että tällä kertaa kaikki olisi toisin.
Että tällä kertaa minun ei tarvitsisi pelätä.
Ei odottaa, että kerrotko koskaan niistä illoista, jolloin ilmoitit joutuvasi jäämään ylitöihin, mutta jotka vietit tuhoamalla loputkin elämän rippeet itsestäsi.
Ei anella, että edes joskus katsoisit minua silmiin ja näyttäisit, että olen edes olemassa sinulle.

Luulen, ettei minua kohta enää edes ole.
Ja jotenkin minusta tuntuu, ettet tule huomaamaan sitäkään.
Ethän sinä huomaa nykyään enää mitään, mitä minä teen tai jätän tekemättä.
Tai että olenko luonasi vai en.

Oletkohan koskaan edes todella nähnyt minua.
Vai olenko aina vain ollut pelinappula shakkilaudallasi.
Sotilas, jonka olemassaolosta kukaan ei edes välitä.