Herään aamuauringon paahtamasta teltasta hikisenä. Suu tuntuu rutikuivalta, joten kaivan ensin rinkan sivutaskusta termosjuomapullon ja hörppään pari kulausta väljähtänyttä vettä, joka menee tällä kertaa paremman puutteessa. Aada nukkuu vielä sikeästi. Se raahautui teltalle vasta lähempänä aamuneljää ja taitaa olla unen tarpeessa. Vaikka jaetaankin sama nukkumapaikka, suvikset on mennyt lähinnä omissa pikkuporukoissa. Aada on liikkunut sen entisten opistokavereiden kanssa ja mä muutamien satunnaisten Ouluaikaisten tuttujen kanssa.
Huomaan jälleen miettiväni, että mikä mua veti tänäkin vuonna tänne. Kun seurana on lähinnä jatkuva yksinäisyyden tunne, vaikka yritän toitottaa mielessäni, että onhan täällä vaikka ketä tuttuja. Lapsena kaikki oli erilaista. Jotenkin huolettomampaa. Riitti, että edes samalla tai muutaman rivin päässä oli joitakin lapsia niin johan löytyi jalkapallo ja kohta oli jo pelit käynnissä. Tai löytyi joku seuraksi kentälle ostamaan jäätelöä tai keräämään roskia. Numeroita ei vaihdettu, kun kenelläkään ei edes ollut puhelimia. Nimetkin unohtui ajansaatossa. Mutta silloin. Silloin en edes tiennyt miten syvää, vereshaavalle viiltävää yksinäisyyttä ihminen voi kokea kymmenien tuhansien muiden seuravieraiden joukossa. Tunne siitä, ettei välttämättä kukaan muista tai kysy kentälle. Että et ole kellekään se tärkein, jonka kanssa halutaan hengata aamusta iltaan. Joka raahautuu mukana vessoille tai satojen metrien pitsajonoon, vaikka sillä ei ole edes itsellään nälkä. Joka laittaa aamusta viestiä joko oot herännyt tai pyytää omaan telttaan yöksi, vaikka siellä on jo valmiiksi vähän ahdasta.
Riisun yöksi pukemani pellavashortsit ja t-paidan rinkan viereen ja kaivelen sitten puhtaan paidan vaatemytyn seasta. Rinkka on kätevä, kun tarvitsee raahata kamoja parkkipaikalta toiselle puolelle suviseura-aluetta, mutta ihan syvältä silloin, kun sieltä pitää löytää jotain tiettyä. Tai ainakaan mä en ole koskaan osannut järjestellä sitä niin, että en joudu purkamaan koko lastia ulos, jotta saan sen jonkun yhden sukkaparin sieltä pohjalta. Lopulta minigrip pussi tulee vastaan, jossa on vielä illalta kostea hammasharja ja melkein loppuun asti puristettu tahnatuubi.
Aurinkomme ylösnousi, paistaa voittovuorella. Lämmin valo sieltä loistaa, surut, murheet hajottaa. Kokoon tulkaa, taivaan linnut, suvi-ilmaan puhtaaseen. Visertäkää, pienet leivot, viinipuussa tuoreessa.
Laulun sanat saavat muurit murtumaan. Ne aukaisevat padot, jotka ovat pidätelleet kaikkea sitä surua, epäoikeudenmukaisuutta ja tuskaa sisälläni. Jopa taivaan Isä on tuntunut olevan jotenkin saavuttamattomissa, koska on ollut niin hankalaa viime aikoina luottaa enää johdatukseen tai siihen, että tällä kaikella on muka jokin syvempi tarkoitus. Olen menettänyt viereltäni niin monta rakasta ihmistä, että alkaa tuntua jo kohtuuttomalta taakalta elää sen pelon kanssa, että olen jälleen menettämässä niistä yhden.
En lakkaa itkemästä ja tärisemästä kuin horkassa edes silloin, kun Aada herää, kömpii makuupussistaan ja kietoo käsivartensa ympärilleni. Enkä silloin, kun ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuulen kuin sumun läpi jonkun vetävän teltan vetoketjun auki ja käteni puristetaan pillimehupurkin ympärille. Enkä vielä silloinkaan, kun joku nostaa pillin huulilleni ja pyytää rauhoittavalla äänellä ottamaan hörpyn ja laskee hengitykselleni tahtia. Itku laantuu vasta kun kehoni lakkaa tuottamasta kyyneliä, eikä kukaan pyydä mua enää tekemään mitään vaan sen sijaan vain antaa mulle tilaa purkaa se kaikki sisimpään tungettu pelko ja ahdistus ulos.
- Pärjäätkö? Severin huolestunut ääni kysyy, kun viimein kohotan katseeni kostuneiden kämmenien takaa.
En pysty vastaamaan. Tuntuu kuin kaikki musta olisi imetty kuiviin. Niin tyhjä olo mulla on. Ja turta. Kuin mikään ei voisi enää koskaan tuntua miltään. Kun samaan aikaan haluaisin olla vain yksin ja olla puhumatta sanaakaan, mutta toisaalta haluaisin osata kertoa miltä musta tuntuu juuri nyt. En vain löydä sanoja sille olotilalle. Kaikki on liian vähän. Aivan liian vähän kertomaan mitä käyn sillä hetkellä läpi.
- Mä käyn hakemassa kylmää vettä, Aada sanoo, pyytää Severiä sitten siirtymään tieltä ja vetää teltan vetoketjun kiinni pukeutuakseen.
Kaikista maailman ihmisistä juuri ne, joiden ei mun tietojeni mukaan pitäisi liiemmin olla tekemisissä keskenään, ovat täällä. Mun luona.
Kun Aada viimein palaa huurteisen juomapulloni kanssa, avaan korkin ja vedän kaiken kurkusta alas, vaikka mua ei edes janota. Keho kuitenkin reagoi kylmään ja saa aivot taas jotenkin toimimaan normaalilla asetuksella paniikkitilan sijaan.
- Ehkä mä en kuolekaan tänään, saan viimein sanottua ja naurahdettua perään, vaikka sisäisesti mua ei naurata yhtään.
Aada ja Severi vilkaisevat toisiaan kuin apua hakeakseen, että miten mun heittoon pitäisi suhtautua, mutta en anna niiden vastata mitään vaan jatkan vielä - Kiitos, että yrititte auttaa. Merkitsee tosi paljon.
Sanat tulevat melkein kuiskaten. Niin käheä ääni on kaiken sen itkemisen jälkeen.
Severi painaa käden sydämelleen sanoessaan - Oon pahoillani, ettei me osattu tehdä enempää sun hyväksi. Olisit ansainnut parempaa..
Pudistelen päätäni.
- Kukaan ei kai lopulta voi pelastaa toista ihmistä sen omalta mieleltä. Niin karulta kuin se kuulostaakin.
- Niin, ei varmaan..
Aada on kuunnellut keskusteluamme hiljaa vierestä. Vilkaisen sitä ja sitten Severiä ja kohotan sitten toista kulmakarvaa kysyäkseni, että mistä nyt tuulee.
Se hymyilee mulle aavistuksen surumielisesti ennen kuin vastaa - Me kai saatiin lopulta sotakirveet haudattua. Tajuttiin, että halutaan olla toistemme elämässä mukana, vaikkakin ihan ystävinä. Ois ollut liian arvokas ihmissuhde vaan heitettäväksi roskiin kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Aada pitää pienen tauon ennen kuin jatkaa.
- On jotenkin lohdullista ajatella, että ollaan saatu kasvaa yhdessä ja opettaa toisiamme vaikkapa mahdollisia tulevia seurustelusuhteita ajatellen, et minkälaiset arvot on meille tärkeitä. Että vaikka tähän liittyy myös kipeitä kokemuksia ja suruakin, on myös paljon kauniita ja hyviä muistoja.
- Mutta se meistä, Severi toteaa hetken hiljaisuuden jälkeen. - Haluaisin jutella sun kans kahdestaan, jos se sopii? se kysyy ja osoittaa sanansa mulle.
Tyydyn vain nyökkäämään ja raahaudun hetken kuluttua sen perässä teltasta ulos kirkkaaseen auringon paisteeseen, joka värjää kauempana siintävät asuntovaunu ja -automeret puhtaan valkoisiksi korkealle kohoavan isonteltan kupeessa.
Kun olemme päässeet kuuloetäisyyden ulkopuolelle, Severi pysähtyy ja nojautuu sitten rennosti männyn runkoa vasten.
- Julle ei voi kovin hyvin, se sanoo ja katselee sitten mua pää hitusen kallellaan.
- Mä tiedän, vastaan sille ennen kuin kerkeän edes kunnolla rekisteröidä sen sanomisia.
- Ei kun ihan oikeasti. En tarkoita nyt vaan sitä onnettomuutta, se jatkaa.
- Ei se ollut mikään onnettomuus. Jullehan melkein...
Jätän lopun sanomatta. Tuntuu liian kipeältä myöntää se ääneen. Myöntää, että olen ollut niin lähellä menettää senkin.
- Lili, mä tiedän mitä sä meinaat, mutta sanon edelleen ei. Mä en puhu nyt lainkaan siitä. Se jätkä on mulle kuin veli. Yks parhaista tyypeistä, jotka vaan tiedän, ja mua sattuu kattoa vierestä, kun sen silmistä on hävinnyt se kipinä, joka niissä ennen oli. Se ei suostu puhumaan mulle, eikä kellekään muullekaan ja mä joudun avuttomana katsomaan vierestä, kun se hiljalleen putoaa itselleen kaivamaansa kuoppaan...
Kaikki se mitä mun mielessä pyöri hetki aiemmin, lakkaa olemasta olemassa. On vain Severi ja sen olemus, joka tuntuu puristuvan kasaan, kun se sulkee suunsa ja jää katselemaan mun käsiini puristettua hakkeen palaa, joka juuri sillä samalla hetkellä lipsahtaa otteestani ja tipahtaa maahan.
- Lili...
En sano mitään. Tunnen vain miten sydän jyskyttää rinnassa ja jokainen lyönti vihloo niin syvältä, että pelkään sen kohta repeytyvän väkisin irti.
- Mä en halua painostaa, mutta sä taidat olla ainoa ihminen, jolle se saattais suostua puhumaan..
Severin ääni repii mut takaisin jostain sieltä mielen syvistä syövereistä.
- Severi, mä en usko, että se olis hyvä idea. Me ei...
En saa sanottua lausetta loppuun, kun Severi keskeyttää mut.
- Jos Julle on antanut sulle sellaisen kuvan, ettei se halua nähdä sua tai jutella sulle, se on paskapuhetta. Mitään muuta se ei kipeämmin haluais tehdäkään. Se vaan pelkää niin paljon menettävänsä sut, että se huomaamattaan ja tahattomasti ajaa sua luotaan pois.
Ja sitten ne tulevat taas. Kyyneleet, jotka yritän räpytellä pois, koska en jaksaisi taas itkeä.
- Mä en enää tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Oon niin hukassa..., sanon ja ääneni murtuu.
- Mä uskon, että sä kyllä tiedät. Kun vaan kuuntelisit sun sydäntä mitä se sanoo, etkä aina pistäis muiden toiveita ja ajatuksia omiesi edelle. Siinä sä oot vähän liiankin taitava.
Se lause. Muisto vyöryy vuosien takaa yhtä kirkkaana kuin se olisi tapahtunut eilen. Jullen lempeä ääni puhelimen päässä kertomassa, että taivaan Isä pitää musta huolen, vaikka kaikki muu tuntuis hajoavan mun ympärillä.
- Mä en voi varmaksi luvata mitään, sanon hiljaa.
Severin katseessa on pettymystä ja surua.
- Mutta mä lupaan harkita asiaa, jatkan.
- Sekin on parempi kuin ei mitään, se sanoo ja tähyilee sitten kentän suuntaan.
- Mä lupasin antaa tän sulle jo aiemmin, mutta muuton yhteydessä tää katos ja luulin hävittäneeni sen jo kokonaan. Mutta jospa ei olis jo liian myöhäistä.
Severi ottaa farkkujensa etutaskusta pienen rypistyneen kirjekuoren, jossa lukee tutulla hieman vinolla käsialalla mun oma nimeni.