Huomisen laulu - kirja

Mitkään sanat ei riitä kuvailemaan sitä, miten onnellinen ja kiitollinen olo mulla on siitä, että voin vihdoin kertoa, että mun esikoisromaani on valmis. 

Tää projekti lähti käyntiin 11 vuotta sitten, kun mun suurin haave oli olla jonain päivänä kirjailija ja päätin alkaa kirjoittamaan nuortenkirjaa. 

Voin rehellisesti sanoa, että useamman kerran olin lähellä luovuttaa käsikirjoituksen kanssa. Lähetin sen muutamia kertoja kustantamolle, jolloin palaute oli, että mun olis hyvä antaa ajatusten kypsyä ja että katsellaan uudestaan parin vuoden päästä. Niissä hetkissä tuntui, että sen kaukaisen haaveen ois voinut rypistää paperitolloksi ja heittää roskiin. Yhden kerran kustannustoimittaja oli sitä mieltä, että haluaisi alkaa työstää sitä mun kanssa kirjaksi. Mutta kun myöhemmin yhteydenottoa ei kuulunut, laitoin viestiä kustantamolle niin sain vastaukseksi, ettei kyseinen henkilö enää ollut heillä töissä. Mua pyydettiin lähettämään käsikirjoitus toiselle työntekijälle, jolta saatu palaute vei jälleen kerran haaveen kirjasta niin kauas, että päätin unohtaa koko projektin. 

Vuosi tai pari myöhemmin ystävä kannusti osallistumaan kirjoituskilpailuun. Jostakin sain uutta intoa työstää käsikirjoitusta, ja muistan, miten mietin, että tekisin kaikkeni sen eteen, että se 13-vuotiaan tytön unelma voisi jonain päivänä olla totta. 

Käsikirjoitus sai kilpailussa tunnustuspalkinnon ja vuosi myöhemmin sain tiedon, että se oli laitettu julkaisusuunnitelmaan vuodelle 2023. Tammikuussa aloitettiin työstämään käsikirjoitusta kustannustoimittajan kanssa ja elokuussa teksti oli viimein valmis. Ja tässä sitä nyt viimein ollaan. 

Toivon niin paljon, että mahdollisimman moni sais tän kirjan käsiinsä ja lukis sen, ja ois myös super ihana kuulla mitä tykkäsitte siitä! 

Takakansiteksti:

Lukiosta kesälomalle jääneen Adan elämä tuntuu kietoutuneen sumuun, kun isä joutuu sairaalaan, eikä palaakaan enää kotiin. Elämä äidin kanssa on sanomattomia sanoja ja surua, joka tuntuu valtaavan koko talon. Voiko välivuosi opistossa avata tien oikeaan suuntaan?

Olimme pitkään hiljaa.

Ja harvinaista kyllä, se ei ollut yhtään vaivaannuttavaa.

– Mä haluaisin kysyä sulta jotain, mutta mä en tiedä voinko, Mikael lopulta sanoi.

– Kysy pois vaan. En mä pure.

Se näytti mietteliäältä. Ehkä se asetteli hetken sanoja mielessään.

– Mihin sä ajattelet ihmisten päätyvän kuoleman jälkeen?

Kirja julkistetaan virallisesti tulevana sunnuntaina, jonka jälkeen sitä saa tilattua mm. SRK:n julkaisumyymälän, Adlibriksen ja Suomalaisen kirjakaupan nettisivuilta. Äänikirja tulee mun lukemana joulukuun aikana Kuule-sovellukseen. 

varjele kaikelta pahalta #81

Rappukäytävä on pimeä. Hapuilen seinää pitkin portaikkoon ja toivon, etten matkan varrella ulos törmää mihinkään tai keneenkään. Sydän tuntuu puristuneen kasaan ja hengittäminen tekee kipeää. Päässä vilisee muistoja kuin vanhoina filmirullina, enkä saa niistä otetta vaikka yritän.

Kaikkialla on hiljaista. Kuin koko maailma olisi juuri tänään päättänyt pysytellä sisällä. Olen vähällä paeta takaisin kämpälle, kun näen metsänvihreään toppatakkiin pukeutuneen hahmon nojaavan viereisen rakennuksen seinään, mutta epäröidessäni muutaman sekunnin ajan, Matias kerkeää kääntyä ja huomata mut. Se laskee hupun päästään ja harppoo lumisen kadun yli mua kohti. Ja sitten se on siinä. Niin lähellä, että voisin kurottautua siirtämään hiussuortuvan sen silmiltä. Sekin hetkellinen ajatus riipii sydäntä.

- Sä halusit jutella, Matias lopulta sanoo.

- Niin... sanon ja pakotan kyyneleet pysymään poissa.

- Saanko mä arvata mistä on kyse? se kysyy ja näen sen leuan värähtävän.

Suljen silmät ja nyökkään, vaikka koko kroppa on lukittunut paikalleen ja tuntuu siltä, että jalat pettävät kohta alta.

- Sä et enää halua olla yhdessä mun kanssa, Matias sanoo ja pitää pienen tauon ennen viimeisiä sanoja.

Sanat kuivuvat huulilleni, kun katson sen syvälle poraaviin silmiin. Niissä on jotain sellaista tuskaa, että omani tuntuu mitättömältä sen rinnalla.

Sekin on hiljaa. Työntää vain hetken päästä punertuviksi värjäytyneet kädet syvälle takkinsa taskuihin.

- Jokin aika sitten mä olisin vielä sanonut, että jaksan yhä odottaa, se sanoo ja huokaisee syvään.

Näen, miten se räpyttelee kyyneleen pois.

- Mä tiedän, vastaan melkein kuiskaten.

En pysty sanomaan muuta. Mitkään sanat eivät voi lohduttaa toista siinä hetkessä.

- Voitko kuvitella, että mä uskottelin itselleni, ettei mun enää koskaan tarvitsisi olla tällaisessa tilanteessa. Halusin uskoa, että kaikki nämä tunteet merkitsi sitä, että meidän oli tarkoitus pysyä aina yhdessä, se sanoo ja kääntää katseensa poispäin musta.

Matiaksen hartiat ovat painuneet lysyyn ja sen koko olemuksesta huokuu lohduttomuus.

- Tää tuntuu varmaan susta valheelta, mutta niin mäkin halusin uskoa. Mua pelottaa ajatus, miten monta kertaa ihminen voi olla onnellisimmillaan ja heti perään joutua myöntämään, että näin ei voi sittenkään jatkaa, sanon ja purskahdan itkuun.

- En mä halunnut, että tässä käy näin. En mä halunnut, että suhun koskaan sattuu. Yöllä mä mietin, että ihan sama, vaikka muhun sattuis koko loppu elämän näin paljon, jos sä vaan voisit elää onnellisena. Millään ei oo mitään merkitystä. Ei millään, kun mä tiedän, että on mun syy, että suhun sattuu, sanon ja peitän kasvot käsiini.

- Välillä mua pelottaa, että teen itselleni jotain. Mulla on niin paha olla. En oo koskaan ollut näin hukassa itseni kans. Mä en tiedä mitä mä teen tässä elämässä ilman sua. Kaikesta huolimatta mä edelleen rakastan sua, jatkan, kunnes ääni lopulta särkyy.

- Lili... Matias sanoo ja sen äänestä kuultaa huoli.

Se irrottaa kädet mun kasvoilta ja nostaa hellästi mun leukaa ylös.

- Tiedätkö en mäkään välitä. Ihan se ja sama oonko ihan paskana huomenna ja ikuisuuden sen jälkeen, mutta sä et saa tehdä itsellesi mitään.

Matias halaa mua. Se puristaa niin lujaa, että kylkiin sattuu, mutta mä en välitä. Painaudun sitä vasten ja annan kaiken sen turrutetun kivun hyökyä päälle. Ja jossain syvällä sisimmässäni toivon, ettei se hetki päättyisi koskaan.

Mutta eihän niin tietenkään tapahdu. Matias päästää mut halauksesta, mutta pitelee mua yhä käsistä kiinni.

- Lili tiedätkö mitä? Mä uskon, että vaikka just nyt en osaa kuvitella minkäänlaista tulevaisuutta ja mun sydän on tuhannen palasina, me molemmat ollaan ansaittu onnellinen elämä. Kyllä kai tästä selviää. Jos ei vuoden tai kahdenkaan päästä niin joskus. Ehkä me törmätään joskus vanhoina kadulla ja muistetaan, että joskus ennen me tehtiin toisemme maailman onnellisimmiksi.

Matiaksen sanat ovat liikaa. Miten kukaan voi sanoa mitään sellaista kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt sille.

- Mä pelkään, että menetän sut ja teidät kaikki...

Matias silittää kämmenselkääni ja pakottaa mut kohtaamaan sen katseen.

- Me ehkä menetettiin toisemme, mutta ei kai sen tarvitse tarkoittaa sitä, että menettäisit meidät kaikki, se sanoo hiljaa ja nielaisee.

Ja jostain syystä haluan uskoa sitä.

- Matias... saanko mä vielä kaikesta huolimatta uskoa?

Se laskee käden mun hartialle ja kyyneleet kimaltavat sen silmissä, kun se vastaa - Jeesuksen nimessä ja veressä.

Siunaan sen pyynnöstä vielä sitäkin ja katselen miten se ylittää kadun, huiskauttaa sitten kerran hyvästiksi ja häviää kadunkulmaukseen.

varjele kaikelta pahalta #80

Julle pakottaa mut palaamaan takaisin autiotupaan. Se hokee, ettei siitä ole apua kenellekään, jos mä palellutan itseni ja saan kaiken lisäksi keuhkokuumeen. Vänkään hetken vastaan, mutta Julle ei ota vastaväitteitä vastaan. Se tarttuu takkini hihasta kiinni ja kiskoo mut perässään sisälle. 

Uni ei kuitenkaan tule. Julle nojaa vartiopaikallaan seinään ja heittää tasaisin väliajoin lisää puita pesään. Se on näköjään päättänyt antaa muiden nukkua ja hoitaa hommat muiden puolesta. 

Yö tuntuu tiivistyvän. Pimeys nielaisee ulkona vielä hetki sitten erottuneet puut ja jättää meidät syleilyynsä. Päässäni vilisee miljoona ajatusta, mutta pakotan ne väkisin pysymään poissa sillä mikään niistä ajatuksista ei ole onnellinen. 

Jullekin on päättänyt vaipua hiljaisuuteen. Sen painuneet hartiat ovat ainoa syy, josta tiedän, että sekin ui syvissä vesissä. Meistä kummastakaan ei ole kuitenkaan rikkomaan jäätä, joka on kasvanut väliimme. Ehkä on kaikkien kannalta paras niin. Olenhan satuttanut tässä elämässä jo ihan tarpeeksi ihmisiä.

Vasta aamuauringon säteiden levittyessä metsäaukiolle, Julle liikahtaa. Se kääntää katseensa muhun ja sen silmissä on jotain sellaista tuskaa, jota en toivoisi kenenkään joutuvan kantamaan. Ja siinä hetkessä mä tiedän, että paluuta entiseen ei enää ole. On vain ovia, joista voi kulkea eteenpäin ja joiden takana olevaa maailmaa ei kukaan pysty ennustamaan. 

Pudistan melkein huomaamattomasti päätäni ja päästän koko yön kantamani tuskan valloilleen. Kyyneleiden mukana tulee viha, katkeruus ja suru. Sellainen loputon epätoivon tunne, joka jäytää sisimmässäni vielä silloinkin, kun Matias vetää makuupussinsa vetoketjun auki ja toivottaa mulle hyvät huomenet, enkä mä kykene vastaamaan sen hymyyn. 

Viimeinen vaellusosuus menee sumussa. Kuljen porukan perimmäisenä ja sanon haluavani nauttia rauhassa maisemista. Muille selitys menee läpi, mutta Julle vilkaisee mua kerran ja kohottaa kulmiaan. Anna mun hetki kuvitella, ettei tää kaikki koskaan pääty, yritän viestittää sille sanoitta. 

Lili, sä tiedät, ettei sellaista maailmaa ole olemassa, se tuntuu sanovan takaisin. 

Nielaisen ja kumarrun sitomaan kengännauhoja, joissa ei ole mitään vikaa. Kun viimein kohottaudun ylös, Julle on jo hävinnyt mutkan taakse muiden perään. 

Rinkka hiertää hartioita ja tuntuu jokaisella askeleelta kuin se olisi täynnä tiiliskiviä. Annan itseni velloa ajatuksessa, että olen ansainnut kaiken sen fyysisen kivun. Ainakin se jättää päässäni tilaa keskittyä vain siihen, miten selviydyn parkkipaikalle asti. Ja kun viimein polun päässä näkyy hahmoja, jotka makaavat maassa rinkka tyynynään, annan muiden luulla märkien poskien tarkoittavan hetki sitten vuodatettuja onnenkyyneleitä. Vain Jullen tietäväinen katse muistuttaa siitä, etten voi salata siltä niiden oikeaa alkuperää. 

varjele kaikelta pahalta #79

Herään keskellä yötä siihen, että mua palelee. Kamiinassa rätissyt tuli on hiipunut enää vaivoin kyteville hiilloksille. Kipinävuorossa ollut Julle näyttää nukkuvan seinää vasten makuupussiin kääriytyneenä. Se on niin lopen uupuneen oloinen, että mä en raaski herättää sitä. Pujahdan vain ulos omasta makuupussistani ja raahaudun kamiinan luo, jonka vieressä on vielä illalla valmiiksi hakattuja halkoja. Avaan lasisen luukun ja työnnän pari klapia sisään. Joudun puhaltamaan useita kertoja ennen kuin tuli kunnolla syttyy ja uskallan taas laittaa luukun kiinni.

Katselen puisella laverilla makaavia hahmoja ja mietin, miten kiitollinen olen siitä, että olen täällä juuri heidän kanssaan. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, kun istuin hämyisen baarin pöydässä Jullen kanssa ja kuuntelin sen kännistä örvellystä. Tai kun Matias ilmestyi paikalle ja tarjosi mulle kyytiä kotiin. Tai kun odotin bussipysäkillä autoa, jonka en koskaan uskonut tulevan.

Kosteus leviää silmiini ja yritän vaivihkaa pyyhkiä niitä paidan hihaan, kun Julle liikahtelee levottomasti muutaman metrin päässä.

Olen väsynyt pidättelemään kyyneleitä. Väsynyt taistelemaan ajatuksiani vastaan, jotka hokevat, että tämän talven jälkeen mikään ei ole ennallaan.

Itku ravistelee kehoa. Tärisen, vaikka tupaan on laskeutunut lämpö ja kamiina hohkaa kuumana vieressäni.

Tulevaisuudessa on toivon rippeitä, mutta niiden rinnalle on sekoittunut sydäntä raastava huoli, että mitään tällaista ei enää koskaan ole.

Pakotan itseni nousemaan ja haen samalla katseellani takkia, jonka luulen lojuvan jossain ulko-oven lähettyvillä. Siellä se makaa kasan päällimmäisenä. Nappaan siitä kiinni ja sujautan sen ylleni. Kengät ovat vielä märät ja pohjalliset ovat kuivumassa kamiinan lämmössä, joten sujautan jalat Matiaksen lämpimiin saappaisiin ja astun ovesta ulos kirpeään pakkasyöhön.

Tähdet ovat piilossa pilviverhon takana, mutta lumisade on lakannut. Tarvon hangessa eteenpäin ja jään hengittelemään metsänreunaan. En uskalla mennä pidemmälle, vaikka en uskokaan, että törmäisin täällä susiin. Jotain itsesuojeluvaistoa on sentään vielä olemassa.

- Arvasin, ettei kukaan muu palelluttaisi itseään täällä pakkasessa, Jullen ääni sanoo hiljaa vieressäni ja siinä on jotain sellaista lempeyttä, jota en ole koskaan aiemmin kuullut.

- En saanut unta, vastaan, kun tiedän, että se kaipaa selitystä.

Mulla ei ole voimia sanoa enempää.

- Tiedätkö mitä Lili? Mä luulen, että nyt ois oikea aika olla viimein rehellinen. Sano ihan suoraan, että mikä mättää.

Jullen ääni ei ole vaativa, mutta tiedän, ettei pakoreittiä enää ole.

Hengitän pari kertaa syvään ja pohdin, miten aloittaisin kertomaan jotakin niin sekavaa ja samaan aikaan syvältä sisimmästä kumpuavaa.

- Mä en lupaa, että sä ymmärtäisit tästä puoliakaan, joten pahoittelut jo etukäteen, sanon ja vilkaisen Jullea, joka vain nyökkää jatkamaan.

- Kun äiti kuoli, mun maailma hajosi kahtia. Oli elämä ennen äidin kuolemaa ja elämä ilman äitiä. Tuntu, että en selviäis siitä koskaan. Että se Lilian, joka olin ollut, oli kadonnut pysyvästi. Se osa mua, joka ei vielä tiennyt, että kukaan ei pysyisi täällä ikuisesti. Lapsena ajattelin, että sitten kun vanhenisin, äiti ja isä olisivat yhä täällä. Että mun ei tarvitsisi koskaan jäädä yksin.

Pidin hetken taukoa ja yritin samalla nielaista kurkkuuni noussutta palaa pois.

- Äidin kuoleman jälkeen hoin itselleni, että isä oli yhä täällä. Se pitäisi musta huolen. Mutta sitten isäkin vietiin multa pois. Aloin ajatella, että ei kannattanut rakastaa ketään sillä kuitenkin joutuisin luopumaan kaikista niistä ihmisistä, joista välitin eniten. Ja silloin mä työnsin Matiaksen mun elämästä pois.

Jullen katse kohtaa omani ja sen silmissä häilähtää ripaus myötätuntoa. Ihan kuin se olisi sanonut, että jos sä alat vajota liian syvälle, lupaan kiskoa sut vaikka väkisin pintaan.

Ja jostain syystä olisin halunnut osata kertoa sille, miten paljon arvostin sen läsnäoloa.

- Mä olen alkanut viime aikoina tajuamaan, että mun elämässä on liian monta ihmistä, jotka pelkään menettäväni. Mä olen päästänyt liian monta ihmistä niin lähelle, että jos yhdellekään niistä kävis jotain. Jos yksikään jättäis tämän maailman...

Kyyneleet valuvat poskilleni.

- Mä en kestäis sitä. Menisin ihan hajalle. Ja mä pelkään, että mua ei enää voisi korjata...

Julle ei sano hetkeen sanaakaan. Se vain seisoo polvia myöten hangessa ja tuijottelee jonnekin kaukaisuuteen ennen kuin kääntää katseensa jälleen muhun.

- Joskus musta tuntuu, että sä olet lasia ja joku voisi tahtoessaan hajottaa sut. Ja se pelottaa mua. Pelottaa melkein enemmän kuin mikään, mitä mulle itselleni voisi käydä. Sä olet Lili käynyt niin vaikeita hetkiä läpi, että välillä mä kysyn itseltäni, miten kukaan voi kantaa tuollaista taakkaa ja silti olla yhä täällä. Toisinaan kun sä hymyilet ja koko huone tuntuu silloin valaistuvan, pystyn uskomaan, että jonain päivänä sen hymyn takana ei ole niin paljon tuskaa.

Jullen peukalo pyyhkii kyyneleen, joka on alkanut valua poskeani pitkin.

Se on pelkkä hipaisu, mutta siinä on niin paljon hellyyttä, että tunnen lämmön väreilevän kehossani.

- Lili... Maailmassa on paljon pahoja asioita, eikä ne koskaan täysin katoa. Mutta sen lisäksi on vielä enemmän hyvää. Mitä jos me uskottais siihen, että hyvä voi voittaa pahan. Että kun sä välität jostain ihmisestä, se merkitsee vielä enemmän silloinkin, kun se on siirtynyt tämän ajan tuolle puolen. Välittäminen pitää meidät hengissä. Se ajaa meidät tekemään asioita, joihin me ei edes uskottais kykenevämme. Vaikka särkynyt maljakko liimattais kuinka taitavasti, ei ne säröt koskaan katoa, mutta se liima auttaa pitämään ne palat koossa. Vaikka susta ei Lili koskaan enää tulis täysin sitä samaa pientä tyttöä, joka olit ennen sun vanhempien kuolemaa, osa sitä on yhä sussa. Ja mä uskon, että sä löydät sen vielä. Löydät sen puuttuvan palan, joka voidaan liimata takaisin paikalleen.

Jossain syvällä sisimmässä tiedän, että Julle puhuu totta, mutta mun on silti vaikea uskoa sen sanoja. 

- Joskus mä olin ihan varma, että mun ja Matiaksen tiet on risteytynyt niin kauas toisistaan, että me ei voida enää löytää toisiamme. Ja jos mä olen ihan täysin rehellinen niin se sama ajatus pelottaa mua edelleen. Tavallaan mikään ei ole vialla, mutta silti mulla on sellainen olo, että jokin on pielessä. Mä olen tähän asti ajatellut, että se johtuu musta, koska olen ollut niin pitkään hajalla, mutta enää mä en ole varma siitäkään. Julle mitä mä teen? Mitä jos on virhe mennä naimisiin Matiaksen kanssa. Entä jos musta ei vain ole siihen?

Julle puistelee lumet korkean kuusen alaoksilta ja vetää takkia tiukemmin ympärilleen. 

- Mä olen vähän huono neuvomaan tällaisissa asioissa. Mä en ole koskaan ollut menossa naimisiin kenenkään kanssa. Seurustelustakin mulla on kokemusta vain sen verran, mitä nyt nuorempana sekoiltiin. Ei se seurustelu silloin tähdännyt mihinkään. Tärkeintä oli se, että pystyi sanomaan kavereille, että mullakin on joku, se sanoo, huokaisee syvään ja jatkaa sitten - Ehkä mä haluaisin sanoa edes sen, että jos koskaan kumpikaan teistä päätyis sellaiseen ajatukseen, että päätätte luopua yhteisestä elämästä niin se ei ole teidän kummankaan vika. Silläkin ois kaikesta huolimatta joku syvempi tarkoitus. Taivaan Isä ei tee virheitä. 

Jullen sanat herättävät mussa jonkin uuden ja oudon häilyvän tunteen. Jonkin sellaisen syvemmän luottamuksen, että ei tässä tarvitse yksin pärjätä. Taivaan Isä kantaa käsissään. 

siivet kantavat

keväällä luulin, ettei minua kiinnostavia töitä tulisi.
en pääsisi mihinkään.
en pärjäisi. en osaisi.
päädyin lopulta töihin lastensuojeluun, josta olin haaveillut pitkään.
kohtasin nuoria, joiden elämässä oli inhimillisesti epäreilut lähtökohdat.
näin pahoinvointia, itsetuhoisuutta ja toiveen siitä, että kuolema toisi sen ratkaisun sille kaikelle.
mutta näin myös onnistumisia, luottamusta tulevaan ja haaveita, jotka voisivat hyvin jonain päivänä olla totta.

terapia on kasvattanut minulle vahvemmat siivet.
hetkittäin uskallan ajatella, että ehkä vielä joskus olen vähemmän rikki kuin nyt.
että ne siivet kantavat korkeammalle kuin vielä milloinkaan.

kirjoittaessani viimeistä lukua huomisen laulu-kirjaan, yksi toinenkin pitkäaikainen haave toteutui.
minusta tuli kirjailija kaikkien näiden vuosien jälkeen.
ja siinä samalla täytin lupauksen, jonka olin tehnyt itselleni vuosia sitten.
että se käsikirjoitus, jota raapustin käsin koulusta otetuille konseptipapereille, päätyisi vielä joskus kansien väliin.

tänään sain soiton, että minut oli valittu uuteen työhön.
kohtaamaan nuoria, joilla on huolta omasta tai läheisen jaksamisesta.
toivon, että osaan antaa heille eväitä elämään, jotta heidänkin haaveensa voisivat nähdä päivänvalon.