varjele kaikelta pahalta #78

Taivas väreili tähtimeren loisteessa. Metsä oli pilkkopimeä, mutta kuun luoma silta jätti hankeen kuin reitin, jota pitkin olisi voinut kulkea sitä kohti. Julle oli pysähtynyt joukon etummaisena, laskenut rinkkansa alas, kaatunut selkä edellä pehmeään lumikinokseen ja jäänyt makaamaan siihen. Ja muut olivat seuranneet sen esimerkkiä perässä. Oli aavemaisen hiljaista ja vain hengityksen tuomat huurteiset höyryt pakkasilmaa vasten muistuttivat, että jokin häiritsi yön levollista tunnelmaa.

Matiaksen käsi hipaisi omaani kuin varmistaakseen, että olin yhä siinä. Enkä kyennyt vastaamaan sillä jokin riipaiseva tunne mahanpohjalla sai mut räpyttelemään silmiin kihonneita kyyneliä tuijottaesssani tähtikuviota suoraan yläpuolellani.

Kassiopeia.

Viisi kirkasta pistettä tummaa yötaivasta vasten. Viisi vierelläni kulkevaa ihmistä, joista oli tullut näiden vuosien varrella perheeni. Ja jostain syystä pelkäsin, että se kaikki voisi vielä särkyä.

Vilkaisin oikealla puolellani makaavaa hahmoa, joka oli kääntynyt katsomaan mua.

Aada kallisti päätään ja tuntui kuin se olisi kysynyt - onko kaikki okei? Ja mä sain vaivoin nyökättyä sille takaisin, että kyllä mä olin, vaikka sisimmässä vellova suru oli ottanut mut valtaansa.

Severi oli viimein se, joka rikkoi hiljaisuuden. Se nousi istumaan, hengitti hetken syvään ja sanoi sitten meidän kaikkien puolesta, että oli aika jatkaa matkaa.

- Mä olisin hetken päästä kaivanut makuupussin esiin ja jäänyt tähän yöksi, kun näytti, että te kaikki jäädyitte sinne hankeen kiinni, Julle sanoi ja virnisti perään.

Pyöräytin silmiä ja tuhahdin sen suuntaan.

- Älä viitsi asettaa itseäsi ylemmäksi. Tää koko homma oli sun idea, vaikka ei siinä, kyllä mä pidän tähdistä ja teistäkin. Tai, no tuon kommentin jälkeen ehkä vielä hitusen susta, Julius.

Maiju oli jo hilannut rinkan selkäänsä ja katseli nyt Jullea, josta näki, että sen olisi tehnyt mieli kuitata jotain sille takaisin, mutta Severi oli laskenut käden varoittavasti sen olkapäälle, joten Julle pysyi hiljaa.

Olisin nauranut ääneen, mutta pihahdustakaan ei tullut. Kerrankin Julle sai maistaa omaa lääkettään.

- Mä alan pikkuhiljaa uskoa, että kun tästä reissusta kotiudun niin mua ei hetkeen näy missään. Tarvitsen ainakin viikon hermoloman tästä porukasta, Matias mutisi, mutta sen äänestä kuulsi nauru.

- No niin. Nyt tää taas alkaa. Yllättyikö kukaan?

Aada oli nostanut kätensä ylös kuin sovinnon merkiksi, mutta senkin suupielet nykivät.

Nousin hitaasti ylös. Kyyneleet olivat kuivuneet takin kaulukseen, mutta ympäristö näytti vielä sumealta. Matias oli hävinnyt Severin perään vedenheittoreissulle ja Aada ja Maiju olivat syventyneet keskusteluun selkä muhun päin.

Nieleksytti. Möykky rinnassa tuntui kasvavan. Se puristi jo jokaisella sisäänhengityksellä.

- Lili? Jullen ääni oli niin hiljainen, että se melkein hukkui Aadan ja Maijun puheen alle.

Mä en vastannut. En vain pystynyt.

Julle harppoi ne vaivaiset metrit mun luo ja kiersi kädet mun ympärille.

- Hengitä, jooko?

Sen äänessä oli ripaus huolta.

Ja se jos jokin avasi viimein padot mun sisältä. Itku vavisutti koko kehoa, kun painoin pääni sen olkapäätä vasten ja annoin kaiken kivun vyöryä ylitseni.

Hetken päästä tunsin kahden muun painautuvan mua vasten ja rutistatavan koko painollaan. Ja siitä ei mennyt kauaa, kun vielä neljät kädet etsivät paikkansa porukan ympäriltä.

Olimme siinä niin kauan, että itku tyyntyi ja hengitykseni oli tasaantunut. Muut siirtyivät kauemmaksi ja jättivät mut ja Matiaksen kahden.

- Anteeksi, Matias kuiskasi pyyhkiessään viimeiset kosteat juovat kasvoiltani.

- Ei Matias, ei sun tarvitse pyytää anteeksi, vastasin sille ja annoin katseeni eksyä sen silmiin, jotka tuntuivat värähtelevän jonkin suuremman voiman vuoksi.

- Mä en huomannut, että sulla oli paha olla, se sanoi ja näin sen hartioiden lysähtävän hitusen.

- Silti, sanoin ja jatkoin sitten - Ei se johtunut susta.

Matiaksen ripsiin oli takertunut jäinen kide. Oli alkanut sataa lunta.

- Musta tuntuu aina vaan niin pahalta, jos nään, että sulla ei oo kaikki hyvin, se sanoi ja huokaisi syvään.

- Eikä sekään ole musta kivaa. Mutta en kyllä voi väittää, etteikö se kuuluis tähän kaikkeen, kun välittää jostain ihmisestä niin paljon, että sydämeen sattuu jo ajatuskin, mitä kaikkea toinen voi tuntea, sanoin ja annoin itselleni luvan käpertyä sen toppatakkia vasten.

- Voi pahus, Matias sanoi, vilkaisi taaempana seisoskelevaa porukkaa ja jatkoi - Ne taitaa jo odottaa meitä.

Katselin lumisateen läpi neljää hahmoa, joista yksi mustiin pukeutunut huitoi käsillään meitä kohti.

- No, ei anneta niiden odottaa, sanoin ja päästin haluttomasti Matiaksesta irti.

- Ne alkaa vielä kuittailla, että miksi me ei menty jo aiemmin naimisiin, se sanoi ja hymynkare sai sen koko kasvot hehkumaan.

- Joko sua kaduttaa, että lupasit jaksaa talven yli? kysyin siltä, kun olimme nostaneet rinkat selkään ja lähteneet tarpomaan hangessa muiden luo.

- Ei, se vastasi ja jatkoi - Entä sua?

Pudistin päätäni.

Vaikka hetkittäin seurustelu oli tuntunut rankalta ja oli ollut vaikea luottaa siihen, että evankeliumi hoiti kipeitäkin asioita, en olisi halunnut kiirehtiä naimisiin. Tätä aikaa ei saisi enää koskaan takaisin.

- Jatketaanko matkaa? Severi kysyi, kun saavuimme sen rinnalle.

- Pakkohan se on. Onneksi enää vaivaiset pari kilsaa, Matias vastasi ja sytytti otsalampun katsoakseen karttaa.

Lumisade oli muuttunut niin sankaksi, että välillä näki paremmin kulkea ilman valoa. Seurasin vain edessä tarpovan Maijun selkää ja toivoin, että majapaikassa oleva kamiina alkaisi nopeasti lämmittää, jotta kohmeessa olevat vaatteet kerkeisivät yön aikana sulaa ja kuivua.

varjele kaikelta pahalta #77

Lokakuu yllätti koleudellaan niin kuin joka ikinen vuosi aiemmin. Tuuli riepotteli puista pudonneita lehtiä katujen yllä ja saderintamat olivat enemmän tuttu kuin harvinainen näky, jos sattui katsomaan ikkunasta ulos.

Alkuviikko oli kulunut soitellessa pappeja läpi. Osalla oli kesä täyttynyt jo hyvissä ajoin rippikouluista, osalla matkan pituus ja majoituksen järjestäminen olivat nousseet esteeksi. Mua tilanne stressasi, Matiasta ei tuntunut papin puuttuminen hetkauttavan. Se oli muutenkin ottanut rennomman suhtautumisen hääjärjestelyiden suhteen, eikä se toisaalta kyllä yllättänyt mua. Sille ei ollut väliä missä kirkossa meidät vihittäisiin tai minkälaisia koristeita juhlatilassa tulisi olemaan. Lähinnä sitä kiinnosti vieraat, joita me oltiin alustavasti jo keretty miettiä. Lista tosin tuntui pidentyvän päivä päivältä, eikä meillä ollut mitenkään mahdollista pyytää reilua sataa viittäkymmentä ihmistä. Olisi pakko pystyä karsimaan jostakin päästä.

Valutin veden ämpäriin ja lorautin yleispesuainetta sekaan. Kämppä kaipasi siivousta ja mun mieli järjestystä sen kaiken kaaoksen keskellä. Nappasin siivouskaapista luutun ja pudotin sen ämpäriin. Sitten puristelin siitä ylimääräiset vedet ja aloin hommiin. Pölyt saivat kyytiä, samoin mehutahrat, jotka huomasin keittiön lattiassa. Cd-soittimessa pyöri Pietarin oratorio. Sanat olin ajansaatossa oppinut muistamaan ulkoa. Se oli yksi harvoja levyjä, joista isä oli todella pitänyt.

Olin niin vauhdikas, että en edes kuullut ulko-oven käyvän ja askelten siirtyvän ovensuuhun. Lauloin vain antaumuksella mukana sitä kohtaa, missä Pietari alkoi vajota veteen ja huusi hädissään apua Jeesukselta.

- Onko tää joku häiden yllätysnumero?

Käännyin ja näin Matiaksen virnuilevan ovensuussa.

- Sinä senkin!.. vastasin sille muka raivoissani.

Poimin rätin sankosta ja tähtäsin sillä Matiasta, joka kerkesi juuri ja juuri pois alta. Rätti osui sen sijaan seinään, josta se valui lattialle ja jätti perässään vesinoron.

Matias nosti rätin, pudotti sen ohimennessään takaisin sankoon ja kaappasi mut tiukasti syliinsä.

- Ootko sä ihan varma, ettet halua esiintyä? se kysyi kuiskaten korvaani, mikä sai mun kehon värähtämään kutituksesta.

- Sä tiedät varsin hyvin, että mä vihaan esiintymistä, sanoin sille ja yritin samalla vääntäytyä irti sen otteesta.

- Sä häiritset mun siivousta, jatkoin, kun se ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen.

- Lili, odota vähän. Mulla on sellainen olo, että voisin vaan olla tässä koko loppuelämän.

Mahanpohjassa muljahti. Kyllä muistakin oli ihana olla toisen lähellä. Toisinaan liiankin. Joskus oli tuntunut siltä kuin mun sisällä olisi roihunnut liekit, jotka kasvoivat sitä suuremmiksi, mitä pidempään toisen lähellä oli. Ja tulella oli vaarallista leikkiä. Niin isä oli lapsuudessa opettanut.

- Matias, sä tiedät, että nyt on parempi, jos mä vaan jatkan siivoamista, sanoin sille hiljaa ja toivoin samalla, että elämä ennen avioliittoa ei muuttuisi sietämättömäksi.

Matias päästi irti. Se loi vielä yhden kaipaavan katseen muhun ennen kuin se tarttui lattialla lojuvaan imuriin ja alkoi vetää johtoa, jotta sai työnnettyä pistokkeen seinään.

- Jatka keittiöstä. Kerkesin jo imuroida olkkarin ja eteisen, sanoin sille ja aloin puristaa ylimääräisiä vesiä luutusta.

Kohta imurin äänet peittivät alleen soittimessa olevan levyn sävelet ja oma mieleni tyhjeni hetki sitten siellä kaihertaneista ajatuksista.

Valo hiipi huoneeseen verhojen välistä ja vei aamuhämärän mennessään. Olin rampannut yön keittiössä juomassa vettä ja siitä hetken päästä vessassa, kun oli tuntunut, että uni ei millään tulisi. Vuoroin oli ollut kuuma tai jalat olivat olleet levottomat, eikä missään asennossa ollut pystynyt rauhoittumaan. Terapeutti oli puhunut, että kannattaisi siinä tapauksessa nousta ylös ja palata sänkyyn vasta sitten, kun alkaisi kunnolla väsyttämään, ja että voisi yrittää ajatella, ettei se haitannut, vaikka ei saisi nukuttua. Yhden päivän jaksaisi ilman untakin ja töiden jälkeen voisi levätä ottamalla päiväunet.

Mua oli stressannut. Stressannut koko naimisiin meno. Se, että mitä kaikkea pitäisi vielä järjestää ja hankkia. Mutta vielä sitäkin enemmän olin pohtinut sitä, että mistä mä voisin ikinä tietää, että mun ja Matiaksen kuuluikin elää toistemme rinnalla.

Kyllä kaikki järjestyy, ja ei taivaan Isä anna meidän astella alttarille, jos se ei ole tarkoittanut niin, olin hokenut itselleni.

Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos olisi pystynyt suhtautumaan kaikkeen yhtä leppoisasti ja luottavaisin mielin kuin Matias. Se oli aina osannut paremmin elää hetkessä ja olla murehtimatta liikaa tulevaa.

Nousin ylös ja vilkaisin jakkaralla olevaa puhelinta, joka ilmoitti akun olevan loppumaisillaan. Kaivelin laturin työpöydän laatikosta ja tungin sen piuhan puhelimeen kiinni. Sitten kääriydyin pörröiseen aamutakkiin ja raahauduin vessaan pesemään hampaita.

Peilikuvan hahmo näytti väsyneeltä. Hiukset olivat pörrössä ja silmien alla oli varjot. Naurahdin ilmeelleni ja toivoin sydämeni pohjasta, että töissä ei olisi mitään ihmeellistä.

ajatuksia lapsettomuudesta

Kun nuorempana kerroin mummolleni, etten koskaan haluaisi lapsia, sain vastaukseksi, ettei sellaista kannattanut toivoa sillä jos mieleni muuttuisikin, taivaan Isä muistaisi ajatukseni ja saattaisi olla siunaamatta lapsia elämääni.

Ajatus äitiydestä on aaltoillut läpi elämän. Olen kipuillut siihen liittyvien asioiden kanssa niin pitkään, etten enää edes muista milloin siitä tuli niin vaikea aihe itselleni. Muistan lapsuuden kauhukuvat synnytyksistä, joissa jouduttaisiin valitsemaan lapsen tai äidin henki, kun molempia ei olisi mahdollista pelastaa. En tiedä, mistä ajatus on pesiytynyt päähäni sillä kukaan lähipiiristäni ei ole käynyt läpi tällaista. Ehkä osansa tähän kaikkeen on tehnyt pienen tytön mukanaan kantama kuolemaan liittyvä trauma, kun pikkuveli laskettiin valkoisessa arkussa hautausmaan multiin.

Kun ensimmäistä kertaa yksi ystävistäni tuli käymään lapsensa kanssa kämpälläni muutamia vuosia sitten, koin hämmentävää ristiriitaisuutta, kun eri elämäntilanteemme tuntuivat vievän häntä kauemmaksi minusta. Minun oli vaikea iloita toisen sylissä makaavasta lapsesta, vaikka näinkin, miten onnelliseksi se teki ystäväni.

En tiedä oliko se kipua siitä, että itselläni oli seurustelusuhteen päättyminen takana ja pelkäsin, ettei tulevaisuudessa rinnallani kulkisi edes toista ihmistä.

On ollut myös vaikeaa yhtyä joidenkin ystävieni toiveisiin tai unelmiin suurperheestä, kauniista raskausvatsoista ja pienistä vastasyntyneistä tuhisemassa vieressä, kun oma pelko äitiydestä on tuntunut vähintään Mount Everestin korkuisen vuoren ylittämiseltä silmät sidottuina ja takaperin.

Vaikka takana on vuosi psykoterapiaa ja ympärilläni kaikki mahdolliset tuki- ja turvaverkot, en ole päässyt siitä ajatuksesta eroon, että tästä aiheesta on toisinaan vaikeaa puhua ääneen, kun tuntuu, että saattaa tulla liian helposti väärinymmärretyksi.

On riipaiseva tunne samaan aikaan toivoa, että saisi kokea äitiyden ja vanhemmuuden, ja kuitenkin pelätä sitä niin paljon, että ajatus kaksin vanhoiksi elämisestä tuntuu hetkittäin jopa lohdulliselta.

Välillä tuntuu, että kaikki ympärilläni ovat saamassa lapsia tai ovat jo perheellisiä. Silloin pysähdyn miettimään, miten sekin pelottaa, ettei lapsia itselle syntyisikään. Mitä jos minun ei ole koskaan mahdollista tulla raskaaksi.

Toivon, että meihin lapsettomiin aviopareihin suhtauduttaisiin neutraalisti sillä en ainakaan omalla kohdallani kaipaa läheisten lohdutukseksi tarkoitettuja lauseita siitä, että kyllä me vielä saamme lapsen tai myöskään kaipaa kyselyitä siitä, onko lapsi mahdollisesti jossakin vaiheessa tulossa. On parasta antaa jokaisen itse kertoa se mitä on kerrottavaa juuri sillä tavalla kuin he sen itse parhaaksi näkevät, ja juuri niille, keille he sen haluavat jakaa.

Rukous on antanut voimia niiden hetkien keskelle, kun kuukauden odotuksen jälkeen raskaustesti on näyttänyt vain yhtä punaista viivaa tai menkat ovat alkaneet useamman päivän myöhässä ja mieleen on kerennyt pesiytyä toivo siitä, että kannan sisälläni pientä ihmettä ennenkuin raadollinen todellisuus on pudottanut maanpinnalle. Silloin, toivon vielä ollessa suurimmillaan, olen löytänyt itseni haaveilemasta, mitä kaikkea voisimme perheenä tehdä ja miten ihmeellisellä tavalla elämämme muuttuisi.

Vielä en voi tietää jääkö sylini tyhjäksi, mutta on turvallista päättää iltarukous sanoihin, että tapahtukoon taivaan Isä sinun tahtosi.

jääkö sylini tyhjäksi

kuulethan rukoukseni pienistä varpaista vierelläni,

vaikka niin monesti kipuilen,

ettei minusta ehkä kuitenkaan

ole toista suojelemaan tai rakastamaan

näithän sydämeeni,

miten lapsena sen valtasi katkeruus,

kun annoit enkeleittesi kantaa pois veljeni

tiesithän, että silloin aloin pelätä lasteni kuolemaa,

joiden en toivonut syntyvän tähän maailmaan

sillä uskoin, etten olisi koskaan valmis heistä luopumaan

jääthän silloinkin rinnalleni kulkemaan,

kun tuntuu, etten pystyisi äidiksi kasvamaan

ja lupaathan,

että luot pienoisen sydämen sykkimään,

jos silloin saa tapahtua sinun tahtosi

kehosi on kaunis

Ala-asteella se siro, hoikka ja painokäyrän alapuolella kulkeva minä, sai usein kuulla, miten mun vatsalihakset näkyy ja että mun kroppa näyttää hyvältä.

Tunsin mun kehon omaksi. Mulla oli hyvä olla itseni kanssa. Mutta kaikki kuitenkin muuttui yläasteella, kun murrosiän mukanaan tuomat muutokset saivat mun painon nousemaan ja reidet kasvamaan. Puntarilla käynti alkoi ahdistaa, vaikka painokäyrän mukaan sen pituisena olin ihan normaaleissa lukemissa. Läheisten ystävien kipuilut oman kehon kanssa heijastuivat siten, että rivien välistä ymmärsin myös mun olevan jotenkin vääränlainen. Aloin peitellä välitunneilla reisiä ja vatsaa käsillä. Ahdistuin vaatteista, jotka päällä vatsalla oli tilaa hengittää. Joinakin päivinä jätin ruokia syömättä ja elin pelkällä leivällä, jotta keho muuttuisi takaisin sen alakoulussa olleen tytön mittoihin.

Kun viikon syömättömyyden jälkeen koin sellaiset vatsakrampit, että pelkäsin kuolevani mahassa olevaan kasvaimeen ja äiti oli sitä mieltä, että mulle pitäisi kohta varata aika lääkärille, tajusin alkaa taas syömään ja vatsakivut hävisivät, päätin, etten enää koskaan tekisi itselleni samaa uudestaan.

Yläaste ja murrosikä jättivät kuitenkin jälkensä. Yhä edelleen kamppailen sen kanssa, että toisinaan olo omassa kropassa ahdistaa ja on vaikea löytää sellaisia vaatteita, joissa olisi hyvä olla. Tunnen surua siitä, miten monet muut käyvät elämässään läpi samankaltaisia asioita ja uskovat olevansa jotenkin vääränlaisia. Vaikka sitä ei ehkä uskoisi, lähipiirissäsi on varmasti joku sellainen, josta ulospäin tulee sellainen olo, että tuolla ei ole mitään syytä olla tyytymätön omaan ulkonäköönsä, saattaa se ihminen kuitenkin käydä sisimmässään suurta kamppailua ja kokea, että hän ei riitä itselleen. Joskus oma mieli on pahin vihollisemme. Voi kun osaisimme katsoa itseämme peilistä hyväksyvästi ja luottaa siihen, että kelpaamme juuri sellaisina kuin olemme.