torstai 28. toukokuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #23

Pelkään hyvästejä enemmän kuin mitään muuta. Se on aina jotenkin niin lopullista. Isä kuitenkin patistaa mua lähtemään, kun en meinaa päästää sen kädestä irti. 
- Lili rakas, alahan jo mennä. Sun pitää alkaa elämään omaa elämääsi. Älä minusta huoli. Kyllä minä täällä pärjään. 
Käännyn vielä ovelta vilkaisemaan sitä ja näen sen silmiin kohonneet kyyneleet. Isä esittää vahvempaa kuin se on. Syvällä sisimmässään se pelkää yhtä paljon kuin minäkin. Koskaan ei voi tietää, milloin sanotaan viimeiset sanat. Enkä haluaisi silloin olla missään muualla kuin täällä. 
Matias rutistaa mut syliinsä, kun olen vihdoin astellut sen pitkän ja valkoisen käytävän toiseen päähän ja työntynyt ovista ulos parkkipaikalle, jossa se seisoskelee odottamassa mua. 
- Sä olet ihan liian hyvä ihminen mulle, kuiskaan sille, kun se lopulta taputtaa mua hellästi olkapäälle ja irtaannumme toisistamme. 
- En mä ole sen parempi ihminen kuin kukaan muukaan, se sanoo ja vaikuttaa jotenkin vaisulta. 
Nousen autoon ja laitan penkinlämmittimen päälle. Mua palelee nykyään melkein aina. 
- Onhan sulla varmasti kaikki kamat kyydissä? Matias kysyy samalla kun ohjaa auton porteista ulos. 
- On on. Tarkistin ainakin sata kertaa. Kesällä se ei ois niin paha, mutta näin talvella ei huvita unohtaa makuupussia tai lämpökerrastoa, sanon sille ja saan sen hymyilemään. 
Maiju, Aada, Severi ja Julle tulevat toisella autolla. Musta vähän tuntuu, että se on ollut Matiaksen päätettävänä. Ja ei mulla kyllä ole siihen mitään valitettavaa. Siitä on ihan liian pitkä aika, kun olen saanut olla sen kanssa kahden kesken. 
- Sä sait töistä vapaata? Matias kysyy, kun selailen hansikaslokerossa olevia cd-levyjä. 
- No eipä niillä ollut oikeastaan vaihtoehtoja, sanon ja keskityn lukemaan kappaleiden nimiä, jotka tuntuvat kaikki olevan jollakin tavalla lapsuudesta tuttuja. 
- Miten niin?
En tiedä, mitä sanoa. 
Matias katsoo mua kysyvästi.
- Otin lopputilin, sanon ja mietin, mitenköhän Matias reagoi siihen. 
Se vaihtaa ohituskaistalta takaisin oikeanpuoleiselle kaistalle, eikä ilme sen kasvoilla värähdäkään. Siispä annan katseeni vaellella sen kasvoilla. Tavallista terävemmissä poskipäissä ja jyrkässä leukalinjassa, joka saa sen näyttämään aina jotenkin niin itsevarmalta.
- Pärjäätkö sä? se kysyy viimein. 
Hätkähdän. 
- Mitä sä meinaat?
Se laskee kätensä välissämme olevalle tasolle ja siitä huokuva lämpö saa mut hetkellisesti irti siitä kylmyydestä, joka on ottanut musta aikoja sitten vallan. 
- Että saatko sä nyt maksettua sun isän hoitokulut, lääkkeet ja oman elämisen? 
Lasken käden sen käden viereen ja silitän varovasti sen kämmenen karheaa pintaa. 
- Onko sillä jotain merkitystä sulle? kysyn. 
- Tietysti sillä on, se sanoo, katsoo mua hämmentyneenä ja jatkaa sitten - Miksi ei olisi?
- En mä tiedä. Ei mun asiat ole aiemmin hirveästi liikuttaneet ketään. 
- Lili...
Anteeksi. Mä olen niin pahoillani, etten mä osaa olla sun seurassa. Miksi tän pitää aina mennä näin. 
Matiaksen äänessä on surullinen sointi - Mä olen vain huolissani susta. 
- Ei sun tarvitse olla musta huolissaan, sanon, vaikka samaan aikaan olen varma siitä, etten enää koskaan kykene elämään ilman sitä. Ja mitä lähemmäksi jonkun ihmisen päästää, sitä suuremmaksi tuska muuttuu. Sitä kai se rakkauskin on. 
- Se vaan tarkoittaa sitä, että mä välitän susta ihan liikaa. 
- Matias Isac Leivo! Mitä sä juuri sanoit!? 
Mun tekisi mieli huutaa tai kiljua. Tai vaikka hyppiä. 
Olen varmaan tulossa hulluksi. 
Ehkä mun pitää ehdottaa Matiakselle, että me käännytään takaisin ja se vie mut jonnekin hullujen huoneelle. 
- Mä sanoin, että sä merkitset mulle enemmän kuin pitäisi.
Mun ilme on varmasti näkemisen arvoinen. Olo on kuin joku olisi lyönyt multa ilmat pois. 
- Voitko sä vielä toistaa sen kerran? kysyn niin hiljaa kuin ikinä kykenen sillä musta tuntuu, etten kohta enää pysty olemaan liikkumatta. Ja mun sydän hakkaa kovempaa kuin koskaan. 
- Sanoin, että mä tykkään susta. Vieläkö mun pitää ilmaista se jotenkin toisella tavalla? se kysyy huvittuneena. 
- Älä! sanon ja musta tuntuu, että en kohta saa enää happea. 
- Mitä nyt? se kysyy ja sen katseeseen on eksynyt ripaus surua. 
- Älä sano tuota enää ikinä uudelleen, ellet sä oikeasti tarkoita sitä... 
Ääneni on muuttunut pelkäksi kuiskaukseksi. 
Miks mun pitää pelätä tätä niin paljon. Pelätä, että jonain päivänä se sanoo, ettei ollutkaan tosissaan. Että se vain leikki mun tunteilla. Piti vähän hauskaa. 
- Kyllä mä tarkoitin sitä ihan täydestä sydämestäni. En mä sano tuollaisia asioita ihan kevyin perustein. Sitä paitsi sä olet ensimmäinen, jolle olen oikeasti ikinä halunnut sanoa noin. 
Matias puristaa käteni sen kämmenen sisään.
- Sähän olet ihan jäässä, se sanoo ja sen kasvoilla ollut suru on vaihtunut huolestuneisiin katseisiin. 
Mun kroppa alkaa tärisemään. Tunnen, miten mun huulet värisee kylmästä. 
Äänet mun ympäriltä kaikkoaa. Yhtäkkiä on aivan hiljaista.
- Ada?! 
Mikaelin ääni iskee jostain kaukaisuudesta tajuntaani. Kurottelen ääntä kohti, mutta edessäni on pelkkää pimeää. Annan sen hiljalleen keinuttaa mut syvyyksiin. Yhä syvemmälle ja syvemmälle. Eikä mulla ole enää voimia taistella sitä vastaan.
Keinun. 
Mulla on niin kevyt olo. 
Ja lämmin. 

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

tuntuu, ettei mikään riitä

Maailman hirveintä on tuntea toivoa, vaikka tietää, että tulee vaan pettymään karvaasti. Ysiluokan jälkeen oon ollut kolmessa eri koulussa, joista yksikään ei ollut se mun unelma koulu. Tiesin tasan tarkkaan, mihin tähtään ja mitä tavoittelen mun elämältä, mut siinä edessä oli pieni mutta. Tai siis ei voi oikeastaan sanoa edes, että pieni. Mä en vois opiskella ammattiin, joka on aina tuntunut kaikista omimmalta, ellen suorittais toista koulua ennen sitä. Mut mitä sitten, jos mikään ei tunnu hyvältä. Kävin mutkan lukiossa, vaihdoin amikseen ja olin amiksenkin aikana vaihtamassa alaa useampaan otteeseen. Musta tuntuu, et mun koko elämä on ollut yhtä oman paikan etsimistä. Kun tuntuu niin usein, etten kuulu minnekään tai et missään ei oo hyvä olla.

Oon ollut aina ihminen, joka yrittää ja tekee parhaansa. Oli se sitten ihmissuhteissa, koulussa tai töissä. Mun päähän on kuitenkin iskostunut yläaste ajoista lause siitä, että voisin aina olla parempi, jos vaan yrittäisin vielä enemmän. Ja onhan se tavallaan totta. Mutta usein elämäntilanne vaikuttaa ja silloin sun paras ei välttämättä riitä muille. 

Amiksen ensimmäisinä kuukausina yks opettaja sanoi mulle kahden kesken, et mun kannattais harkita lukiota. Sen mielestä kai tuhlasin mun aikaa olemalla muutaman vuoden nuorempien kans samalla luokalla, jotka oli siinä vaiheessa ainoa syy, miksi ylipäänsä jaksoin raahautua kouluun. Ja eihän se tietenkään tiennyt, että olin jo käynyt mutkan siellä ja todennut, ettei se oo mun paikka.

Toisen opintokokonaisuuden alkaessa meillä vaihtu opettajat, joista muutamasta en tykännyt henkilökohtaisesti yhtään. Toinen niistä saattoi pamauttaa kesken tunnin, ettei meistä tulis ikinä hyviä lähihoitajia. Yhdellä tunnilla olin ihan varma, etten enää kestäis sitä ja aloin ihan vakavissaan soittelemaan muihin kouluihin. Enkä tosiaan ollut ainoa, joka sitä silloin pohti.

Kolmas työharjoittelu oli paikassa, mikä ei ollut lähelläkään sitä, mitä haluaisin mun tulevaisuudessa tehdä. Mut vedin sen harkan sinnillä loppuun ja tein kaiken, mihin vain kykenin. Sain kuitenkin mun ohjaajalta palautetta, että olisin kuulemma pystynyt parempaan. Se loukkasi ja satutti syvälle. Miten kukaan voi sanoa siinä tilanteessa jollekin toiselle noin. En kuitenkaan alkanut avautumaan omista henkilökohtaisista asioista, jotka vaikutti mun jaksamiseen. En kokenut, että mun olis tarvinnut alkaa selittelemään.

Viimeisen harkan aikana mun vaari kuoli. Olin Espanjassa tuhansien kilometrien päässä kotoa ja mietin, miten ihmeessä selviäisin siitä kaikesta. Saman vuoden keväällä ukin elämä oli päättynyt. Musta tuntui, että olin ihan totaalisen rikki. Päädyin käymään harjoittelun loppuun ja pyysin lopulta vain kahta päivää vapaaksi.

Vedin koulun kahteen ja puoleen vuoteen, vaikka ensimmäinen opo, jolle asiaa ehdotin, sanoi, ettei se olis mahdollista. En kuitenkaan luovuttanut ja päädyin toisen opon luo, joka auttoi käytännön järjestelyissä ja tsemppasi mua mun tulevaisuuden haaveiden kanssa. Tein useamman kuukauden niin sanotusti kaks koulupäivää päivässä taktiikalla. Olin päivän koulussa ja illat opiskelin itsenäisiä verkkokursseja. Olin ihan äärettömän väsynyt, mutta tsemppasin itseä, ettei se kestäis loputtomiin.

Hain keväällä kouluun. Tajusin, ettei mun kouluarvosanoilla niin vain päästäkään ammattikorkeaan. Ja vaikka tiedän, että mulla on vielä mahdollisuus yrittää pääsykokeilla, mieli on aika toivoton. Tuntuu, ettei mikään riitä. Että arvosanojen perusteella mun ihmisarvo on ennemmin lähellä nollaa.

Ja vitsi, miten paljon haluaisin kirjoittaa. Kirjoittaa suoraan sielusta kaiken, mihin vain kykenen. Mutta oon huomannut, ettei ihminen kykene kaikkeen, vaikka haluaisikin. Toisinaan olo on vaan niin tyhjä. Tuntuu, etten löydä sanoja, vaikka öisin mieli kertoo mitä ihmeellisimpiä asioita ihmisistä, joiden tarinoita haluaisin päästä jakamaan. Ja on vaan niin vaikea ymmärtää, että vaikka kirjoittaminen on mulle toisinaan melkein sama asia kuin hengittäminen. En yhtäkkiä enää saakaan happea.

Oon lukenut kirjoja laidasta laitaan. Inspiroitunut niistä ja kesästä. Ollut onnellinen käsikirjoituksesta, jonka viimein sain lähetettyä kustantamon järjestämään kirjoituskilpailuun. Välillä on ollut niin turhauttavaa yrittää keskittyä kahteen asiaan samaan aikaan. Blogiin ja kirjaan. Ja ihan viimeiseksi haluan sanoa sen, miten oon niin kiitollinen kaikista kommenteista ja siitä, että luette. En kirjoittaisi tänne yhtäkään tekstiä ilman teitä. 

tiistai 26. toukokuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #22 (Matias)

Koputan muutaman kerran voimakkaasti oveen, jonka maalipinta on vuosien saatossa alkanut lohkeilemaan ja näyttää melkein siltä kuin joku olisi vetänyt siitä puukolla palasia irti. Kuuntelen, miten raskaat askeleet laahustavat ovelle ja miten ovi römähtää auki edessäni.
- Sinä?
Jullen kasvot ovat väsyneet ja toinen poski on mustelmilla. Se pyörittelee kädessään kynää ja katselee mua yllättyneenä.
- Minä, sanon yrittäen pitää ääneni tavallisen kuuloisena, vaikka todellisuudessa mieleni tekisi päästää sisälläni oleva myrsky valloilleen.
Julle nyökkää vaisuna ja kävelee edelläni olohuoneeseen, jonka yhdelle seinälle on kiinnitetty kasapäin valokuvia. Vilkaisen niitä lähempää ja tajuan niiden olevan perhealbumistamme.
Hetken ajan olen melkein varma siitä, että sisälläni särkyy jotain. Enkä todellakaan kykene ymmärtämään, miten olen joskus kuvitellut Jullen lakanneen välittämästä meistä.
Tiirailen erityisesti kuvaa, jossa istumme Jullen kanssa pienissä värikkäissä muovituoleissa syömässä vihreitä lipsejä. Ja mietin, miten en kykene muistamaan, milloin olen viimeksi nähnyt Jullen hymyilevän tuota samaa hymyä, joka saa sen kasvot loistamaan. 
- Tuo taitaa olla Pudiksen suviksista, Jullen ääni kuuluu yllättäen takaani, ja säpsähdän.
Kurkkuani kuristaa.
Ja näen silmieni edessä vilisevän muistoja niistä vuosista, kun Julle oli kadonnut ensin muilta ja lopulta itseltäänkin. Lopulta se oli ollut vain tyhjä kuori, joka ei ollut päästänyt ketään lähelleen. Ei edes mua, vaikka olimme pitäneet lapsesta asti yhtä.
- Et tainnut tulla käymään vaan kahvilla? Julle kysyy samalla kun se käärii epämääräisen näköistä sätkää keittiön lavuaarin vieressä.
- En, sanon hiljaa ja sisälläni kasvanut suru on päästä valloilleen.
- Sä se et taida polttaa edelleenkään? Julle ennemmin toteaa kuin kysyy. 
- Ei oo ollut tarvetta, huokaisen.
- Ja kotona sama rumba niin kuin aina ennenkin?
Nyökkään ja Julle kääntyy katsomaan ulos. 
Nieleskelen.
Oksennuksen maku käy kurkussa.
Ehkä olen sittenkin vain kuvitellut. 
Mitä hullua mä täällä oikeastaan edes teen. 
- Löikö isä sua koskaan?
Ja sitten ne sanat on sanottu. Ne jäävät roikkumaan ilmaan väliimme.
Julle on pitkään hiljaa. Niin pitkään, että alan jo epäilemään, ettei se ole edes kuullut koko kysymystä.
- Ennemminkin vois kysyä, et milloin se ei lyönyt.
En kykene sanomaan sanaakaan. En, vaikka lapsuuteni onnellisimmat muistot murenevat hiljalleen sisälläni.
- Onko se sitten lyönyt suakin? Julle kysyy lopulta ja katsoo mua pitkään.
Käännyn selkä sitä kohti ja nostan t-paidan helman ylös.
- Ei paska!
Jullen ääni kaikuu pienessä kaksiossa.
- Ja sä et ole tietenkään sanonut äidille mitään? se vielä jatkaa. 
- Kerroitko itse? kysyn vuorostaan siltä. 
- En hullussa, se sanoo ja vetää hönkäykset sätkästä. 
- Sä lähdit isän takia. Eikö niin? Lähdit, koska se löi. Koska sä et halunnut satuttaa äitiä. Etkä meitä muita. 
Äänessäni ei ole lainkaan voimaa.
Julle ei sano mitään. Eikä sen oikeastaan edes tarvitse.
- Ja sitten kun sä et enää ollut kotona, isän piti löytää joku toinen keneen purkaa se kaikki.
Jullen silmissä kiiltelee.
- Mä ajattelin, että pelastan kaikki, kun lähden. Sitä se isäkin mulle toitotti. Että teen teille kaikille palveluksen, jos jätän teidät rauhaan. Kun mä en kuulemma ollut sellainen poika, mitä se oli toivonut. Eikä mulla käynyt mielen vieressäkään, että se voisi tehdä niin muillekin. Luulin, että olin jotenkin sen mielestä viallinen, se sanoo ja puristaa huomaamattaan sormiaan nyrkkin. 
Olemme siinä pitkään. Aurinko katoaa pilvimassan taakse ja taivaalta alkaa pudota vettä. 
Lopulta Julle napsauttaa kahvinkeittimen päälle ja istumme sen pienen pyöreän pöydän ääreen samalla kun vajoamme kumpikin omiin ajatuksiimme. 
Jos mä olisin tiennyt, olisin tehnyt jotain. 
Mutta mitä luultavimmin en olisi tehnyt mitään. Ja todennäköisesti olisin vain ollut Jullen tilalla.
Yhtäkkiä alan ymmärtämään sitä ihmisenä paljon paremmin. 
Ei se valinnut elää näin. Se pakotettiin olemaan jotain, mitä se ei halunnut olla. 
Ja se pieni ymmärryksen siemen on saada mut kyyneliin. 

perjantai 22. toukokuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #21

Kapeat sormet puristavat peitonreunaa tiukasti. Siirrän jakkaran isän sängyn viereen ja tartun käteen, joka on lämmin. Silmät ovat painuneet kiinni. Keho nousee ja laskee hengityksen tahtiin.
Silitän hiljaa isän käden rosoista pintaa. Vuodet ovat jättäneet jälkensä. Jokainen takana oleva päivä on eletty nuiden käsien kautta. Isä on ollut aina kova tekemään töitä, ja olenkin usein ajatellut, että kun isästä aika jättäisi, se lähtisi varmaan saappaat jalassa.
Tiedän, ettei isä herää vielä pitkään aikaan. Käytävällä vastaan tullut hoitaja oli sanonut, että isä on nyt kovissa lääkkeissä. Että on tärkeää, että se saa nyt levättyä.
En ole ikinä nukkunut kotona ilman isää. Enkä siksi tiedä, miten tulen pärjäämään. Kukaan ei osaa sanoa, milloin isä pääsee kotiin. Ja vaikka en haluaisikaan sanoa sitä ääneen, on sekin mahdollisuus, ettei isä enää ikinä palaa.
Kyyneleet kastelevat paidankauluksen. Päästän hetkellisesti kädestä irti ja nousen hakemaan käsipaperia, johon pyyhin kasvoni.
Isä älä jätä mua.
Katson piuhoja, jotka kulkevat sängyn laitaa pitkin. Miten monta johtoa tarvitaan pitämään yksi ihminen hengissä.
En haluaisi ajatella, miten paljon isällä on varmasti ollut kipuja ennen tätä. Isä on kerta sellainen ihminen, joka ei ikinä valita mistään.
Voi kun se olisi edes sanonut jotain.
Istun vielä hetkeksi isän lähelle ja yritän saada iskostettua ne kasvot niin tarkkaan mieleeni, etten vain ikinä unohtaisi, miltä ne näyttävät.
Muistan äidin sanoneen, että näytin sen mielestä enemmän isältä kuin siltä. Ja kuulemma meissä on myös jotain samaa jääräpäisyyttä. Emme kuulemma luovuta helposti. Enkä voi kun rukoilla, että se sama Taivaan Isä, johon Matias uskoo, varjelisi myös isää. Varjelisi kaikelta pahalta. 

perjantai 15. toukokuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #20 (Matias)

- Matias menetkö avaamaan? äiti huikkaa samalla, kun kantaa ohitseni painavaa pyykkikoria, joka on täynnä märkiä vaatteita. 
Nousen hitaasti ylös sohvalta ja työnnän puhelimen taskuuni samalla kun painelen eteiseen. 
Kukakohan siellä on tähän aikaan illasta. 
Yksi raivostuttavimmista asioista on se, ettei kotimme ovesta näe ulos. Olen aina sanonut porukoille, että meille pitäisi hankkia ovisilmä. Mistä sitä tietää, jos siellä on vastassa murhaaja. En oikeastaan osaisi edes yllättyä, jos niin kävisi. Jullen jengin on varmasti helppo löytää meidät halutessaan. Olenkin joskus pitänyt siitä Jullelle kunnon luennon, että vaarantaessaan oman henkensä, se vaarantaa siinä sivussa koko perheen. 
Väännän lukkoa ja työnnän oven auki. 
Hetken tuntuu siltä kuin joku vetäisisi maton jalkojeni alta. Ja niiden muutamien sekuntien aikana toivon, että näkisin vain pahaa unta. 
Lili seisoo portaikossa ja sen hiukset ovat valkoisten lumihiutaleiden peitossa. 
Olen melkein varma, että hengitykseni lamaantuu hetkeksi ja sydämeni lakkaa lyömästä.
- Voitko sä antaa mulle edes viisi minuuttia? Lili kysyy ja näyttää siltä, että on purskahtamaisillaan itkuun. 
Mulla tekee pahaa. Tekee pahaa nähdä kyynelten kohoavan sen silmiin. Tekee pahaa nähdä se seisomassa mun ovella pyytämässä, että mä uhraisin sille elämästäni tyyliin nanosekunnin. 
Koska kuitenkin. Sen viime tapaamisen jälkeen, olen ikävöinyt sitä enemmän kuin koskaan. Ja kai mä haluan tietää, mitä sanottavaa sillä olisi. 
- Odota niin mä käyn hakemassa autonavaimet. Saadaan sitten olla rauhassa, sanon ja jätän sen seisoskelemaan eteiseen.
Palatessani takaisin heilutellen avainnippua joudun nielaisemaan useamman kerran. Lili näyttää jotenkin niin viattomalta ja söpöltä yhtä aikaa. 
Vedettyämme auton ovet kiinni ja käynnistäessäni sen, väännän lämmöt täysille sillä huomaan Lilin tärisevän.
- Mä en usko, että sä tiedät, mutta mun isä ei ole ollut kunnossa pitkään aikaan. Se on kuitenkin tosi jääräpää, eikä suostu menemään tutkimuksiin. Oon katsonut sitä vierestä ja miettinyt, mitä mä voisin tehdä, etten menettäisi sitäkin. Isällä ei ole kauheasti säästöjä. Hyvä kun rahaa riitti jossain vaiheessa ruokaan. Sen eläkerahoilla mä en ole suostunut elämään. Etsin sitten töitä, mutta missään ei ollut paikkoja auki tai sitten ne oli sellaisia, joihin pitäisi olla joku koulutus tai työkokemusta. No sitten kaveri vinkkas, että sen tuttu voisi järkätä mulle työpaikan ja niimpä mä päädyin sinne töihin. Olen ostanut niillä rahoilla isälle lääkkeitä ja muita tarpeellisia juttuja. Joskus tuntuu, ettei sekään riitä. 
Kyyneleet purkaantuvat vuolaina puroina Lilin poskille. Joudun puristamaan käsiäni nyrkkiin, etten vaan halaisi sitä. 
Miksi mä en tiennyt. 
- Enkä mä haluaisi menettää suakin, Lili sanoo hiljaa ja alkaa sitten nikotella. 
- Et sä mua menetä, sanon niin hiljaa, etten ole varma pystyykö se kuulemaan mua. 
- Mä vaan toivoin, että mä olisin tajunnut kertoa siitä aiemmin. En mä ajatellut, että se olisi niin iso juttu. Mutta tietysti se oli. Me tullaan kuitenkin niin erilaisista lähtökohdista ja kaikkea.
Mä en mahda itselleni mitään sillä huomaan laskevani käteni Lilin käden päälle ja puristavani sitä hellästi. 
- Kaikki on ihan hyvin. Ei mitään hätää. Mä olen nyt tässä, sanon ja musta tuntuu, että yritän vakuutella sillä enemmän itseäni kuin sitä.  
Lili nyökkää hitaasti.
- Sä olet nyt tässä ja mä uskon sua. Eikö me olla kuitenkin voiton puolella? kysyn.
Toivon koko sydämestäni, että näkisin sen hymyilevän. Mulla on ollut ihan järjetön ikävä sitä. Kai sitä voisi sanoa, että olen riutunut rakkaudessa. 
- Kai me sitten, se sanoo ja hymyilee ujosti. 
Mä lasken käteni sen olkapäälle ja toivon, etten enää ikinä joutuisi päästämään siitä irti.