perjantai 16. helmikuuta 2024

varjele kaikelta pahalta #85 (Julle)

Kallioiden lumipeite on sulanut, mutta pinta tuntuu edelleen kostealta lapasen läpi. Aamuauringon säteet väreilevät sulassa rantavedessä ja jossakin kaukana horisontissa jää kannattelee tummapukuista pilkkijää.
Tämä on niitä harvoja paikkoja, jonne en sen yhden kesäkuisen päivän jälkeen enää tullut. En kyennyt. En uskaltanut. Oli aina liian suuri riski törmätä Liliin. Vaikka kalliot olivatkin hetken tuntuneet yhdistävän meitä, aloin pelätä, että jonain päivänä Matias ilmestyisi sinne Lilin käsipuolessa, ja silloin joutuisin jakamaan senkin pienen, mutta sitäkin tärkeämmän yhteyden Liliin sen kanssa. Ja että sen jälkeen ei olisi enää mitään sellaista, mihin Matias ei olisi jo kuulunut.
Kun vuosia sitten kymmenien vastaamattomien puheluiden ja miljoonan lukemattoman viestin jälkeen havahduin hereille kuullakseni, että Siiri oli hypännyt muutamia tunteja aiemmin junan alle, lakkasin jollakin tapaa elämästä. Unohdin itseni ja kaiken, mitä ihminen voi tuntea. Unohdin jopa sen, miltä tuntuu rakastaa.
Sitä yötä seurasivat painajaiset, joissa oma ääneni syytti siitä, etten ollut kyennyt pitämään Siiristä huolta. Ja kun joka iltainen koko kehon lukinnut nukahtamisen pelko ajoi kaatamaan alkoholia kitaan, ei vuoristorata voinut enää kuin syöksyä alaspäin. Aloin uskotella itselleni, etten enää ansainnut ketään tai mitään. Että millään ei enää koskaan olisi mitään merkitystä. Eikä ollutkaan. Ei moniin vuosiin. Ei ennen kuin tapasin Lilin sattumalta baarissa.
En muista siitä illasta juurikaan muuta kuin sen, kun havahduin hetkeksi hereille auton takapenkillä ja kuulin Lilin äänen vastaavan Matiaksen kysymykseen.
- Mun äiti kuoli heinäkuun lopussa.
Se ääni sai mun pasmat ihan sekaisin. Se oli niin täynnä surua ja kaipausta, että mä en meinannut millään kestää kuunnella. Enkä mä olisi halunnut tehdä mitään niin paljon kuin lohduttaa. Sanoa, että olisin ottanut kaiken kivun sen harteilta omilleni, jos olisin vain voinut. Mutta mä en saanut sitä sanottua, eikä Lili varmaankaan olisi arvostanut kännisen miehen elämän viisauksia siinä tilanteessa. Mutta jokin silti muuttui pysyvästi mun sydämessä sen automatkan aikana. Tajusin vain liian myöhään, että olin peruuttamattomasti antanut sydämeni tuntea sitä ihmistä kohtaan jotain muutakin kuin pelkkää välittämistä.

maanantai 29. tammikuuta 2024

varjele kaikelta pahalta #84

Vedenkeittimen kohina hiljenee ja se napsahtaa pois päältä. Pudotan villaviltin päältäni lattialle ja raahaudun keittiöön, jonka taso notkuu likaisista astioista. Tällä viikolla ei ole huvittanut juuri siivota, vaikka sisimmässäni tiedän, että puhdas kämppä voisi auttaa ajatuksia selkiytymään.
Kaadan höyryävän veden muumimukiin ja kaivelen kaapista pahvisen teepakkauksen, jossa on vielä yksi Viisasten Tee-pussi jäljellä. Liotan sitä hiljalleen kupissa edestakaisin ja katselen, miten vesi värjätyy oranssiksi. Sitten nostan pussin pois ja tiputan sen biojäteastiaan. Lasken vielä hetken kylmää vettä kuppiin ja hörppään sitten teetä, josta on tullut juuri sopivan lämpöistä. Ei enää polttavan kuumaa, mutta ei liian haaleaakaan.
Irrotan kännykän laturista ja avaan selaimesta klassisen Jouluradion. Asunnon täyttää surumieliset sävelet ja sanat, jotka tuntuvat sydämessä asti.
En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta, olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Tänään on aatonaatto ja näyttää pahasti siltä, että vietän joulua ensimmäistä kertaa yksin. Ajatus siitä nostaa tunteet pintaan, enkä voi olla toivomatta, että joulu olisi nopeammin ohi.
Lasken mukin pöydälle ja avaan viimein tiskikoneen, joka on täynnä puhtaita astioita. Nostelen ne oikeille paikoilleen kaappeihin ja täytän koneen likaisilla astioilla. Pesen vielä paistinpannun ja nostan sen kuivauskaapin hyllylle, jotta saan pyyhittyä tason puhtaaksi.
Painettuani pesukoneen käynnistysnappulaa, satun viimein vilkaisemaan kelloa tajutakseni, että olen juuri tehnyt suurimman siivouksen tässä kämpässä asuessani. Lattiat on imuroitu ja luututtu. Vessa pesty ja pölyt pyyhitty. Pesuhuoneen laatat ja jääkaappi pesty. Vain uuni odottaa omaa vuoroaan. Päätän kuitenkin jättää sen toiseen kertaan ja mennä suihkuun sillä siivoaminen on saanut mulle hien pintaan.
Riisun vaatteet pyykkikoriin ja väännän hanan kuumalle. Annan veden valua kehoani pitkin ja nautin lämmöstä, joka on kuin lempeä halaus siinä hetkessä.
Puristaessani viimein enimmät vedet hiuksistani ja kääriytyessäni pehmoiseen pyyhkeeseen, päätän, että menen käymään äidin ja isän haudalla. Tänään siellä saa luultavasti olla enemmän rauhassa, kun ihmisiä on vähemmän liikkeellä.
Odotellessani hissiä kuulen jonkun nousevan portaita. Käännähdän katsomaan tulijaa, joka sattuu olemaan naapurihuoneistossa asuva iäkkäämpi rouva koiransa kanssa. Hissin ovet aukeavat ja astun eteenpäin tajutakseni vain hetki sen jälkeen, että olen juuri törmännyt johonkin kiinteään. Nostan posket punoittaen katseeni ylös hämmentyäkseni tilanteesta vain entisestään.
- Tässä kerroksessa ei taidakaan päästä ulos, miehen hyväntuulinen ääni sanoo.
Peräännyn pari askelta taaksepäin ja annan toiselle tilaa tulla vielä entistä ahtaammalta tuntuvasta hissikopista pois.
- Jos mä olisin kiertänyt kaupan kautta, olisit kerennyt livistää.
Hetken tuntuu siltä kuin maailma olisi pysähtynyt paikoilleen. Mulla on outo olo, eikä rinnassani hakkaava sydän yhtään helpota tilannetta. Joudun puremaan huulta, jotta en sanoisi jotakin sellaista, mitä katuisin vielä myöhemmin.
Tähän päivään asti olen uskotellut, että kaikki se mitä tapahtui talvisella vaellusreissulla, oli vain mielen myllerrystä siitä, että tiesin mun ja Matiaksen suhteen pian päättyvän.
- Lili, mä olen huolissaan susta...
Sanat iskevät tajuntaan niin nopeasti, että saan ravisteltua kaikki ne epämääräiset ajatukset pois.
- Ei sun tarvitse olla, sanon hiljaa sillä pelkään purskahtavani itkuun.
Kaikista niistä ihmisistä, joita mun ei nyt kannattaisi tavata, yksi seisoo edessäni.
Julle katsoo mua tutkaileva ilme kasvoillaan niin kuin se pystyisi näkemään jotain sellaista, mitä mun päässä sillä hetkellä liikkuu.
- Mä olen alkanut tulla siihen lopputulokseen, että kaikkea mitä sun suusta ensimmäisenä tulee, ei kannata uskoa. Sulla on paha tapa välttää sanomasta niitä asioita, joita luulet muiden olevan haluamatta kuulla.
En tiedä mitä vastata, joten pelaan itselleni hetken aikaa kaivamalla kämpän avaimen taskusta ja johdattamalla Juliuksen perässäni asuntoon.
Potkin kengät jalasta ja tungen toppatakin roikkumaan henkarissa muiden takkien sekaan. Vedän vessan oven perässäni kiinni ja nojaan käsilläni lavuaariin, jonka yläpuolella olevasta peilistä näkyy totaalisesti hukassa olevan ihmisen kasvot.
Miksi elämän pitää hetkittäin olla niin epämääräistä ja vaikeaa. On kuin sisälläni olisi solmu, joka on vedetty niin tiukalle, ettei sitä saa mitenkään auki tai ainakaan mulla ei ole voimia siihen.
Huuhtelen kasvot jääkylmällä vedellä ja kuivaan ne pyyhkeeseen, joka roikkuu seinällä olevasta naulakosta.
Hengitä, huomaan kuiskaavani itselleni ennen kuin avaan oven ja kohtaan sen takana odottavan keskustelun.
Julle seisoskelee selin parvekkeelle vievän oven edessä ja katselee ikkunasta ulos. Ulkona on alkanut hämärtää ja pihaa valaisee enää vain siellä täällä olevien katuvalojen hohde.
- Tulitko sä muistuttamaan mua siitä, että mä olen satuttanut Matiasta? kysyn Jullen harteikkaalta selältä.
Se huokaisee raskaasti ja näen miten sen silmät painuvat kiinni.
- En...
Sen ääni on hiljainen ja soinnuton. Ja vaikka mä kuinka yritän rauhoittaa itseäni, en pysty siihen.
Julle ei vilkaisekaan mua jatkaessaan - Mä en oikeastaan tullut Matiaksen takia.
Hämmennyn. Mulla ei ole hajuakaan mihin tämä keskustelu on menossa.
- Mulla on just nyt aika paha olla, että jos aiot syyttää mua jostakin mitä mä olen mennyt tekemään, en ehkä kestä kuulla sitä romahtamatta, ja mä en jaksaisi millään enää itkeä, sanon sille tuijotellessani samalla sen kasvoja, joiden peilikuva heijastuu ikkunasta.
Julle räpyttää silmiään kääntyessään katsomaan mua kohti. Sen olemuksessa on jotain niin haavoittuvaista, että kadun sanoneeni sille mitään.
- Lili, mulla ei ole koskaan ollut tarvetta tuomita sua. Jos tässä pitäisi jotakuta ihmistä jostakin syyttää, se olisin minä. Jo pidempään musta on tuntunut, että antsaitsisin sen ilman muuta.
Jullen ääni on särkyä. Se tekee niin kipeää, että tunnen kyynelten polttelevan silmäkulmia.
- Älä sano noin, pyydän siltä hiljaa.
Julle ottaa askeleen lähemmäksi ja katsoo mua suoraan silmiin.
- Tiedän, että kadun tätä kohta, mutta mun pää hajoaa, jos en sano suoraan, mitä mä oikein ajattelen...
Se pitää hetken tauon ja jatkaa sitten - Viime kuukausina mä olen kipuillut yhden asian kanssa. Päätin, että pitää vaan kestää, vaikka sydämeen on sattunut niin paljon, etten ole koskaan aiemmin elämässä kokenut sellaista tuskaa. Mä olen yrittänyt olla hyvä veli ja hyvä ystävä. Yrittänyt olla onnellinen toisten puolesta ja toitottaa itselleni, että joskus niitä asioita, joita kaipaa eniten, ei voi saada, mutta pikkuhiljaa mä olen tajunnut, etten pysty suhtautumaan samalla tavalla ja se jos joku tekee mulle ihan hirveän olon. Musta tuntuu, että mä olen niin paha, ettei tämän pahempaa varmaan olekaan. Mä en ois koskaan uskonut, että joudun sanomaan tämän sulle, mutta Lili mä en voi enää nähdä sua. En enää kaiken tämän jälkeen. Se ei olis reilua sua, eikä Matiasta kohtaan.
Lamaannun paikoilleni, kun Julle lopettaa, ja näen sen silmien väreilevän kyynelistä.
Seisomme siinä vain askeleen päässä toisistamme, emmekä kumpikaan kykene sanomaan sanaakaan. Annan katseeni kohdata Jullen katseen, jonka eteen tuntuu kasautuvan kerros kerrokselta muuri. Se yrittää sulkea mut pois, mutta yritän vielä kerran saada siltä vastauksen kysymykseen, joka pyörii mielessäni. 
Mistä asti? kysyn siltä äänettömästi. 
Se räpyttää kerran silmiään ennen kuin antaa muurin hetkeksi kadota.
Alusta. 

maanantai 22. tammikuuta 2024

sinä päivänä

hetkittäin suru käpertyi kerälle
valtasi tarvitsemaansa tilaa
pyysi lupaa olla
lähteäkseen taas pian pois
mutta sen pienen hetken
se salpasi hengityksen
ja sai kyynelkanavat aukeamaan

sinä päivänä
kun suru taas jälleen saapui kutsumatta
ja terapeutti kysyi
mitä sillä hetkellä ajattelin kuolemasta
tajusin
että olin jo alkanut uida
hukkumisen sijaan
enkä pelännyt enää niin paljon elää

keskiviikko 3. tammikuuta 2024

varjele kaikelta pahalta #83

Rauhanyhdistyksen pihassa kiemurtelee jono makkaroiden ja lihapiirakoiden paistopisteelle. Hengittelen kylmää pakkasilmaa ja toivon, että myyjäisiin ei olisi tullut kauheasti tuttuja. En jaksaisi selitellä kenellekään missä Matias on tai vastailla kysymyksiin siitä missä aion viettää tänä vuonna joulua sillä mulla ei ole vastausta kumpaankaan kysymykseen. Olisin jättänyt myyjäisten kassavuoron väliin, jos vain olisin saanut siihen jonkun tilalle. Mutta yllättäen kenellekään muulle ei sopinut juuri kyseinen päivä.
Hetken pelkäsin, että Matias olisi ilmestynyt paikalle ja iltapäivä olisi mennyt kiusallisissa tunnelmissa, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan sakastiin ilmestyi hengästyneen oloinen ja punaposkinen Severi, joka pahoitteli myöhästymistä. Me ei keretty vaihtaa sanaakaan ennen kuin se jo ohjeistettiin jonkun toisen pariksi ottamaan leivoksista maksuja vastaan. Mä sen sijaan päädyin ulos pakkaseen.
Havahdun ajatuksistani, kun päälaelta kaljuuntunut mies pysähtyy eteeni ja ilmoittaa haluavansa kaksi makkaraa ja pillimehun. Näpyttelen maksupäätteelle summan ja ojennan sitä miestä kohti, joka vilauttaa pankkikorttia näyttöä vasten. Sitten ohjaan miehen odottelemaan makkaroiden valmistumista sivummalle. 
Muutama tunti menee hujauksessa, vaikka varpaat ovat olleet jäässä melkein alusta saakka. Palaan sisälle ja kannan maksupäätteen takaisin sakastiin, jossa Severi nojaa rennosti seinää vasten ja juttelee kassaparilleen niitä näitä. Se huomaa mut vasta kun olen jo lähdössä ja vinkkaa odottamaan. Jään seisoskelemaan eteiseen naulakoiden luokse takki päällä ja tunnen miten hermostuneisuus valtaa kehon ja mielen. Pelkään, että se on yksi niistä, jotka ajattelevat mun leikkineen Matiaksen tunteilla, vaikka sisimmässäni tiedän, ettei Severi ole koskaan ollut sellainen. Jo riparilla se pystyi ottamaan ristiriitatilanteissa roolin, jossa se ei valinnut vain toista puolta vaan pyrki pysyttelemään jossakin sellaisessa välimaastossa, että osapuolten oli helppo hyväksyä, että se saattoi olla kumman seurassa tahansa ilman, että se loukkasi sillä kumpaakaan. 
- Sä jäit sitten kuitenkin, se sanoo tullessaan mun viereen takki kainalossaan.
- Tietysti, sanon ja väläytän sille surumielisen hymyn.
- Voidaanko kävellä yhtä matkaa? se kysyy pukiessaan takkia päälleen. 
- Ihan miten vaan.
Severi nappaa ylähyllyltä pipon ja nahkahanskat ja seuraa mun perässä eteisen halki ulko-oville. Kävelemme rinnakkain juuri aurattua tietä ja jätämme rauhdanyhdistyksen etupihalta kuuluvan puheensorinan taaksemme. 
- Matias varmaan kertoi sulle, että mä tiedän mikä homman nimi on, Severi sanoo ja vilkaisee mua ohimennen. 
Huokaisen syvään ennen kuin vastaan. 
- Niin se taisi kertoa. 
Severi ei hetkeen sano sanaakaan vaan kävelee vain eteenpäin ja tuijottelee jonnekin kaukaisuuteen. Annan itselleni luvan hengitellä rauhassa sisään ja ulos, jotta mahanpohjalla puristava tunne ei saisi musta otetta. 
- Mä pyydän jo etukäteen anteeksi, jos en osaa sanoa näitä asioita niin hyvin kuin mitä sä ansaitsisit, se lopulta sanoo ja jatkaa sitten - Oonko mä oikeassa, jos sanon, että sä ajattelet, että me tyyliin vihataan sua tai jotain? 
Pysähdyin kuin ammuttuna ja katson Severiä, joka seisahtuu myös paikoilleen. Tuntuu kuin joku olisi laskenut kiviä täynnä olevan repun mun harteille ja läpsäissyt täydellä voimalla kädellä poskelle.
- Joo, kyllä sä taidat olla, sanon ja yritän nielaista kurkkuun noussutta palaa. 
Severi kallistaa päätään ja potkii höttöistä lunta kengänkärjellään. 
- Lili saanko mä sanoa ihan suoraan mitä mä ajattelen? se kysyy samalla kun kääntää katseensa mua kohti. 
- Siitä vaan. Mä en enää jaksa välittää, sanon ja puristan silmiä kiinni, jotta sinne kihonneet kyyneleet kuivuisivat pois. 
Tiesin, että tämä keskustelu pitäisi käydä jossakin vaiheessa jonkun kanssa, mutta että juuri Severin kanssa, jonka katse tuntuu porautuvan syvälle sieluun asti. 
- Mun mielestä sä olet yksi rohkeimmista ihmisistä, jonka mä tunnen. Sä et ole päässyt sun elämässä koskaan helpoimman kautta ja sen lisäksi sä olet joutunut hyvästelemään ihan liian monta rakasta ihmistä. Mä olen nähnyt vierestä mitä sun ja Matiaksen yhteinen matka on ollut ja minkälaisissa tunnelmissa se on päättynyt, enkä mä voi olla sanomatta, että sen päätöksen tekeminen on varmasti ollut yksi sun elämän vaikeimmista. Mä tiedän, ettei kukaan tee tuollaisia päätöksiä hetkessä, eikä kukaan sellainen ihminen kuin sinä, halua tehdä toisille ihmisille pahaa. Sulla on sydämessä niin paljon rakkautta, että joku toinen tuolla jossakin ansaitsee sen vielä jonain päivänä, vaikka sitä oliskin nyt vaikea edes ajatella. Sä saat muistella lämmöllä mennyttä tai vaikka vihata jokaista hetkeä, mutta mä tiedän, että sä olit myös onnellinen Matiaksen kanssa. Joskus meidän elämässä käy ihmisiä, joilta me voidaan oppia jotain tärkeitä asioita ja joiden kanssa me voidaan kasvaa yhdessä, mutta sen ei silti tarvitse tarkoittaa, etteikö voisi ajan kuluessa tuntea, että nyt on aika jatkaa matkaa erikseen. 
En pysty sanomaan hetkeen sanaakaan sillä kaikki ne asiat, joita kuvittelin Severin sanovan, on todistettu vääriksi. On vain lämpimät kyyneleet, jotka jäätyvät matkalla poskilleni ja sanat, jotka kuihtuvat huulilleni.
Severi kaivelee taskujensa pohjalta nenäliinapaketin, jonka otan kiitollisena vastaan sillä joudun niiskuttamaan joko kyynelten tai pakkasen takia. 
- Pärjäätkö? se kysyy, kun ojennan paketin sille takaisin. 
- Enköhän, vaikka sä taisit juuri sanoillasi osua sellaiseen paikkaan, joka ei kestä hippustakaan rakkautta, sanon sille ja mua alkaa väkisin hymyilyttää.
- Minkä mä sille voin, että olen tällainen herrasmies, se sanoo virnistellen ja saa siinä samassa hetkessä mun kyynärpään kylkeensä.
- Rakkaudesta se hevonenkin potkii.
Käännymme molemmat Severin kanssa ympäri ja näen huppelissa olevan miehen ylittävän katua takanamme. Vilkaisemme toisiamme ja purskahdamme nauruun heti kun mies on kuulomatkan ulkopuolella.
- Vai että rakkaudesta, Severi heittää hymy huulillaan, kun saan viimein taas kunnolla henkeä. 
- Älä vaan jatka, mä sanon ja nauru kuolee sisälläni sillä ajatuksiini on juuri lipunut kuva Matiaksesta, jonka silmistä heijastuu vain loputon suru ja tuska.
- Mä en tule ikinä olemaan okei... mutisen hiljaa, kun jatkamme matkaa lumihiutaleiden alkaessa putoilla päällemme. 
- Voi Lili, usko pois. Kyllä sä vielä tulet olemaan, Severi sanoo ja laskee hetkeksi käden olkapäälleni.

perjantai 8. joulukuuta 2023

varjele kaikelta pahalta #82

Lumi sulaa viikonlopun aikana pois ja jättää jälkeensä loputtoman pimeyden. Sora rapisee kengänpohjien alla, kun kiiruhdan pysäkillä vielä hetken jumittavaa bussia kohti. Kuski avaa oven ja huikkaan pikaisen tervehdyksen samalla kun vilautan korttia lukulaitteessa. Ensimmäinen penkkirivi kuskin takana on tyhjä. Normaalisti jättäisin sen väliin ja siirtyisin bussin perälle, mutta tänään askeleet eivät kanna sinne asti.
Bussin nytkähtäessä liikkeelle käännän katseen ikkunaan, jota vasten vesinorot valuvat jonnekin näkymättömiin. Olo on niin turra, että kyyneleet pysyvät poissa. On vain onttous, joka leviää sisimmässäni jokaiseen sopukkaan kadottaen siinä samalla joka ikisen järkevän ajatuksen päästäni.
Kehoni on rikki, enkä tiedä voiko sitä korjata. Jouduin aamulla pakottamaan itseni pureskelemaan leipää, jonka päälle jaksoin juuri ja juuri laittaa voita. Työpäivä meni niin sumussa, etten saanut mistään otetta. Onneksi kukaan ei kysynyt, mitä mulle on käynyt. En tiedä olisinko kyennyt vastaamaan.
Mulla ei ole hajuakaan onko Matias kerennyt kertoa kenellekään erostamme. Toivon melkein, että olisi, jotta en joutuisi itse tekemään sitä. Mun oli tarkoitus nähdä Jullea sunnuntaina, mutta laitoin sille viestiä, että mulla on vähän huono olo, joka siis ihan pitikin paikkaansa, niin se jäi sitten väliin. 
Pelkään ehkä jopa eniten Jullen reaktiota. Matias on kuitenkin sen veli ja niillä on nykyään läheiset välit. Musta tuntuu, että mun olis ainakin vaikea suhtautua, jos mun ystävä eroais mun sisaruksen kanssa, vaikka mulla ei sellaisia koskaan ole ollutkaan. Julle on ollut lähimpänä perheenjäsentä, jos Matiasta ei lasketa. Mulla ei ole muita kuin se kaveriporukka, jossa ne molemmat liikkuu. 
Olen syyttänyt tästä tilanteesta itseäni niin paljon, että olen jo alkanut uskoa, että kaikki ajattelevat mun satuttaneen Matiasta tahallaan. Että mulle ei edes riittänyt yksi kerta vaan piti mennä satuttamaan sitä vielä uudestaan. 
Olen niin hukassa kaiken kanssa, että menin illalla käymään äidin ja isän haudalla. Jossain sisimmässäni toivoin, että olisin sieltä voinut löytää vastauksia. Hetken jopa toivoin, että olisin ollut siellä niiden kanssa, jotta mun ei tarvitsisi kestää tätä tuskaa. 
Joku matkustajista painaa stop-nappulaa ja havahdun siihen, että mun pitää jäädä seuraavalla pysäkillä pois. Siirrän katseen pois ikkunasta ja pakottaudun nousemaan ylös penkiltä. Annan tilaa kahdelle alakouluikäiselle pojalle, jotka näpräävät puhelimiaan samalla kun kävelevät käytävällä ovia kohti ja laskeudun sitten heidän perässään sateen pieksemälle kadulle. 
Olen aikeissa vetää hupun päähän, mutta sade kastelee hiukset hetkessä ja ne alkavat käpertyä kiharalle. Toisaalta ainakin sen pienen hetken mitä kestää kävellä parin kadun välin pysäkiltä kämpälle, sade saa mut tuntemaan, että olen yhä elossa.
Naapuri tulee rappukäytävässä vastaan ja mutisee jotain pakollisesta koiran pissatuslenkistä. Iäkäs kultainennoutaja näyttää jämähtäneen paikoilleen, eikä suostu menemään omistajansa houkutteluista huolimatta ulos. Hissin ovien sulkeuduttua takanani tunnen suupielen nousevan väkisin ylöspäin. On tässä päivässä näköjään edes jotain hyvääkin. 
Kämpällä riisun litimärät vaatteet, nostelen ne kuivaustelineen päälle ja käännän suihkun hanan tulikuumalle. Seison siellä melkein puoli tuntia vain hengitellen samalla kun koko aamupäivän pidättelemäni kyyneleet viimein purkautuvat ulos.  
Kuivatessani hiuksia paksuun froteepyyhkeeseen, puhelin kilahtaa saapuneen viestin merkiksi. Pohdin hetken haluanko tietää, kuka mua tällä kertaa kaipailee. Onko se jälleen kerran Elisan tarjous uudesta puhelinliittymästä, jonka mukana tulisi 50 euron lahjakortti S-ryhmän liikkeisiin vai onko joku työkavereistani ilmoittanut joutuvansa jäämään huomenna pois töistä lapsen sairastumisen vuoksi. Mutta entä jos se kuitenkin on joltakin muulta. Mitä jos... 
En halua ajatella asiaa loppuun asti. Parempi kun unohdan hetkeksi koko puhelimen ja keskityn siihen, että jääkaappi ammottaa tyhjyyttään ja mahassa kurnii. 
Löydän hetken etsiskelyn jälkeen kuiva-ainekaapin perältä nuudelipaketin, tonnikalapurkin ja tomaattimurskaa. Kaivelen vielä pakastimesta puolillaan olevan kasvispussin ja ryhdyn toimeen. Vesi kiehumaan, tonnikala ja tomaattimurska pannulle ja viimeiseksi kasvikset. Vasta nostaessani lautasta altaaseen tajuan syöneeni koko annoksen. 
Nälässäkö sitä on pitänyt taas elää?
Äidin ääni kaikuu mielessäni. Muistan, kun juhannuksena uitiin serkkujen kanssa järvessä koko päivä, koska vesi oli niin lämmintä, että edes saunaa ei tarvinnut lämmittää, emmekä malttaneet käydä välissä syömässä, vaikka vanhemmat kuinka huutelivat rannalta. Illalla syötiin sitten senkin edestä, ja äidin katse seurasi huvittuneena, kun lautanen toisensa perään tyhjeni vauhdilla. 
Tyhjennän tiskikoneen ja nostelen likaiset astiat tilalle. Kone jää todella vajaaksi, koska altaassa on ollut muutaman päivän ajan vain yhden ihmisen astiat. Onttouden tunne rinnassa muistuttelee jälleen olemassaolostaan. 
Jos sä et olisi mennyt eroamaan Matiaksen kanssa, se olisi nytkin täällä sun kanssa.

Vasta raahautuessani hissiin kahden painavan kauppakassin kanssa, muistan aiemmin päivällä tulleen viestin ja päätän vilkaista sitä purettuani ensin ostokset. Istahdan sängylle ja nojaan viileään seinään samalla kun kaivan puhelimen taskusta. Näytön valo on mennyt himmeälle, joten liu'utan yläpalkin alas ja säädän kirkkauden täysille. Viesti on Matiakselta. 
"Halusin vain ilmoittaa, että mä kerroin Jullelle ja Severille meidän tilanteesta. Meillä ois ollut tänään jäkistreenit, enkä pystynyt menemään sinne, joten ne kaipaili jotain selitystä. Severi lupas kertoa Aadalle ja no Aada varmaan kertoo Maijulle. Ehkä helpompi näin, meille molemmille. Senkin mä halusin sanoa, että älä soimaa itseäsi. Vaikka näin kävi niin kyllä sä olet silti tärkeä monelle. Joskus elämässä tulee eteen sellaisia tilanteita, joissa joutuu valitsemaan itsensä muiden sijaan. Tärkeintä on, että sä olet onnellinen. Jrt, Matias.