istutan omenapuun

kylvän surun kyyneliä
istuttaakseni omenapuun
kukoistamaan keskellä kesää
kantamaan huurtuneita oksiaan paukkupakkasilla
tuomaan kevääseen toivoa uusista aluista
hiirenkorvien puskiessa esiin
lohduttamaan syksyn sateissa
ruskaan puhjenneena

kylvän surun kyyneliä
istuttaakseni omenapuun,
jotta olisin joskus valmiimpi luopumaan
kun on sinun aikasi lähteä

kylvän surun kyyneliä
istuttaakseni omenapuun
kertomaan lapsilleni sukupolvista ennen meitä,
jotta hekin voivat aikanaan
istuttaa omat omenapuunsa

varjele kaikelta pahalta #107

Käsi lepää ovea vasten. On jo levännyt hetken aikaa. Yritän toitottaa itselleni, että ei se ole kuin pieni liike ja sitten voisin astua sisään, mutta mun keho on päättänyt olla toimimatta ohjeiden mukaan.

Severin sanat kummittelee jossain taustalla.

Sun kyllä pitäis mennä käymään. Ihan tosi. Se ei voi kovin hyvin. Uskon, että sille tekis hyvää nähdä sut.

Olen käynyt ovella jo kahdesti. Kerran viime viikolla töiden jälkeen ja eilen ennen ry:lle menoa. Kumpikin kerta päättyi siihen, että jänistin ja pakenin paikalta. En oikeastaan tiedä mitä pelkään. Sitäkö, etten tiedä miten päin olisin Jullen seurassa vaiko sitä, että millainen se on nykyään. Matiaksen mukaan sen lähimuisti ei aina pelaa normaalisti.

Painan sormet kämmentä vasten ja koputan ovea kolme kertaa. Sitten lasken käden ovenkahvalle ja olen aikeissa kääntää sitä, kun ovi vedetäänkin edestäni auki.

Jullen katse on hämmentynyt. Olemme siinä hetkessä varmaan toistemme peilikuvia. Yhtä järkyttyneitä siitä, että seison siinä, sen huoneen ovella.

Julle tokenee nopeammin. Se astuu askeleen sivuun ja jää katselemaan mua kuin olisin juuri noussut haudasta.

Miten joku ihminen voikin tuntua niin tutulta ja vieraalta samaan aikaan. Kun mikään ei ole muuttunut, mutta silti mikään ei ole ennallaan.

Ei ole enää mahdollisuutta paeta. Ei aikaa keksiä tekosyitä nopealle poistumiselle. Sen sijaan on otettava rohkeasti muutama askel eteenpäin ja kohdattava viimein se kaikki, jota olen yrittänyt välttää viimeiseen asti.

- Mä aloin jo uskoa, ettet koskaan tulis käymään.

Jullen silmissä on niin syvälle riipivää surua, että hetken tuntuu siltä kuin joku olisi paiskannut jotakin raskasta mun rintakehää kohti sillä en meinaa saada happea.

- Niin mäkin.

Sanat tulevat huuliltani, vaikka olen aika varma, ettei mun kuulunut sanoa niitä ääneen.

- Aloin jo henkisesti valmistautumaan siihen, ettei ehkä nähdä enää.

Julle pyyhkäisee suortuvan silmiltään ja kävelee sitten ikkunan luo. Se laskee kädet ikkunalaudalle ja katselee jonnekin kaukaisuuteen. Ehkä löytääkseen horisontista jotain, johon tarttua, kun kumpikin meistä tietää, ettei tästä tule helppoa.

Jos hetki aiemmin olin kuvitellut, että sydämeni ei voisi enää tuntea enempää kipua, en olisi voinut olla enempää väärässä.

Sitä vihloo. Vihloo niin lujaa, että joku olisi melkein voinut vetää sitä raastinta vasten ylös ja alas, ja en olisi silti päässyt sitä tunnetta pakoon. Ei ollut reilua, että elämä tuntui jatkuvasti antavan mulle vain kipua ja loputonta tuskaa.

- Mä tein sitä monta viikkoa... saan lopulta sanottua mustaan t-paitaan verhotulle selälle.

- Kukaan ei voinut luvata, että voisin hyvästien sijaan sanoa jotkin muut sanat, jatkan, kun Julle ei hetkeen reagoi puheeseeni.

- Oon pahoillani...

Se tulee niin yllättäen, että jään hetkeksi tuijottamaan suu auki ikkunaan päin. Onneksi Julle ei käänny katsomaan vaan nojailee edelleen kyynärpäillään kulunutta valkoista maalipintaa vasten. Tiedän kuitenkin, että Julle on alkanut itkeä. Sen särkyneestä äänestä ja kehosta, joka on alkanut täristä melkein huomaamattomasti. Enkä pysty tekemään mitään estääkseeni kyyneliä raivaamasta väkisin tietä silmiini.

- Oli maailman suurin virhe koskaan lähteä.

En osaa sanoa siihen mitään. En, koska luulen tietäväni mitä Julle sillä hakee takaa. Eihän ihmiselle, joka on käynyt kuoleman rajalla, voi sanoa, että niin kuului tapahtua. Että niin oli tarkoitettu. Edes entinen minä ei olisi koskaan sanonut niin, vaikka en silloin edes uskonut jonkin suuremman ohjailevan meidän kaikkien elämää tuolta jostain.

- Onneksi sä olet nyt tässä, yhtenä kappaleena, sanon lopulta.

Julle kääntyy hitaasti ympäri. Sen silmät on vielä kiinni, kun se pyyhkäisee märän juovan poskeltaan pois.

- En mä tiedä olenko mä.

- Ai oletko mitä? kysyn siltä.

- Että olenko enää yhtenä kappaleena. Tuntuu, että osa musta jäi sinne rannalle. Ei mitenkään fyysisesti, mutta kuitenkin. Se on piste, jota ennen oli yhdenlainen Julle, ja jonka jälkeen muovautui toisenlainen, se vastaa ja sen silmissä kimmeltävät kyyneleet katoavat tällä kertaa paidan hihaan.

- Isän ja äidin kuoleman jälkeen ajattelin ihan samalla tavalla, sanon ja jatkan sitten - Joku viisas joskus kertoi mulle, että vaikka särkynyttä maljakkoa ei voi korjata enää täysin ehjäksi, on silti mahdollista liimata se rikkoutunut pala takaisin. Ehkä säkin voit vielä löytää sen jostain syvältä sisimmästä, kun vaan aika on oikea.

Julle hymähtää ja sen kasvoilla käy sekunnin sadasosan hymynkare, josta tiedän, että se muistaa tuon keskustelun.

- Välillä mä toivon, että asiat olis menneet ihan toisella tavalla meidän kohdalla...

Suru palaa Jullen silmiin yhtä nopeasti kuin se oli hetki sitten kadonnut. Sen kehonkieli huutaa sitä samaa tuskaa, jota käyn hiljaa oman pääni sisällä.

Miksi se kaikki ei voinut tapahtua jo paljon aiemmin niin ehkä asiat olisivat voineet mennä aivan toisella tavalla. Ehkä meillä olisi ollut mahdollisuus kokeilla, olisiko siitä voinut tulla mitään.

Julle katselee mua ja pudistaa sitten päätään. 

Lili mä tiedän, mitä sä ajattelet, enkä mä pidä siitä, että puhut meistä menneessä muodossa. Kuka sanoo, etteikö se pieni mahdollisuus voisi kuitenkin olla vielä olemassa...

Huokaisen pitkään ja syvään.

Musta tuntuu, että me ollaan umpikujassa ja aika on loppumassa tai jo loppunut.

- Umpikujistakin voi löytyä joskus reitti pois. Sen kuin vaan palaa sitä samaa reittiä takas edeltävään risteykseen ja miettii uudelleen, kumpaan suuntaan lähtee. Eikö kaikkialla aina puhuta toisista mahdollisuuksista. Mitä jos vaan päästettäis irti ja luotettais siihen, että valitessa sen toisen tien, voi sielläkin lopulta tapahtua jotain hyvää.

Julle on niin raadollisen oikeassa, etten pysty hetkeen sanomaan mitään. Miten se aina löytääkin ne sanat, jotka mun täytyy saada kuulla.

Voisiko muka olla toinen valinta. Toinen tie, joka veisikin lähemmäksi toista.

En uskalla ajatella loppuun. Epäonnistumisen ja pettymisen pelko on niin suuri, etten haluaisi enää joutua kokemaan sitä.

- Mä pelkään..., saan viimein sanottua.

- Että suhun sattuu taas? Julle lempeä ääni kysyy hiljaa.

Nyökkään, koska sanat juuttuvat kurkkuun.

- Kyllä mäkin pelkään. Pelkään, että meihin kumpaankin sattuu, Julle sanoo ja sen ääni on jälleen lähellä särkyä.

Hetken hiljaisuus.

- Mutta eipä elämässä voi välttyä kärsimykseltä valitsi sitten lopulta minkä tahansa reitin, se sanoo ja jatkaa vielä sitten - Koskaan ei ole liian myöhäistä valita uudelleen.

Haluaisin uskoa sen sanoihin. Uskoa, että tulevaisuudessa voisi särkyneiden sydänten sijaan olla sittenkin kaksi todella onnellista ihmistä.

ehkä vielä joskus löydän unelmani uudelleen

Tuska on niin syvälle riipivää, että tuntuu kuin hukkuisin. Puristan peiton reunaa samalla kun kyyneleet jättävät uransa poskille. En edes muista milloin olen viimeksi itkenyt. Itkenyt turhautumista ja voimattomuutta siitä, kuinka yksinäiseksi tunnen itseni juuri nyt. 

Minulla on sinut, mutta silti et ole siinä. Kuin välissämme olisi muuri, jonka seinämää peittää jatkuvasti villiintyvät okaruusut. En osaa kertoa, miten paljon kaipaan mennyttä. Kun oli aikaa vain pysähtyä ja olla. Painaa pää toisen rintaa vasten ja kuunnella unista hengitystä. 

Pelkään sanoa ääneen, miten epäreilulta elämä toisinaan tuntuu. Ei niin, ettenkö olisi toisinaan onnellinen ja tuntisi kiitollisuutta siitä, mitä minulla on. Mutta kun hetkittäin tuntuu, että jatkuvasti joudun luopumaan jostain. Omista haaveista ja suunnitelmista. 

Välillä mietin, että kuka enää olen tämän kaiken alla. Mitä edes haluaisin joskus tulevaisuudessa tehdä. Olenko jo kadottanut sen kaiken kipinän, joka kyti sisälläni kertomassa, mitä kaikkea elämä voisi antaa, kun vain seuraisin sydäntäni.

varjele kaikelta pahalta #106 (Julle)

Kipu. Se on pesiytynyt jälleen rintakehään. Kipu, jota olen yrittänyt paeta. Jonka yritin nuorempana hukuttaa pois juomalla ja käyttämällä huumeita. Silloin en voinut ymmärtää, miksi mä en vain kestänyt. Miksi olin niin heikko. Kuvittelin, että olisi pakokeinoja. Reittejä, joita kulkemalla mun ei enää koskaan tarvitsisi tuntea sitä uudelleen. Ei sietää sitä. Ei kärvistellä sen kanssa. Elin siinä uskossa viime kuukausiin asti, kunnes tajusin, ettei ole enää mitään vaihtoehtoja jäljellä.

Kipu on ja pysyy. Se on ensimmäinen asia, jonka mä huomaan aamulla herätessä ja viimeinen asia, jota mietin illalla nukkumaan mennessä. Se on syy, miksi valvon pitkälle yöhön ja kävelen ristiin rastiin katuja toivoen, että joku ohikulkija heittäisi pelastusrenkaan ja kertoisi, että voin elää ilmankin sitä.

Miten samaan aikaan voi olla niin täynnä kaipausta ja tuskaa. Tai ehkä se vain on niin, ettei voi tuntea toista ilman toista. Mä olen hävinnyt tämänkin pelin.

- Jatketaanko?

Palaan ajatuksistani takaisin nahkatuoliin, jolla parhaillaan istun. Kysyjä on keski-ikäinen mies, jonka kultaiset silmälasit säihkyvät auringonvalossa, joka kajastaa sivuun vedettyjen valkovihreä raitaisten ikkunaverhojen välistä huoneeseen.

Nyökkään, koska en uskalla avata suuta. Möläyttäisin vain jotakin typerää, enkä halua nolata tämän ihmisen edessä itseäni.

- Minkälaisia toiveita sulla on tulevaisuuden suhteen? Tero kysyy, kun mä olen jälleen vaipunut hiljaisuuteen.

Kysymys tulee niin puskista, että hetken mietin vastaavani, ettei mulla ole sellaisia. Mutta sitten mieleen piirtyy kuvia. Kuvia vaaleahiuksisesta naisesta, joka istuu kalliolla ja katselee merelle silmät täynnä odotusta. Kuin koko maailma olisi auki sille. Enkä voi olla miettimättä onko sen elämässä koskaan tilaa mulle.

- Mä toivon, että uskaltaisin vielä joskus rakastaa, sanon niin hiljaa, etten ole varma kuuleeko toinen mun sanoja.

Tero katselee mua pöydän toiselta puolelta ja laskee puolillaan olevan teekupin syliinsä.

- Mikä sitä voisi olla estämässä?

Kela pyörii niin nopeasti pääni sisällä, etten pysty heti vastaamaan.

Meidän piti olla vaan kavereita. Ennemmin sisko ja veli kuin mitään muuta. Se oli mun veljen kanssa. Ei se voisi koskaan. Enkä mäkään voisi. Ei me kumpikaan voitais. Muita sattuis. Ei ihmiset ymmärtäis. Mitä jos se ei edes kestäisi. Sattuisi vaan lisää. Meihin kumpaankin.

Kohotan katseen ja huomaan Teron tarkkailevan mua pää hitusen kallellaan.

- Taitaa herättää paljon ajatuksia? Voit ihan rohkeasti ottaa niitä esille niin voidaan keskustella vielä tarkemmin ja miettiä, onko niille asioille tehtävissä jotain.

Paniikki. Se tukahduttaa hengitystiet ja leviää sitten vatsan kautta koko kehoon. Jalat alkavat täristä. Silmissä sumenee. Yritän sanoa, ettei musta ole tähän, mutta en saa sanaakaan ulos. Tero sumenee mun näkökentässä ja häviää sitten kokonaan pimeään. Auringonvalokin on kadonnut. Sammunut vai sammutettu. Ehkä mun sisällä elävä pimeys tukahduttaa senkin tieltään.

Herään lakanat hiestä märkänä. Suu tuntuu rutikuivalta. Kuin en olisi saanut päiväkausiin juotavaa. Kohottaudun istumaan sängyllä ja hörppään pöydällä olevasta lasista vettä. Se on haaleaa, mutta helpottaa silti pahimman janon yli.

Taas sama painajainen. Ehkä mä olen oikeasti sekoamassa hiljalleen. Niin yksinäiseltä musta tuntuu. Niin yksin mä olen. Eikä kukaan edelleenkään uskalla luvata, palaanko mä enää koskaan normaaliksi.

oli vain sydämessä kasvava kaipuu

aina ei ollut sanoja kertomaan,
miten paljon toista rakasti
oli vain sydämessä kasvava kaipuu,
joka kasvatti vahvoja juuria
tulevaisuutta varten
sillä yhteisen elämän puu
tarvitsi ravinnokseen rakkautta,
jotta se voisi vielä jonain päivänä
kasvattaa oksilleen nuppuja
ja viimein puhjeta kukkaan

runo, jonka kirjoitin ystäväpariskunnan hääkorttiin ❣️