perjantai 6. tammikuuta 2023

missä minun paikkani on tässä maailmassa

Juureton. Siltä minusta tuntuu juuri nyt, vaikka elämä on suhteellisen vakaata ja tälläkin paikkakunnalla olen kerennyt asua jo puolentoista vuoden ajan.
Amerikassa asuessani sain ympärilleni perheen. Niistä ihmisistä tuli minulle veljiä ja siskoja. Ja vanhemmista kuin varaäiti ja varaisä. Minulla oli turvallinen ja rakastettu olo. Silti kaiken sen uuden kulttuurin, vieraan kielen ja uusien ihmisten luona kaipasin kotiin. Kaipasin suomeen.
Espanjassa asuessani koin yhteyttä uskovaisten keskellä. Oli ihana päästä perjantain lauluseuroihin ja saada kuulla evankeliumia ja laulaa suomenkielellä. Silti sielläkin tunsin kaipausta kotiin.
Vasta nyt asuessani aviomieheni kanssa yhdessä suunnittelemassamme kodissa, jonka laattoja ja keittiön kaappeja olen saanut olla valitsemassa, olen alkanut ymmärtää, etten lopulta edes tiedä, mitä kaipaus kotiin minulle merkitsee.
Onko se turvallisuuden tunnetta vai sitä, että oma koti tuntuu kotoisalta. Vai onko se sitä, että uusi kaupunki on alkanut tulemaan tutummaksi ja että elämässäni on ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa arkeani.
Olen tuntenut niin usein näiden vuosien aikana yksinäisyyttä, että olen alkanut uskoa, ettei elämässäni voi enää edes tulla sellaista vaihetta, etten kipuilisi sen asian vuoksi.
Rakastan tutustua uusiin ihmisiin ja keskustella syvällisiä, mutta samaan aikaan on raskasta kysyä yhä uudelleen ja uudelleen iltakylissä ihmisten nimet ja mitä he opiskelevat tai missä ovat töissä vain huomatakseen, että seuraavalla kerralla ei muista enää nimiä, eikä ammatteja.
On ehkä vielä ihanampaa nähdä perhettä kuin tavallisesti, kun nykyään ne kerrat ovat harvassa välimatkojen vuoksi, mutta silti tunnen pistoksen joka kerta sydämessäni, kun äitienpäivä tai jokin muu koko perheen kokoava päivä en menekään kotiin muiden sisarusten tavoin. Koen ehkä ulkopuolisuutta ja surua, etten ole saman arvoinen kuin muut. Lähinnä sen vuoksi, että tietysti muiden on helpompi kysellä kuulumisia useammin, kun he myös näkevät toisiaan useammin.
Yhä edelleen pohdin sitä, missä minun paikkani on tässä maailmassa ja tällä maapallolla. Mitä työtä tulen tekemään ja koenko tai kokevatko muut ihmiset sen arvokkaaksi. Missä tulen asumaan ja koenko siellä olevani viimein kotona. Saanko koskaan olla äiti lapselleni tai lapsilleni.
Tätä kaikkea en tiedä ja se ahdistaa. Ahdistaa keskeneräisyys ja tietämättömyys. Voi kun voisin jo olla perillä siellä jossain, mikä minua odottaa tulevaisuudessa.

sunnuntai 1. tammikuuta 2023

varjele kaikelta pahalta #74

Ravintolavaunu on täyttynyt ihmisistä, jotka istuvat tuopin tai kahvimukin äärellä ja selailevat puhelimiaan. Lasken nurkkapöydälle vesipullon ja istuudun reppuni viereen mustalle nahkapenkille. Tämä on kaikista miellyttävin tapa matkustaa junassa. Ei tarvitse ahdistua viereen änkevistä matkustajista tai takana ölisevistä itsensä humalaan juoneista vanhoista miehistä, jotka eivät pysty olemaan juomatta, vaikka konduktööri olisi käynyt muistuttamassa asiasta useampaankin otteeseen.
Elämä tuntuu kiitävän ohi vilisevien maisemien lailla. En osaa pysähtyä, vaikka mieli on alkanut ajelehtia. Ihan kuin tietynlaiset rajat olisivat tulleet lähemmäksi minua.
Olen alkanut tajuta, että en ehkä enää koskaan pysty elämään ilman sitä kaikkea vastuuta, mitä aikuisen arki ja työ tuovat mukanaan. Jonain päivänä en ehkä enää kanna huolta pelkästään itsestäni vaan myös toisesta, jolle sylini on suurin turva mitä vain voi olla ja samaan aikaan koko maailma.
Matias on ottanut useita kertoja puheeksi kihloihin menemisen. Tiedän, mitä se ajattelee. Sille ei ole väliä tapahtuuko se kesän aikana vai syksyllä, mutta pidempään meistä ei kumpikaan taida jaksaa odottaa.
Rippikoulussa tyttöjen illassa isonen oli avautunut seurustelun kipukohdista. Siitä, miten läheisyys voi rikkoa ja hajottaa. Että miten tärkeää olisi pystyä keskustelemaan läheisten ystävien kanssa, ja siitä että olisipa kaikilla elämässään edes yksi sellainen ihminen, jolta jaksaisi ja uskaltaisi kysyä evankeliumia, jos kävisi niin, että yhdessä lankeaisi.
Suviseurat olivat olleet hetken hengähdyspaikka. Ei ollut tarvinnut kipuilla sen kanssa, että toisen vieressä on niin mukava olla ja että rajat tuntuvat häilyvän jatkuvasti. Välillä seurustelu oli tuntunut rankemmalta kuin ajatus sen päättämisestä. Miksi taivaan Isä salli kaiken sen tapahtua. Lankeamisten jälkeen ahdistus oli vallannut mielen ja kropan. Kurkussa ja rinnassa oli painanut kova möykky. Kyyneleet olivat kastelleet oman sekä Matiaksen paidan.
Miksi taas. Miksi ei osannut olla erillään. Istua asunnon eri sohvilla. Halata vain silloin, kun vieressä oli muitakin tai kun hyvästeli pikaisesti. Miksi päätökset eivät pitäneet, vaikka niitä jankattiin yksin ja yhdessä. Enää en tule lähelle. Enää en koske niin, että toisen on vaikea olla koskematta takaisin.
Joskus aikoinaan olin nauranut huvittuneena niille, jotka olivat puhuneet, etteivät tienneet miten pystyisivät olemaan poikaystävistään erossa pari viikkoa. Tai kyseenalaistanut, miten joidenkin kohdalla oli tullut tilanne, että naimisiin oli pitänyt mennä, kun lapsi olikin ollut jo tulossa.
En ollut voinut kuvitellakaan, miten vaikeaa uskovaisena seurustelu voisi olla. Miten himo veisi järkeä sata nolla.
Enää en voinut kuin rukoilla, että taivaan Isä antaisi voimia seurustella avioliittoon asti niin, että säilyisi usko ja hyvä omatunto. Että sitä jaksaisi aina uudelleen ja uudelleen nöyrtyä ja pyytää, että saisiko vielä uskoa kaikki synnit ja kiusaukset anteeksi.
Hörpin vesipullon tyhjäksi ja käyn pudottamassa sen pullonkeräyspisteelle. Taivas on peittynyt tummien pilvien alle ja sade huuhtoo junan pölyisiä ikkunoita. Olo on levollinen. Levollisempi kuin pitkiin aikoihin. Vedän syvään henkeä ja annan hartioiden laskeutua alemmaksi. Tästä tulee vielä hyvä loppukesä. Ainakin toivon niin.

tiistai 22. marraskuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #73

Ojennan suihkulipun kassatyöntekijälle ja jatkan matkaani valkoisen telttarakennuksen uumeniin, jonka oviaukon jälkeinen alue on täynnä kenkäpareja. Släbäreitä, tennareita, lenkkareita ja varvastossuja kaikissa mahdollisissa väreissä.
Lattialle on kulkeutunut hiekkaa ja pölyä kenkien mukana. Auringon korventama ja tuulessa pölisevä hiekkatie on tuonut palan itseään tänne, missä ihmiset pesevät pahimmat liat jalkapohjistaan ja virkistäytyvät ennen paluuta kentälle, joka tulee kuhisemaan seuravieraita päivän kääntyessä iltaan.
Jätän omat mustat karvasläbärini muiden kenkien sekaan ja etsin katseellani tyhjää kohtaa vanereista rakennetuilla penkeillä.
Pukeutumispuoli on täyttynyt naisista ja lapsista. Jollakin äidillä on kolme lasta mukanaan. Poika, joka pitelee kiinni vanhemman siskonsa kädestä ja tyttö, joka yrittää kietoa liian isoa pyyhettä ympärilleen äidin hoputtaessa heitä liikkumaan suihkuille päin.
Ripustan kangaskassin lautaan porattuun ruuviin ja nappaan sen pohjalta shampoopullon. Sitten lasken riisumani vaatteet kasaksi penkille ja pyöräytän itseni pyyhkeen sisään.
Suihkusta tuleva vesi on ihanan lämmintä ja pehmeän tuntoista. Tekisi mieli jäädä vielä hetkeksi, mutta pestyäni shampoot pois etsin pyyhkeeni naulakoilta ja palaan omalle paikalleni pukeutumaan.
Matias seisoskelee ulkona odottamassa, kun kiiruhdan kauneussalonkia kohti. Hiukset ovat vielä harjaamatta ja kasvot tuntuvat niin kuivilta, että voisin levittää ohuen kerroksen kosteusvoidetta.
Palaamme samaa reittiä takaisin vaunulle. Matias jää pari kertaa suustaan kiinni lapsuuden tuttujensa kanssa, mutta jostain syystä juuri nyt se ei haittaa. Ehkä täällä suviseuroissa aika menettää merkityksensä. On ihana nähdä ystäviä ja jutella niitä näitä, eikä ole kiire mihinkään muualle kuin välillä syömään, ettei nälkäkiukku iske kenellekään.
- Mentäiskö ostamaan pehmistä? Matias ehdottaa, kun olemme saaneet pyyhkeet kuivumaan ja lähestymme kenttää, jonka reunalta näkee isonteltan ja ravintolakatokset.
- Joo, mennään, sanon ja hymyilen sille. Tiedän miten perso se on herkuille.
Pehmiskipot kädessä päädymme kävelemään kentän toiselle laidalle, missä isonteltan seinustalla olevat penkit ovat jääneet varjoon. Aurinko paahtaa pilvettömältä taivaalta ja tuuli on laantunut, joten auringonpistos tai nestehukan saaminen ei ole millään tasolla haluttava lopputulos.
Kentällä rattaita työntävät äidit ja isät ovat saaneet mut haaveilemaan vanhemmuudesta. Olisi ihana jakaa perhe-elämä Matiaksen kanssa. Se olisi niin hyvä isä lapsilleen. Rakastava ja välittävä.
Sen taustoja ja isäsuhdetta ajatellen se on ansainnut kaiken rakkauden, mitä se voi ikinä saada. Olisi maailman söpöintä, että pieni pörröpää sanoisi sitä isäksi. Mun sydän sulais siihen paikkaan.
- Sun jäde sulaa, Matias sanoo huvittuneena.
Havahdun ajatuksistani ja lusikoin jo osittain nesteeksi muuttuneen pehmiksen suuhuni.
- Mitä sä tuumailit, kun jäätelökin unohtu syödä? se kysyy ja sen silmissä pilkahtelee nauru.
Kallistan pääni ja siristän silmiäni auringossa vastatessani - Sitä, että ois ihanaa, kun ois oma perhe. Ja että voisin olla sun kanssa jonkun lapsen tai lapsien vanhemmat.
Matias laskee kätensä kämmenelleni ja näen, miten se yrittää räpytellä silmiään huomaamattomasti.
Annan sille tilaa ja olemme hetken hiljaa.
Haluaisin rutistaa sitä tässä ja nyt, mutta en kehtaa sillä ympärillämme on niin paljon ihmisiä.
Matias rykäisee ja yrittää saada jotain sanottua, mutta huulilta ei pääse äännähdystäkään.
Puristan sen kättä ja toivon, että se voisi ymmärtää siitä pienestä eleestä kaikki ne tunteet ja ajatukset, joita en kykene sanoittamaan.
- Mä joskus.. Matias saa sanottua ja pyyhkii silmäkulmaansa kihonneen kyyneleen.
- Mä joskus ajattelin, etten vois koskaan olla isä. Kun oli koko lapsuuden kuullut, että mä en kelpaa ja että kukaan ei välitä, kuvittelin, että kukaan ei vois koskaan rakastaa mua. Ja jos kukaan ei rakastais, miten voisin olla kenenkään aviomies saati sitten isä.
Silitän sen kämmenselkää samalla kun sisintäni puristava vanne kietoutuu kireämmälle ja kireämmälle. Ahdistava, henkeäsalpaava tunne, jota tunnen kokiessani epäreiluutta ja myötätuntoa toisten puolesta.
- Sä et tiedäkään, miten paljon mä rukoillessa pyysin taivaan Isältä, että se sais isän olemaan väärässä... Matias jatkaa.
Nojaan sen kylkeen ja hapuilen oikeita sanoja.
- Voisinpa mä mennä sen pienen Matias pojan luo ja sanoa, että tiedätkös, tuolla muutamien satojen kilometrien päässä asustelee yksi Lili niminen tyttö, joka haluais ihan tosi kovasti rakastaa sua.
Matias hymyilee, mutta hymy ei yllä silmiin asti.
Käännän katseeni taivaalle ja sanon - Voisinpa mä luvata, että elettäis yhdessä onnellisina ja oltais vielä silloinkin toistemme rinnalla, kun naama on täynnä ryppyjä...
- Ja kun käsi ei enää jaksa puristaa toisen kädestä, Matias jatkaa lausettani ja viimeisen sanan kohdalla sen ääni on särkyä.
- Niin, silloinkin, kuiskaan niin hiljaa, etten ole varma kuuleeko edes Matias sitä.
Ja jossain vasemman rintani tienoilla sydämeeni murtuu uusi polku.

maanantai 24. lokakuuta 2022

särkynyt

Vesipisarat ovat jäätyneet kimalteleviksi kiteiksi verkkoaidan ympärille ja tähdet ovat sammuneet yksi toisensa jälkeen. Olen matkalla tuntemattomaan. Kukaan ei ole kertonut, mihin meitä viedään. Minua ja nuita satoja muita miehiä vieressäni, joita kiskotaan voimalla kuorma-autojen lavoille.
Näen joidenkin liukastelevan tiellä, joka on saanut kirkkaan pumpulimaisen kuorrutteen, mutta jonka alla on petollinen musta jää. Hitaimpia tönitään eteenpäin. Kaatuneet saavat mojovan lyönnin kivääristä selkäänsä. Epäröivät ja tottelemattomat kiskotaan sivuun ja käsketään rämpimään metsänreunaan. Kuulen laukaukset korvissani kaikuna ja näen ihmisten kaatuvan kasvot edellä maahan, lumen värjäytyessä pulppuavan punaiseen vereen, vaikka käännän katseeni ajoissa pois.
Ensimmäisillä kerroilla tunsin luhistuvani maahan ja päästin suustani pientä pihinää. Eräs sotilas kuitenkin huomasi sen sillä hän veti minut muista erilleen ja näin hänen silmiensä verestävän vihasta, kun hän lopulta sanoi - Eikö poika ole nähnyt, kun sikoja teurastetaan?
Ja kun pudistin päätäni, hän jatkoi - Nämä miehet kokevat saman kohtalon, elleivät osoita kunnioitusta. Sikoja he ovat. Aivan yhtä lailla.
Sen jälkeen en edes värähtänyt, kun vieressäni oleva neljissä kymmenissä oleva kaljuuntuva mies lähti tästä maailmasta.
Ehkä se tarkoittaa sitä, että mieleni on jo särkynyt. Että sotilaat ovat saaneet revittyä minusta viimeisetkin rippeet ihmisyydestä pois.
Kompuroin yrittäessäni kiivetä kolisevalle lavalle. Jalat eivät meinaa saada tukea ja jäinen pinta luistaa käsien alla. Ja kun viimein huomaan jonkun kurottavan kätensä laidan yli, annan itselleni luvan tarttua siihen.
- Kiitos, kuiskaan miehelle, jonka uniformun etumus on rypyssä ja jonka lakista puuttuu käsin ommeltu merkki.
- Eipä kestä, hän sanoo ja tekee minulle tilaa viereensä.





teksti, jonka löysin sattumalta driven tiedoistoista. kirjoitettu joitakin vuosia sitten. 







perjantai 21. lokakuuta 2022

miehelleni

silloin kun ensi kerran kohtasimme
tähdet eivät vielä tuikkineet meille.
sydämeni oli säröillä ja luulin,
etten enää koskaan uskaltaisi rakastaa.

sinussa oli jotain sellaista herkkyyttä,
joka sai sydämeni vavahtamaan paikoiltaan.
näit minussa jotain,
mitä en ollut itse kyennyt näkemään.

tuli talvi ja lauloin romanssia autossa matkalla mökille.
olin laulanut sitä viimeksi silloin,
kun olimme kohdanneet ensimmäistä kertaa.
ehkä sisimpäni tiesi jo silloin,
etten osaisi enää elää ilman sinua.
että vielä jonain päivänä
olisit koko maailmani.