torstai 8. syyskuuta 2022

unohtumaton

Mummon keittiö tuntuu yhtä pieneltä kuin lapsena. Ihan kuin se ei olisi muuttunut siitä juuri lainkaan, jos ollenkaan.
Nojaan ovenkarmia vasten ja katselen, miten mummon jo elämää pitkään nähneet kädet kaatavat vettä kahvinkeittimen säiliöön ja napsauttavat keittimen päälle.
Siinä hetkessä on jotain niin lohdullista. Kuin olisin taas pikkutyttö, joka katselee ihmeissään mummon hyllyillä olevia tavaroita, jotka kiiltelevät ja näyttävät kalliilta. 
Mummo kertoo niiden olevan Canadasta.
Istumme pirtinpöydän ääreen mieheni kanssa ja mummo ottaa sen tutun paikan keinutuolista.
Selaamme kuvakirjaa, jonka täti on tehnyt mummolle lahjaksi. 
Täti tekee sellaisen joka vuosi. 
Tässä kirjassa on kuvia useamman vuosikymmenen takaa. Niiltä ajoilta, kun oma äitini ja muu sisaruskatras olivat vielä nuoria ja nykyistä mummolaa ei vielä ollut olemassakaan.
Kuvia katsellessamme mummo kertoo ihmisistä, jotka vilahtavat kuvissa. Nuo yksittäiset muistot ovat kirkkaana hänen mielessään.
Sitten mummo havahtuu kesken kertomuksen ja kysyy keittikö hän meille jo kahvia vai ei.
Vakuutamme, että kahvit on keitetty ja kurkistan mummonkin kuppiin, joko hän on itse kerennyt juomaan.
Mummo hymähtää hyväntuulisesti ja toteaa, että kunhan oman nimen ja osoitteen vielä muistaisi niin siihen asti kaikki olisi riittävän hyvin. 
Sitten hän ojentaa meille toisen kirjan, jota en ole vielä aiemmin nähnyt.
Kirjan, jossa on kuvia vaarin hautajaisista.
Räpyttelen silmiä, mutta en saa pakotettua kyyneleitä pysymään poissa kasvoiltani. Minun on pakko paeta eteiseen ja lukita vessan ovi.
Tunnen pahan olon vyöryvän päälle. Jonkin pidättelemättömän kivun ja surun peittävän kaiken muun alleen.
On pakko hengittää. Hengittää sisään ja ulos uudestaan ja uudestaan niin kuin terapeutti on neuvonut.
Ja kun viimein palaan olohuoneeseen, kädessäni on useampi pala paperia, johon upotan poskilleni valuvat kyyneleet, kunnes kirjan viimeinenkin sivu on käännetty.

Kolme viikkoa myöhemmin istun oman kotini keittiönpöydän ääressä ja muistelen tuota hetkeä. Kyyneleet saapuvat kutsumattomina vieraina ja sydämeni on särkyä pelkästä ajatuksesta, että vielä jonain päivänä saattaisi tulla sellainen aika, ettei mummo enää muistaisi lapsenlastaan tai edes omaa nimeään.

keskiviikko 10. elokuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #71 (Matias)

Sade rummuttaa asuntovaunun kattoa maatessani pitkästä ajomatkasta väsähtäneenä taakse levitetyllä sängyllä. Päässä tuntuu raskaalta ja otsassa jyskyttää, mutta en tiedä mistä se johtuu. Ehkä pitäisi varulta pyytää Liliä hieromaan hartioista jumit pois.
Löydän toisinaan itseni miettimästä tulevaisuutta. Mihin se meitä vie. Mikä on taivaan Isän tahto ja tarkoitus. Saanko vielä jonain päivänä sanoa Liliä vaimokseni.
Suviseurat saavat kehoni ja mieleni sekaisin. Samaan aikaan se muistuttaa niistä ajoista, kun mietin, miksi rakastan ihmistä, jonka sydän ei kanna sisällään samaa uskoa, mutta myös siitä, kun katseeni löysi kuukausien jälkeen Lilin väkijoukon keskeltä isostateltasta, joka kylpi kultaisessa ilta-auringon valossa ja muodosti Lilin hiusten ympärille valokehän. Se oli näyttänyt niin kauniilta kävellessään hakepolkua pitkin avonaiselle oviaukolle, että olin jopa hetkeksi unohtanut hengittää. Sitten mulle oli tullut pakottava tarve päästä sen luo. Tarttua sen kädestä. Saada jutella sen kanssa. Sanoa, että kyllä mä yhä edelleen rakastin sitä. Ja että en ollut kyennyt unohtamaan, mitä meillä oli sen pienen hetken ajan ollut.
Jos Lili ei olisi suostunut juttelemaan, olisin varmaan silloin hajonnut tuhansiksi sirpaleiksi. En olisi hetkeen jaksanut tehdä mitään tai nähdä ketään. Olisi tuntunut siltä kuin maa olisi vedetty pois jalkojen alta ja yhtäkkiä pitäisi jaksaa kannatella itseään tyhjässä avaruudessa.
Myöhemmin kaikki pelot olivat käyneet toteen. Lili oli muuttanut toiselle puolelle maata. Jättänyt mut yksin lupaustensa kanssa siinä toivossa, että jaksaisin yhä edelleen odottaa sitä. Että antaisin sille vielä aikaa, jotta se voisi vielä jonain päivänä olla valmis. Valmis päästämään irti niistä vanhempiensa kuolemien jättämistä köysistä, jotka estivät sitä rakastamasta ketään.
Kun tarpeeksi paljon pelkää joutuvansa luopumaan jostakusta, alkaa uskoa, että rakastamatta jättäminen tekee kaikesta helpompaa. Ja kun lopulta elämä viedään toiselta pois, ei koskaan lakkaa suremasta, että ei uskaltanut rakastaa. Ja sitten huomaa menettäneensä kaksinkertaisesti.
Havahdun ajatuksistani, kun Lili saapuu takaisin vessoilta ja räpsäyttää sateenvarjostaan pahimmat vesipisarat pois.
- Mä oon jo ihan valmis unten maille, se sanoo haukotellen ja vilkaisee rannekelloaan, jonka viisarit osoittavat jonnekin puoli yhdentoista seuduille.
- Haluaisin kans nukkumaan, mutta mulla vihloo päätä. Voisitko vähän aikaa hieroa hartioita, jos se edes vähän helpottais? kysyn ja väläytän sille väsyneen hymyn.
- Voin hetken aikaa. Sitten mä kyllä painun nukkumaan.
Se istahtaa taakseni sängylle, kun olen viimein löytänyt hyvän asennon lattialta, joka hohkaa viileää yöilmaa. Annan pääni nojata sen polvia vasten ja suljen silmät.
Lilin lämpöiset kädet liikkuvat hitaasti t-paidan päällä ja tekevät pyörivää liikettä. Välillä se hieroo kovempaa sormillaan. Pyörittää lihaksia, jotka ovat kiristyneet fyysisen työn raskaudesta.
- Lähtee oikein veri liikkeelle, kun on jopa vähän heikko olo, sanon sille hiljaa, kun päässä tuntuu pökkeröiseltä.
- En ihmettele. Sä oot kyllä ihan jumissa koko jätkä. Sydän ja kaikki muu.
Sen nauru helkähtelee asuntovaunun sisällä, kun silmäni kohtaavat sen katseen ja pyöritän niitä kysyäkseni, onko se ihan tosissaan mun kanssa, vai heittääkö se vaan läppää.
Lilin lopettaessa hierontahetken nousen ylös ja rutistan sen syliini.
- Tiedäthän sä, että mä rakastan sua maailman eniten? kysyn siltä hiljaa sillä sanat meinaavat takertua kurkkuuni.
- Tiedän mä, se vastaa ja puristaa kädestäni niin lujaa, että siihen painuu sen kynnen jäljet.
- Ja mä rakastan sua aivan yhtä paljon, se vielä jatkaa.
Eikä sydämeni ole koskaan tuntunut painavan niin paljon onnellisuudesta kuin juuri sillä hetkellä, kun hymyni heijastuu Lilin kasvoille.

maanantai 11. heinäkuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #70

Tungen matkalaukun takakonttiin kaiken tavararöykkiön päälle ja toivon, että vaikka se pursuilee vaatteista ja sen vetoketju saattaa ratketa hetkenä minä hyvänsä, se kestäisi vielä edes tämän yhden matkan.
Pelkääjänpaikka on jätetty varta vasten tyhjäksi mua varten ja vaikka se alkaakin olla normaali näky, jostain syystä se yhä edelleen jaksaa sykähdyttää sydämessä. Ajatus siitä, että Matias haluaa mut viereensä yhtä paljon kuin mä haluan olla sen lähellä.
- Ei koti ole täällä murheitten laaksossa, vaan odottaa se tuolla ylhäällä taivaassa. On siellä Jeesukseni, taivainen Ylkäni, hän minut verellänsä synneistä puhdisti.
Kesäseuraradion toivelaululähetys on juuri alkanut ja olen jo nyt saada silmäni kostumaan kaikista niistä hetkistä, jotka ovat piirtyneet syvästi mieleeni vuoden takaisista suviseuroista.
Kaikki se kipu ja tuska, joka raastoi sisimpää yhä pienemmiksi ja pienemmiksi palasiksi. Kun mieli sanoi, että olisi vain parempi unohtaa, mutta sydämeen pisti pelkästään ajatuskin siitä, miten pohjattoman kuilun ikävä oli saanut aikaan.
Kun oli ollut niin hyvä olla toisen kanssa, mutta silti kaikki tuntui aina suistuvan raiteiltaan.
Silloin oli ollut vaikea uskoa, että taivaan Isällä olisi tarkoituksensa kaikille niille tapahtuneille asioille.
Ja kun sitten aivan yllättäen olinkin kohdannut Matiaksen seurateltassa, mikään ei ollut enää palannut ennalleen.
Ehtoollisella olin kokenut syvän ja voimakkaan kokemuksen. Olin tuntenut olevani syntinen ihminen, joka ei voi hyvällä omalla tunnolla polvistua alttarikaiteelle ja ottaa vastaan Herran pyhää ehtoollista.
Jostakin olin saanut voimia kysyä, että vieläkö mulla olisi mahdollista saada kaikki synnit anteeksi ja Matias oli tarjonnut evankeliumia, joka oli puhdistanut ja lohdattanut sisintä. Elämään oli tullut ikäänkuin ääriviivat, jotka hehkuivat kirkkaan kultaisina. Ja oli kuin taivas olisi melkein koskettanut maata. Niin hyvältä se kaikki oli tuntunut.
- Oi kiitos, Jeesukseni, kun maksoit velkani, ja minut täältä noudat taivaaseen luoksesi! Ylistys soi jo maassa ja kerran taivaassa. Oi autuus, ilo, rauha, se on niin suloista.
Seuraväen laulaman laulun sanat sopivat täydellisesti siihen hetkeen.
Sisimpään on laskeutunut sellainen rauha, ettei mikään voi viedä sitä tällä hetkellä multa pois.
Tiedän, että näin uskomalla voin kerran päästä taivaan kotiin ja nähdä kaikki rakkaat, jotka ovat jo päässeet iäiseen lepoon. Niin isän kuin äidinkin.
- Mitä sä mietit? Matias kysyy ja kääntyy vilkaisemaan mua pikaisesti.
En osaa heti vastata. Mieli on niin täynnä ajatuksia, jotka sinkoilevat edestakaisin.
- Mä olen aika tosi onnellinen. On ihana päästä taas suviksiin ja kuulla kun tuhansien ihmisten laulu kaikuu isossateltassa. Päästä kokemaan ne kauniit kesäyöt sun kanssa yhdessä ja sen, että mä saan pitää sua ekaa kertaa kädestä.
Matias hymyilee mulle niin hellyttävästi, etten meinaa saada silmiäni irti siitä.
- Sä olet taas vaihteeksi liian söpö, sanon sille, siristän silmiäni ja jatkan - Säihkyt niin kovasti, että melkein silmiin sattuu.
Se tökkää sormellaan mua kylkeen ja älähdän, koska juuri se kohta on yksi herkimmistä alueista kropassani ja saa mut kutiamaan.
- Vai että söpö? se kysyy muka vakavalla naamalla.
Nyökyttelen.
- Vauvat on söpöjä ja koirat. Mutta että minä..
Tuhahdan sille ja jaarittelen ummet ja lammet siitä, miten jätkä voi olla niin söpö, komea, suloinen tai kauniskin.
- Joillakin miehillä on vaan jotenkin tosi kauniit kasvonpiirteet ja sillon tuntuis hassulta sanoa sitä komeaksi, sanon ja lopetan selostukseni.
- Hyvä on. Mutta naisista ei voi kuitenkaan sanoa, että ne ois komeita? Matias kysyy pyöritellen päätään.
Alan nauraa.
Nauru tuntuu mahanpohjassa pistelynä ja saa vedet kihomaaan silmiin.
- No ei. Ei todellakaan..
Keskustelu jää siihen, koska bensavalo on alkanut palaa jo edellisenä päivänä ja ajokilometrejä on tullut sen verran paljon, että on turvallisempaa tankata nyt kuin kokeilla onneaan puoli tuntia myöhemmin.
Sillä välin kun Matias jää tankkaamaan, suuntaan askeleeni huoltoaseman sisälle ja etsin katseellani paistopistettä, mistä löytäisin kaipaamani karjalanpiirakat ja lihapiirakan Matiakselle.
Rapisteltuani pussin auki ja tiputettuani kaksi piirasta sen pohjalle, taittelen pussinsuun kiinni ja lätkäisen siihen hintalapun.
Nappaan vielä mehuhyllyltä pari pillimehua. Päärynää ja vadelmaa niin kuin aina. Sitten palaan kassan kautta autolle ja ojennan toisen pusseista sekä vadelman makuisen pillimehun Matiakselle, joka repii tarran irti paperipussista ja haukkaa kerralla melkein yhden kolmasosan lihiksestä.
- Sä saat kohta jonkun ähkyn, sanon sille ja pyörittelen epäuskoisena päätäni.
Matias katsoo mua, kallistaa päätään ja hymyilee ilkikurisesti.
- Eikö se oo vaan joku hevosten juttu? se kysyy ja ryystää pillimehuaan.
Auringon valo siivilöityy ikkunan läpi ja saa sen pupillien ympärillä olevan vaalean ruskean renkaan säihkymään kuin kultaisena kehänä.
- Mä voisin tuijotella sun silmiä aina vaan, sanon sille lempeällä äänellä ja lasken käden hetkeksi sen poskelle, joka tuntuu karhealta kämmentä vasten.
Matias on antanut pitkästä aikaa parran kasvaa.
- No senkus tuijottelet, kuhan et häiritse mun ajamista. Muuten me ollaan kohta ojassa, se sanoo ja tarttuu hellästi kädestäni kiinni.
- Niin. Muuten jää kohta suviksetkin välistä ja siihen mä en suostu.
Hetken hiljaisuuden rikkoo murina, joka hetken kuunneltuani tulee mahastani.
- Ehkä sunkin pitäis alkaa syömään. Iskee vielä nälkäkiukku, Matias heittää hyväntuulisesti ja osoittaa kädellään vielä avaamatonta karjalanpiirakkapussia.
- Sä et tiedä millainen kriisi sulle iskis, jos semmosen saisin. Olisit ihan hädässä mun kans, kuittailen sille takaisin ja saan vastaukseksi tuhahduksen.
Eväitä syödessä seuraan vaihtuvia maisemia ja mietin, miltä tuntuu taas olla osa sitä suurta ihmisjoukkoa, joka vaeltelee pitkin kenttää ja etsii katseellaan tuttuja. Joiden kasvoilta paistaa sellainen rauha, jota ei muualla näe. Ja joiden sydämessä on se sama usko, josta haluan pitää tiukasti kiinni.
Odotan niin paljon suvispitsaa ja spagettia, jotka värjäävät suun ympäryksen oranssiksi, sekä pienten laukkumyyjien huutelua - Ostakaa jäätelöää, joka menee joka vuosi tismalleen samalla nuotilla.
Mutta ehkä kaikista eniten odotan sitä, kun herään aamulla teltassa auringon jo noustua korkealle ja kuulen kaiuttimista laulun, josta on ihana aloittaa uusi seurapäivä.
- Kaunis aamuaurinkomme, kuinka paistat puhtaasti. Herran hyvyys ihmeellinen täyttää köyhät lapsesi.

torstai 7. heinäkuuta 2022

mitä mulle kuuluu

Tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, ettei ole ollut voimia kirjoittaa useammin. Koko tämä vuosi on ollut yhtä tunteiden ja ajatusten vuoristorataa, ja moni asia on myös muuttunut. Mutta tänään, juuri tässä hetkessä, haluan jakaa edes pienen osan elämääni kuluneilta kuudelta kuukaudelta.

Tammikuussa mielenterveys- ja päihdetyön teoriaopinnot jatkuivat ja myös loppuivat. Nautin koulussa käymisestä ja odotin innolla, mutta myös jännityksellä sitä, millaiseen harjoittelupaikkaan tulisin pääsemään.
Yhdeksäs päivä sain vastata kysymykseen myöntävästi sydän täynnä rakkautta ja sain vihdoin alkaa pitämään valitsemaani kihlasormusta sormessani.

Helmikuussa aloitin harjoittelun mielenterveyskuntoutujien asumispalveluyksikössä, jossa koin, etten saanut tarvittavaa ohjausta tai perehdytystä ja ilmapiiri yhden työntekijän kanssa työskennellessä oli niin ahdistavaa, että aloin heti pohtia harjoittelupaikan vaihtamista. Sinnittelin kuitenkin opettajan toiveesta ensimmäisen viikon, mutta hiihtolomalla töihin palaaminen sai mut melkein itkemään ahdistuksesta, joten päätin ilmoittaa koululle, etten enää haluaisi jatkaa. Vaikka keskeyttäminen oli ainoa oikea ratkaisu, tuntui sydämessä pahalta lähteä sanomatta sanaakaan asiakkaille, joihin olin kerennyt jollakin tasolla kiintymään.
Pääsin myös vihdoin katsomaan hääjuhlapaikkaa, jonka olimme varanneet jo aiemmin.

Maaliskuussa opinnot päätettiin laittaa keskeytykselle sillä uutta harjoittelupaikkaa ei ollut enää saatavilla niin nopella aikataululla. Koulu tulisi hankkimaan uuden paikan syyskuusta alkaen.
Aloin etsimään töitä ja tekemään työhakemuksia. Sainkin pian paikan päiväkodista pyörämatkan päästä, jossa ystäväni oli ollut jo hetken aikaa töissä.
Sairastin koronan, joka meni onneksi ohi vain vähän pahempana flunssana.

Huhtikuussa työntoimenkuva muuttui ja lastenhoitaja nimike vaihtui henkilökohtaiseksi avustajaksi. Päädyin eri ryhmään ja olin vastuussa vain yhdestä lapsesta. Työ oli rankkaa, mutta myös välillä palkitsevaa.

Toukokuun loppuun mennessä olin ollut päiväkodissa työskentelyn aikana sairaana kahden viikon välein. Sairastin niin flunssan, noroviruksen ja ruokamyrkytyksenkin. Tämän kaiken lisäksi sain pesäpallopeleissä pallon kahdesti kaulaan ja päädyin kurkkupolille tutkittavaksi mahdollisen rustomurtuman takia. Olin sairaslomalla melkein viikon sillä en saanut rasittaa ääntä, jotta kurkku pääsisi paranemaan.
Pääsin myös juhlimaan rakkaan serkkuni ja tulevan kaasoni yo-juhlia, joissa suurimman osan ajasta olin mekon hihat käärittynä keittiössä tiskaamassa sekä ystäväni yo-juhlia.
Vietimme myös kaveriporukalla vappua ja juhlimme leijonien mm-kultaa. 

Kesäkuu tuntui kestävän ikuisuuden. Sairastuin jälleen flunssaan, jonka takia jouduin jättämään ihanan ystäväpariskunnan häät väliin. Veljen hääjuhlapäivänä ääntä ei lähtenyt ja sain viimeiseen asti stressata siitä, miten puheen pitäminen juhlassa onnistuisi. Sain myös kunnian toimia juhlassa kuvaajana ja oli ihana päästä editoimaan jälleen hääkuvia pitkän tauon jälkeen.
Pääsimme kuuntelemaan tulevaan vihkikirkkoon häämarsseja sekä miettimään, missä häiden potrettikuvat tultaisiin ottamaan.
Vietin ihanan juhannuksen vanhempien sekä isovanhempien mökeillä ollessa ja näin sukulaisia. 
Hetken kestäneen toiveikkuuden jälkeen, flunssa jatkuikin ja aamuisin heräsin siihen, että kurkku, nenä ja korvat olivat ihan tukossa. Ääni lähti myös uudelleen ja suviseuroissa puheen ja laulujen päälle puhuminen pahensi tilannetta.
Oli ihanan levollinen ja tunnelmallinen olo suviksissa. Nautin äärettömän paljon ihmisten näkemisestä, juttelemisesta, hyvästä ruuasta, puheiden ja laulujen kuuntelemisesta ja kauniista auringonlaskuista. Ainoa, mikä sai mielen välillä laskemaan oli se, etten pystynyt laulamaan yhtäkään laulua alusta loppuun.

Heinäkuu on alkanut lomatunnelmissa. Olen valvonut myöhempään ja nukkunut pidempään. Aloittanut lukemaan suviksista ostettua kirjaa Ihanan kamalaa, joka vaikuttaa lupaavalta sekä pohtinut, että haluaisin pian ostaa laatikollisen mansikoita, jotta voisin pilkkoa ne pakastimeen talvea odottamaan.
Tämä kuukausi tulee menemään kihlatun pihaa tehdessä sekä toivottavasti kirjoittaessa jatkoa novellisarjalle, joka ehkä vielä joskus saa päätöksensä ja antaa siten tilaa uusille ideoille ja teksteille, jotka ovat hukkuneet liian pitkäksi aikaa.
Minun täytyy myös pakata pienen yksiöni tavarat laatikoihin ja tehdä muuttosiivous. Sen lisäksi pääsen viettämään ystäväpariskunnan häitä sekä omia polttareitani, jotka ovat muuten elämäni ensimmäiset. En siis tiedä mitä odottaa.

Elokuussa yritän saada hoidettua loput hääasiat, kuten käydä sovittamassa häämekkoani, jonka vuokraan niin ihanalta yrittäjältä, että voisin suositella häntä ihan jokaiselle.
Sitten tuleekin aika sanoa - tahdon ja saan viettää omia häitäni, joiden takia viimeinen puoli vuotta on ollut yhtä kaaosta, mutta myös valtavaa odotusta ja innostusta. Samaan aikaan niin ihanaa ja stressaavaa. Toivoa, että ne olisivat jo ja sitten taas toisaalta ajatella, että elämä on hyvää juuri nyt, sellaisena kuin se on, ja että haluan nauttia vielä viimeisistä hetkistä, kun saan asua yksin.

Ja vielä lopuksi. Pieni pyyntö juuri sinulle, joka luet tätä juuri nyt. Minä näen vain lukuja ja numeroita. Toisinaan nimiä ilman kasvoja tai muita tietoja. Kertoisitko jotain itsestäsi minulle. Pienen palan elämääsi tai sitä millainen sinä olet tai että mikä saa sinut lukemaan näitä tekstejä. Olisin siitä äärettömän kiitollinen! ❤️

maanantai 6. kesäkuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #69

Pesukoneen linkous on juuri loppumaisillaan, kun nostan katseeni kelloon ja mietin, pitäisikö minun vielä jäädä hetkeksi vai lähteä jo Aadan kämpälle nukkumaan. Ilta on vaihtumassa yön pikkutunteihin ja aivot alkavat kaivata lepoa kaiken sen koko päiväisen sosialisoitumisen jälkeen. 
On ollut ihana jutella kaikkien näiden ihmisten kanssa, jotka ovat raahautuneet seurojen jälkeen Matiaksen ja Severin kämpälle, mutta huomaan väsyväni henkisesti ja fyysisesti herkemmin suurissa iltakylissä.
Tiedän, että Matias haluaisi minun vielä jäävän sillä emme ole kerenneet vaihtaa juuri sanaakaan koko illan aikana. Minun pitää kuitenkin miettiä myös ylihuomenna olevaa koetta, johon kuuluvaa tenttialuetta en ole vielä edes avannut kirjasta. Mitenköhän sekin tulisi menemään tällä menolla.
Kävelen Matiaksen selän taakse ja lasken käden sen olkapäälle. 
- Tuutko vaikka eteiseen hetkeksi? kysyn ja hymyilen kaiken sen väsymyksen keskeltä.
- Joo, odota hetki, se sanoo ja huikkaa Severille ja Jullelle tulevansa kohta takaisin. 
Menemme peräkkäin kapeaa käytävää pitkin eteiseen, joka on jäänyt valtavan kenkä- ja takkimeren alle. Jään seisomaan seinän viereen ja annan pään retkahtaa sitä vasten. Matias pysähtyy vähän matkan päähän minusta ja siirtää kädellään poskille tulleen hiussuortuvan korvansa taakse. Se on alkanut kasvattaa pidempää lettiä ja näyttää tällä hetkellä vielä vähän enemmän lätkäpelaajalta kuin aiemmin.
- Oliko mukava ilta? se kysyy hiljaa ja katselee mua pää kallellaan, josta tiedän, että se näkee jotain enemmän kuin muut.
- Ei mun varmaan tarvi selittää, sanon sille, suljen silmät ja tunnen miten vesi kihoaa niihin.
Kuulen Matiaksen siirtyvän ihan viereen. Se vetää mut lähelleen ja heijaa sylissään. 
En ole hetkeen ollut näin sekaisin itseni kanssa. 
- Mä en enää tiedä, miten mun pitäisi olla, huokaan ja yritän pidätellä kyyneliä, jotka ovat alkaneet valumaan jo poskipäitä kohti.
- Riittää, kun vaan oot. Ei sun tarvi jaksaa muuta, Matias sanoo lempeällä äänellä ja halaa tiukemmin.
 - Tavallaan tiedän sen, mutta musta on vaan niin raskasta käydä näitä asioita aina vaan uudelleen läpi. Tuntuu, että ajatukset vaan kiertää kehää, enkä pääse ikinä eteenpäin, sanon ja puristan sen t-paidan kangasta nyrkkini sisään.
- Ehkä ei ookkaan tarkoitus, että just nyt asioiden pitäis selkiintyä. Toisinaan sitä tarvii tilaa tunteille, jotka saattaa jäädä vähän syrjään. Että onko se nyt ikävää, surua vai pelkoa. On ihan okei tuntea mitä tahansa niistä. On parempi antaa sen tunteen tulla, ku yrittää estää sitä. Siinä sä teet vaan hallaa itelles, jos työnnät niitä pois. Tunteen kans voi oppia elämään, kunhan se ei kahlitse. Ja muistatko mitä me puhuttiin siitä terapiasta sillon muutamia viikkoja sitten? Että sun ois hyvä hakea sitä. Siitä ois sulle varmasti apua, Matias jatkaa. 
- Mä ymmärrän mitä sä ajat takaa, mutta mä en vaan tiedä osaanko. Osaanko antaa niille tilaa tai haluanko, että muhun sattuu. Ois vaan niin helppo olla tuntematta mitään. 
- Lili... Muistan, ku sanoit, että sun äidin kuoleman jälkeen olit ihan varma, ettet selviytyis päivääkään, mutta siinä sä vaan olet. Ei se oo varmaan yhtään sen mukavampaa nyt ku silloinkaan, mutta ehkä vähän helpompaa. Sun ei tarvitse miettiä sitä jatkuvasti. Pystyt keskittymään elämässä muihinkin asioihin. Ehkä oot jollain tavalla hyväksynyt, että niin tapahtui. Että niin kuuluikin tapahtua. Että sillä oli joku suurempi tarkoitus, jota me ei voida ehkä koskaan ymmärtää. Riittää, että taivaan Isä tietää, miten meidän elämä tulee menemään. 
- Niin... Sä olet varmaan oikeassa, mutta mä en tiedä näenkö niin pitkälle, että voisin tässä matkalla hyväksyä kaikki nää olot mitä koen. Tuntuu, että mun mieli ja keho on koko ajan taistele - pakene tilassa, enkä osaa jostain syystä päästää irti. Oon väsynyt siihen, että ihmiset hokee, että kyllä se elämä jatkuu ja että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Tai ehkä kaikista pahinta on se, että joku toivottelee tsemppiä. Ihan ku se muuttais mitään. Isä ei herää äkillisesti henkiin, eikä tää kipu häviä mihinkään. Päinvastoin. Sä ja Julle taidatte olla ainoita, jotka edes yrittää ymmärtää. Ja se on jo paljon se. 
- Kaikilla ei oo samanlaisia kokemuksia. Jonkun, joka ei oo ikinä menettänyt ketään läheistä voi olla tosi vaikea edes vähän kuvitella, miltä se vois tuntua tai miten suhtautua sellaiseen ihmiseen, joka on juuri joutunut luopumaan toisesta. Ja silläkin on iso merkitys, miten ihmiset on oppineet käsittelemään surua. Osa tarvii enemmän omaa aikaa ja rauhaa käydä tapahtunutta läpi. Osalle on helpompi vaan painaa menemään ja yrittää turruttaa sitä surua aktiivisen elämän alle, ettei tarvis muistaa tai miettiä mitään. Ja lopulta me ei kuitenkaan voida sanoa, mikä on kaikista parhain tapa. Me ollaan ihmisinä niin erilaisia kokemaan yhtään mitään. 
Matias pitää katseensa pitkään silmissäni. Ehkä saadakseen minut vakuuttumaan sanoistaan tai varmistuakseen, että selviän kohta yksin matkan keskustan läpi Aadan kämpälle. 
- Pärjäätkö? se kysyy ja sen silmissä häilähtää tumma varjo. 
Nyökkään, vaikka en ole itsekään varma vastauksestani. 
En ole nykyään oikeastaan varma mistään muusta kuin siitä, etten aio enää koskaan päästää edessä seisovaa tyyppiä lähtemään elämästäni. 
Sormet puristavat kättäni. Peukalo silittää hellästi kämmenselkää. 
Katson Matiasta ja silmäni ovat täynnä kaipausta. 
Miten voi olla niin ikävä toisen lähelle, vaikka toinen on aivan vieressä kiinni. 
Kun tuntuu, ettei mikään riitä. 
Ja ajateltuani sitä, huomaan pelkääväni, etten kohta enää kykene päästämään toisesta irti.
- Jumalan rauhaa, kuiskaan poski sen kaulaa vasten. 
- Jumalan rauhaa, Matias sanoo, rutistaa vielä kerran tiukasti itseään vasten ja vetäytyy sitten askeleen taaksepäin.