varjele kaikelta pahalta #75

Vetelen pensselillä vielä viimeisen laudan valmiiksi ja istuudun sitten hetkeksi nurmikolle. Maalaaminen on yllättänyt fyysisyydellään. 

    Keväällä olin tarttunut Jullen ehdotukseen, että mennään porukalla sen tutun firmaan kesätöihin maalaamaan talojen seiniä, ja tässä sitä nyt oltiin. Hikisenä ja lopen uupuneena. Vaatteet ja hiukset maalissa.

    - Mitä sä siellä haaveilet? kuulen Aadan huikkaavan talon toisesta päästä.

    - Että olisin rannalla palmujen alla ottamassa aurinkoa ja joisin limpparia lasipullosta.

    - No sitten ei auta ku tehdä kovasti töitä, et voidaan lähtä sitten, kun suomen syksy tai talvi alkaa masentamaan ja halutaan päästä ottamaan iisimmin. Vai mitä?

    - Niin. Ei kai se auta kuin jaksaa, kun on kerta lupautunut koko kesäksi hommiin. Mä kyllä mietin, että miten ihmeessä selviän vielä kuukauden. Oon jo nyt ihan rikki. Mulle on tullut varmaan viis uutta lihasta. Ainakin siltä tuntuu, kun meen töiden jälkeen kämpälle ja särkee niin oudoista paikoista, että epäilen, että siellä kuuluis edes olla mitään sellaista, jota voi jotenkin tässä työssä rasittaa, sanon. 

    Hörpin loput vedet taltuttaakseni päivittäin piinaavan janon tunteen ja olen onnellinen, että termospullon ansiosta vesi pysyy viileänä koko päivän, vaikka olisi kunnon hellettäkin. 

    Matias oli ehdottanut, että olisin ollut sen parina, mutta olin joutunut sanomaan, että ehkä olisi parempi, että se menisi Jullen kanssa. Olin epäillyt, että meille tulisi turhia riitoja, ja muutenkin ajatus siitä, että kummallakin olisi myös omaa aikaa, oli tuntunut hyvältä. 

    - Maalaan vielä nää pari kohtaa loppuun ja voidaan sitten alkaa pakkaamaan kimpsut ja kampsut, Aada sanoo tullessaan hakemaan lisää maalia. 

    - Juu. Ei kiirettä.

    Kun työ on saatu valmiiksi, huikkaamme heipat talon omistajalle, joka kiittelee vuolaasti siististä työnjäljestä ja lopputuloksesta, ja yrittää vielä kerran saada meitä tulemaan sisälle pullakahveille, mutta joudumme sanomaan, että meillä on jo vähän kiire harrastusten pariin. Olemme kerta sopineet menevämme pelaamaan rantalenttistä poikien kanssa. 

    - Kerroppa miten teillä menee Matiaksen kanssa? Aada kysyy, kun hiljennän liikennevaloihin, jotka ovat juuri vaihtuneet punaiseksi. 

    En tiedä, mistä aloittaisin tai mitä ylipäätään sanoisin. 

    - Ihan rehellisestikö? kysyn.

    - Tietysti, Aada vastaa. 

    - No aluksi kaikki oli pelkästään ihanaa. Ehkä se oli just sitä aikaa, mistä puhutaan, että nähdään elämä vähän kuin aurinkolasin linssien läpi. Oli mukavaa kävellä toisen kanssa käsikädessä ja saada viettää aikaa yhdessä. Käytiin aika paljon läpi meidän lapsuutta ja nuoruutta, kun meillä on kummallakin niin erilaiset taustat. On ollut jännä kuulla, että mitä se on vaikka ajatellut musta silloin riparilla. Jotenkin sitä kai oletti, että ainoa haaste seurustelussa on se, että tulee riitoja tai kinastellaan jostain ihan tyhmistä pikkujutuista, mutta ei se sitten ollutkaan ihan sellaista, mitä kuvitteli. Välillä on ollut niin rankkaa, että on tuntunut, että miten tätä enää jaksaa, kun tekis mieli vaan itkeä, kun on niin suuri ahdistus ja paha olo päällä. Vaikka puhutaan jatkuvasti rajoista ja siitä, että mitä me ajatellaan seurustelussa sen läheisyyden olevan niin silti ne rajat rikkoontuu. Monesti tuntuu, että mulle se kaikki on jotenkin helpompaa. Pystyn olemaan toisen vieressä ilman, että herää mitään seksuaalisia ajatuksia, mutta Matiakselle se ei olekaan ihan niin yksinkertaista. Mulla meni pitkään uskoa, että ei se voi vaan naksauttaa jotain tiettyä ajatustapaa sen päähän ja päättää, et nyt en vaan mieti mitään, kun kroppa kuitenkin välittää koko ajan jotain viestiä, että miten hyvältä tuntuu olla toisen lähellä. Ehkä pahinta on se, kun on päättänyt, että ei enää tällaista, koska tää tuntuu niin pahalta ja kumpaankin sattuu lopulta, mutta silti ei vaan pysty. Tulee sellainen ajatus, että mä oon jotenkin heikko ja huono uskovainen, että ei kenelläkään muulla ole näin vaikeaa tai ei ne kamppaile samalla tavalla näiden asioiden kanssa, sanon ja joudun hengittämään muutaman kerran rauhallisesti syvään sillä puhuminen on saanut mut hengästymään.

    - Mm... Häpeä on usein niin voimakas tunne, että se tuo sellaisiakin ajatuksia päähän, jotka ei oo millään tasolla tosia tai relevantteja. Joskus tuntuu, että häpeä on oikein suomalaisten sairaus. Me hävetään niin usein ja ihan turhiakin juttuja. Tehdään asioista suurempia kuin ne on. Ootteko te kuitenkin jaksaneet pyytää evankeliumia aina silloin, kun on ollut tarvetta? Aada kysyy. 

    - Nojoo. Ollaan me, vaikka sekin tuntuu välillä nousevan monimetriseksi kynnykseksi. Tulee sellaisia ajatuksia, että nyt se ihminen miettii, että taasko ne on mennyt tekemään jotain, että eikö ne osaa olla erossa toisistaan, mutta jostain sitä aina saa lopulta voimia kysyä. En oo varmaan aikoihin rukoillut niin paljon kuin sen jälkeen, kun alettiin seurustella. Sekin on antanut voimia jaksaa uskoa, kun on halunnut ajatella, että taivaan Isä on luvannut kuulla ne rukoukset, vastasin. 

    - Mä haluaisin ajatella, että ei kukaan mieti tuollaista tai ainakin toivon, että ei mieti, kun me ollaan kuitenkin kaikki ihan yhtä syntisiä ja jokaisella on tarve kuulla evankeliumia, jotta jaksais pysyä uskomassa, että vaikka ne syyt oliskin erilaisia niin ei se silti tee sinusta tai Matiaksesta yhtään sen huonompaa tai jostain muusta ihmisestä parempaa. Samalla viivalla ollaan nyt ja tulevaisuudessakin. 

    Siunaamme toinen toisiamme. Hetken tuntuu, kuin aurinko paistaisi kirkkaammin. On taas kevyempi olla. Ahdistus on painunut jonnekin taka-alalle.

    Kämpällä heitän työvaatteet pesukoneeseen ja raahaudun suihkuun. Kylmä vesi virkistää ja saa ajatukset taas kulkemaan ihan erillä tavalla. Olen kiitollinen, että mulla on tuollainen ystävä kuin Aada, jolle pystyn puhumaan avoimesti. Tiedän, että jos sellaiset ihmiset puuttuisivat elämästäni, en mitenkään jaksaisi omin voimin kannatella itseäni uskomassa. 

    Illalla on turvallista ristiä kädet yhteen ja ajatella - Tapahtukoon taivaan Isä sinun tahtosi. 

maalasit taivaalle auringon

kun elämä toi eteeni mustia pilviä
ja mieleni oli solmussa
kun tuntui siltä, ettei kukaan välitä
ja yritin vain selviytyä päivästä seuraavaan
sinä maalasit taivaalle auringon
ja puhalsit pilvet pois
laskit käden hartioilleni
ja kerroit,
että vielä tulee sellaisia päiviä,
jolloin kyyneleet on pyyhitty pois
ja sydämessä on jälleen tilaa rakastaa
sillä eihän mikään korjaa ihmistä enempää
kuin se,
että näkee itsensä kokonaiseksi,
hyväksytyksi ja rakastetuksi

Ihanaa ystävänpäivää! ❤️

ps: yritän saada mahdollisimman pian kirjoitettua jatkoa Varjele kaikelta pahalta - novellisarjalle. Ois ihana pystyä keskittymään pelkästään siihen, mutta tällä hetkellä kaikki energia ja suurin osa vapaa-ajasta menee siihen, kun työstän mun kirjan käsikirjoitusta, joka menee huhtikuussa lukupiirille luettavaksi ja toivon mukaan (pidän sormet ristissä) elokuussa painoon. Kerron lisää heti, jos ja kun asiat menee eteenpäin. Kiitos teille, jotka ootte eläneet mun mukana tätä projektia! Toivon niin, että niin teidän kuin munkin odotus palkitaan vielä. Eihän tän aloittamisesta oo kuin 11 vuotta :D Ja kiitos vielä teille kaikille lukijoille ja kommentoijille. Teette tästä blogin kirjoittamisesta kaiken tän arvoista! Eli kiitos, kun ootte! ❤️

missä minun paikkani on tässä maailmassa

Juureton. Siltä minusta tuntuu juuri nyt, vaikka elämä on suhteellisen vakaata ja tälläkin paikkakunnalla olen kerennyt asua jo puolentoista vuoden ajan.

Amerikassa asuessani sain ympärilleni perheen. Niistä ihmisistä tuli minulle veljiä ja siskoja. Ja vanhemmista kuin varaäiti ja varaisä. Minulla oli turvallinen ja rakastettu olo. Silti kaiken sen uuden kulttuurin, vieraan kielen ja uusien ihmisten luona kaipasin kotiin. Kaipasin suomeen.

Espanjassa asuessani koin yhteyttä uskovaisten keskellä. Oli ihana päästä perjantain lauluseuroihin ja saada kuulla evankeliumia ja laulaa suomenkielellä. Silti sielläkin tunsin kaipausta kotiin.

Vasta nyt asuessani aviomieheni kanssa yhdessä suunnittelemassamme kodissa, jonka laattoja ja keittiön kaappeja olen saanut olla valitsemassa, olen alkanut ymmärtää, etten lopulta edes tiedä, mitä kaipaus kotiin minulle merkitsee.

Onko se turvallisuuden tunnetta vai sitä, että oma koti tuntuu kotoisalta. Vai onko se sitä, että uusi kaupunki on alkanut tulemaan tutummaksi ja että elämässäni on ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa arkeani.

Olen tuntenut niin usein näiden vuosien aikana yksinäisyyttä, että olen alkanut uskoa, ettei elämässäni voi enää edes tulla sellaista vaihetta, etten kipuilisi sen asian vuoksi.

Rakastan tutustua uusiin ihmisiin ja keskustella syvällisiä, mutta samaan aikaan on raskasta kysyä yhä uudelleen ja uudelleen iltakylissä ihmisten nimet ja mitä he opiskelevat tai missä ovat töissä vain huomatakseen, että seuraavalla kerralla ei muista enää nimiä, eikä ammatteja.

On ehkä vielä ihanampaa nähdä perhettä kuin tavallisesti, kun nykyään ne kerrat ovat harvassa välimatkojen vuoksi, mutta silti tunnen pistoksen joka kerta sydämessäni, kun äitienpäivä tai jokin muu koko perheen kokoava päivä en menekään kotiin muiden sisarusten tavoin. Koen ehkä ulkopuolisuutta ja surua, etten ole saman arvoinen kuin muut. Lähinnä sen vuoksi, että tietysti muiden on helpompi kysellä kuulumisia useammin, kun he myös näkevät toisiaan useammin.

Yhä edelleen pohdin sitä, missä minun paikkani on tässä maailmassa ja tällä maapallolla. Mitä työtä tulen tekemään ja koenko tai kokevatko muut ihmiset sen arvokkaaksi. Missä tulen asumaan ja koenko siellä olevani viimein kotona. Saanko koskaan olla äiti lapselleni tai lapsilleni.

Tätä kaikkea en tiedä ja se ahdistaa. Ahdistaa keskeneräisyys ja tietämättömyys. Voi kun voisin jo olla perillä siellä jossain, mikä minua odottaa tulevaisuudessa.

varjele kaikelta pahalta #74

Ravintolavaunu on täyttynyt ihmisistä, jotka istuvat tuopin tai kahvimukin äärellä ja selailevat puhelimiaan. Lasken nurkkapöydälle vesipullon ja istuudun reppuni viereen mustalle nahkapenkille. Tämä on kaikista miellyttävin tapa matkustaa junassa. Ei tarvitse ahdistua viereen änkevistä matkustajista tai takana ölisevistä itsensä humalaan juoneista vanhoista miehistä, jotka eivät pysty olemaan juomatta, vaikka konduktööri olisi käynyt muistuttamassa asiasta useampaankin otteeseen.

    Elämä tuntuu kiitävän ohi vilisevien maisemien lailla. En osaa pysähtyä, vaikka mieli on alkanut ajelehtia. Ihan kuin tietynlaiset rajat olisivat tulleet lähemmäksi minua.

    Olen alkanut tajuta, että en ehkä enää koskaan pysty elämään ilman sitä kaikkea vastuuta, mitä aikuisen arki ja työ tuovat mukanaan. Jonain päivänä en ehkä enää kanna huolta pelkästään itsestäni vaan myös toisesta, jolle sylini on suurin turva mitä vain voi olla ja samaan aikaan koko maailma.

    Matias on ottanut useita kertoja puheeksi kihloihin menemisen. Tiedän, mitä se ajattelee. Sille ei ole väliä tapahtuuko se kesän aikana vai syksyllä, mutta pidempään meistä ei kumpikaan taida jaksaa odottaa.

Rippikoulussa tyttöjen illassa isonen oli avautunut seurustelun kipukohdista. Siitä, miten läheisyys voi rikkoa ja hajottaa. Että miten tärkeää olisi pystyä keskustelemaan läheisten ystävien kanssa, ja siitä että olisipa kaikilla elämässään edes yksi sellainen ihminen, jolta jaksaisi ja uskaltaisi kysyä evankeliumia, jos kävisi niin, että yhdessä lankeaisi.

    Suviseurat olivat olleet hetken hengähdyspaikka. Ei ollut tarvinnut kipuilla sen kanssa, että toisen vieressä on niin mukava olla ja että rajat tuntuvat häilyvän jatkuvasti. Välillä seurustelu oli tuntunut rankemmalta kuin ajatus sen päättämisestä. Miksi taivaan Isä salli kaiken sen tapahtua. Lankeamisten jälkeen ahdistus oli vallannut mielen ja kropan. Kurkussa ja rinnassa oli painanut kova möykky. Kyyneleet olivat kastelleet oman sekä Matiaksen paidan.

    Miksi taas. Miksi ei osannut olla erillään. Istua asunnon eri sohvilla. Halata vain silloin, kun vieressä oli muitakin tai kun hyvästeli pikaisesti. Miksi päätökset eivät pitäneet, vaikka niitä jankattiin yksin ja yhdessä. Enää en tule lähelle. Enää en koske niin, että toisen on vaikea olla koskematta takaisin.

Joskus aikoinaan olin nauranut huvittuneena niille, jotka olivat puhuneet, etteivät tienneet miten pystyisivät olemaan poikaystävistään erossa pari viikkoa. Tai kyseenalaistanut, miten joidenkin kohdalla oli tullut tilanne, että naimisiin oli pitänyt mennä, kun lapsi olikin ollut jo tulossa.

    En ollut voinut kuvitellakaan, miten vaikeaa uskovaisena seurustelu voisi olla. Miten himo veisi järkeä sata nolla.

    Enää en voinut kuin rukoilla, että taivaan Isä antaisi voimia seurustella avioliittoon asti niin, että säilyisi usko ja hyvä omatunto. Että sitä jaksaisi aina uudelleen ja uudelleen nöyrtyä ja pyytää, että saisiko vielä uskoa kaikki synnit ja kiusaukset anteeksi.

    Hörpin vesipullon tyhjäksi ja käyn pudottamassa sen pullonkeräyspisteelle. Taivas on peittynyt tummien pilvien alle ja sade huuhtoo junan pölyisiä ikkunoita. Olo on levollinen. Levollisempi kuin pitkiin aikoihin. Vedän syvään henkeä ja annan hartioiden laskeutua alemmaksi. Tästä tulee vielä hyvä loppukesä. Ainakin toivon niin.

varjele kaikelta pahalta #73

Ojennan suihkulipun kassatyöntekijälle ja jatkan matkaani valkoisen telttarakennuksen uumeniin, jonka oviaukon jälkeinen alue on täynnä kenkäpareja. Släbäreitä, tennareita, lenkkareita ja varvastossuja kaikissa mahdollisissa väreissä.

    Lattialle on kulkeutunut hiekkaa ja pölyä kenkien mukana. Auringon korventama ja tuulessa pölisevä hiekkatie on tuonut palan itseään tänne, missä ihmiset pesevät pahimmat liat jalkapohjistaan ja virkistäytyvät ennen paluuta kentälle, joka tulee kuhisemaan seuravieraita päivän kääntyessä iltaan.

Jätän omat mustat karvasläbärini muiden kenkien sekaan ja etsin katseellani tyhjää kohtaa vanereista rakennetuilla penkeillä.

    Pukeutumispuoli on täyttynyt naisista ja lapsista. Jollakin äidillä on kolme lasta mukanaan. Poika, joka pitelee kiinni vanhemman siskonsa kädestä ja tyttö, joka yrittää kietoa liian isoa pyyhettä ympärilleen äidin hoputtaessa heitä liikkumaan suihkuille päin.

    Ripustan kangaskassin lautaan porattuun ruuviin ja nappaan sen pohjalta shampoopullon. Sitten lasken riisumani vaatteet kasaksi penkille ja pyöräytän itseni pyyhkeen sisään.

    Suihkusta tuleva vesi on ihanan lämmintä ja pehmeän tuntoista. Tekisi mieli jäädä vielä hetkeksi, mutta pestyäni shampoot pois etsin pyyhkeeni naulakoilta ja palaan omalle paikalleni pukeutumaan.

Matias seisoskelee ulkona odottamassa, kun kiiruhdan kauneussalonkia kohti. Hiukset ovat vielä harjaamatta ja kasvot tuntuvat niin kuivilta, että voisin levittää ohuen kerroksen kosteusvoidetta.

    Palaamme samaa reittiä takaisin vaunulle. Matias jää pari kertaa suustaan kiinni lapsuuden tuttujensa kanssa, mutta jostain syystä juuri nyt se ei haittaa. Ehkä täällä suviseuroissa aika menettää merkityksensä. On ihana nähdä ystäviä ja jutella niitä näitä, eikä ole kiire mihinkään muualle kuin välillä syömään, ettei nälkäkiukku iske kenellekään.

    - Mentäiskö ostamaan pehmistä? Matias ehdottaa, kun olemme saaneet pyyhkeet kuivumaan ja lähestymme kenttää, jonka reunalta näkee isonteltan ja ravintolakatokset.

    - Joo, mennään, sanon ja hymyilen sille. Tiedän miten perso se on herkuille.

    Pehmiskipot kädessä päädymme kävelemään kentän toiselle laidalle, missä isonteltan seinustalla olevat penkit ovat jääneet varjoon. Aurinko paahtaa pilvettömältä taivaalta ja tuuli on laantunut, joten auringonpistos tai nestehukan saaminen ei ole millään tasolla haluttava lopputulos.

    Kentällä rattaita työntävät äidit ja isät ovat saaneet mut haaveilemaan vanhemmuudesta. Olisi ihana jakaa perhe-elämä Matiaksen kanssa. Se olisi niin hyvä isä lapsilleen. Rakastava ja välittävä.

Sen taustoja ja isäsuhdetta ajatellen se on ansainnut kaiken rakkauden, mitä se voi ikinä saada. Olisi maailman söpöintä, että pieni pörröpää sanoisi sitä isäksi. Mun sydän sulais siihen paikkaan.

    - Sun jäde sulaa, Matias sanoo huvittuneena.

    Havahdun ajatuksistani ja lusikoin jo osittain nesteeksi muuttuneen pehmiksen suuhuni.

    - Mitä sä tuumailit, kun jäätelökin unohtu syödä? se kysyy ja sen silmissä pilkahtelee nauru.

    Kallistan pääni ja siristän silmiäni auringossa vastatessani - Sitä, että ois ihanaa, kun ois oma perhe. Ja että voisin olla sun kanssa jonkun lapsen tai lapsien vanhemmat.

    Matias laskee kätensä kämmenelleni ja näen, miten se yrittää räpytellä silmiään huomaamattomasti.

    Annan sille tilaa ja olemme hetken hiljaa.

    Haluaisin rutistaa sitä tässä ja nyt, mutta en kehtaa sillä ympärillämme on niin paljon ihmisiä.

    Matias rykäisee ja yrittää saada jotain sanottua, mutta huulilta ei pääse äännähdystäkään.

    Puristan sen kättä ja toivon, että se voisi ymmärtää siitä pienestä eleestä kaikki ne tunteet ja ajatukset, joita en kykene sanoittamaan.

    - Mä joskus.. Matias saa sanottua ja pyyhkii silmäkulmaansa kihonneen kyyneleen.

    - Mä joskus ajattelin, etten vois koskaan olla isä. Kun oli koko lapsuuden kuullut, että mä en kelpaa ja että kukaan ei välitä, kuvittelin, että kukaan ei vois koskaan rakastaa mua. Ja jos kukaan ei rakastais, miten voisin olla kenenkään aviomies saati sitten isä.

    Silitän sen kämmenselkää samalla kun sisintäni puristava vanne kietoutuu kireämmälle ja kireämmälle. Ahdistava, henkeäsalpaava tunne, jota tunnen kokiessani epäreiluutta ja myötätuntoa toisten puolesta.

    - Sä et tiedäkään, miten paljon mä rukoillessa pyysin taivaan Isältä, että se sais isän olemaan väärässä... Matias jatkaa.

    Nojaan sen kylkeen ja hapuilen oikeita sanoja.

    - Voisinpa mä mennä sen pienen Matias pojan luo ja sanoa, että tiedätkös, tuolla muutamien satojen kilometrien päässä asustelee yksi Lili niminen tyttö, joka haluais ihan tosi kovasti rakastaa sua.

    Matias hymyilee, mutta hymy ei yllä silmiin asti.

    Käännän katseeni taivaalle ja sanon - Voisinpa mä luvata, että elettäis yhdessä onnellisina ja oltais vielä silloinkin toistemme rinnalla, kun naama on täynnä ryppyjä...

    - Ja kun käsi ei enää jaksa puristaa toisen kädestä, Matias jatkaa lausettani ja viimeisen sanan kohdalla sen ääni on särkyä.

    - Niin, silloinkin, kuiskaan niin hiljaa, etten ole varma kuuleeko edes Matias sitä.

    Ja jossain vasemman rintani tienoilla sydämeeni murtuu uusi polku.