varjele kaikelta pahalta #117

En ole varmaan koskaan kiitänyt näin nopeasti korttelista toiseen ja kaupunginosasta seuraavaan. Pysähdyn vasta Jullen kerrostalon hissin eteen ja yritän rauhoittaa kiihtyneitä sydämenlyöntejä sekä pihisevää hengitystä samalla kun maistan verenmaun suussa. Ja vaikka aivoni toitottavat, ettei muutama minuutti sinne tänne voi enää pahentaa tilannetta, en antanut itselleni yhtäkään ylimääräistä sellaista kuullessani viimein Jullesta sen hiljaiselon jälkeen.

Hissi saapuu kolisten ala-aulaan. Astun kyytiin ja painan nappia sulkeakseni ovet perässäni sillä nyt ei tee mieli joutua tuijottelemaan vaivaantuneesti puhelinta, jos joku talonasukas päättäisi liittyä seuraan. On jo tarpeeksi kamalaa tuijottaa itseään peilistä todetakseen näyttävänsä punaisena helottavalta tomaatilta, jonka hiukset ovat nähneet hiusharjan viimeksi useampi päivä sitten. Kökin viikonlopun kämpällä, koska en jotenkin osannut lähteä ry:lle. Pelkäsin, että vain yrittäisin etsiä Jullea katseellani ja jos tämä ei olisikaan ollut siellä, en olisi pystynyt keskittymään mihinkään. Ja pelkäsin kyllä myös sen olevan siellä. Se olisi ollut melkein vieläkin pahempaa. Mulle oli tullut jostain päähänpinttymä, että se olisi muka vain vältellyt mua siellä ja se taas olisi satuttanut enemmän kuin mikään.

Pimpotan ovisummeria ja kuuntelen, miten tuttu askelten rytmi lähestyy ulko-ovea. Julle avaa oven ja en edes kerkeä astua sisään, kun se on jo kaapannut mut tiukkaan halaukseen.

- Anteeksi... Mä olen varmaan sunkin mielestä ihan ääliö, se kuiskaa niin hiljaa, että sen ääni kutittelee mun korvaa.

- Et sä ole, lähimainkaan.., sanon ja rutistan sitä takaisin.

Julle ei päästä irti. Se painaa hellästi mun pään sen rintakehää vasten, jolloin tunnen sen sydämen tiheästi hakkaavan jyskeen. Kyyneleet kihoavat silmiini, kun aistin Jullessa olevan hädän. Tiedän miltä tuntuu, kun pelkää jonkun itselle rakkaan ihmisen kohdalla pahinta. Ja useimmiten edes lisäajan pyytäminen ei tuo toivottua muutosta. Julle kuitenkin muuttui. En vain ole kuullut sitä tarinaa. En ole ollut varma haluaako se puhua siitä, joten en ole koskaan kehdannut kysyä.

- Elmeri ei suostu keskustelemaan kenenkään kanssa...

Jullen äänessä on lohduton sointi.

Nojaudun taaksepäin, jotta näen sen kasvot. Julle on painanut silmät kiinni ja olen melko varma, että se puree hampaita yhteen, koska sen tavallisestikin voimakkaat poskien linjat ovat nyt jotenkin vielä syvemmät ja jyrkemmät.

- Sä olet kuullut tämän varmasti tuhat kertaa aiemminkin, mutta silloin kun jollakin on defenssi päällä, on ihan mahdotonta edes yrittää. Se ei siinä hetkessä johda mihinkään. Joskus liika yrittäminen jopa voi viedä sitä toista kauemmaksi. Mä luulen, että Elmeri tietää mitä sä ja teidän perhe ajattelette, mutta just nyt, tuossa mielentilassa, se ei ole kykenevä ottamaan mitään vastaan. Eihän sitä voi kukaan varmaksi luvata, mutta jos sille joskus tulee joku hyvä hetki niin silloin se saattaa yhtäkkiä muistaa ne teidän sanomat jutut ja sille tuleekin tunne, että se haluaa muutosta. Oli se sitten lopulta pysyvää tai väliaikaista, mutta muutosta jokatapauksessa. Ja usein se pienikin muutos on kohti hyvää ja parempaa elämää.

Julle pitää vielä hetken silmiään kiinni. Näyttää kuin se pidättelisi itkua.

Irrottaudun sen halauksesta, mutta jään pitelemään sen käsistä kiinni. Tuntuu kuin pelkkä sen surun katsominen vierestä kärventäisi mun sielua. Niin palavasti haluaisin pysyä lähellä. Olla koskaan päästämättä irti, mutta mun on pakko. En pysty ajattelemaan muuten lainkaan järkevästi.

- Mä en ole lähdössä mihinkään, sanon ja toivon sen ymmärtävän, ettei mun ole tarkoitus antaa sen olettaa, ettenkö haluaisi yhä olla sen lähellä.

Julle mumisee jotain vastaukseksi, mutta en saa siitä selvää. Sitten se avaa hitaasti silmät. Ne ovat niin tummat, mutta samalla kyynelten täyttämät, etten erota missä iiris päättyy ja pupilli alkaa tai toisinpäin.

- Kysyisin tulta, mutta mä tiedän, ettet sä polta, Julle sanoo ja ihan aavistuksen hetken, sen suu kääntyy virneeseen.

Kurtistan huomaamattani silmiä, kun yritän lukea sen kasvoilta, että onko se tosissaan.

- Jäin kiinni. En mäkään polta. En enää.

Katson sitä hetken aikaa niin kysyvästi, että se jatkaa.

- En ole polttanut sen talvisen vaelluksen jälkeen yhtäkään, Julle sanoo ja sipaisee kämmenselällään oikeaa käsivarttani. Ele on pieni ja hellä, mutta kutsumattomat mielikuvat ja hehkuva lämpö ihollani jäävät vielä pitkäksi aikaa senkin jälkeen, kun Julle on jo laskenut kätensä alas.

Tiesin sen tietävän, että asia on mulle nykyään tärkeä, mutta mä en ollut silti ikipäivänä uskonut, että se lopettaisi niin äkillisesti.

- Säkö meinaat, että sen meidän keskustelun jälkeen...

En saa kasattua lausettani loppuun. Olen niin hämmentynyt ja jotenkin samaan aikaan niin herkillä, etten tiedä enää mitä sanoa.

- Yritin kyllä pariin otteeseen, kun mulla oli huono hetki, mutta en pystynyt sytyttämään koko sätkää. Edes sen kädessä piteleminen teki pahaa ja siinä vaiheessa mä kaivelin kaikki mun kätköpaikat ja heitin ne kerralla menemään. Ja sen jälkeen en ole edes osannut kaivata.

- Mä olen yllättynyt. En mä tajunnut, että sä ihan tosissasi meinasit, että voisit lopettaa vaikka samantien, sanon.

- No tuli tarpeeksi hyvä syy vielä omien aiempien syiden päälle, Julle sanoo, mutta se ei katso enää kohti.

- Mikä? kysyn, vaikka heti avattuani suun, tiedän jo vastauksen.

Julle räpyttelee muutaman kerran silmiään. Yksinäinen pisara valuu korvan vierustaa alaspäin. Ja kun se viimein vastaa, on kuin joku olisi työntänyt tukin poikittain täysillä kohti mun polvitaipeita - Sinä, tietysti.

Katselemme hetken toisiamme hiljaisuuden vallitessa ympärillämme. Kaikki tuntuu yllättävän intiimiltä. Kuin olisimme ensimmäistä kertaa kaksin ja näkisimme toisemme syvemmin kuin milloinkaan aiemmin.

- Onko mitään mitä mä voisin sanoa tai tehdä, jotta sun ei tarvitsisi murehtia Elmerin tilannetta niin paljon? kysyn, kun olen hetken pyöritellyt keskustelunavauslauseita mielessäni.

Julle ei vastaa. Se puristelee käsiään nyrkkiin ja auki, ja ottaa lopulta askeleen taaksepäin.

- On... Paljonkin.

Jään odottamaan jatkoa, mutta sitä ei tule.

- Kuten? kysyn, vaikka pelkään rikkovani jonkin välillemme ilmaantuneen langanohuen tunneseitistön.

- Siitäpä se kiikastaakin. Mä en voi pyytää sua tekemään tai sanomaan yhtäkään niistä...

Julle kääntää mulle selän. Tiedän, ettei sen eleen ole tarkoitus loukata. Ei tässä. Ei nyt, kun olemme kumpikin herkillä. Se on lähinnä itsesuojelua. Tai paremminkin meidän kummankin suojelua, koska kehoni ei lakkaa viestittämästä aivoilleni aneluja, joille en voi myöskään antaa lupaa.

- Ehkä on parempi, että mennään käymään ulkona, sanon, mutta Julle ei suostu vieläkään kääntymään ympäri.

- Mä tulen ihan kohta perästä. Mee vaan edeltä, se sanoo, harppoo pois näkyvistä ja jättää mut seisoskelemaan yksin sen seinää vasten nojaavien mustien maihariparien kanssa.

Silloin tiedän, ettei mikään ole ennallaan. Ei mikään, jonka kuvittelin joskus olevan lähinnä kuin veljen ja siskon välistä ystävyyttä. Sitä veljeä ei enää ole. Eikä kyllä siskoakaan. Ja ensimmäistä kertaa sen samaisen talvisen vaellusviikonlopun jälkeen, jonka Julle mainitsi hetki sitten, pienen, ohikiitävän hetken verran, en osaa pelätä tulevaa.

varjele kaikelta pahalta #116 (Julle)

Sä olet kyllä yks idiootti, hoen itselleni, kun viimein kahden erittäin sekopäisen päivän jälkeen kerkeän hetkeksi istahtaa alas ja kaivaa puhelimen esiin. Ei yhtäkään lukematonta viestiä tai vastaamatonta puhelua siltä tyypiltä, jota kaipaan tämän härdellin keskellä kaikista eniten. Olen pettynyt itseeni. Siihen, etten pitänyt lupausta olla yhteyksissä. Olosuhteet muuttuivat, mutta jos mä olen rehellinen, en voi syyttää tästä pelkästään niitäkään. Kyllä mä olisin halutessani voinut vaikka piipahtaa vintillä tai paeta illalla vesisateeseen kävelylle, mutta mä en jotenkin osannut. Tai uskaltanut. Ehkä mun rohkeuden portaat käytettiin suviksissa hetkellisesti loppuun tai sitten ne pari päivää sai mut ja mun kehon totaalisen sekaisin, etten enää tiedä miten tätä elämää pitäisi elää.

Äiti istuu lieden edessä ja hämmentelee hiljaa porisevaa riisipuuroa. Se on jotenkin lohdullinen näky kaiken kaaoksen jälkeen. Sen silmien alle on painunut syvät uurteet. Kuin kertomus siitä, miten huoli ja suru valtaavat kehoa hiljalleen. Kukaan ei pääse niin syviä tunteita karkuun, ei ainakaan ilman puuttumista Luojan luomaan.

- Voinko mä jotenkin auttaa? kysyn, kun levottomuus sisälläni ottaa jälleen ylivallan. En osaa pysähtyä. En, koska joudun ajattelemaan, enkä mä kestä nyt käydä läpi yhtäkään syvempää ajatusta.

- Sun pitäis lähteä kaupunkiin. Ottaa vähän etäisyyttä tähän touhuun. Sen sinä voisit kyllä tehdä.

Äidin sanat ovat niin yllättävät, että mulla menee pasmat ihan sekaisin.

- Kaupunkiin? Ai niinku miksi?

- Nää asiat tulee nyt liian lähelle sua. En usko, että se on välttämättä paras juttu sinua ajatellen. Lepäisit vähän ja lakkaisit murehtimasta koko maailman edestä. Kyllähän sä tiedät, että ei me lopulta voida auttaa juurikaan...

- Mutta kun siksi juuri mä olen täällä. Kun mä olen ainoa, joka oikeasti tietää millaista se on, sanon ja alan turhautua.

Äiti pysäyttää hämmentämisen ja kääntyy katsomaan mua lempeä ilme kasvoillaan.

- Julle rakas. Kyllä minä tiedän. Tiedän ihan liiankin hyvin. Mutta musta tuntuu, että sinä otat tämän nyt liian henkilökohtaisesti. Me ei voida pelastaa ketään, joka ei itse halua pelastua, se sanoo ääni käheänä. Sitten se puristaa silmät kiinni ja alkaa kyynelehtiä.

Nousen ylös ja nappaan sen halaukseen samalla, kun yritän pidätellä sisälläni jylläävää surun aallokkoa.

- Äiti... Kaikki kääntyy vielä parhain päin, sanon ja todella toivon, että taivaan Isä kuulisi ne kaikki rukoukset, joita tässä kodissa on viimeisten päivien aikana huokaistu niin yön pimeydessä kuin keskellä kirkasta päivääkin.

Kun lopulta seuraavana iltana seison oman kämppäni oven edessä ja kaivan taskun pohjalta avainnippua, puhelin värähtää uuden viestin merkiksi.

Mä alan jo pelätä, että sä olet taas karannut ja kadonnut ulkomaille, kun et anna kuulua itsestäs mitään. Lupaa kertoa mulle, että mä olen väärässä.

Sydän alkaa hakata saman tien rinnassa. Nieleksyttää. Keho tärisee. Yksi pieni viesti ja olen ihan täysin oman kehoni armoilla.

Naputtelen vastauksen samalla, kun riisun pitkävartiset maiharit eteisen lattialle.

Pyytäisin miljoona kertaa anteeksi tätä hiljaiseloa, jos tietäisin sen parantavan sun oloa, mutta en usko sen auttavan yhtään. Mä en tiedä onko musta hetkeen sulle seuraa. Yritän jotenkin kasailla tätä elämää paikoilleen viikonlopun uutisten jälkeen. Mun broidi on mennyt sekaantumaan huumeisiin. Ja ei, en nyt puhu Matiaksesta. No jokatapauksessa, mä oon nyt aika rikki. Olin porukoilla alkuviikon ja palasin just äidin pakottamana hetkeksi Helsinkiin. Sen mukaan tää tekee kuulemma mulle hyvää. Mä en tiedä uskoisinko sitä vai en. Taidan skipata lenttiksen ja jämähtää kämpän hiljaisuuteen.

Lukukuittaus välkähtää siniseksi, mutta minuutit matelevat, eikä vastausta kuulu. Se siitä sitten. Pudotan puhelimen eteisen lipaston päälle ja raahaan mustan reissukassin makuuhuoneen nurkkaan. Puran sen joskus ja jouluna. Retkotan sängyllä ja tuijottelen kattoon samalla kun toivon, että kaikki olisi vain painajaista ja että herään seuraavana aamuna todeten elämän olevan ihan hyvin.

Viestin kilahdus rikkoo hetkellisesti maailman. Avaan silmät ja tajuan samalla nukahtaneeni sängylleni tähtiasennossa. Ilmeisesti mulle on kertynyt muutaman päivän aikana reilusti univelkaa, kun en edes tajunnut olevani niin väsynyt. Unen on täytynyt tulla samantien. Raahaudun eteiseen ja kurkottelen puhelinta lukeakseni uuden viestin.

Laita osoite niin nähdään hetken päästä. Äläkä nyt häviä mihinkään. Olen ihan kohta siellä.

Samaan aikaan haluaisin vastata ja sanoa, että ei sun tarvitse tulla, kyllä mä pärjään. Ja sitten taas toisaalta en kaipaa mitään enempää kuin sitä, että Lili olisi täällä, ihan vain mun vuoksi.

Näpyttelen sille kadun nimen ja rapun, ennen kuin alan pälyillä kämppää ympäri selvittääkseni tarvitseeko se pikaista siivousta vai ei. Päädyn lopulta vain nakkaamaan muutaman likapyykin makuuhuoneen tuolin päältä vessassa olevaan pyykkikoriin.

Se on vain Lili. Rauhoitu.

Mutta mikään sana tai lause ei saisi mun sydäntä uskomaan, ettei sen tarvitse kärsiä hätää sen naisen takia.

varjele kaikelta pahalta #115

Suljen työpaikan oven ja laskeudun betoniportaat alas kadulle. Tiistai-illan vihmova tuuli tuntuu pureutuvan luihin ja ytimiin, eikä puistosta päin kaartuva saderintama yhtään helpota asiaa. Paluu arkeen on ollut tahmea. Join työpäivän aikana ainakin viisi kupillista kahvia ja silti väsymys ei ole helpottanut. Mieli ja keho käy edelleen ylikierroksilla viikonlopun tapahtumien jälkeen. Olen jo monta kertaa kaivanut puhelimen esiin ihan vain tarkistaakseni, jos Julle olisi laittanut viestiä, mutta joka kerta vastassa on ollut vain tylsä keväällä nopeasti räpsäisemäni kuva kotikadun vihreyteen puhjenneista lehtipuista.

Kaarran matkan varrella kauppaan ja nappaan eteisestä ostoskorin, joka täyttyy ruisleipäpussista, raejuustosta, vadelmajogurtista ja purkista mehua. Kaupan kassalla on tuttu myyjä, jonka kanssa vaihdamme pikaiset kuulumiset ennen kuin ostosten pakkaamisen jälkeen astelen liukuovista ulos ja alan penkomaan kangaskassistani sateenvarjoa todetakseni vain, että sen on täytynyt jäädä kämpälle suviskamojen sekaan. 

- Äh, älä jaksa...

Vedän hiustenlatvat takin alle ja painun takaisin sateeseen, joka paiskaantuu niin voimalla taivaalta, että olen hetkessä päästä varpaisiin asti litimärkä. Kävellessä tuntuu kuin kengissäni olisi lätäköt. Olen niin ajatuksissani, että liikennevalojen vaihtuessa vihreistä punaisiksi, meinaan törmätä edessäni seisovaan hahmoon. Tasapaino pettää ja olen kaatua, mutta mies tarraa äkisti kädestäni kiinni ja hoippuroin hetken ennen kuin taas tuntuu siltä, ettei maa ole keikahtamassa altani. 

- Kiitos! sanon ja käännyn katsomaan tarkemmin miehen kasvoja, jotka ovat jääneet sateenvarjon alla näkymättömiin. 

Ja tietysti, juuri tänään ja tällä mun erittäin onnekkaalla tuurillani, edessäni seisoo Matias, joka on pukeutunut mustiin farkkuihin ja beigeen anorakkiin. 

- Lili? Matias vaikuttaa yhtä yllättyneeltä kohtaamisestamme.

- Minäpä se tässä, naurahdan ja toivon, etten olisi niin uitetun koiran näköinen, kun toinen näyttää siltä kuin olisi juuri tullut suunnilleen leffan kuvauksista. 

- Pieni maailma, se sanoo ja hymyilee mulle. 

- Ja näköjään vielä pienempi Helsinki, jatkan.

- Mihin oot matkalla? Kelpaisko kyyti? 

Katson sitä sillä ilmeellä, että onko se ihan tosissaan. 

- Kämpälle, mutta et sä nyt voi mua ottaa kyytiin. Sun autossa ois sen jälkeen lammikko, sanon ja purskahdan nauruun. 

- Ei tässä nyt niin paha tilanne oo, se sanoo yhtyen nauruun.

- Voi kuule. Tietäisitpä vaan. Mussa ei ole yhtäkään kuivaa kohtaa. Mulla on sellainen olo, että mun vaatteista vois puristaa suunnilleen ämpärillisen vettä, sanon ja pudistelen päätä.

- Ihan tosi. Kyllä mä aina yhden lammikon kanssa pärjään, Matias sanoo, ottaa askeleen lähemmäksi ja kohottaa sateenvarjon myös mun ylle. 

Samaan aikaan sen läsnäolo on niin tuttua, mutta kuitenkin vierasta. Jotenkin lohdullista tajuta, että me ollaan etäännytty. Enää tässä hetkessä en miettisi edes sekuntia, olisiko kaikki voinut mennä toisin ja voisimme yhä edelleen olla yhdessä. Vasta viimeisten kuukausien aikana olen huomannut ne piirteet siinä, joiden kanssa en olisi voinut elää. Mutta silti sydän muistaa, että vielä reilu puolitoista vuotta sitten tuo ihminen vieressäni, oli koko maailma. Jotenkin sitä haluaa yhä edelleen vain toisen parasta. Elättelee toivoa, että toisen elämä olisi mahdollisimman hyvää ja että toinen olisi onnellinen. Ja että vaikka on itse ollut se, joka on halunnut erota, toinen muistaisi myös ne hyvät hetket ja tietäisi, että kaikesta huolimatta siinäkin parisuhteessa oli hyvin paljon rakkautta. 

- Tuletko sä? Matias kysyy ja osoittaa kadun toiselle puolelle. 

Olen hetkeksi jäänyt jumiin omiin ajatuksiini ja unohtanut sen odottavan yhä vastausta. 

- No jos sä varoitteluista huolimatta huolit mut kyytiin niin ei kai se sitten auta kieltäytyä, sanon samalla, kun kylmänpuistatus menee koko kehon läpi. 

Matiaksen auto löytyy muutaman kadunkulman päästä sivuparkista. Istun pelkääjänpaikalle ja lasken kauppaostokset jalkatilaan. 

- Asutko sä edelleen samassa paikassa kuin viimeksi? Matias kysyy, kun ohjaa autonsa sujuvasti työstä palaavan liikenteen sekaan. 

- Joo. Jämähdin sinne, enkä ole sitten osannut lähteä poiskaan. Kyllä se kämppä edelleen menettelee, vaikka sijainti vois olla parempikin. Tuntuu, että oon vähän turhan kaukana kaikesta. Bussit tietysti kulkee ja ratikallakin pääsee, mutta en mä jotenkin osaa niillä mennä kesäisin ellei ole ihan pakko. Tulee niin helposti tukala olo, kun se ilma ei kierrä niissä yhtään. 

- Turhapa sitä hyvää vaihtaa. Mulla lähti kämppä alta niin oli pakko etsiä uus. Kyllä sekin ihan menettelee, mutta edellisessä oli parempi pohjaratkaisu. Nyt mulla on kunnon keittiön sijaan lähinnä keittokomero.

Vilkaisen sivuikkunasta ohikiitäviä utuisia maisemia. Pyöräilijää, jonka päälle vastaantuleva auto sinkauttaa vesikaaren. Kissan ulkoiluttajaa, joka nyt taluttamisen sijaan yrittää peittää lemmikkiään takinliepeidensä alle. Ja kerrostalojen siluetteja, joiden seinustoilla korkeuksiin kohoavat köynnöskasvit saavat oman osansa sateen piiskatessa Helsingin katuja, samalla kun puntaroin, onko nyt hyvä hetki hypätä astetta syvempään keskusteluun. Lopulta annan itselleni luvan möläyttää päässä pyörineen ajatuksen ilmoille.

- Voinko kysyä yhtä juttua ihan suoraan?  

Matias kääntyy katsomaan mua pikaisesti ennen kuin sen katse on taas suunnattu takaisin edessä risteävään tiehen.

- Toki, se vastaa, eikä vaikuta lainkaan yllättyneeltä.

- Ootko sä nykyään Aadan kanssa yhdessä? kysyn ja puren kielen kärkeä, jotta en lipsauttaisi keneltä olen tiedon saanut.

Matias säpsähtää. Se on niin ohikiitävä hetki, että sen voisi pistää jopa oman kuvitelman piikkiin, mutta tiedän, etten nähnyt harhoja.

- Joo, olen mä... Alettiin vasta ihan pari viikkoa sitten seurustelemaan.

Vastaus tulee niin vaivaantuneesti, etten heti keksi mitä sanoa.

- Miltä se susta tuntuu?

Nyt mä vuorostaan katson Matiasta yllättyneenä.

- En mä ole oikeastaan kerennyt miettiä, sanon ja jatkan sitten melkein heti perään - Mutta ehkä itsekkäistä syistä varmaan jopa lohdulliselta. Nyt mä voin toivon mukaan lakata ajattelemasta, että olen jotenkin pilannut sun elämän ja mahdollisuudet parisuhteeseen ja avioliittoon...

- Et sä mitään koskaan pilannut, se sanoo, katsoo mua suoraan silmiin ja pudistaa päätään.

- Vaikea uskoa...

- Usko pois. Sitä paitsi olisi ihan liikaa vaadittu, että tässä elämässä kukaan olisi vastuussa toisen ihmisen onnesta. Kyllä me ollaan jokainen vastuussa ihan itse itsestämme. Ja sitä paitsi kyllä mustakin tuntui hetken aikaa, että olen satuttanut sua jotenkin.

- Ai minkä takia? kysyn ja räpyttelen silmiä sillä Matiaksen sanat ovat saaneet mut herkistymään.

- Sun vanhemmat oli kuolleet. Välillä tuntui, ettei sulla ollut mun lisäksi oikein muita. Ja sitten susta tuntui, ettet sä voinutkaan mennä mun kanssa naimisiin. Mä jotenkin ajattelin, että petin sut ja sun vanhemmatkin. Että tein jotain mikä sai sut perääntymään. Että mä epäonnistuin olemaan hyvä seurustelukumppani ja kihlattu. Ja sitten sä jäit ihan yksin. Sulla ei ollut ketään kuka olisi pitänyt susta huolta. Ja mä kun olin luvannut itselleni, että sun ei enää koskaan tarvitsisi pelätä jääväsi yksin. Mutta niin vain tapahtui, enkä mä pystynyt antamaan sitä itselleni anteeksi.

Matiaksen silmät ovat kostuneet. Se pyyhkäisee ne kämmenensä alareunalla kuiviksi ja puhaltaa sitten kerran syvään ulos.

- Annatko mulle anteeksi, kun mä en osannut... Osannut käsitellä mun tunteita ja elämää, ja sitten vaan satutin sua uudelleen ja uudelleen? kysyn ja painan silmät kiinni, koska kyyneleet valuvat valtoimenaan poskipäille.

- Tietysti annan. Ja olen jo antanut. Kyllä mä tiedän, että et sä ole halunnut tarkoituksella satuttaa mua. Mutta saat uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Saanko mäkin vielä uskoa omat synnit anteeksi?

- Jeesuksen nimessä ja veressä, kähisen, koska en pysty itkultani kunnolla puhumaan.

Ja vaikka se kaikki sisälläni patoutunut syyllisyys Matiaksesta eroamisista tuntuu murtuvan liitoksistaan, on vielä asioita, joista kantamani syyllisyys muistuttaa liiankin voimakkaasti olemassaolostaan.

Enhän mä koskaan todellisuudessa jäänyt yksin. Mulla oli aina Julle. Se piti musta huolta, vaikka mä en alkuun edes tajunnut sitä..

- Mutta niin... Siitä Aadasta. Se oli kai vaan ajankysymys. Ollaan tykätty toisistamme aina peräjälkeen. Nyt sitten olikin molemminpuolin tunteita samaan aikaan ja ajateltiin, että miksi ei voitaisi antaa mahdollisuutta tälle mitä meidän välille on kehittymässä.

- Ai, tuo tuli kyllä ihan yllärinä itselle. Mä en tiennyt. Mutta ymmärrän, että haluaa katsoa voisko siitä tulla jotain, sanon ja mietin samalla, että onkohan Severi edelleenkään tietoinen näistä uusista kuvioista. 

- Aadan toiveesta on pidetty aika matalaa profiilia. Sitä jännittää muiden ihmisten reaktiot, kun se on joutunut selittelemään sen porukoillekin niin vasta, et miks ne eros Severin kanssa. 

- Mm... 

- Jätänkö mä sut muuten tähän? 

Matias on hiljentänyt vauhtia ja auto lipuu parhaillaan tutun kerrostalon pihapiiriin. 

- Joo, ei tarvi ovelle asti ajaa. Enköhän mä tästä selviä itsekseen, vastaan sille.

- Jutellaan joskus paremmalla aikaa lisää. Ei olla aikoihin vaihdettu kunnolla kuulumisia. Ois mukava kuulla, mitä sulle oikeasti kuuluu, se sanoo, kun irrotan turvavyön ja alan vääntäytyä autosta ulos sateeseen. 

- Joo, palaillaan asiaan! Kiitos vielä kyydistä ja Jumalan rauhaa! 

- Jumalan rauhaa, Matias huikkaa ennen kuin painan oven takaisin kiinni ja lähden hölkkäämään b-rappua kohti. 

Tajuan vasta lämpimässä suihkussa seisoessani, etten edes onnitellut sitä seurustelun johdosta. 

Mutta sähän tuet tässä vain Severiä. Vaikka toisaalta olet itse ihan yhtä harmaalla alueella kuin Matias ja Aada, että paraskin arvostelija...

varjele kaikelta pahalta #114

Olin jo kerennyt ajatella eläväni syyllisyyden tunteen kanssa loppuelämäni, mutta nyt musta tuntuu, että pystynkin ehkä päästämään siitä irti. Se, että olin seurustellut Matiaksen kanssa pariin otteeseen ja myös ollut se, joka oli halunnut erota molemmilla kerroilla, oli ollut jo ihan riittävästi lietsomaan pääni sisällä syyttävää ääntä, joka jaksoi muistuttaa, ettei mulla olisi enää lupaa olla onnellinen. Jos Matias ei koskaan löytäisi ketään toista rinnalleen ja eläisi vielä vanhanakin yksin, se olisi vain ja ainoastaan mun syytä. Mutta Julle on juuri kertonut, että se seurustelee ja että vielä Aadan kanssa. Tekisi melkein mieli nauraa, miten kiemuraiset ihmissuhdekuviot meidän entisessä kaveriporukassa on, ellen muistaisi Severin kanssa käytyä keskustelua ja miettisi, miten onnelliselta se oli vaikuttanut sen ja Aadan välisestä ystävyydestä niiden erosta huolimatta. Mun on jotenkin hankala nähdä sen kuvion jatkuvan yhä tämän jälkeen.

Julle on päästänyt mun käden vapaaksi, mutta sen kosketus viipyilee yhä iholla. Samaan aikaan kaikki tuntuu niin kodilta. Siltä kuin se olisi aina ollut siinä, ihan lähellä. Ja silti mun sydän hakkaa kuin olisin juuri vetäissyt puolimaratonin ja mahanpohjalla tuntuu leijailevan jotain sinne kuulumatonta. En uskalla katsoa Jullea silmiin sillä pelkään näkeväni niissä heijastuksen omistani, enkä ole varma olenko saanut niissä palaneet roihut sammumaan.

Joskus teininä ajattelin naivisti, että vanhempien neuvot fyysisestä läheisyydestä poikien kanssa olivat vain turhaa hössöttämistä. Miksi ei voinut vain istua vieressä ja pitää kädestä kiinni. Eihän se nyt voinut niin vaarallista olla. Mutta en olisi voinut olla enempää väärässä. Jo pelkkä Jullen käden hipaisu saa mut haaveilemaan sen kainaloon käpertymisestä. Sen silmien tummunut katse taas unelmoimaan siitä, miltä tuntuisi suudella sitä. Ja lista voisi jatkua loputtomiin.

Olen sekoamassa yhtä kaikki. Mun mielessä pyörineet vähänkään järkevät ajatukset ovat kadonneet sen sileän tien, kun Julle pyyhki kyyneleet mun silmistä pois. Olisin voinut melkein tunnustaa siinä ja heti, etten tiedä miten selviäisin enää hengissä näiden tunnemyrskyjen kanssa, mutta sitten se oli pudottanut sellaisen pommin, että vähäinenkin läheisyyden kaipuu oli saanut hetkeksi väistyä.

- Mitä sä mietit?

Jullen kysymys pakottaa mut viimein kääntämään katseeni siihen. Jos seisoisin, polvet olisivat varmaan menneet ihan veteläksi, mutta onneksi satun istumaan takapuoli tukevasti maankamaralla.

- Äh. En mä enää edes itsekään tiedä. Meni jotenkin aivot solmuun tästä kaikesta, vastaan ja huokaan sitten syvään.

- Entä sä? Sulla selvästi pyörii jotain mielessä, sanon, kun katselen, miten se naputtelee hiljaa sormenpäillään telttapatjan reunaa.

Jullen käsi pysähtyy kesken liikkeen. Kuin se huomaisi vasta nyt, että sen sormet ovat tehneet liikettä jo hetken aikaa.

- En mä voi sanoa sitä ääneen, se sanoo, kallistaa päätään taaksepäin ja puristaa silmät kiinni.

En painosta, vaikka palan halusta tietää mitä se ajattelee parhaillaan. Ehkä nyt ei ole edes hyvä hetki sellaisille keskusteluille. Ei nyt, kun kaikki on niin varhaisessa vaiheessa, eikä meistä kumpikaan edelleenkään tiedä, kantaako tämä meidän välillä orastava juttu pidemmälle.

- Haluatko, et saatan sut sun majoitukselle? Julle kysyy, kun olen lakannut puhumasta ja vaipunut sen sijaan omiin ajatuksiini.

- Oispa ihana! Keretään vielä jutella hetken aikaa, vastaan ja väläytän sille hymyn.

Keräämme pitsaroskat kirkkaaseen muovipussiin ja pujahdamme teltasta ulos. Alkaa olla hämärää. Aurinko on laskenut, mutta taivaanranta on vielä täynnä punertavina ajelehtivia pilviä. Väsyneet seuravieraat vaeltelevat kohti vessoja hammasharjaa ja - tahnatuubia kädessään puristaen. Joku yksittäinen perheenisä täyttää vielä vesikanisteria ja muutama teini-ikäisen näköinen poika potkiskelee hakkeenpalasia kengänkärjillään. Suvisilloissa on jotain taianomaista. Sellaista levollisuutta ja turvaa. Koko päivän kaiuttimet ovat toistaneet sanomaa uskosta, jonka sydämessään omistava saa luottavaisin mielin sulkea silmänsä levätäkseen, sillä kaikki synnit on annettu anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä.

Koko kävelymatka menee pääosin hiljaisuuden vallitessa. Kumpikin meistä tuntuu varovan omia sanojaan. Pelkää sanovansa liikaa. Pelkää, että huomenna herää siihen, että kaikki on ohi, vaikka eihän kukaan voi sellaista ennustaa. Me ei olla sovittu mitään. Ei sitä, nähdäänkö vielä täällä. Ei sitä, että onko Helsingissä ajatus kahvitella puolin ja toisin. Ei edes sitä, että kyselläänkö viestitse kuulumisia.

Kun viimein pysähdymme tummansinisen teltan eteen, annan käsivarsieni valahtaa kylkien vieressä maata kohti sillä en tiedä miten tässä kuuluisi toimia. Hyvästelläänkö kädestä pitäen vai huikataanko vaan Jumalan rauhat ja perään vielä että palaillaan. Julle epäröi hetken. Sitten se harppoo välillämme olevan etäisyyden kiinni ja kiertää käsivartensa mun ympärille. Mun kädet jäävät puristuksiin sen rintakehää vasten. Painan pään hetkeksi sen olkapäälle ja painan silmät kiinni. Voi kun joku lupaisi, ettei mun tarvitsisi enää koskaan avata niitä. Ei herätä tästä ihanasta unesta, joka tuntuu epätodelliselta.

- Jumalan rauhaa Lili! Mä lähden heti aamusta, kun lupasin heittää Oliverin kasarmille ja täältä ajaa sinne melkein puoli päivää, mutta mä lupaan laittaa viestiä, kun oon taas Helsingissä. En oo hetkeen menossa mihinkään.

Hengitän pari kertaa syvään. Jullella on jotain hyvää hajuvettä. Se on kuin lämmin kesäinen tuulahdus kuusimetsän siimeksessä tai se tunne, kun käperryt kirpeässä pakkassäässä tuulettuneiden petivaatteiden väliin.

- Mä vihaan hyvästejä. En siksi, etteikö se olis ihana tapa, mutta ne tuntuu joka kerta vaan enemmän lopullisilta kuin aiemmin. Joka kerta mä pelkään, että se on viimeinen kerta. Tulee olo, että pitäisi osata sanoa enemmän. Kertoa kaikki, minkä pelkää jäävän sanomatta. Mutta mä en ole koskaan ollut hyvä siinä, sanon ja puhallan ilmaa ulos keuhkoista.

- Ei hyvästit. Ei nyt, eikä tulevaisuudessakaan. Ennemmin lupaus, että me nähdään vielä. Ollaan toistemme rinnalla taas silloin, kun se vaan mitenkään on mahdollista, Julle sanoo, hymyilee kostuneilla silmillään ja ojentaa pikkurillin mua kohti. Painan omani ristiin sen kanssa ja sanon hiljaa - Ei hyvästit. Vaan lupaus. Selvä juttu Julius Leivo.

Julle irvistää, mutta jatkan vielä loppuun - Mulla taitaa tulla sua ikävä, mutta ei auta. Jumalan rauhaa.

Ja kun lopulta käännän selän Jullelle ja alan vetää teltan vetoketjua auki piilottaakseni poskilleni karkaavat kyyneleet, kuulen sen vielä huikkaavan - Mulla se ei ole edes mikään taida, vaan mulla ihan varmuudella tulee sua ikävä.

Ja sitten sen askeleet kaikkoavat yöhön.

varjele kaikelta pahalta #113 (Julle)

En muista koskaan jonottaneeni pitsaa näin kaukaa, mutta ehkä elämäni ensimmäistä kertaa se ei haittaa sitten ihan yhtään. Ei, kun voin sen koko ajan viettää ihmisen kanssa, jonka pelkäsin jo menettäneeni oman toimintani vuoksi. Enkä tiedä paljonko meillä on aikaa. Paljonko mulla on aikaa olla sen kanssa. Jokainen minuutti tuntuu tärkeämmältä kuin mikään pitkiin aikoihin.

- Äh.. Nuo pitsat näyttää jotenkin super pieniltä viime vuoteen verrattuna, Lili sanoo bongatessaan jonkun ohikulkijan pitsalaatikko kädessään. 

- Pitää varmaan vetää kaks, että saa mahat täyteen, sanon, kun teen saman havainnon.

Lili on niin lähellä, että sen käsivarsi hipaisee omaani vähän väliä, ja vaikka voisin ihan hyvin siirtyä, kehoni on jämähtänyt paikoilleen. Jokainen pienikin kosketus lähettää sähkövirran lävitseni ja joudun väkisin pitelemään käsiäni aisoissa, jotta en vetäisi tuota kesäniityltä tuoksuvaa hentorakenteista naista syliini.

Lakkaa olemasta ääliö.

Lili tarvitsee aikaa, ja vaikka se tekee pirun kipeää, en halua pilata tätä. Tätä jotain, jonka kumpikin on edes jollakin tapaa myöntänyt olevan olemassa. 

- Missä sä nykyään asut? 

Kysymys saa mut keskittymään taas olennaiseen. 

- Töölössä. En osannut lähteä sieltä minnekään, vastaan ja pudistelen nauraen olkapäitäni.

Lili hymyilee. Se on se hymy, joka saa sen kasvot hehkumaan. Ja hetken ajan unohdan miten hengitetään.

Kasaa itsesi ja ole ihmisiksi.

Mutta sellainen vaikutus Lilillä on muhun. Olen yhtä sekaisin kuin mummolan seinäkello, jonka käki pahimmillaan kukkui kymmenen minuutin välein. Ja musta tuntuu, että tästä ei ole kuin suunta alaspäin. 

- No entä oletko sä vielä sairaslomalla?

- Joo, vielä elokuun loppuun, vaikka pelkään, että onko sekään tarpeeksi.

Edessä seissyt nuorisoporukka kävelee eteenpäin, joten otamme välin kiinni.

- Tiedätkö sä vielä, että mitä sen jälkeen? Palaatko töihin?

- Saa nähdä. En oo jaksanut miettiä niin pitkälle. Kyllä kai ne siellä odottaa, että menisin, mutta mä en tiedä yhtään onko musta enää siihen hommaan, sanon ja jatkan sitten - Mitä sä itse meinasit syksyllä?

Lili menee hiljaiseksi. Ei sillä tavalla, että en olisi saanut kysyä vaan sillä tavalla, että sen ei tekisi mieli vastata rehellisesti. 

- Ei kai ne ole pistämässä sua pois? kysyn, kun muistan sen aiemmin keväällä puhuneen yt-neuvotteluista.  

Se pudistaa päätään. 

- Ei. Sen sijaan ne ehdotti mulle siirtoa. 

Se kääntää katseensa pois. Kuin ei kestäisi katsoa mun reaktiota. 

- Siirtoa minne? kysyn, kun paniikki alkaa velloa sisälläni. 

Lili tuijottelee kaikkialle muualle kuin muhun. Pelkään sen vastausta, enkä enää tiedä haluanko edes kuulla sitä. 

- Ouluun. Siellä kuulemma kipeästi tarvittaisiin lisää osaajia ja mä olen pomon mukaan meidän työporukan ykkösehdotus.  

Kaikista maailman paikoista. Ouluun. Sinne ei aja iltaseltaan, ei edes yhden yön vuoksi. Olen musertua sen tiedon alle. Näinkö lyhyen aikaa sain pitää toisen lähelläni. Olisiko kaikki ohi jo ennen kuin mikään  kerkesi edes alkaakaan. 

- No mitä sä vastasit sille? Otitko paikan vastaan? kysyn ja heitän rukouksen mielessäni, että vastaus olisi kieltävä.

- Kiitin luottamuksesta ja kerroin, että se merkitsee mulle paljon, mutta että mun kaikki tärkeät ja rakkaat ihmiset asuu täällä niin en ole valmis lähtemään uudelle paikkakunnalle.

Painan pään käsiäni vasten ja huokaisen syvään.

- Mä olisin ollut murheen murtama, jos olisit lähtenyt, sanon ja tarkoitan sitä todella.

- Elä huoli. Sä et pääse musta enää eroon ihan helpolla, Lili sanoo ja hymyilee surumielisesti.

Kun saamme lämpimät pitsalaatikot käteemme, suuntaamme yhteisestä sopimuksesta pois kentältä, kohti metsää, jossa puolijoukkuetelttaa ympäröi muut sinne tänne pystytetyt teltat.

- Mennäänkö sisälle. Siellä ei ole nyt muita? kysyn, kun olen vilkaissut teltan liepeiden välistä tyhjänä ammottavaan telttaan.

Lili nyökkää ja kömpii sitten perässäni sisälle, jossa toinen reuna on täyttynyt vieri vieressä olevista telttapatjoista ja makuupusseista, ja toisessa reunassa on läjässä epämääräinen kasa eri kokoisia rinkkoja, pussukoita ja nyssyköitä. 

Istun omalle telttapatjalleni ja nojaan sitten telttakangasta vasten samalla, kun alan syödä jo hitusen jäähtynyttä pitsaa. Lili istuu viereen. Niin lähelle, että voisin koskettaa sen kasvoja, mutta väliimme jää kuitenkin sen verran tilaa, ettei vahinkokosketus ole mahdollista. 

- Musta tuntuu, että mulle jää nälkä vielä näidenkin jälkeen, se sanoo ja laskee tyhjän pakkauksen maahan ennen kuin haukkaa toisesta pitsastaan. 

- Ihan mahdollista. Onneksi mulla on täällä evästä sullekin asti, sanon ja tajuan, että se on mahdollista ymmärtää myös eri tavalla kuin olen tarkoittanut. 

- Tai siis että, voin kaivella leipätarvikkeita, jos tarvii. 

- Enköhän mä pärjää. Mutta kiitos, Lili sanoo ja sen liike pysähtyy äkisti. 

- Mitä sä mietit? kysyn, kun se näyttää siltä, että saattaa kohta kerätä kimpsut ja kampsut ja painella kiireellä teltasta ulos. 

Se katselee ympärilleen, osoittaa sitten keltaista rinkkaa mun oikealla puolella ja kysyy - Nukkuuko Matias täällä?

Hätkähdän. 

- Ei. Se on mun rinkka. Saatiin molemmat samanlaiset äidiltä ja isältä joululahjaksi. Tai no käytännössähän ne on äidiltä, koska isä ei koskaan vaivaudu kaupoille. 

Lilin levottomuus kuitenkin jää. 

- Sä et ilmeisesti haluais törmätä siihen? kysyn lopulta.

- Ei, kun... Mä oon nyt aika hukassa mun ajatusten ja tunteiden kans. En tiedä osaisinko mä olla mitenkään päin, jos se ilmestyisi tänne. Pelkään, että miten se reagoisi... 

Lili jättää lauseen kesken, mutta täydennän sen loppuun sen puolesta.

- Meihin. 

- Niin... 

Se on hetken hiljaa, kunnes - Julle.. Mä en haluais satuttaa sitä. 

En pysty olla hipaisematta sen kättä. Se tulee niin huomaamatta, että melkein säikähdän omaa reaktiotani.

- Sä et ilmeisesti ole vielä kuullut?

- Kuullut mitä? se kysyy samalla, kun koskettaa omalla kädellään kohtaa, jota käteni on juuri koskettanut. 

- Että se on alkanut seurustelemaan. 

Lili nostaa katseensa muhun. Se siristää silmiään hämmentyneenä. 

- Kenen kanssa?

Pudistan päätäni.

- Sä et halua tietää, sanon ja antaisin melkein mitä vain, että mun ei tarvitsisi olla se, jolta Lili saa sen tiedon. 

- No? En mä jaksa arvailla...

- Aadan, sanon ja odotan ahdistuneena Lilin suhtautumista uutiseen. 

- Huijaat, se sanoo ja katselee mua kuin alkaisin kohta nauraa ja kertoisin heittäneeni läppää. 

- En huijaa. Ihan tosi juttu. Olin yhtä järkyttynyt kuin sä, kun Matias kertoi. En oo vielä uskaltanut kertoa Severille. Se tulee murtumaan, sanon ja huokaisen jälleen kerran syvään. 

Lilin silmiin kohoaa kyyneleet. Lasken kesken jääneen pitsan jalkojeni viereen ja pyyhin peukalollani  sen kyyneleet pois. Lili tarttuu ranteestani kiinni, kun olen siirtämässä kättäni pois.

- Älä, se sanoo ja sen ääni on murtua.

Katson sitä kysyvästi.

- Voitko sä pitää musta kiinni? se kysyy hiljaa ja päästää sitten kädestäni irti.

Katselen sen surun täyttämiä silmiä ja mietin, ettei pitäisi. Se on kuin leikkisi tulella ja se jos jokin, on hyvin vaarallista puuhaa. Mutta en kykene kieltäytymään. Itsehillintäni ei riitä siihen. Nostan käden jälleen Lilin kasvoille ja siirrän silmille valuneen kiharan korvan taakse. Sitten otan sen käden kämmenieni väliin ja toivon, että häilyvän ohuet rajat kestäisivät vielä. Kestäisivät kaiken sen tunteiden  myrskyn, jota olen pitkään tukahduttanut sisälläni. Ja toivon myös, että vielä joskus tulisi sellainen päivä, ettei mun tarvitsisi enää pelätä sisälläni kytevää roihua ja sen valloilleen pääsemistä.