tiistai 7. syyskuuta 2021

varjele kaikelta pahalta #64

Puistokatu.
Kaupungin puoleinen reuna vaahterapuiden luona.
Tiedät, mitä tehdä.
- Julle

Bussissa on hijaista, kun nousen portaat ylös ja piippaan korttiani laitteessa. Kuski nyökkää ja painaa sitten nappia sulkeakseen oven takanani. Seison hetken paikoillani ja vain katselen, miten ovi menee hiljalleen kiinni. 
Epäröin hetken. 
Mitä jos millään ei ole enää merkitystä.
Sisälleni käpertynyt onttouden tunne on niin tukahduttava, että joudun vetämään muutaman kerran syvempään henkeä, jotta en tuntisi lievää pakokauhua, joka on kulkenut mukanani viestin lukemisesta saakka. 
Jos sä kuuntelisit edes hetken sun sydäntä, sä kyllä saisit vastauksen.
Jullen sanat kaikuvat mielessäni. 
Mutta mitä jos mun sydän ei ole enää aikoihin ollut tässä kaikessa mukana. Mitä jos juuri sen vuoksi olen tässä pisteessä, etten enää kykene pitämään kuin siitä pienestä toivon rippeestä kiinni, että voisin edes saada vastauksia. 
Lakkasitko lopulta uskomasta meihin? 
Merkitsinkö sulle oikeasti sitä kaikkea, mitä väitit silloin?
Katselen sateen piiskaamia ikkunoita ja toivon koko sydämestäni, etten tee tätä turhaan. Että tämä koko matka ei ole ollut vain jatkumoa sille kiduttavalle tunteelle, joka on itsepintaisesti pitänyt mua otteeessaan viimeiset kuukaudet. Tai ehkä jopa nämä vuodet. 
Toivolle. 
Bussi jättää minut muutamaa pysäkkiä aiemmin. Jostakin syystä haluan vielä hetken aikaa ajatella. Tai ehkä jopa olla ajattelematta. En tiedä, kumpi tekee enemmän kipeää. 
Väistelen pahimpia lätäköitä tarpoessani sateisena syyskuun iltana Helsingin kaduilla, jotka yllättäen ovat vaipuneet autioiksi. Taidan olla ainoita ihmisiä, jotka uhmaavat tätä säätä muutaman yksittäisen koiranulkoiluttajan lisäksi. Ja se jos jokin saa pelon vyörymään lävitseni. 
Miksi tämän kaiken piti mennä lopulta näin. 
Viimeisellä kadun pätkällä jo melkein pyrähdän juoksuun, mutta saan kuin saankin vaivoin pidettyä askeleet maltillisina harppauksina, joista jokainen on otettu kuin pakotettuna. Enää en voi pysähtyä, vaikka haluaisinkin. 
Maa on täyttynyt yhteen liimaantuneista vaahteran lehdistä, jotka aurinkoisena päivänä hehkuisivat ruskan väreissä. Nyt kaikki kuitenkin näyttää vain harmaan ja ruskean sekoitukselta. 
Vilkuilen ympärilleni ja yritän tarkentaa katsetta vesisateen läpi. Puisto vaikuttaa kuitenkin autiolta lukuunottamatta sorsia, jotka kyhjöttävät vieretysten lammen rannassa pensaiden suojassa. 
Nappaan puhelimen taskustani ja vilkaisen näytölle ilmestyvää kelloa. 
Kymmenen yli kahdeksan. 
Olen auttamattomasti myöhässä. Ehkä oli suuri virhe jäädä liian aikaisin bussista pois. 
Kyyneleet kihoavat silmiini, kun kuvittelen, miten yksinäinen kulkija on vilkuillut kelloaan ja päättänyt lopulta odottelun jälkeen palata takaisin kerrostaloasunnon lämpöön.
Ja tietenkin on se toinenkin vaihtoehto. Se, jota en haluaisi edes ajatella. 
Ehkä kukaan ei koskaan saapunutkaan. Ehkä puisto oli jokin aika sitten yhtä autio kuin nyt.
Istun märälle puistonpenkille ja tunnen, miten tuulihousut imevät kosteutta itseensä. 
Millään ei loppujen lopuksi ole merkitystä. 
Ei sillä, että en koskaan saa tietää, tuliko hän koskaan paikalle. 
Ei sillä, että kehoni värisee kylmästä ja hampaani tuntuvat kalisevan.
Eikä silläkään, miten kipu turruttaa sydäntäni joka kerta enemmän ja enemmän, kun väsyn yrittämästä estää muistoja tulemasta mieleeni. 
Lehdet rapisevat sateessa. Tai ehkä se kuulostaa ennemmin siltä kuin joku kävelisi puiston soratiellä. 
Alan jo kuvittelemaan hänen ilmestyvän pian takaani ja pudistan mielikuvan pois sillä se vain satuttaa enemmän. 
Painan pään käsiini ja puhallan lämmintä ilmaa kohmeisiin sormiini, jotka alkavat olla tunnottomat. Miksi minun piti mennä unohtamaan sormikkaat eteisen hyllylle. 
Joku istuu viereeni. Tunnen, miten penkki painuu hitusen alaspäin painon voimasta ja kuulen tuolin jalkojen narahtavan.
En kykene katsomaan. En, vaikka sydämeni on alkanut hakkaamaan rinnassani ja olen varma, että se on ensimmäinen kerta elämässäni, kun lyöntien äänet peittävät jopa jylisevän sateen alleen. 
- Lili, oletko se sinä?
Se ääni. Lempeä ja sointuva, saa koko maailmani vavahtamaan paikoiltaan ja tunnen, miten kyyneleet puskevat yhä vuolaammin silmäkulmistani.
En jaksaisi itkeä. Tai oikeastaan en haluaisi toisen näkevän minua juuri nyt, kun silmäni punoittavat itkemisestä ja sade on liimannut hiukseni kasvoja vasten. 
- Mä luulin, että sä et tule, saan viimein sanottua, kun kuivaan kyyneleet Matiaksen ojentamaan servettiin. 
Matias kallistaa päätään ja katsoo minua surumielisesti. 
- Mä luulin tapaavani Jullen. Poikkesin kahvilaan, kun totesin, että on vain sen tapaista pyytää ketään tällaisella säällä yhtään mihinkään ja ajattelin, että pistän sen odottamaan mua hetken. Ja sitten se ei ollutkaan täällä ja mä näin sut. Tai ainakin kuvittelin näkeväni ja oli pakko tulla tarkistamaan, Matias sanoo ja pitää sitten hetken tauon.
- Se taisi järjestää tän vai? se kysyy.
Nyökkään.
Matias kääntää katseensa ja alkaa tarkkailemaan sorsia, jotka eivät tee elettäkään liikahtaakseen. 
- Ja mä vielä ostin sille cappuccinon. 
Vilkaisen Matiaksen kummassakin kädessä olevia pahvimukeja, joissa on muovikannet. 
- Tahdotko? se kysyy ja ojentaa toista minulle. - En jaksais millään juoda kahta ja tuntuu turhalta heittää tää toinen roskiin. 
- Jos sä välttämättä haluat tarjota, tyydyn sanomaan ja otan höyryävän kupin käteeni. 
Olen huomaamattani lakannut tärisemästä, enkä ole varma johtuuko se Matiaksen läsnäolosta vai cappuccinosta, mikä on saanut kehoni lämpenemään vesisateesta ja märistä vaatteista huolimatta. 
- Merkitseekö...
- Lakkasitko...
Sanomme sanat tismalleen yhtä aikaa ja se saa kummankin vaikenemaan.
- Sano sä vain ensin, Matias henkäisee. 
Yritän kasata ajatuksiani, jotka sinkoilevat sinne tänne. 
Haluanko sittenkään tietää...
- Lakkasitko lopulta uskomasta meihin? kysyn niin hiljaa, etten ole edes varma, kuuleeko Matias. 
Matias on niin pitkään hiljaa, että alan jo pelätä, ettei se aio vastata. 
Tummat sadepilvet ovat siirtyneet kauemmaksi ja taivaanrannasta heijastuu ohut siivu kirkkaan sinistä taivasta. Muistelen äidin sanoneen, että se tarkoittaa seuraavan päivän olevan kirkas. 
- Lakata on aika voimakas ilmaus, Matias sanoo ja laskee puolillaan olevan mukin penkille väliimme.
- Sanoisin ennemmin, että aloin pohtia, voisinko nähdä elämää ilman... 
Matias nielaisee, eikä saa sanottua lausetta loppuun. 
- Meitä, jatkan hiljaa.
- Niin. Enkä mä oikeastaan koskaan saanut selville, miksi niin kävi. Ehkä ihmisen puolustusmekanismi on luotu niin, että lopulta täytyy olla vaihtoehtoja. Ei kukaan selviydy ikuisesti. Pitää löytyä jotain muuta. Jotain, mikä saa pysymään kiinni elämässä, vaikka sydän olisi särkynyt. 
- Sitten mä olen varmaan poikkeustapaus, takeltelen.
En tiedä, mitä haluaisin sanoa. Kun tuntuu, että kaikki on liikaa tai liian vähän. Enkä tiedä, onko toinen jo jatkanut elämäänsä eteenpäin. 
- Mä luulin rakastuneeni suhun, Matias sanoo ja nielaisee. 
Ja siinä se tulee. Vastaus, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa, mutta jota en ole kuitenkaan ollut valmis myöntämään itselleni. 
Luulit rakastuneesi. Totta kai sä luulit. Ethän sä voinut rakastaa jotain, joka oli rikki sisältä, ja jonka sydämessä ei ollut tilaa rakkaudelle. 
- Mutta mä olin väärässä. 
Matiaksen äänessä ei ole lainkaan voimaa. Ja hetken jopa ajattelen kuvitelleeni sen sanoneen niin. 
- Sanoitko sä jotain? kysyn varmistaakseni olenko vain kuullut väärin. 
- Sanoin, että olin väärässä. Mä erehdyin totaalisesti, se sanoo ja riiputtaa päätään niin surullisen näköisenä, että mulla tulee melkein pakottava tarve ottaa sen penkin istuinosalle lasketusta kädestä kiinni ja puristaa sitä hellästi, mutta en kuitenkaan tee niin. 
En tiedä, olisiko se edes sopivaa. 
- Kun mä olin käymässä Severillä, tajusin viimein jotain tärkeää. Tajusin, että vaikka kuinka eläisi elämää ja odottaisi jotain täydellistä hetkeä, jolloin kaikki muuttuu helpoksi ja selkeäksi, sellaista ei koskaan tule. Elämä on täynnä asioita, jotka muuttuu kaiken aikaa. Me ei koskaan tiedetä, mitä vuoden päästä tapahtuu. Ei edes, että mitä huomenna tai myöhemmin tänään. Me voidaan vaan luottaa, että kaikki menee niin kuin taivaan Isä on tarkoittanut. Ja vaikka kaikki ei mene niin kuin me toivottais niin silti me voidaan olla onnellisia ja kiitollisia niistä hyvistä ja vaikeistakin hetkistä, joita me ollaan saatu kokea. Tärkeintä on, että säilyy usko ja hyvä omatunto. Ja että me ollaan matkalla taivaan kotiin, jossa me nähdään kaikki rakkaat, jotka on jo lähtenyt ennen meitä. Ja siksi haluankin ajatella, että näilläkin kaikilla hetkillä, joita me ollaan koettu, on ollut joku suurempi merkitys ja tarkoitus. Että ollaan saatu aikaa ajatella ja kasvaa omana itsenämme. Eikö aina sanota, että pitää ensin osata rakastaa itseä ennen kuin voi rakastaa toista ihmistä. Eikä se tarkoita tai sen ei tarvi tarkoittaa sitä, etteikö se toinen vois olla silti tärkeä ja rakas. 
Olemme kumpikin hiljaa. Matias hörppii jäähtynyttä kahviaan ja minä puolestani auon ja suljen suutani yrittäessäni saada sanottua ne sanat, jotka pyörivät päässäni ympyrää.
- Mitä sä tarkoitat tuolla kaikella? kysyn ja kuulen, miten ääneni värisee hiukan. 
Matias katsoo mua pitkään. Sen ripsille on laskeutunut vesipisaroita ja suu on kääntynyt surumieliseen hymyyn. 
- Tarkoitan sitä, että haluan edelleen uskoa, että on edelleen me, se sanoo niin hitaasti, että viimeisten sanojen odotus on saada mut halkeamaan kivusta. 
Matias katsoo edelleen minua ja näen, miten sen silmät täyttyvät kyynelistä, kun se lopulta riistää katseensa irti silmistäni. 
Kaikkialla on epäluonnollisen hiljaista. 
Jopa tuuli on lakannut kuljettamasta vesimassoja, jotka kulkivat sateen aikana pitkin katuja. 
- Haluaisin kuulla, mitä olit kysymässä, kun keskeytin, sanon ja tunnen, miten sydämeni edelleen pamppailee rinnassani. 
Matias kohottaa katseensa ja vilkaisee ensin kirkastuvaa taivasta ennen kuin kääntää katseensa takaisin minuun. 
- Merkitseekö se, että ajattelit minun olevan täällä, mutta et kuitenkaan voinut tietää sitä ja silti tulit tänne, että välität musta edelleen? 
En vastaa heti. En vain kykene.
Kulautan cappuccinon loput kurkkuuni ja irvistän, kun se maistuu siltä kuin olisin kauhaissut kuppiini nestettä viereisestä kuralätäköstä. 
Matias odottaa vastaustani kärsivällisesti. 
- Mä yritin toitottaa itselleni, ettei se muuttais mitään, että tulisin. Että sä olisit toki sama ihminen kuin aina ennenkin ja ettei ne tunteet koskaan täysin kuole tai lakkaa olemasta. Että ne vaan muuttaa muotoaan. Mutta vaikka kuinka yritin ajatella, että jos sä sattuisitkin olemaan täällä ja sä vielä suostuisit puhumaan mulle, se ei tarkoittais automaattisesti sitä, että välittäisit edelleen, en voinut lakata toivomasta, että mä merkitsisin sulle edelleen yhtä paljon kuin silloin, kun me oltiin toistemme kanssa melkein päivittäin ja mulla oli sellainen olo, etten koskaan vois löytää ketään toista, joka vois tuntua niin oikealta. 
Hiljaisuus. 
- Matias? kysyn, kun hiljaisuus on venynyt minuuteiksi.
- Niin? se kysyy samalla, kun koko kehoni tuntuu jähmettyvän paikoilleen.
- Uskotko sä, että tästä voi vielä tulla jotain? kysyn ja puristan tyhjää pahvimukia käsissäni niin voimakkaasti, että mukin sijaan se alkaa näyttää kasalta märkää sohjoa. 
- Kyllä mä uskon, se sanoo ja hivuttaa hellästi nyrkkiin puristuneet käteni auki, jotta saa otettua pahvimukin loput ja heitettyä ne viereiseen roskakoriin.  
Matias vetää mut seisomaan ja nostan käden sen poskelle pyyhkiäkseni kyyneleet sen silmistä pois. 
Tähän on nyt tultu. Ja jos koskaan niin nyt tuntuu siltä, että on aika tehdä muutoksia. 
Annan Matiaksen kiertää kädet ympärilleni ja rutistaa minut itseään vasten. Ja lämpö, joka hehkuu siitä, tuntuu lämmittävän sydäntänikin, joka vaikuttaa olevan lähdössä lentoon. Ainakin se pyristelee rinnastani ulos. 
- Lili?
- Niin? kysyn ja painan pääni Matiaksen olkapäälle, jotta voin viimeinkin tuntea olevani kotona. 
- Mitä tyttöystävä? se sanoo ja silittää märkää selkääni. 
Tunnen vihlaisun mahanpohjassa, joka melkein vetää jalat altani ja tunnen jälleen kerran, miten pisarat valuvat poskiani pitkin. Tosin tällä kertaa niin äärettömästä onnellisuudesta ja rakkauden tunteesta, että en voi edes sanoin kuvailla sitä. 
- Kokeilin vain, saisinko sanoa sua sillä nimellä, Matias sanoo lempeästi ja halaa mua tiukemmin. 
- No saitko? kysyn ja hymyilen sille.
- Taisin saada, se vastaa ja virnistää niin suloisesti, että olen melkein varma, etten kohta enää kestä tätä pakahduttavaa onnellisuuden tunnetta, joka leviää sisälläni roihuavan tulen lailla. 
Ja jos koskaan niin nyt, olen varma, että toinen siinä vierelläni haluaa tätä kaikkea yhtä paljon kuin minäkin, eikä mikään voi enää tulla väliimme. Ja se jos joku saa minut rakastamaan Matiasta vielä enemmän. 
Rakas taivaan Isä sinä tiedät parhaiten, mikä on hyväksi meille. Varjele minua ja Matiasta, että säilyisimme uskossa ja välillämme saisi pysyä luottamus ja rakkaus. Auta meitä tyytymään tahtoosi hyvinä ja huonoinakin päivinä. Mutta kaikista eniten kuitenkin pyydän, että varjele meitä kaikelta pahalta. 

lauantai 21. elokuuta 2021

olen niin pettynyt itseeni

Hivuttaudun viereesi penkille, joka hohkaa kylmää syysilmaa.
Et katso edes minuun päin.
Olet kuin et edes tietäisi minun olevan siinä.
Ja jos koskaan, niin nyt, se kaikki sattuu.
Se, että vaikka puhut meistä, et kuitenkaan koskaan ole tarkoittanut sillä minua ja sinua.
Se, että huolit minut luoksesi vain silloin, kun et kestä olla yksin syvimpien ajatustesi kanssa.
Ja se, että et koskaan sano niitä sanoja ensin.

Ehkä et edes osaa rakastaa.
Ehkä et edes tiedä, mitä on rakkaus.
Ehkä et edes koskaan halunnut tämän menevän näin.
Ehkä...

Ja kuitenkin kerrot muille siitä, miten olemme suunnitelleet vuoden verran reissua Keniaan.
Ja miten minä teen sinut maailman onnellisimmaksi mieheksi.
Ja puristat jäykästi niin lyhyen hetken kättäni, että et edes itse usko kenenkään uskovan, että tekisit niin vapaasta tahdostasi.

Tiedän, että voisin lakata uskomasta meihin.
Tai oikeastaan sinuun.
Sillä kyllähän minä näen selitystesi läpi.
Mutta tässä minä vain edelleen seison ja kerron äidillesi ruusuista, jotka sain sinulta edellis päivänä, vaikka emme edes omista maljakkoa ja minä olen allerginen kukille.

Ehkä en uskalla myöntää, että olen niin pettynyt itseeni.
Pettynyt siihen, että lankesin jälleen kerran samanlaiseen mieheen.
Että kuvittelin sinun olevan erilainen.
Erityinen.
Kuvittelin, että sinä todella rakastaisit muutakin kuin peilikuvaasi ja sitä vallan tunnetta, joka saa poskesi hehkumaan innostuksesta, jota minä vihaan enemmän kuin mitään.

Mutta ei.
Sinä et ole yhtään sen erilaisempi kuin kukaan muukaan.
Ehkä olet jopa pahempi.
Sillä saithan kiedottua minut valheillasi niin lähelle, että uskoin sinua kaikkien niiden kokemusten jälkeen.
Sait minut uskomaan, että tällä kertaa kaikki olisi toisin.
Että tällä kertaa minun ei tarvitsisi pelätä.
Ei odottaa, että kerrotko koskaan niistä illoista, jolloin ilmoitit joutuvasi jäämään ylitöihin, mutta jotka vietit tuhoamalla loputkin elämän rippeet itsestäsi.
Ei anella, että edes joskus katsoisit minua silmiin ja näyttäisit, että olen edes olemassa sinulle.

Luulen, ettei minua kohta enää edes ole.
Ja jotenkin minusta tuntuu, ettet tule huomaamaan sitäkään.
Ethän sinä huomaa nykyään enää mitään, mitä minä teen tai jätän tekemättä.
Tai että olenko luonasi vai en.

Oletkohan koskaan edes todella nähnyt minua.
Vai olenko aina vain ollut pelinappula shakkilaudallasi.
Sotilas, jonka olemassaolosta kukaan ei edes välitä.

sunnuntai 8. elokuuta 2021

varjele kaikelta pahalta #63 (Matias)

Askelten äänet kajahtelevat rappukäytävässä. Yksi käytävän pitkistä ledivaloista välkkyy niin pahasti, että ihmettelen syvästi ellei vähintään yksi kerrostalon asukas ole saanut siitä migreeniä.
- Miten kesä meni? Julle kysyy multa samalla, kun sovittaa viimein oikeaa avainta jäätävästä nipusta lukkoon. 
- Siinä kai se. Aika hiljaista on ollut, tyydyn vastaamaan. 
En kehtaa myöntää, ettei ole ollut oikein fiilistä tehdä mitään. Pääasia, että jaksoi käydä töissä ja lähteä silloin tällöin pelaamaan jätkäporukalla biitsiä, kun oli tuntunut, että elämä menee kuin sumussa.
En ollut keksinyt sille parempaakaan sanaa. 
Mikä olisi kuvastanut sitä olotilaa, kun on jossain menossa ja porukalla on hauskaa, mutta itsestä tuntuu siltä kuin olisi jossakin muualla. Kuulee keskustelut ja tietää tasan tarkkaan mitä ympärillä tapahtuu, mutta äänet kuuluvat kuin pleksin takaa. 
Sairaanhoitaja oli sanonut, että mulla saattoi olla jotain lievää työuupumusta ja että mun pitäisi välttää tekemästä ylitöitä. Viikonloput pitäisi ottaa levon ja rentoutumisen kannalta. Yöuniin pitäisi myös satsata. 
Nostan kengät vapaaseen koloon kenkätelineelle ja raahaudun sitten Jullen perässä keittiöön juomaan lasillisen vettä. 
Keittiö on valoisa ja avara. Siitä näkee suoraan olohuoneeseen ja sen perällä olevalle parvekkeelle, josta avautuu ehkä ne Helsingin kauneimmat maisemat. Tai ainakin Julle on kovasti rehennellyt niillä.
Valutan Ikean lasin puolilleen jääkylmää hanavettä ja nappaan sen mukaani suunnatessani parveketta kohti.
Oven eteen on vedetty vaalean okran väriset verhot. Onkohan Jullella ollut joku nainen makutuomarina, kun ei se niin kovin innokas ole itse ollut sisustamaan. 
Työnnän lasioven hitaasti auki. Syksyn lämmin tuulahdus tulee vastaan sivuun vedetyn parvekkeenlasin kohdalta. Rekisteröin käden, joka nojaa kaidetta vasten ja olen varma, että unohdan hetken ajan hengittää. 
Seison paikoillani ja tunnen, miten sydämen vahvat ja aiemmin niin tasaiset lyönnit kiihtyvät epämääräisiksi. Lasissa oleva vesi loiskuu tärisevän käden otteessa. 
Ja sitten kaikki pysähtyy. 
Käsi lakkaa tärisemästä. Katse pysyy kaiteessa, johon hetki sitten nojannut käsi on siirtynyt. Ja kaukaisuuteen tuijotellut hahmo kääntyy. 
- Ai, Matias! 
Puraisen kevyesti alahuultani ja nielaisen. 
Livia. 
Hetken. Sen pienen hetken verran olen jo kerennyt kuvitella näkeväni jonkun muun. 
Jonkun, jonka silmät olisivat hieman sirrillään ja jonka poskilla heloittaisi hento puna. Jonkun, jonkan katseessa olisi niin paljon lämpöä ja jonka hymy saisi sydämen melkein vavahtamaan paikoiltaan. 
- Mitäs sä Hesassa? Eikö sulla ookkaan enää töitä lapissa? kysyn samalla kun puristan ojennettua kättä ja yritän samalla palauttaa kasvoilleni mahdollisimman neutraalin ilmeen. 
- Mun piti olla, mutta menikin nilkka ja oon nyt ollut parisen viikko saikulla. Päätin sitten tulla käymään kotihuudeilla ja törmäsin Julleen kaupassa niin se houkutteli mut käymään täällä.
Livian hymy ulottuu silmiin asti. Ja vaikka siitä on vuosia, kun näin sitä viimeksi enon hautajaisissa, mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Se on sama Olivia kuin aina ennenkin. Oli sitten sitä O:ta tai ei. 
- Entäs itse? Julle tais mainita, että sä asut nykyään omillaan. Alkaako sulla nyt syksyllä koulu vai jatkatko töissä?
- Mä en oikeastaan tiedä vielä. Toivon, että tän viikon aikana ajatukset vähän selkiytyis. Pitäis yrittää päättää, sanon ja hörppään kulauksen vettä, joka maistuu ihan Helsingiltä.
- Eiköhän ne asiat loksahtele paikoilleen. Menee sitä kohti, mikä tuntuu oikealta, Livia sanoo ja menee ohitseni ovesta sisälle olohuoneeseen. 
Ehkä. Ehkä kaikki muuttuisi vielä. 
Ehkä rintaani pusertunut tyhjä kolo vielä katoaisi ajan kanssa. 
Ehkä oppisin vielä elämään elämääni ilman sitä ihmistä. 
Ehkä, jos uskoisin siihen todella, voisin lakata näkemästä sen saman unen aina uudelleen ja uudelleen, jossa meri pauhaa taustalla ja tunnen putoavani syvemmälle pimeyteen. Ja jossa Lili lopulta päästää kädestäni irti. 

sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

kaikille niille, jotka ovat tulleet jäädäkseen

Vene heiluu aallokossa.
Yö on hiljainen.
Seuraan, miten katseesi kiertää rantoja,
etsii paikkaa, missä nousta maihin.

Jostain syystä en koskaan lakkaa ajattelemasta sitä kaikkea, mitä tapahtui ennen kuin meistä tuli me.
Sattuu ajatuskin,
että melkein hajosin sen tuskan alle,
kun mietin, miten kaikki vihaisivat minua sen jälkeen,
kun kertoisin, etten enää osannut rakastaa häntä.

Se vaati vain aikaa.
Aikaa ymmärtää, milloin on aika päästää irti.
Aikaa tajuta, ettei meidän ole koskaan tarkoitus vain tehdä toiset onnelliseksi.
Joskus suurinta rakkautta on kuulla sanat toiselta - tärkeintä, että sä olet onnellinen.

En kuitenkaan usko, että hyvästit ovat koskaan lopulliset.
Sydämessä on erityinen paikka monelle.
Jokaiselle niille, jotka ovat hetkeksi tulleet käymään, jatkaakseen taas sitten matkaa eri suuntaan.
Ja kaikille niille, jotka ovat tulleet jäädäkseen.

Hivutan käteni kämmeniesi sisään ja hipaisen valahtaneet hiukset otsaltasi.
Lämpö leviää kehossani, kun hymysi kohtaa omani ja puristat hellästi sormiani.
- vieläkö sä tykkäät musta? kysyn hiljaa.
- vielä, sanot lempeästi, kierrät käsivartesi ympärilleni ja jatkat sitten - ainakin siihen asti, että susta tulee vanha ja kurttuinen.

perjantai 23. heinäkuuta 2021

you are beautiful

Ootteko koskaan miettinyt, miks peiliin katsoessa näytätte hyvältä ja sitten kuvaa ottaessa tuntuu, ettei mistään tuu hyvää?

Mua ärsyttää se, miten ulkonäkökeskeistä elämästä on tullut. En tiedä, onko se osittain sitä, että kun kasvaa lapsesta nuoreksi ja alkaa etsimään sitä omaa tyyliä, niin tulee se aikakausi, kun on vähän hukassa. Jälkikäteen hävettää se, millaisia vaatteita on käyttänyt tai miten on laittanut hiuksia jne.

Mutta varmasti suurin syy on se, että koko ajan meidän ympärillä pyörii tietynlaiset ihanteet siitä, millainen pitäis olla ja miltä pitäis näyttää.

Täydellinen kroppa, täydellinen iho, täydelliset hiukset ja täydellinen asu. Sit pitäis omistaa vielä suora hammasrivistö, valkoiset hampaat ja mahdollisimman symmetriset kasvonpiirteet.

Harva ihminen kuitenkaan kykenee täyttämään nuo toivotut kohdat. Ja kuitenkin, hyvin harva niistäkään oikeasti näyttää siltä. Valokuvissa kaikella on väliä. Ilmeellä, asennolla, valaistuksella, taustalla jne.

Joinakin päivinä pystyn sanomaan itselleni, että oon kaunis ja kelpaan sellaisena kuin oon. Joinakin päivinä se on taas vaikeampaa. Silloin ei tee mieli ottaa kuviakaan. Oon kuitenkin ajan kanssa oppinut hyväksymään sen epätäydellisyyden. Sen, etten tuu koskaan näyttämään siltä, mikä mun ihannekuva itsestäni on, edes päivittäin.

Ymmärrän, että usein se, mikä on kaunista, ei edes päädy puhelimen galleriaan sillä harvoin niissä aidoissa hetkissä, kun ihminen on heikoimmillaan tai särkynyt tai äärettömän onnellinen tai pakahtua kiitollisuudesta, kukaan on ikuistamassa sitä valokuvaan.

Mutta toisinaan kun katson itseäni peilistä ja hymyilyttää niin, että poskipäihin sattuu, näen itseni ikään kuin muiden silmin ja tiedän, ettei mun tarvitse olla mitään muuta kuin oma itseni kelvatakseni muille ja itselleni.



you are beautiful. you are enough.