keskiviikko 20. tammikuuta 2021

varjele kaikelta pahalta #55 (Julle)

En voi uskoa, että isä seisoo siinä. Aivan ulko-oveni edessä, jonka maali on hiljalleen rapisemassa betoniselle kynnykselle, jos sitä edes sellaiseksi voi kutsua. Isä katsoo mua hetken silmiin ja kääntää sitten katseensa pois. Ehkä sillä tekee pahaa katsoa mua, omaa poikaansa.
- Sä sitten tulit? kysyn niin lujalla äänellä kuin kehtaan sillä en jaksaisi sitä, että naapurin Else-rouva ilmestyisi vastapäisen talon ikkunaan tarkkailemaan, mitä naapurustossa tällä kertaa tapahtuu.
Isä ei vastaa. Se vain vilkaisee nopeasti olkani taakse kuin varmistaakseen minulta, olenko pyytämässä sitä sisälle vai en.
- Jos sä ajattelit tulla jatkamaan sitä samaa saarnaa, jota vedit sinä kesänä ennen kuin lähdin kotoa niin sulla ei ole mitään asiaa mun kotiin, sanon välinpitämättömästi, käännän sille selkäni ja alan vetää ovea takanani kiinni.
- Ei, Julius. Odota.
Isän ääni on outo. Ihan kuin sillä olisi hätä.
Työnnän ovea hitusen enemmän auki ja lompsin edeltä keittiöön.
- Sä varmaan ymmärrät, etten oo kovin innokas keittämään sulle kahvia, huikkaan sille, kun se riisuu talvisaappaansa eteiseen ja jää seisoskelemaan keskelle olohuonetta.
Isä ei taaskaan reagoi mitenkään.
- No millastakohan asiaa sulla sitten oli, jos saan kysyä? kysyn ja heitän samalla pöydällä lojuneen ja jo homehtuneen rieskan roskiin.
Isä työntää käden takkinsa taskuun ja ojentaa sitten rutistunutta paperia mua kohti.
Avaan paperin, joka näyttää vanhalta ja tuntuu hapraalta. 
Ja sitten näen ne.
Tutuilla harakanvarpailla kirjoitetut sanat, jotka saavat padot auki silmäkulmissani ja myrskyn repeämään sisälläni. Eikä mikään koskaan. Ei koskaan. Ole tuntunut siltä kuin juuri siinä hetkessä syvällä sisimmässäni tuntuu. 
Kun on samaan aikaan ehjä ja särkynyt. Surullinen ja vihainen. Katkera ja heikko. 
- Sinä kirjoitit tämän, eikö niin? isän ääni kuuluu kysyvän jostain pauhaavan aallokon ja repivän tuulen takaa. 
En kykene vastaamaan. 
Sanat, jotka ovat hetki sitten eläneet sisälläni ovat kuihtuneet ja lakanneet olemasta. 
- Julius katso minua...
Isä ei kysy vaan pyytää. Anelee. 
Ja minä annan kyynelten sumentamien silmieni katsoa vielä kerran sitä ihmistä, joka on käskenyt kymmeniä kertoja mua lakata itkemästä. 
- Annatko tämän kaiken minulle anteeksi? 
Viisi sanaa ja isä joutuu pitämään jokaisen välissä pitkän tauon. 
Sen jykevä leuka värisee ja äänestä on kaikonnut se sille niin ominainen uhkaavuus. Kysymys ei ole vaatimus vaan pyyntö. Eikä sitä ole tarkoitus esittää uudelleen. Ei tällä kertaa. 
Osat ovat vaihtuneet siitä, mitä ne olivat vuosia sitten. Tänään minä olen se, jolla on valtaa ja isä ottaa vain vastaan kaiken, mitä annetaan. Niin hyvässä ja pahassa. 
Jokainen kela pyörii alusta loppuun mielessäni. Jokainen hetki. Jokainen muisto, jolloin muhun sattui. 
Isä käskemässä mua kiskomaan paita ylös. Isä kohottamassa nahkaista vyötä. Heilahdus ja sivalluksen ääni, kun lyönti osui kohteeseen. Ja kipu. Tykyttävä ja lopulta turruttava kipu, joka sai melkein ilmat katoamaan keuhkoista. 
Ja sitten ensimmäiseksi kuulen sen. Sisältä tukahdetun itkun, joka ei ole enää pidäteltävissä. Ja pakotan itseni katsomaan toisen silmiä, joihin kihonneet kyyneleet valuvat noroina poskia pitkin. 
- Isä? kuiskaan hiljaa sillä ääneni meinaa pettää hetkenä minä hyvänsä. 
Katseemme kohtaavat sekunnin murto-osan ajan. 
- Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit, kiusaukset ja pahat teotkin anteeksi. 
Ja sitten en enää tiedä, kumpi meistä rusentaa toisen halaukseensa. Eikä sillä oikeastaan ole mitään väliä. 

torstai 31. joulukuuta 2020

kiitos, että olette

Kuuma vesihöyry saa pään tyhjäksi musertavista ajatuksista, joiden kantamiseen minulla ei ole voimia. En ole kyennyt laskemaan, kuinka monta kertaa näiden viikkojen aikana olen tuntenut putoavani pimeään ja syvään koloon. Kun kuljettujen teiden varsilla olevat jouluvalot eivät ole saaneet hymyä huulilleni niin kuin aina ennen. Sydämessäni on säröjä, jotka eivät paikkaannu, vaikka ne muutamat lähelläni olevat ihmiset jakavat minulle rakkautta. Yksinäisyys painaa sydäntä. Ehkä sieluakin. Ja olen liian voimaton etsimään kysymyksiini vastauksia.

Yksinkertaisempaa vain jäädä aamun ainoiden valoisten hetkien aikaan peiton alle ja lakata ajattelemasta elämää. Ehkä yritän huomenna. Tai ehkä sitten, kun tulee kevät. Mutta miten jaksan sinne asti. Kuka kantaa minua silloin, kun en enää siihen itse kykene.

Ajattelen sinua siellä jossain. Oletkohan antanut itsellesi luvan unohtaa. Unohtaa minut. Ehkä jonain päivänä kohtaamme. Nostat katseesi ja hymyilet. Kysyt - miten olet jaksanut?
Ja minä annan kyynelten tulla. Kyynelten, jotka ovat niin usein olleet lähellä saada minut romahtamaan mytyksi lattialle. Katsot minua lempeästi, halaat tiukasti ja lupaat, että kaikki muuttuu vielä hyväksi.

Kohta on kulunut vuosi. Vuosi siitä, kun hän kirjoitti rakastavansa minua. Vuosi siitä, kun minä lakkasin yrittämästä. Ja minä olen vihdoin alkanut ymmärtää, miksi se kaikki ei riittänyt minulle. 

Kirjoitan sinulle, joka et koskaan lakkaa uskomasta minuun. Kirjoitan sinulle, joka valvoit öitä kanssani ja annoit minun kertoa tarinani. Kirjoitan sinulle, joka annoit minulle uuden mahdollisuuden sen kaiken jälkeen. Kirjoitan sinulle, joka olet pysynyt kaikki nämä vuodet vierelläni. Ja kirjoitan sinulle, jolle olen velkaa pitsan jonain tulevana kesänä. Kiitos, että olette! 

tiistai 22. joulukuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #54 (Juhani)

Sinä vuonna talvi tulee aikaisin. Puut saavat painavan lumivaipan kantaakseen ja oksat taipuvat kohti maata, jota peittää nyt paksu valkoinen kerros. Päivisin on valoisampaa ja joinakin iltoina aurinko värjää taivaan punaisen ja violetin eri sävyihin. Makuuhuoneen ikkunan peittää jääkukat, joiden takaa pienimmät lapset tirkistelevät ulos nähdäkseen edes vilauksen tontuista, joista vanhemmat sisarukset ovat niin paljon puhuneet. 
Keinutuoli natisee, kun pysäytän vauhdin Meten halutessa syliin. Muut nuorimmaiset istuvat olohuoneen plyysimatolla ja rakentavat legoista uusia rakennelmia. 
- Isi? Mette kysyy hiljaa, kun jatkan uutisten selaamista puhelimellani. 
- Niin? 
Olen väsynyt ainaisiin kysymyksiin. Väsynyt lasten jatkuvaan tarpeeseen saada huomiota. 
- Voidaanko kirjoittaa kirje joulupukille?
Lasken puhelimen kädestäni sohvapöydälle ja huokaisen syvään.
- Kysyitkö ensin äidiltä? Äiti taitaa olla parempi siinä hommassa.
Mette nyökkää ponnekkaasti ja sanoo sitten - Äiti leipoo pullia. Se sanoi, että kysy isältä.
Ääni pääni sisällä raivoaa. 
Tuska, jota olen tuntenut jo aivan liian pitkään, meinaa ottaa jälleen vallan. 
Miksi aina minä.
Silloin, kun aloimme Pirjon kanssa puhua avioliitosta, kukaan ei sanonut minulle, että isänä oleminen olisi tällaista. Ainaista lasten vinkumisen kuuntelemista. Riitoja ja eripuraa. Halusin vain Pirjon. Siinä olisi kaikki, josta haluaisin pitää kiinni. Vaimo, jonka viereen mennä iltaisin nukkumaan, ja jonka kanssa kiertää maailman ympäri tutkien sen jokaisen kiven ja kolon. 
Mutta sitten Pirjo tuli raskaaksi. Pahoinvointi viivästytti reissuun lähtöä. Juliuksen syntyminen oli viimeinen tikki. Pirjo alkoi puhua, ettei jaksaisi sitä kaikkea pienen lapsen kanssa. Siirtymisiä ja epävarmoja kyytejä sekä majapaikkoja. 
Ja kyllä minä sen ymmärsin. En olisi jaksanut sitä itsekään.
Sitten oli puhe, että Juliuksen ollessa vanhempi, jättäisimme tämän Pirjon vanhemmille hoitoon ja lähtisimme matkalle. Lyhyemmälle sellaiselle, mutta matkalle kuitenkin. 
Mutta sitten Pirjo tuli jälleen raskaaksi. Ja kohta meillä oli kaksi alle kolmevuotiasta lasta. 
Ja parin vuoden kuluttua lapsia oli kolme. Sitten neljä. 
Pirjo halusi pysyä kotona lasten luona. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin. Enhän meinannut jaksaa pienimpien kitinää iltaisin, kun Pirjo vuoroin heijasi jotakuta lapsista sylissä ja silitteli toista. Minä sen sijaan yritin saada nukuttua sillä työaamut olivat aikaisia ja työmaalla venähti aina iltaisin. Pirjo hoiti lapset ja kotityöt. Minä toin rahaa elämiseen.
Ensin väsyi Pirjo. Sitten minä. 
Kyllähän minä olin jo kuukausia miettinyt, miten Pirjo jaksoi pyörittää sitä kaikkea. Suurta lapsikatrasta, pyykkejä, tiskejä ja siivousta. Pirjo herätti lapset kouluun, voiteli aamupalaleivät kaikille ja lämmitti kaakaon mikrossa. 
Aloin hermostua. Ensin lasten jättämistä sotkuista. Sitten siitä, että ne riitelivät keskenään, kenen homma oli siivota ja kenen ei. Lopulta siihen riitti pelkkä märkänä vesihanan päälle jätetty luutu.
Pirjo ei pitänyt siitä, mutta sillä ei ollut voimia sanoa vastaan. Se oli itsekin niin poikki. 
Julius taisi saada siitä suurimman osan. Kyllähän minä tiesin, että useinkin muut lapset riitelivät keskenään ja Julius vain yritti saada heitä lopettamaan, mutta kun kysyin syyllisiä, Julius ilmoitti aina itsensä, mutta ei ketään muuta. Ja minä annoin sen mennä niin. Oli niin helppo vierittää se kaikki tuska Juliukseen, jonka vuoksi olin joutunut luopumaan suurimmista unelmistani. 
- Isi? Mette kysyy varovaisesti uudelleen.
Minusta on alkanut tuntua, että lapset pelkäävät minua. 
- No mitä Mette? kysyn ja katson lastani tiukasti silmiin. 
- Autatko kirjoittamaan sen kirjeen?
Vilkaisen ulos. Valkeat ja suuret hiutaleet leijailevat laiskan näköisesti kohti maata. On alkanut hämärtää. 
- Hae paperi ja kynä.
Mette hyppää pois sylistäni ja kiiruhtaa portaat ylös. Kohta se palaa takaisin kädessään hieman rypistyneen näköinen ruutupaperi ja punainen tussi. 
Nostan Meten uudestaan syliini ja otan ojennetusta kädestä paperin. 
- Isi joku toinen on varmaan kirjoittanut jo pukille, Mette sanoo ja osoittaa haaleasti näkyvää lyijykynällä kirjoitettua tekstiä paperin alareunassa. 
Nostan paperin lähemmäksi kasvojani ja luen ne muutamat rivit. 
Rakas taivaan Isä.
Puhuja sanoi joskus seuroissa, että sinä olet luvannut kuulla kaikki rukoukset. Minä en tiedä, onko se totta, mutta kun kysyin sitä äidiltä, äiti sanoi asian olevan niin. Sen jälkeen minä olen rukoillut. Rukoilen samalla tavalla joka ilta. Taivaan Isä auta, että isä lakkaisi lyömästä. Tiedätkö, kun se sattuu niin paljon, että itkettää. Isä on kuitenkin sanonut, ettei pojat saa itkeä. Siksi minä olen lakannut itkemästä. En halua, että isä lyö lisää. 
Taitan paperin kahtia ja tunnen palan kohoavan kurkkuuni. Ja vaikka kuinka yritän nielaista, palan tunne kurkussani ei katoa. 
- Isi, mitä siinä lukee?
En pysty vastaamaan Metelle. Lasken lapsen hellästi lattialle ja painelen eteiseen. Mette seuraa perässäni ja kiskoo paidanhelmasta. 
- Isi sinä lupasit kirjoittaa sen kirjeen. 
Meten puhe muuttuu nyyhkytykseksi. Pienen tytön silmiin kohoavat kyyneleet. 
Tuntuu, etten kohta saa enää happea.
Minun on pakko päästä pois. Pakko. 
- Juhani, mihin sinä olet lähdössä? kuulen Pirjon huutelevan keittiöstä. 
En kuitenkaan kykene selittämään. En voi vain jäädä ja esittää kuin mitään ei olisi tapahtunut. En voi, koska Pirjo näkisi lävitseni sillä samalla sekunnilla, kun katsoisimme toisiamme silmiin. 
Heitän takin päälleni ja kiskon ovensuussa olevat saappaat jalkaani. Sitten painelen ovesta ulos kirpeään pakkasilmaan.
Taivaan Isä auta, että isä lakkaisi lyömästä. 

lauantai 12. joulukuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #53 (Matias)

Aamu on ollut erityisen hiljainen. Liekkö vaikutusta sillä, että jokaisella matkustajalla on tullut valvottua yöllä vähän turhankin myöhään. 
Oli ollut epätavallisen lämmintä, vaikka elettiin vielä heinäkuun alkua. Ehkä syy oli siinä, että mereltä päin puskenut puhurimainen tuuli oli tyyntynyt ja aurinko oli jaksanut lämmittää pitkälle yöhön. 
Lili on nuokkunut vieressäni takapenkillä jo tovin, enkä voi siksi hymylleni mitään, kun sen pää jälleen kerran nytkähtää eteenpäin ja se näyttää hämmentyneeltä avatessaan silmänsä ja katsoessaan mua nolostuneena silmiin. 
- Nukuinko mä? se kysyy unisella äänellä.
Kuulen Jullen naurahtavan etupenkillä. 
- Oot melkein yhtä kova pilkkijä kuin tuo mun broidi, se sanoo ja vilkaisee meitä taustapeilistä. 
Lili painaa kädet kasvoilleen ja näen hennon punan kohoavan sen poskille.
- Hei ei sun tarvi nolostua. Me ollaan kaikki yhtä poikki, sanon sille lempeästi ja isken silmää Jullen tuijottaessa jälleen edessä mutkittelevaa tietä.
- Mutta sua ei silti väsytä? Lili kysyy ja kallistaa päätään.
- Väsyttää. En vain saa unta, sanon hiljaa sillä en haluaisi paljastaa, mikä on siihen perimmäinen syy.
Lili katselee mua tarkkaavaisesti. Alkaa näyttää siltä, että senkin väsymys on hiipumassa jonnekin taustalle.
- Mitä sä mietit? se kysyy ja hymyilee vaisusti. 
- En mitään erityistä, sanon ja käännyn vilkaisemaan ikkunasta ohi vilahtelevia maisemia.
- Niin, et ehkä mitään erityistä, mutta jotakuta erityistä Severi huikkaa olkani takaa takapenkiltä.
Ja jotenkin sopivasti Aada ja Maiju säpsähtävät hereille kuin yhteisestä sopimuksesta, enkä voi olla miettimättä, ovatko ne edes olleet unessa.
- Mitä multa meni ohi? Maiju kysyy katsoen vuoron perään mua, Severiä ja Liliä.
- Ja multa, Aada säestää perään.
En tiedä, mitä sanoa vai olisiko parempi vain olla hiljaa.
- Pohdittiin tässä juuri, että milloin tuo meidän Severi rengastaa tän takapenkin kultakutrin, Julle heittää ja vetää naaman niin näkkärille kuin vain kehtaa.
Se, jos mikä saa koko autolastillisen hetkeksi olemaan täysin hiljaa. Edes hengityksen äänet eivät kuulu moottorin jylinän yli.
- Sen mä tosiaan tahtoisin tietää, Aada sanoo ja siristää silmiään katsoessaan vieressään istuvaa poikaystäväänsä.
- Hei hei. Otetaanpa nyt ihan rauhassa, Severi sanoo, nostaa kädet kohti kattoa ja virnistää.
- Mä en tiennyt, että sulla on noin kiire päästä kuulemaan mun huonoja juttuja joka ikinen päivä. Ajattelin, että se jo riittäis, kun nähdään ainakin joka toinen, se vielä jatkaa. 
Lili naurahtaa vieressäni ja ajaudumme hetkeksi katsomaan toisiamme hymyn kohotessa viimein kasvoilleni. Puristan hellästi sen kättä, ja kun olen vetämässä omaani pois, tunnen Lilin käden takertuvan siihen vain tiukemmin kiinni. Käymme hetken silmäpeliä samalla, kun  kuulen toisten jo etenevän keskustelussa Jullen ja Maijun ihmissuhdestatuksiin.
- Julle mä kun luulin, että sä löysit jonkun kivan tsirpulan sieltä suviksista. Sä niin hanakasti halusit pyöriä siellä kentällä, Severi sanoo ja saa Jullen nauramaan. 
- Olisinkin löytänyt. Eihän mulla ole enää mitään mahdollisuuksia, kun sä ja Matias tunnutte vetävän kaikki vähänkään kivat tyypit pois vapailta markkinoilta.
- Mutta Julle. Puolensa tälläkin. Ainakin tässä porukassa on joku, ketä pyytää bestmaniksi, Aada huikkaa ja saa loputkin autossa nauramaan.
- Mä kyllä luulen, että tää meidän Julle vielä yllättää. Katotaan niin se on ensimmäinen meistä, jolla on pikku skidejä, sanon ja taputan veljellisesti Jullen olkapäätä.
- Kaikki aikanaan, se sanoo ja kysyy sitten, kuinka moni luulee tarvitsevansa kohta ruokatauon.
- Mä en kyllä taida saada mitään alas, Lili sanoo niin hiljaa, että vain mä kuulen sen.
- Nyt mä taidan vuorostani olla se, jonka pitää alkaa pelätä, että sä et kohta pysy enää hengissä, sanon sille ja hymyilen samalla, kun mahanpohjassani kipinöi. 

perjantai 4. joulukuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #52

Lokkien kirkunasta on tullut jotenkin tavallinen tapa herätä äkillisesti yöllä teltassa paidan liimaantuessa selkään kiinni. Eikä siis tämäkään yö ole poikkeus. 
Raotan vetoketjua sen verran, että saan kurkistettua ovesta ulos. Illasta vinkunut tuuli on rauhoittunut ja korkeina vaahtopäinä rantaan lyöneet aallokot ovat poissa. Kuulostaa kuitenkin siltä kuin jossain palaisi nuotio. Kukakohan mahtaa olla hereillä.
Käärin liian ison villapaidan päälleni ja kiskon reisitaskuhousut jalkaani. Hiukset kietaisen nopealle niskanutturalle, josta jää pursuilemaan lyhimpiä vauvahiuksia.
Väsymys on kaikonnut kuin tuhka tuuleen. Jotenkin sopivasti aurinko alkaa kohoamaan vuorten takaa ja valaisee vastapäisiä vuorijonojen huippuja kellertävällä valollaan.
- Matias? kysyn hiljaa, kun lähestyn metsänvihreään anorakkiin pukeutunutta hahmoa, joka istuu retkituolilla nuotion ääressä.
Matias ei kuitenkaan sano sanaakaan. Se ei edes vilkaise katsomaan muhun päin.
- Nytkö me ei sitten olla edes puheväleissä? kysyn ja yritän nielaista, jotta en alkaisi itkeä.
En saa vastausta. 
- Luuletko sä, että asiat korjaantuu sillä, ettei niistä edes puhu?
Matias ei edes hievahda.
- Ei sitten. Ei puhuta. Mä taidan painua takaisin pehkuihin...
Olen jo kääntymässä, kun Matiaksen surumielinen ääni sanoo sen yhden sanan. 
- Lili... 
Jähmetyn paikalleni, enkä hetkeen kykene liikkumaan, enkä sanomaan sanaakaan. Mutta sitten otan ne muutamat askeleet lähemmäksi tulta ja istun tyhjälle tuolille Matiaksen viereen. 
Yritän ottaa siihen katsekontaktia, mutta sen silmät ovat täynnä kyyneliä. Lasken käden sen avoimelle kämmenelle ja Matias kietoo sormemme yhteen. 
Tunnen lämpimän läikähdyksen ja silitän peukalollani sen käden selkämää. 
- Mä haluaisin..., aloitan, mutta lauseeni jää kesken. 
- Puhua? Matias jatkaa. 
- Niin... Musta tuntuu, että se tekis meille kummallekin hyvää. 
Matias nyökkää ja puristaa tiukemmin kädestäni. Ihan kuin peläten, että saatan kohta kadota. 
- Mistä sä haluat jutella? se kysyy ja katsoo viimein suoraan silmiini. Sen kasvot ovat kyyneleiset. 
Nielaisen. 
- Kaikesta. Tai no... meistä. 
Matias hymyilee vaisusti kyyneliensä lomasta ja saa sydämeni vihlaisemaan. 
Asettelen hetken sanoja mielessäni. En halua vain töksäyttää niitä yllättäen.
- Musta on alkanut tuntua yhä enemmän ja enemmän, etten mä selviä ilman sua. Ihan sama missä mä menen ja mitä mä teen, kaikki tuntuu niin tyhjältä ja turhalta. Enkä mä kykene lopettamaan ajattelemasta sua. Välillä mä olen varma, että hajoan kohta. Nää kaikki tunteet, mitä mä tunnen. Olen tulla hulluksi. 
Alan täristä ja purskahdan itkuun. 
Matias ei hetkeen sano sanaakaan. Se ei kuitenkaan irrota sekunniksikaan katsettaan silmistäni. 
- Lili tiedätkö mitä..? 
- No? kysyn ja lakkaan hetkeksi hengittämästä.
- Silloin ennen suviseuroja... Pelkäsin, etten enää koskaan osaa olla onnellinen. Sen jälkeen, kun olit lähtenyt, mä olin niin pettynyt itseeni. Olin juuri päästänyt sen ainoan ihmisen pois elämästäni, joka oli tullut jäädäkseen. En voinut antaa sitä itselleni anteeksi. Tiesin, että olin pettänyt sut. Mutta vielä pahempaa oli se, että petin samalla itseni. Yritin olla tuntematta mitään. Kuvittelin, että jos en anna itselleni lupaa välittää, ehkä lopulta unohdan. Mutta eihän siinä tietenkään käynyt niin. Ei tunteita voi pakottaa olemaan olematta. 
Yritän hengittää hitaasti ja syvään. Sydämeni vetelee omia reittejään, enkä ole varma, onko se hyväksi terveydelleni. Mutta ainakin olen varma siitä, että olen elossa. 
- Mä... mä en tiennyt. En tiennyt, että voisin tuntea näin ketään toista kohtaan, sanon hiljaa. 
- En mäkään... En todellakaan. Niin siinä nyt sitten kuitenkin vain kävi. 
Suljen silmäni ja kysyn sen ainoan kysymyksen, johon olen pitkään halunnut kuulla vastauksen. 
- Rakastatko sä mua? 
Matias nojaa lähemmäksi mua ja hipaisee poskellaan omaani sen kuiskatessa korvaani. 
- Voi Lili... Kyllä mä taidan rakastaa.