varjele kaikelta pahalta #111

Jono ravintolakatokseen kiemurtelee pöytien välissä ja välillä tuntuu siltä kuin se ei liikkuisi lainkaan eteenpäin. Edellisiltana taivaalle kerääntyneet pilvet olisi jopa ihan toivottava luonnonilmiö, mutta tietysti juuri nyt, kun nälkä on suurimmillaan ja jono pisimmillään, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta paahtaen niin kuumasti, että tekee ihan pahaa. Kun jalat viimein koskettavat vanerilevyä ja katoksen sisällä oleva viileys tarjoaa edes hetken helpotusta, jään seuraamaan työvuorossa olevien jakajien toimintaa. Kaikki on sujuvaa siihen asti, kunnes ruoka-astia tyhjentyy ja kantajilla ei ole tuoda uutta tilalle. Ihmiset tukkivat katoksen odottamalla lohikeittoa, jota luvataan tulevan jossain kohtaa, mutta ei ole varmuutta kauanko vielä menee. Lopulta saan tarjottimelle höyryävän kuuman lihakeittoannoksen, jonka kylkeen nappaan päärynäpillimehun, rieskan ja voinapin. Kassa näpyttelee isolta ruudulta hinnat ja huikkaa kiitoksen, kun väläytän puhelinta maksupäätettä vasten.

Severi ja Aada ovat kumpikin työvuorossa. Tosin kumpikin tahoillaan, mutta olen taas jokatapauksessa yksin. En nukkunut yöllä juurikaan. Jossain alitajunnassa mietin jatkuvasti kuinka suuri todennäköisyys on törmätä täällä Julleen. Pelkään, että vähän turhan iso. Severin antama kirje polttelee taskussa, mutta en ole vielä löytänyt sopivaa hetkeä sen avaamiselle.

Tai ehkä sä vain yrität keksiä tekosyitä.

Yritän lusikoida jäähtynyttä keittoa suuhun, mutta mahanpohjalle saapunut kutsumaton vieras on vähän turhankin hyvä viemään viimeisetkin ruokahalun rippeet.

Tästä ei tule yhtään sen helpompaa, jos viivyttelet sen lukemista.

Yritän hiljentää äänen, joka on hokenut kaikennäköistä koko päivän pääni sisällä, mutta se tuntuu ottavan vain sitä enemmän tilaa mitä kovemmin yritän tukahduttaa sitä.

Lopulta luovutan syömisen suhteen. Pelkään, että oksennan, jos yritän syödä vielä edes lusikallisen. Juon pillimehun loppuun ja nousen pöydästä. Tiputan roskat mustaan jätesäkkiin, joka roikkuu metallisesta rinkulasta ja lasken tarjottimen niistä kasatun pinon päällimmäiseksi. Ei tee mieli palata teltalle, mutta haahuileminen yksin kentällä tuntuu melkein yhtä huonolta vaihtoehdolta.

- Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin, armahda meitä.

Ehtoollinen on menossa. Tunnen samaan aikaan halua yhtyä lauluun ja toisaalta taas pelkään huomiota, joka saattaisi kohdistua muhun, jos avaisin suuni keskellä kenttää. En ole vielä päättänyt menenkö käymään ehtoollisella yksin vai jätänkö tänä kesänä kokonaan välistä. Jotenkin tuntuu kaikista riipaisevimmalta olla suviksissa juuri ehtoollisella ilman yhtäkään ystävää.

Haahuilen pitkin kenttää ja yritän bongailla ehtoollisjonoista tuttuja, mutta tuloksetta. Jostain syystä tämä vuosi on sellainen, etten tunnu törmäävän keneenkään edes vahingossa.

- Ehtoollispöydässä on vielä tilaa. Laulamme virren 225.

- Jeesus, luona armopöydän sinut löydän, siinä mulla kyllin on. Siellä armo, rauha, ilo, siellä elo, sieltä löydän ravinnon.

Yksin äidin lempivirsistä.

- Siitä vuotaa lohdutusta, virvoitusta, jota sielu tarvitsee. Siitä kasvaa usko, tieto, voima, taito, joka mielen hallitsee.

Ja kun mietin äitiä ja isää, en voi olla ajattelematta miten tärkeää niiden mielestä oli ollut käydä ehtoollisella aina kun siihen vain oli ollut mahdollisuus. Etsin lähimmän jonon pään, joka tuntuu melkein kiitävän isonteltan avointa oviaukkoa kohti, ja liityn sen jatkoksi muutaman muun nuoren aikuisen kanssa. Kun astelemme muiden perässä sisälle isoontelttaan, tytöt yhtyvät virteen muun seurakansan mukana. Katselen näytöllä olevia sanoja ja päätän itsekin laulaa seuraavan virren muiden kanssa.

- Vaiti kaikki palvokaamme salaisuutta Kristuksen. Hän on tullut keskellemme, väisty, huoli maallinen. Kristus täyttää kunniallaan ääret maan ja taivasten.

Meidät ohjataan uudeksi riviksi ehtoollispöydän taakse. Osa edessämme olevista ihmisistä halaa ja siunaa toisiaan. Osa on polvistuneena kaidetta vasten kädet ristissä ja kuuntelee papin sanoja, jonka jälkeen porukka nousee ylös. Naiset niiaavat ja miehet kumartavat. Sitten jono häviää avoinna olevasta päädystä ulos auringon paisteeseen, jonka valo on alkanut muuttua lämpimämmän oranssiksi ja valaisee nyt kaistaleen penkeillä istuvien ihmisten päistä. Pienen hetken ajan kurkku tuntuu karhealta ja silmäkulmiin on eksynyt kyyneleet. Jos jossain niin siinä hetkessä taivas tuntuu melkein koskettavan maata. Ja kun rivimme yksi kerrallaan laskeutuu polvilleen ja ristii kätensä kaiteen päälle, en voi olla huokaisematta mielessäni, että kumpa vain säilyisin uskomassa.

Kun olen pureskellut ehtoollisleivän ja kallistanut muovipikarin pohjalla olevan viinin huulilleni, laitan kädet ristiin ja odotan, että kaikki muutkin ovat valmiita ennen kuin nousen samassa rintamassa ylös ja pudotan pikarin teltan ulkopuolella olevaan isoon harmaaseen keräysastiaan.

Ehkä pitää tulla aikuiseksi, jotta uskaltaa mennä omien rajojen yli. Että uskaltaa valita pyöriä kentällä yksin teltalla lahnaamisen sijaan tai uskaltaa käydä yksin ehtoollisella täyden seurateltallisen katseiden edessä.

Säpsähdän äkillistä kilahdusta laukussani ja kaivan sitten puhelimen esiin. Yksi lukematon tekstiviesti tallentamattomasta numerosta.

Esirukouspiste heti ehtoollisen loppumisen jälkeen.

Ei nimeä, ei mitään viittausta siitä keneltä viesti on. Vain sanat, jotka voin joko toteuttaa tai vastavuoroisesti päättää olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota.

Mietin, onko viesti tullut väärään numeroon tai onko mulla tiedossa joku tuttu, kenen puhelin on päättänyt hajota mun tietämättäni. Enkä saa päähäni kuin yhden ainoan nimen. Mutta ei kai se voi olla. Eihän.

Vilkuilen ympärilleni ja mietin, onko viestin lähettäjä juuri nyt jossakin lähietäisyydellä. Näkeekö se kenties mut ja katselee, kun mä epätoivoisesti pyörin ympyrää ja toivon löytäväni jonkun selittävän tekijän. Mutta ei. Ei vieläkään yhtiäkään tuttuja kasvoja, vaikka kahlaan katseellani läpi kymmeniä, jopa satoja ihmisiä.

Mietin vaihtoehtoja. Mitä tapahtuisi, jos menisin. Mitä jäisi tapahtumatta, jos en menisi. Kumpikin tuntuu jotenkin yhtä huonointa lopputulemilta, joten en tule pohtimisen jälkeen yhtään sen viisaammaksi valintani kanssa. Lopulta päätän, että voinhan vain käydä vilkaisemassa teltan nurkalta onko siellä edes ketään. Ehkä mun on vielä sitten mahdollista paeta, jos tuntuu, etten halua kohdata viestin lähettäjää, kuka se sitten onkaan. Mun keho päättää kuitenkin pettää mun aivot, joille yritän toitottaa, että ei tämä ole iso juttu lainkaan. Sydän on ruvennut lyömään epämääräisesti. Ehkä se aavistaa jotain mitä en kykene ajattelemaan tai mitä en haluaisi ajatella.

varjele kaikelta pahalta #110

Herään aamuauringon paahtamasta teltasta hikisenä. Suu tuntuu rutikuivalta, joten kaivan ensin rinkan sivutaskusta termosjuomapullon ja hörppään pari kulausta väljähtänyttä vettä, joka menee tällä kertaa paremman puutteessa. Aada nukkuu vielä sikeästi. Se raahautui teltalle vasta lähempänä aamuneljää ja taitaa olla unen tarpeessa. Vaikka jaetaankin sen kanssa sama nukkumapaikka, suvikset on menneet lähinnä omissa pikkuporukoissa. Aada on liikkunut sen entisten opistokavereiden kanssa ja mä muutamien satunnaisten Ouluaikaisten tuttujen kanssa.

Huomaan jälleen miettiväni, että mikä mua veti tänäkin vuonna tänne. Kun seurana on lähinnä jatkuva yksinäisyyden tunne, vaikka yritän toitottaa mielessäni, että onhan täällä vaikka ketä tuttuja. Lapsena kaikki oli erilaista. Jotenkin huolettomampaa. Riitti, että edes samalla tai muutaman rivin päässä oli joitakin lapsia niin johan löytyi jalkapallo ja kohta oli jo pelit käynnissä. Tai löytyi joku seuraksi kentälle ostamaan jäätelöä tai keräämään roskia. Numeroita ei vaihdettu, kun kenelläkään ei edes ollut puhelimia. Nimetkin unohtui ajansaatossa. Mutta silloin. Silloin en edes tiennyt miten syvää, vereshaavalle viiltävää yksinäisyyttä ihminen voi kokea kymmenien tuhansien muiden seuravieraiden joukossa. Tunne siitä, ettei välttämättä kukaan muista tai kysy kentälle. Että et ole kenellekään se tärkein, jonka kanssa halutaan hengata aamusta iltaan. Joka raahautuu mukana vessoille tai satojen metrien pitsajonoon, vaikka sillä ei ole edes itsellään nälkä. Joka laittaa aamusta viestiä joko oot herännyt tai pyytää omaan telttaan yöksi, vaikka siellä on jo valmiiksi vähän ahdasta.

Riisun yöksi pukemani pellavashortsit ja t-paidan rinkan viereen ja kaivelen sitten puhtaan paidan vaatemytyn seasta. Rinkka on kätevä, kun tarvitsee raahata kamoja parkkipaikalta toiselle puolelle suviseura-aluetta, mutta ihan syvältä silloin, kun sieltä pitää löytää jotain tiettyä. Tai ainakaan mä en ole koskaan osannut järjestellä sitä niin, että en joudu purkamaan koko lastia ulos, jotta saan sen jonkun yhden sukkaparin sieltä pohjalta. Lopulta minigrip pussi tulee vastaan, jossa on vielä illalta kostea hammasharja ja melkein loppuun asti puristettu tahnatuubi.

Aurinkomme ylösnousi, paistaa voittovuorella. Lämmin valo sieltä loistaa, surut, murheet hajottaa. Kokoon tulkaa, taivaan linnut, suvi-ilmaan puhtaaseen. Visertäkää, pienet leivot, viinipuussa tuoreessa.

Laulun sanat saavat muurit murtumaan. Ne aukaisevat padot, jotka ovat pidätelleet kaikkea sitä surua, epäoikeudenmukaisuutta ja tuskaa sisälläni. Jopa taivaan Isä on tuntunut olevan jotenkin saavuttamattomissa, koska on ollut niin hankalaa viime aikoina luottaa enää johdatukseen tai siihen, että tällä kaikella on muka jokin syvempi tarkoitus. Olen menettänyt viereltäni niin monta rakasta ihmistä, että alkaa tuntua jo kohtuuttomalta taakalta elää sen pelon kanssa, että olen jälleen menettämässä niistä yhden.

En lakkaa itkemästä ja tärisemästä kuin horkassa edes silloin, kun Aada herää, kömpii makuupussistaan ja kietoo käsivartensa ympärilleni. Enkä silloin, kun ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuulen kuin sumun läpi jonkun vetävän teltan vetoketjun auki ja käteni puristetaan pillimehupurkin ympärille. Enkä vielä silloinkaan, kun joku nostaa pillin huulilleni ja pyytää rauhoittavalla äänellä ottamaan hörpyn ja laskee hengitykselleni tahtia. Itku laantuu vasta kun kehoni lakkaa tuottamasta kyyneliä, eikä kukaan pyydä mua enää tekemään mitään vaan sen sijaan vain antaa mulle tilaa purkaa se kaikki sisimpään tungettu pelko ja ahdistus ulos.

- Pärjäätkö? Severin huolestunut ääni kysyy, kun viimein kohotan katseeni kostuneiden kämmenien takaa.

En pysty vastaamaan. Tuntuu kuin kaikki musta olisi imetty kuiviin. Niin tyhjä olo mulla on. Ja turta. Kuin mikään ei voisi enää koskaan tuntua miltään. Kun samaan aikaan haluaisin olla vain yksin ja olla puhumatta sanaakaan, mutta toisaalta haluaisin osata kertoa miltä musta tuntuu juuri nyt. En vain löydä sanoja sille olotilalle. Kaikki on liian vähän. Aivan liian vähän kertomaan mitä käyn sillä hetkellä läpi.

- Mä käyn hakemassa kylmää vettä, Aada sanoo, pyytää Severiä sitten siirtymään tieltä ja vetää teltan vetoketjun kiinni pukeutuakseen.

Kaikista maailman ihmisistä juuri ne, joiden ei mun tietojeni mukaan pitäisi liiemmin olla tekemisissä keskenään, ovat täällä. Mun luona.

Kun Aada viimein palaa huurteisen juomapulloni kanssa, avaan korkin ja vedän kaiken kurkusta alas, vaikka mua ei edes janota. Keho kuitenkin reagoi kylmään ja saa aivot taas jotenkin toimimaan normaalilla asetuksella paniikkitilan sijaan.

- Ehkä mä en kuolekaan tänään, saan viimein sanottua ja naurahdettua perään, vaikka sisäisesti mua ei naurata yhtään.

Aada ja Severi vilkaisevat toisiaan kuin apua hakeakseen, että miten mun heittoon pitäisi suhtautua, mutta en anna niiden vastata mitään vaan jatkan vielä - Kiitos, että yrititte auttaa. Merkitsee tosi paljon.

Sanat tulevat melkein kuiskaten. Niin käheä ääni on kaiken sen itkemisen jälkeen.

Severi painaa käden sydämelleen sanoessaan - Oon pahoillani, ettei me osattu tehdä enempää sun hyväksi. Olisit ansainnut parempaa..

Pudistelen päätäni.

- Kukaan ei kai lopulta voi pelastaa toista ihmistä sen omalta mieleltä. Niin karulta kuin se kuulostaakin.

- Niin, ei varmaan..

Aada on kuunnellut keskusteluamme hiljaa vierestä. Vilkaisen sitä ja sitten Severiä ja kohotan sitten toista kulmakarvaa kysyäkseni, että mistä nyt tuulee.

Se hymyilee mulle aavistuksen surumielisesti ennen kuin vastaa - Me kai saatiin lopulta sotakirveet haudattua. Tajuttiin, että halutaan olla toistemme elämässä mukana, vaikkakin ihan ystävinä. Ois ollut liian arvokas ihmissuhde vaan heitettäväksi roskiin kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Aada pitää pienen tauon ennen kuin jatkaa.

- On jotenkin lohdullista ajatella, että ollaan saatu kasvaa yhdessä ja opettaa toisiamme vaikkapa mahdollisia tulevia seurustelusuhteita ajatellen, et minkälaiset arvot on meille tärkeitä. Että vaikka tähän liittyy myös kipeitä kokemuksia ja suruakin, on myös paljon kauniita ja hyviä muistoja.

- Mutta se meistä, Severi toteaa hetken hiljaisuuden jälkeen. - Haluaisin jutella sun kans kahdestaan, jos se sopii? se kysyy ja osoittaa sanansa mulle.

Tyydyn vain nyökkäämään ja raahaudun hetken kuluttua sen perässä teltasta ulos kirkkaaseen auringon paisteeseen, joka värjää kauempana siintävät asuntovaunu ja -automeret puhtaan valkoisiksi korkealle kohoavan isonteltan kupeessa.

Kun olemme päässeet kuuloetäisyyden ulkopuolelle, Severi pysähtyy ja nojautuu sitten rennosti männyn runkoa vasten.

- Julle ei voi kovin hyvin, se sanoo ja katselee sitten mua pää hitusen kallellaan.

- Mä tiedän, vastaan sille ennen kuin kerkeän edes kunnolla rekisteröidä sen sanomisia.

- Ei kun ihan oikeasti. En tarkoita nyt vaan sitä onnettomuutta, se jatkaa.

- Ei se ollut mikään onnettomuus. Jullehan melkein...

Jätän lopun sanomatta. Tuntuu liian kipeältä myöntää se ääneen. Myöntää, että olen ollut niin lähellä menettää senkin.

- Lili, mä tiedän mitä sä meinaat, mutta sanon edelleen ei. Mä en puhu nyt lainkaan siitä. Se jätkä on mulle kuin veli. Yks parhaista tyypeistä, jotka vaan tiedän, ja mua sattuu kattoa vierestä, kun sen silmistä on hävinnyt se kipinä, joka niissä ennen oli. Se ei suostu puhumaan mulle, eikä kellekään muullekaan ja mä joudun avuttomana katsomaan vierestä, kun se hiljalleen putoaa itselleen kaivamaansa kuoppaan...

Kaikki se mitä mun mielessä on pyörinyt hetki aiemmin, lakkaa olemasta olemassa. On vain Severi ja sen olemus, joka tuntuu puristuvan kasaan, kun se sulkee suunsa ja jää katselemaan mun käsieni väliin puristettua hakkeen palaa, joka juuri sillä samalla hetkellä lipsahtaa otteestani ja tipahtaa maahan.

- Lili...

En sano mitään. Tunnen vain miten sydän jyskyttää rinnassa ja jokainen lyönti vihloo niin syvältä, että pelkään sen kohta repeytyvän väkisin irti.

- Mä en halua painostaa, mutta sä taidat olla ainoa ihminen, jolle se saattais suostua puhumaan..

Severin ääni repii mut takaisin jostain sieltä mielen syvistä syövereistä.

- Severi, mä en usko, että se olis hyvä idea. Me ei...

En saa sanottua lausetta loppuun, kun Severi keskeyttää mut.

- Jos Julle on antanut sulle sellaisen kuvan, ettei se halua nähdä sua tai jutella sulle, se on paskapuhetta. Mitään muuta se ei kipeämmin haluais tehdäkään. Se vaan pelkää niin paljon menettävänsä sut, että se huomaamattaan ja tahattomasti ajaa sua luotaan pois.

Ja sitten ne tulevat taas. Kyyneleet, jotka yritän räpytellä pois, koska en jaksaisi taas itkeä.

- Mä en enää tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Oon niin hukassa..., sanon ja ääneni murtuu.

- Mä uskon, että sä kyllä tiedät. Kun vaan kuuntelisit sun sydäntä mitä se sanoo, etkä aina pistäis muiden toiveita ja ajatuksia omiesi edelle. Siinä sä oot vähän liiankin taitava.

Se lause. Muisto vyöryy vuosien takaa yhtä kirkkaana kuin se olisi tapahtunut eilen. Jullen lempeä ääni puhelimen päässä kertomassa, että taivaan Isä pitää musta huolen, vaikka kaikki muu tuntuis hajoavan mun ympärillä.

- Mä en voi varmaksi luvata mitään, sanon hiljaa.

Severin katseessa on pettymystä ja surua.

- Mutta mä lupaan harkita asiaa, jatkan.

- Sekin on parempi kuin ei mitään, se sanoo ja tähyilee sitten kentän suuntaan.

- Mä lupasin antaa tän sulle jo aiemmin, mutta muuton yhteydessä tää katos ja luulin hävittäneeni sen jo kokonaan. Mutta jospa ei olis jo liian myöhäistä.

Severi ottaa farkkujensa etutaskusta pienen rypistyneen kirjekuoren, jossa lukee tutulla hieman vinolla käsialalla mun oma nimeni.

varjele kaikelta pahalta #109 (Julle)

Sinun voima on, valta rajaton täällä valtakunnassasi. Sitä etsien saa nyt ihminen kaiken muunkin armostasi.

Vilkaisen vielä kerran kentän suuntaan ja ihastelen väkijoukon yllä hiljalleen punertuvaa taivasta, jolla aiemmin päivällä olleet pilvimassat ovat saaneet häipyä ilta-auringon tieltä.

Severi on jäänyt odottamaan mua. Kun pääsen sen kohdalle, se laskee käden olkapäälleni ja kysyy - Mikä fiilis?

En osaa heti vastata.

Kun samaan aikaan keho on jännittynyt ja mieli äärimmäisen kuormittunut. Ja silti kaiken alla olen niin syvästi onnellinen, että edes saan olla tässä ja elää tätä suviselämää todeksi. Äsken lauletun siioninlaulun sanat ovat jääneet pyörimään päähäni. Voisiko taivaan Isän armo yltää niin kauas, että se koskettaisi muakin. Kaikista maailman ihmisistä. Sitä ääneenlausumatonta toivetta, jota olen viimeiset kuukaudet yrittänyt hukuttaa muun elämän alle, jotta en joutuisi kantamaan sitä sydämen pohjalle pesiytynyttä kipua yhtään enempää.

- Hassua miten sitä voikaan kokea itsensä niin yksinäiseksi, vaikka ympärillä on kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kai sitä vaan on niin kateellinen kaikille, joilla on se toinen rinnallakulkija, eikä tarvi hetkeäkään miettiä haluaako joku viettää sun kanssa aikaa vai ei.

Severin ilme on yllättynyt. Ehkä se on olettanut mun vastaavan jotain sitä tavallista, mitä jätkäporukoissa kuuli aivan liian usein. Että ei kai tässä mitään kummempia.

- Samaa tullut mietittyä. Viime kesänä oli aika eri tunnelmat...

Severi kääntyy katsomaan ohikulkevaa nuorisojoukkoa, jotka ovat varmaan juuri ennen suviksia päässeet ripiltä. Ainakin kaikilla tuntuu roikkuvan risti kaulassa.

- On varmaan tehnyt kipeää päästää irti, sanon hiljaa, kun lähdemme talsimaan muuta porukkaa kiinni.

Nyökkäys ja syvä nielaisu. En uskalla katsoa toista silmiin, etten ala kohta itse vetistelemään.

Severi on niitä harvoja ystäviä, joiden kanssa olen päässyt syvempään yhteyteen sen pintapuolisen äijämeiningin sijaan. Ehkä meissä on sisimmältään jotain samankaltaista. Herkkyyttä, jonka ei uskalla antaa tulla esiin. Ei ainakaan toisten nähden. Tai ei ainakaan toisten miesten. Ettei vaan kukaan pääse heittämään jotain typerää.

- Mä olen kusessa, sanon, kun olen hetken päänsisäisen keskustelun jälkeen päätynyt avaamaan suun hiljaisuuden sijaan.

- Mitä meinaat?

Nyhdän ohimennessä heinänkorresta pehmeitä pumpulipäitä ja revin niistä palasia. Olen huomannut sen auttavan mua keskittymään.

- Oon kiinnostunut tyypistä, ketä en voi koskaan saada.

Askeleet pysähtyvät. Nostan katseeni katkenneesta heinänpalasesta Severiin, joka katselee mua pää kallellaan. Sen ilmeestä näkee, että aivot raksuttaa tuhatta ja sataa.

- Onko se varattu? se utelee rauhallisella äänellä.

- Ei.

- Kiinnostunut vaan samasta sukupuolesta?

- Ei.

Yksipuolinen ihastuminen?

- Ei kai...

- Parhaan kaverin eksä?

- Ei.

Pahempaa.

- No sitten en näe ongelmaa?

Kohonneesta kulmakarvasta tiedän sen olevan toteamisen sijaan kysymys, enkä tiedä olenko valmis vastaamaan siihen.

- Sä et haluais olla mun nahoissa, tyydyn sanomaan.

Muut ovat jääneet seisoskelemaan toimettomina vessan edustalle. Ehkä miettimään seurataanko me perässä vai ollaanko häivytty jo omille teille.

- Menkää vaan.. Pitää käydä heittämässä vettä, Severi huikkaa niille ja kääntää sitten selkänsä toisiin päin.

Massa alkaa kulkea kohti puolijoukkuetelttoja, jotka nousevat jylhästi kohti puiden latvoja keskellä muuta telttamerta.

- Selitä.

Yksi sana. Ei vaihtoehtoja. Vain toisen tiukka katse, joka kertoo, ettei tätä keskustelua voi enää peruuttaa.

- En mä tiedä mistä aloittaa...

- Alusta tietysti, ettei mitään oleellista jää sanomatta, Severi sanoo ja virnistää leikkisästi.

- Muut ihmettelee, et mitä me kuhnaillaan täällä niin pitkään ja alkaa kyselee, sanon, ja toivon, että vielä voisi paeta jollain ihmeen keinolla.

- Sanon niille, et Jullella oli ujopissa, kun piti pisuaarilla käydä.

En voi olla hymähtämättä Severin heitolle.

- Anna vähän armoa. Tää ei ole kovin helppoa, sanon, ja saan Severin jälleen vakavoitumaan.

Se nykii mut sivummalle, lähelle järven rantaa, jota kiertää oranssi verkkoaita.

- Lupaatko pitää sitten omana tietonasi? kysyn vielä.

- Tietysti.

Yritän pelata aikaa, vaikka tiedän, että se on turhaa. Ei tästä tule helpompaa huomenna, eikä ensi viikollakaan.

- Mitä sä tekisit, jos Ilmari alkais seurustella tytön kanssa, josta oot ollut kiinnostunut jo pitkään?

Näen, kun Severin aivot alkavat raksuttaa. Se laskee yksi plus yksi ja niin edelleen.

- Kai mä ajattelisin, että täytyy yrittää päästä ajan kanssa yli.

- No mitä jos kävis niin, että niille tulis ero ja kävisi ilmi, että tää toinen osapuoli saattais myös kokea vetoa suhun?

- Etkö sä sanonut, että tässä ei ollut kyseessä kaverin eksä? Severi kysyy ja kurtistaa kulmakarvoja.

- Sanoin...

- No mutta mitä sitten?.. Eiku täh? Ilmarihan on mun veli.

En sano enempää. Eikä mun tarvitsekaan. Siinä on kaikki informaatio käsien ulottuvilla.

Severin koko olemus pysähtyy. Se on niin pelottavan hiljaa paikallaan, että tekisi melkein mieli pötkiä pakoon. Niin painostavalta ilmapiiri alkaa tuntua.

- Sä puhut nyt Lilistä eikö vaan?

Puristan silmät kiinni ja nyökkään. Sen pienen hetken toivon, että maa voisi kadota jalkojen alta, eikä mun tarvitsisi enää kohdata todellisuutta, joka odottaa silmien avaamisen päässä.

Tulee niin hiljaista, että kuulen heinänkorsien kahisevan toisiaan vasten hentoisessa tuulessa. Jopa vessalta kuulunut puheensorina on vaiennut.

Pakotan lopulta itseni katsomaan Severiä, joka seisoo yhä lamaantuneena paikoillaan. Sen katse kuitenkin harhailee musta vessoille ja sitten takaisin muhun päin.

- Siinä paha missä mainitaan, se kuiskaa ja liikahtaa sitten askeleen eteenpäin.

Käännyn paniikissa ympäri ja huomaan Matiaksen seisomassa lavuaarilla hammasharja kädessään.

- Tarkoitin siis, että toinen paha, Severi sanoo taas normaalilla äänellä.

- Äijä vie mut vielä hautaan, sanon, kun hengitys alkaa taas kulkea normaalisti.

- Saattomies mikä saattomies, se sanoo ja virnistää perään.

- Ainakin suunta on yhteinen, se vielä jatkaa muka vakavana, kun huomaa mun pudistelevan päätä.

- Ei tästä tule mitään, sanon sille ja mietin, että olisi pitänyt pitää asia omana tietona niin kuin tähänkin asti.

Tekee niin kipeää olla taas tällaisessa tilanteessa, jossa kukaan ei pysty auttamaan. Jossa kukaan ei pysty sanomaan, että kyllä asiat vielä menee parhain päin, kun ei kai sellaista vaihtoehtoa edes ole enää olemassa.

- Saanko anteeksi..? Se oli huono heitto. Umpisurkea, Severi sanoo ja sen silmiin on kohonnut kyyneleet.

- Oon kai ollut viime aikoina liian pitkään neljän seinän sisällä, se jatkaa ja aukaisee kätensä mua kohti.

Pieni, mutta sitäkin suuremmalta tuntuva ele, jota en ole osannut odottaa. Rutistan sen kunnon karhusyleilyyn ja siunaamme vielä toisiamme evankeliumilla.

Ja kun irrottaudun sen käsien välistä, tuntuu kuin se hetki aiemmin ollut painostava ilmapiiri olisi vedetty pyyhekumilla pois.

- Jos Jumala suo, saamme huomenna herätä uuteen seurapäivään. Laulamme vielä illan päätteeksi siioninlaulun 318. Hyvää yötä ja Jumalan rauhaa.

Pysähdymme kumpikin kuuntelemaan kaiuttimien isostateltasta toistavaa seurakansan laulua.

Jos uuteen päivääsi nousen vielä, vie sinne, minne on tahtosi. Kirkasta itsesi taivaan tienä, vahvista matkalla toivoni.

Kun viimeisen säkeistön jälkeen kaiutin hiljenee, Severi näyttää siltä, että sillä on vielä jotakin sanottavaa.

- Lupaan muistaa teitä mun iltarukouksissa. Eiköhän taivaan Isällä ole varaa antaa sunkin elämään jotain hyvää ja kaunista.

Se tulee niin puskista, etten saa vastattua sille mitään. Jään vain kiitollisuudesta hämilläni seisomaan paikalleen, kun Severi lähtee suunnistamaan armeijan vihreää telttaa kohti.

- Tuutko sä? se huikkaa, kun on jo muutaman tolpan päässä.

Eikä mun auta kuin pyyhkiä kostuneet silmät paidan hihaan ja hölkätä se kiinni.

varjele kaikelta pahalta #108

Heinänkorret keinuvat edestakaisin lempeässä kesäillan tuulessa. Päivän mittaan niiden sekaan on tallautunut tuhansien ihmisten askelista polkuja, jotka kiemurtelevat ympäri suviseura-aluetta. Isoteltta kohoaa kentän toisella laidalla kohti taivasta. Kuin muistuttaakseen mihin illan viimeiseen lauluun yhtynyt seurakansa on matkalla.

Maasta vaivojen puolees huutelen: Kuule, Isä, lapses ääni! Kuolon varjossa, murheen laaksossa aallot käyvät yli pääni. Usein kiusausten kanssa taistelen, viettelys on joskus ylivoimainen. Mutta sulta saan, voimat aikanaan, siksi puoleesi nyt käännyn.

Palaan ajatuksissani niihin vuosiin, kun oma uskoni alkoi hiljalleen hiipua. En enää jaksanut luottaa taivaan Isän varjelukseen. Maailma oli tullut rakkaaksi. Vienyt sen lapsena lohdulliselta tuntuneen evankeliumin voiman pois. Ei ollut voimia pistää tunnolta taakkoja pois, vaikka sydän yritti vielä pitkään kertoa, ettei sellaisilla valinnoilla ja elämäntyylillä voisi päästä perille.

Kyykistyn sitomaan maiharini nauhat uudelleen, jotta ohikulkijat eivät näkisi silmiini kohonneita kyyneliä. Samaan aikaan tuntuu turvalliselta olla jälleen täällä peltoaukealla ja katsella, miten lapset kantavat ylpeinä jäätelölaukkuja ja nuoret ovat levittäytyneet vilttien ja retkituoliensa kanssa isoiksi ringeiksi, mutta myös haikealta. En enää koskaan tule olemaan niin vilpittömän riemuissani siitä, kun autoletkan madellessa mutaisia teitä, bongaan isonteltan huiput ensimmäistä kertaa tai kun roskien keräämisen jälkeen ojennan lipun kassalle ja saan vastineeksi jäätelön, jota puristan pienillä käsilläni kuin aarretta.

Nuorena jätin useammat suvikset väliin. En jaksanut selitellä sukulaisille ja tutuille miksi en enää tervehtinyt Jumalan terveellä tai miksi seurapuheiden kuuntelemisen sijaan olisin hengannut mielummin porukoiden vaunulla katselemassa videoita. Vaikka riparilla oli ollut hyviä tyyppejä, en ollut osannut pitää keneenkään yhteyttä kesän jälkeen. Äidin kuolema oli vienyt kaikki värit ja ilon elämästä. Lakkasin käymästä rauhanyhdistyksellä ja raamattuluokissa. Hiljensin kaikki keskusteluryhmät ja lakkasin lukemasta niiden viestejä. Käperryin vain viltin alle ja pakenin muuta maailmaa omaan huoneeseeni. Lakkasin haaveilemasta tulevaisuudesta; poikaystävästävästä, vaihtarivuodesta ja lukioon pääsystä. Millään ei ollut enää mitään merkitystä. Ja vaikka olisi ollutkin, uskottelin itselleni, ettei mulla ollut enää lupa olla onnellinen.

Jossain siellä, kentän toisella laidalla juuri ravintolakatoksen kohdalla liikkuvan porukan taaimmaisena kulkeva hahmo kiinnittää mun huomion. Beige t-paita ja mustat shortsit. Kiharalle kääntyneet solisluuta peittävät ja auringon vaalentamat hiukset, joista osa on vedetty rennosti nutturalle. Askelten rytmikin on tuttu. Kevyt, mutta kuitenkin miehekäs. Jotenkin se kaikki tekee kipeää. Seistä siinä yksin ja katsella, kun toinen häviää porukan mukana kohti metsänlaitaa ja värikkäitä telttarivejä, jotka näyttävät jotenkin sympaattisilta kumpuilevassa maastossa.

Ihan oma vika...

Yritän hiljentää sisäisen ääneni, vaikka tiedän sen olevan oikeassa. Kaikista menneisyydestä oppimistani virheistä huolimatta olen taas tässä tilanteessa, että olen omalla toiminnallani etäännyttänyt toisen elämästäni ja silti sydämeni jaksaa muistuttaa kipeillä vihlaisuillaan, että tuo ihminen tuolla, jonka olen juuri saanut kadotettua näköpiiristäni, merkitsee mulle enemmän kuin uskallan ehkä koskaan myöntää.

istutan omenapuun

kylvän surun kyyneliä
istuttaakseni omenapuun
kukoistamaan keskellä kesää
kantamaan huurtuneita oksiaan paukkupakkasilla
tuomaan kevääseen toivoa uusista aluista
hiirenkorvien puskiessa esiin
lohduttamaan syksyn sateissa
ruskaan puhjenneena

kylvän surun kyyneliä
istuttaakseni omenapuun,
jotta olisin joskus valmiimpi luopumaan
kun on sinun aikasi lähteä

kylvän surun kyyneliä
istuttaakseni omenapuun
kertomaan lapsilleni sukupolvista ennen meitä,
jotta hekin voivat aikanaan
istuttaa omat omenapuunsa