varjele kaikelta pahalta #115

Suljen työpaikan oven ja laskeudun betoniportaat alas kadulle. Tiistai-illan vihmova tuuli tuntuu pureutuvan luihin ja ytimiin, eikä puistosta päin kaartuva saderintama yhtään helpota asiaa. Paluu arkeen on ollut tahmea. Join työpäivän aikana ainakin viisi kupillista kahvia ja silti väsymys ei ole helpottanut. Mieli ja keho käy edelleen ylikierroksilla viikonlopun tapahtumien jälkeen. Olen jo monta kertaa kaivanut puhelimen esiin ihan vain tarkistaakseni, jos Julle olisi laittanut viestiä, mutta joka kerta vastassa on ollut vain tylsä keväällä nopeasti räpsäisemäni kuva kotikadun vihreyteen puhjenneista lehtipuista.

Kaarran matkan varrella kauppaan ja nappaan eteisestä ostoskorin, joka täyttyy ruisleipäpussista, raejuustosta, vadelmajogurtista ja purkista mehua. Kaupan kassalla on tuttu myyjä, jonka kanssa vaihdamme pikaiset kuulumiset ennen kuin ostosten pakkaamisen jälkeen astelen liukuovista ulos ja alan penkomaan kangaskassistani sateenvarjoa todetakseni vain, että sen on täytynyt jäädä kämpälle suviskamojen sekaan. 

- Äh, älä jaksa...

Vedän hiustenlatvat takin alle ja painun takaisin sateeseen, joka paiskaantuu niin voimalla taivaalta, että olen hetkessä päästä varpaisiin asti litimärkä. Kävellessä tuntuu kuin kengissäni olisi lätäköt. Olen niin ajatuksissani, että liikennevalojen vaihtuessa vihreistä punaisiksi, meinaan törmätä edessäni seisovaan hahmoon. Tasapaino pettää ja olen kaatua, mutta mies tarraa äkisti kädestäni kiinni ja hoippuroin hetken ennen kuin taas tuntuu siltä, ettei maa ole keikahtamassa altani. 

- Kiitos! sanon ja käännyn katsomaan tarkemmin miehen kasvoja, jotka ovat jääneet sateenvarjon alla näkymättömiin. 

Ja tietysti, juuri tänään ja tällä mun erittäin onnekkaalla tuurillani, edessäni seisoo Matias, joka on pukeutunut mustiin farkkuihin ja beigeen anorakkiin. 

- Lili? Matias vaikuttaa yhtä yllättyneeltä kohtaamisestamme.

- Minäpä se tässä, naurahdan ja toivon, etten olisi niin uitetun koiran näköinen, kun toinen näyttää siltä kuin olisi juuri tullut suunnilleen leffan kuvauksista. 

- Pieni maailma, se sanoo ja hymyilee mulle. 

- Ja näköjään vielä pienempi Helsinki, jatkan.

- Mihin oot matkalla? Kelpaisko kyyti? 

Katson sitä sillä ilmeellä, että onko se ihan tosissaan. 

- Kämpälle, mutta et sä nyt voi mua ottaa kyytiin. Sun autossa ois sen jälkeen lammikko, sanon ja purskahdan nauruun. 

- Ei tässä nyt niin paha tilanne oo, se sanoo yhtyy nauruun.

- Voi kuule. Tietäisitpä vaan. Mussa ei ole yhtäkään kuivaa kohtaa. Mulla on sellainen olo, että mun vaatteista vois puristaa suunnilleen ämpärillisen vettä, sanon ja pudistelen päätä.

- Ihan tosi. Kyllä mä aina yhden lammikon kanssa pärjään, Matias sanoo, ottaa askeleen lähemmäksi ja kohottaa sateenvarjon myös mun ylle. 

Samaan aikaan sen läsnäolo on niin tuttua, mutta kuitenkin vierasta. Jotenkin lohdullista tajuta, että me ollaan etäännytty. Enää tässä hetkessä en miettisi edes sekuntia, olisiko kaikki voinut mennä toisin ja voisimme yhä edelleen olla yhdessä. Vasta viimeisten kuukausien aikana olen huomannut ne piirteet siinä, joiden kanssa en olisi voinut elää. Mutta silti sydän muistaa, että vielä reilu puolitoista vuotta sitten tuo ihminen vieressäni, oli koko maailma. Jotenkin sitä haluaa yhä edelleen vain toisen parasta. Elättelee toivoa, että toisen elämä olisi mahdollisimman hyvää ja että toinen olisi onnellinen. Ja että vaikka on itse ollut se, joka on halunnut erota, toinen muistaisi myös ne hyvät hetket ja tietäisi, että kaikesta huolimatta siinäkin parisuhteessa oli hyvin paljon rakkautta. 

- Tuletko sä? Matias kysyy ja osoittaa kadun toiselle puolelle. 

Olen hetkeksi jäänyt jumiin omiin ajatuksiini ja unohtanut sen odottavan yhä vastausta. 

- No jos sä varoitteluista huolimatta huolit mut kyytiin niin ei kai se sitten auta kieltäytyä, sanon samalla, kun kylmänpuistatus menee koko kehon läpi. 

Matiaksen auto löytyy muutaman kadunkulman päästä sivuparkista. Istun pelkääjänpaikalle ja lasken kauppaostokset jalkatilaan. 

- Asutko sä edelleen samassa paikassa kuin viimeksi? Matias kysyy, kun ohjaa autonsa sujuvasti työstä palaavan liikenteen sekaan. 

- Joo. Jämähdin sinne, enkä ole sitten osannut lähteä poiskaan. Kyllä se kämppä edelleen menettelee, vaikka sijainti vois olla parempikin. Tuntuu, että oon vähän turhan kaukana kaikesta. Bussit tietysti kulkee ja ratikallakin pääsee, mutta en mä jotenkin osaa niillä mennä kesäisin ellei ole ihan pakko. Tulee niin helposti tukala olo, kun se ilma ei kierrä niissä yhtään. 

- Turhapa sitä hyvää vaihtaa. Mulla lähti kämppä alta niin oli pakko etsiä uus. Kyllä sekin ihan menettelee, mutta edellisessä oli parempi pohjaratkaisu. Nyt mulla on kunnon keittiön sijaan lähinnä keittokomero.

Vilkaisen sivuikkunasta ohikiitäviä utuisia maisemia. Pyöräilijää, jonka päälle vastaantuleva auto sinkauttaa vesikaaren. Kissan ulkoiluttajaa, joka nyt taluttamisen sijaan yrittää peittää lemmikkiään takinliepeidensä alle. Ja kerrostalojen siluetteja, joiden seinustoilla korkeuksiin kohoavat köynnöskasvit saavat oman osansa sateen piiskatessa Helsingin katuja, samalla kun puntaroin, onko nyt hyvä hetki hypätä astetta syvempään keskusteluun. Lopulta annan itselleni luvan möläyttää päässä pyörineen ajatuksen ilmoille.

- Voinko kysyä yhtä juttua ihan suoraan?  

Matias kääntyy katsomaan mua pikaisesti ennen kuin sen katse on taas suunnattu takaisin edessä risteävään tiehen.

- Toki, se vastaa, eikä vaikuta lainkaan yllättyneeltä.

- Ootko sä nykyään Aadan kanssa yhdessä? kysyn ja puren kielen kärkeä, jotta en lipsauttaisi keneltä olen tiedon saanut.

Matias säpsähtää. Se on niin ohikiitävä hetki, että sen voisi pistää jopa oman kuvitelman piikkiin, mutta tiedän, etten nähnyt harhoja.

- Joo, olen mä... Alettiin vasta ihan pari viikkoa sitten seurustelemaan.

Vastaus tulee niin vaivaantuneesti, etten heti keksi mitä sanoa.

- Miltä se susta tuntuu?

Nyt mä vuorostaan katson Matiasta yllättyneenä.

- En mä ole oikeastaan kerennyt miettiä, sanon ja jatkan sitten melkein heti perään - Mutta ehkä itsekkäistä syistä varmaan jopa lohdulliselta. Nyt mä voin toivon mukaan lakata ajattelemasta, että olen jotenkin pilannut sun elämän ja mahdollisuudet parisuhteeseen ja avioliittoon...

- Et sä mitään koskaan pilannut, se sanoo, katsoo mua suoraan silmiin ja pudistaa päätään.

- Vaikea uskoa...

- Usko pois. Sitä paitsi olisi ihan liikaa vaadittu, että tässä elämässä kukaan olisi vastuussa toisen ihmisen onnesta. Kyllä me ollaan jokainen vastuussa ihan itse itsestämme. Ja sitä paitsi kyllä mustakin tuntui hetken aikaa, että olen satuttanut sua jotenkin.

- Ai minkä takia? kysyn ja räpyttelen silmiä sillä Matiaksen sanat ovat saaneet mut herkistymään.

- Sun vanhemmat oli kuolleet. Välillä tuntui, ettei sulla ollut mun lisäksi oikein muita. Ja sitten susta tuntui, ettet sä voinutkaan mennä mun kanssa naimisiin. Mä jotenkin ajattelin, että petin sut ja sun vanhemmatkin. Että tein jotain mikä sai sut perääntymään. Että mä epäonnistuin olemaan hyvä seurustelukumppani ja kihlattu. Ja sitten sä jäit ihan yksin. Sulla ei ollut ketään kuka olisi pitänyt susta huolta. Ja mä kun olin luvannut itselleni, että sun ei enää koskaan tarvitsisi pelätä jääväsi yksin. Mutta niin vain tapahtui, enkä mä pystynyt antamaan sitä itselleni anteeksi.

Matiaksen silmät ovat kostuneet. Se pyyhkäisee ne kämmenensä alareunalla kuiviksi ja puhaltaa sitten kerran syvään ulos.

- Annatko mulle anteeksi, kun mä en osannut... Osannut käsitellä mun tunteita ja elämää, ja sitten vaan satutin sua uudelleen ja uudelleen? kysyn ja painan silmät kiinni, koska kyyneleet valuvat valtoimenaan poskipäille.

- Tietysti annan. Ja olen jo antanut. Kyllä mä tiedän, että et sä ole halunnut tarkoituksella satuttaa mua. Mutta saat uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Saanko mäkin vielä uskoa omat synnit anteeksi?

- Jeesuksen nimessä ja veressä, kähisen, koska en pysty itkultani kunnolla puhumaan.

Ja vaikka se kaikki sisälläni patoutunut syyllisyys Matiaksesta eroamisista tuntuu murtuvan liitoksistaan, on vielä asioita, joista kantamani syyllisyys muistuttaa liiankin voimakkaasti olemassaolostaan.

Enhän mä koskaan todellisuudessa jäänyt yksin. Mulla oli aina Julle. Se piti musta huolta, vaikka mä en alkuun edes tajunnut sitä..

- Mutta niin... Siitä Aadasta. Se oli kai vaan ajankysymys. Ollaan tykätty toisistamme aina peräjälkeen. Nyt sitten olikin molemminpuolin tunteita samaan aikaan ja ajateltiin, että miksi ei voitaisi antaa mahdollisuutta tälle mitä meidän välille on kehittymässä.

- Ai, tuo tuli kyllä ihan yllärinä itselle. Mä en tiennyt. Mutta ymmärrän, että haluaa katsoa voisko siitä tulla jotain, sanon ja mietin samalla, että onkohan Severi edelleenkään tietoinen näistä uusista kuvioista. 

- Aadan toiveesta on pidetty aika matalaa profiilia. Sitä jännittää muiden ihmisten reaktiot, kun se on joutunut selittelemään sen porukoillekin niin vasta, et miks ne eros Severin kanssa. 

- Mm... 

- Jätänkö mä sut muuten tähän? 

Matias on hiljentänyt vauhtia ja auto lipuu parhaillaan tutun kerrostalon pihapiiriin. 

- Joo, ei tarvi ovelle asti ajaa. Enköhän mä tästä selviä itsekseen, vastaan sille.

- Jutellaan joskus paremmalla aikaa lisää. Ei olla aikoihin vaihdettu kunnolla kuulumisia. Ois mukava kuulla, mitä sulle oikeasti kuuluu, se sanoo, kun irrotan turvavyön ja alan vääntäytyä autosta ulos sateeseen. 

- Joo, palaillaan asiaan! Kiitos vielä kyydistä ja Jumalan rauhaa! 

- Jumalan rauhaa, Matias huikkaa ennen kuin painan oven takaisin kiinni ja lähden hölkkäämään b-rappua kohti. 

Tajuan vasta lämpimässä suihkussa seisoessani, etten edes onnitellut sitä seurustelun johdosta. 

Mutta sähän tuet tässä vain Severiä. Vaikka toisaalta olet itse ihan yhtä harmaalla alueella kuin Matias ja Aada, että paraskin arvostelija...

varjele kaikelta pahalta #114

Olin jo kerennyt ajatella eläväni syyllisyyden tunteen kanssa loppuelämäni, mutta nyt musta tuntuu, että pystynkin ehkä päästämään siitä irti. Se, että olin seurustellut Matiaksen kanssa pariin otteeseen ja myös ollut se, joka oli halunnut erota molemmilla kerroilla, oli ollut jo ihan riittävästi lietsomaan pääni sisällä syyttävää ääntä, joka jaksoi muistuttaa, ettei mulla olisi enää lupaa olla onnellinen. Jos Matias ei koskaan löytäisi ketään toista rinnalleen ja eläisi vielä vanhanakin yksin, se olisi vain ja ainoastaan mun syytä. Mutta Julle on juuri kertonut, että se seurustelee ja että vielä Aadan kanssa. Tekisi melkein mieli nauraa, miten kiemuraiset ihmissuhdekuviot meidän entisessä kaveriporukassa on, ellen muistaisi Severin kanssa käytyä keskustelua ja miettisi, miten onnelliselta se oli vaikuttanut sen ja Aadan välisestä ystävyydestä niiden erosta huolimatta. Mun on jotenkin hankala nähdä sen kuvion jatkuvan yhä tämän jälkeen.

Julle on päästänyt mun käden vapaaksi, mutta sen kosketus viipyilee yhä iholla. Samaan aikaan kaikki tuntuu niin kodilta. Siltä kuin se olisi aina ollut siinä, ihan lähellä. Ja silti mun sydän hakkaa kuin olisin juuri vetäissyt puolimaratonin ja mahanpohjalla tuntuu leijailevan jotain sinne kuulumatonta. En uskalla katsoa Jullea silmiin sillä pelkään näkeväni niissä heijastuksen omistani, enkä ole varma olenko saanut niissä palaneet roihut sammumaan.

Joskus teininä ajattelin naivisti, että vanhempien neuvot fyysisestä läheisyydestä poikien kanssa olivat vain turhaa hössöttämistä. Miksi ei voinut vain istua vieressä ja pitää kädestä kiinni. Eihän se nyt voinut niin vaarallista olla. Mutta en olisi voinut olla enempää väärässä. Jo pelkkä Jullen käden hipaisu saa mut haaveilemaan sen kainaloon käpertymisestä. Sen silmien tummunut katse taas unelmoimaan siitä, miltä tuntuisi suudella sitä. Ja lista voisi jatkua loputtomiin.

Olen sekoamassa yhtä kaikki. Mun mielessä pyörineet vähänkään järkevät ajatukset ovat kadonneet sen sileän tien, kun Julle pyyhki kyyneleet mun silmistä pois. Olisin voinut melkein tunnustaa siinä ja heti, etten tiedä miten selviäisin enää hengissä näiden tunnemyrskyjen kanssa, mutta sitten se oli pudottanut sellaisen pommin, että vähäinenkin läheisyyden kaipuu oli saanut hetkeksi väistyä.

- Mitä sä mietit?

Jullen kysymys pakottaa mut viimein kääntämään katseeni siihen. Jos seisoisin, polvet olisivat varmaan menneet ihan veteläksi, mutta onneksi satun istumaan takapuoli tukevasti maankamaralla.

- Äh. En mä enää edes itsekään tiedä. Meni jotenkin aivot solmuun tästä kaikesta, vastaan ja huokaan sitten syvään.

- Entä sä? Sulla selvästi pyörii jotain mielessä, sanon, kun katselen, miten se naputtelee hiljaa sormenpäillään telttapatjan reunaa.

Jullen käsi pysähtyy kesken liikkeen. Kuin se huomaisi vasta nyt, että sen sormet ovat tehneet liikettä jo hetken aikaa.

- En mä voi sanoa sitä ääneen, se sanoo, kallistaa päätään taaksepäin ja puristaa silmät kiinni.

En painosta, vaikka palan halusta tietää mitä se ajattelee parhaillaan. Ehkä nyt ei ole edes hyvä hetki sellaisille keskusteluille. Ei nyt, kun kaikki on niin varhaisessa vaiheessa, eikä meistä kumpikaan edelleenkään tiedä, kantaako tämä meidän välillä orastava juttu pidemmälle.

- Haluatko, et saatan sut sun majoitukselle? Julle kysyy, kun olen lakannut puhumasta ja vaipunut sen sijaan omiin ajatuksiini.

- Oispa ihana! Keretään vielä jutella hetken aikaa, vastaan ja väläytän sille hymyn.

Keräämme pitsaroskat kirkkaaseen muovipussiin ja pujahdamme teltasta ulos. Alkaa olla hämärää. Aurinko on laskenut, mutta taivaanranta on vielä täynnä punertavina ajelehtivia pilviä. Väsyneet seuravieraat vaeltelevat kohti vessoja hammasharjaa ja - tahnatuubia kädessään puristaen. Joku yksittäinen perheenisä täyttää vielä vesikanisteria ja muutama teini-ikäisen näköinen poika potkiskelee hakkeenpalasia kengänkärjillään. Suvisilloissa on jotain taianomaista. Sellaista levollisuutta ja turvaa. Koko päivän kaiuttimet ovat toistaneet sanomaa uskosta, jonka sydämessään omistava saa luottavaisin mielin sulkea silmänsä levätäkseen, sillä kaikki synnit on annettu anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä.

Koko kävelymatka menee pääosin hiljaisuuden vallitessa. Kumpikin meistä tuntuu varovan omia sanojaan. Pelkää sanovansa liikaa. Pelkää, että huomenna herää siihen, että kaikki on ohi, vaikka eihän kukaan voi sellaista ennustaa. Me ei olla sovittu mitään. Ei sitä, nähdäänkö vielä täällä. Ei sitä, että onko Helsingissä ajatus kahvitella puolin ja toisin. Ei edes sitä, että kyselläänkö viestitse kuulumisia.

Kun viimein pysähdymme tummansinisen teltan eteen, annan käsivarsieni valahtaa kylkien vieressä maata kohti sillä en tiedä miten tässä kuuluisi toimia. Hyvästelläänkö kädestä pitäen vai huikataanko vaan Jumalan rauhat ja perään vielä että palaillaan. Julle epäröi hetken. Sitten se harppoo välillämme olevan etäisyyden kiinni ja kiertää käsivartensa mun ympärille. Mun kädet jäävät puristuksiin sen rintakehää vasten. Painan pään hetkeksi sen olkapäälle ja painan silmät kiinni. Voi kun joku lupaisi, ettei mun tarvitsisi enää koskaan avata niitä. Ei herätä tästä ihanasta unesta, joka tuntuu epätodelliselta.

- Jumalan rauhaa Lili! Mä lähden heti aamusta, kun lupasin heittää Oliverin kasarmille ja täältä ajaa sinne melkein puoli päivää, mutta mä lupaan laittaa viestiä, kun oon taas Helsingissä. En oo hetkeen menossa mihinkään.

Hengitän pari kertaa syvään. Jullella on jotain hyvää hajuvettä. Se on kuin lämmin kesäinen tuulahdus kuusimetsän siimeksessä tai se tunne, kun käperryt kirpeässä pakkassäässä tuulettuneiden petivaatteiden väliin.

- Mä vihaan hyvästejä. En siksi, etteikö se olis ihana tapa, mutta ne tuntuu joka kerta vaan enemmän lopullisilta kuin aiemmin. Joka kerta mä pelkään, että se on viimeinen kerta. Tulee olo, että pitäisi osata sanoa enemmän. Kertoa kaikki, minkä pelkää jäävän sanomatta. Mutta mä en ole koskaan ollut hyvä siinä, sanon ja puhallan ilmaa ulos keuhkoista.

- Ei hyvästit. Ei nyt, eikä tulevaisuudessakaan. Ennemmin lupaus, että me nähdään vielä. Ollaan toistemme rinnalla taas silloin, kun se vaan mitenkään on mahdollista, Julle sanoo, hymyilee kostuneilla silmillään ja ojentaa pikkurillin mua kohti. Painan omani ristiin sen kanssa ja sanon hiljaa - Ei hyvästit. Vaan lupaus. Selvä juttu Julius Leivo.

Julle irvistää, mutta jatkan vielä loppuun - Mulla taitaa tulla sua ikävä, mutta ei auta. Jumalan rauhaa.

Ja kun lopulta käännän selän Jullelle ja alan vetää teltan vetoketjua auki piilottaakseni poskilleni karkaavat kyyneleet, kuulen sen vielä huikkaavan - Mulla se ei ole edes mikään taida, vaan mulla ihan varmuudella tulee sua ikävä.

Ja sitten sen askeleet kaikkoavat yöhön.

varjele kaikelta pahalta #113 (Julle)

En muista koskaan jonottaneeni pitsaa näin kaukaa, mutta ehkä elämäni ensimmäistä kertaa se ei haittaa sitten ihan yhtään. Ei, kun voin sen koko ajan viettää ihmisen kanssa, jonka pelkäsin jo menettäneeni oman toimintani vuoksi. Enkä tiedä paljonko meillä on aikaa. Paljonko mulla on aikaa olla sen kanssa. Jokainen minuutti tuntuu tärkeämmältä kuin mikään pitkiin aikoihin.

- Äh.. Nuo pitsat näyttää jotenkin super pieniltä viime vuoteen verrattuna, Lili sanoo bongatessaan jonkun ohikulkijan pitsalaatikko kädessään. 

- Pitää varmaan vetää kaks, että saa mahat täyteen, sanon, kun teen saman havainnon.

Lili on niin lähellä, että sen käsivarsi hipaisee omaani vähän väliä, ja vaikka voisin ihan hyvin siirtyä, kehoni on jämähtänyt paikoilleen. Jokainen pienikin kosketus lähettää sähkövirran lävitseni ja joudun väkisin pitelemään käsiäni aisoissa, jotta en vetäisi tuota kesäniityltä tuoksuvaa hentorakenteista naista syliini.

Lakkaa olemasta ääliö.

Lili tarvitsee aikaa, ja vaikka se tekee pirun kipeää, en halua pilata tätä. Tätä jotain, jonka kumpikin on edes jollakin tapaa myöntänyt olevan olemassa. 

- Missä sä nykyään asut? 

Kysymys saa mut keskittymään taas olennaiseen. 

- Töölössä. En osannut lähteä sieltä minnekään, vastaan ja pudistelen nauraen olkapäitäni.

Lili hymyilee. Se on se hymy, joka saa sen kasvot hehkumaan. Ja hetken ajan unohdan miten hengitetään.

Kasaa itsesi ja ole ihmisiksi.

Mutta sellainen vaikutus Lilillä on muhun. Olen yhtä sekaisin kuin mummolan seinäkello, jonka käki pahimmillaan kukkui kymmenen minuutin välein. Ja musta tuntuu, että tästä ei ole kuin suunta alaspäin. 

- No entä oletko sä vielä sairaslomalla?

- Joo, vielä elokuun loppuun, vaikka pelkään, että onko sekään tarpeeksi.

Edessä seissyt nuorisoporukka kävelee eteenpäin, joten otamme välin kiinni.

- Tiedätkö sä vielä, että mitä sen jälkeen? Palaatko töihin?

- Saa nähdä. En oo jaksanut miettiä niin pitkälle. Kyllä kai ne siellä odottaa, että menisin, mutta mä en tiedä yhtään onko musta enää siihen hommaan, sanon ja jatkan sitten - Mitä sä itse meinasit syksyllä?

Lili menee hiljaiseksi. Ei sillä tavalla, että en olisi saanut kysyä vaan sillä tavalla, että sen ei tekisi mieli vastata rehellisesti. 

- Ei kai ne ole pistämässä sua pois? kysyn, kun muistan sen aiemmin keväällä puhuneen yt-neuvotteluista.  

Se pudistaa päätään. 

- Ei. Sen sijaan ne ehdotti mulle siirtoa. 

Se kääntää katseensa pois. Kuin ei kestäisi katsoa mun reaktiota. 

- Siirtoa minne? kysyn, kun paniikki alkaa velloa sisälläni. 

Lili tuijottelee kaikkialle muualle kuin muhun. Pelkään sen vastausta, enkä enää tiedä haluanko edes kuulla sitä. 

- Ouluun. Siellä kuulemma kipeästi tarvittaisiin lisää osaajia ja mä olen pomon mukaan meidän työporukan ykkösehdotus.  

Kaikista maailman paikoista. Ouluun. Sinne ei aja iltaseltaan, ei edes yhden yön vuoksi. Olen musertua sen tiedon alle. Näinkö lyhyen aikaa sain pitää toisen lähelläni. Olisiko kaikki ohi jo ennen kuin mikään  kerkesi edes alkaakaan. 

- No mitä sä vastasit sille? Otitko paikan vastaan? kysyn ja heitän rukouksen mielessäni, että vastaus olisi kieltävä.

- Kiitin luottamuksesta ja kerroin, että se merkitsee mulle paljon, mutta että mun kaikki tärkeät ja rakkaat ihmiset asuu täällä niin en ole valmis lähtemään uudelle paikkakunnalle.

Painan pään käsiäni vasten ja huokaisen syvään.

- Mä olisin ollut murheen murtama, jos olisit lähtenyt, sanon ja tarkoitan sitä todella.

- Elä huoli. Sä et pääse musta enää eroon ihan helpolla, Lili sanoo ja hymyilee surumielisesti.

Kun saamme lämpimät pitsalaatikot käteemme, suuntaamme yhteisestä sopimuksesta pois kentältä, kohti metsää, jossa puolijoukkuetelttaa ympäröi muut sinne tänne pystytetyt teltat.

- Mennäänkö sisälle. Siellä ei ole nyt muita? kysyn, kun olen vilkaissut teltan liepeiden välistä tyhjänä ammottavaan telttaan.

Lili nyökkää ja kömpii sitten perässäni sisälle, jossa toinen reuna on täyttynyt vieri vieressä olevista telttapatjoista ja makuupusseista, ja toisessa reunassa on läjässä epämääräinen kasa eri kokoisia rinkkoja, pussukoita ja nyssyköitä. 

Istun omalle telttapatjalleni ja nojaan sitten telttakangasta vasten samalla, kun alan syödä jo hitusen jäähtynyttä pitsaa. Lili istuu viereen. Niin lähelle, että voisin koskettaa sen kasvoja, mutta väliimme jää kuitenkin sen verran tilaa, ettei vahinkokosketus ole mahdollista. 

- Musta tuntuu, että mulle jää nälkä vielä näidenkin jälkeen, se sanoo ja laskee tyhjän pakkauksen maahan ennen kuin haukkaa toisesta pitsastaan. 

- Ihan mahdollista. Onneksi mulla on täällä evästä sullekin asti, sanon ja tajuan, että se on mahdollista ymmärtää myös eri tavalla kuin olen tarkoittanut. 

- Tai siis että, voin kaivella leipätarvikkeita, jos tarvii. 

- Enköhän mä pärjää. Mutta kiitos, Lili sanoo ja sen liike pysähtyy äkisti. 

- Mitä sä mietit? kysyn, kun se näyttää siltä, että saattaa kohta kerätä kimpsut ja kampsut ja painella kiireellä teltasta ulos. 

Se katselee ympärilleen, osoittaa sitten keltaista rinkkaa mun oikealla puolella ja kysyy - Nukkuuko Matias täällä?

Hätkähdän. 

- Ei. Se on mun rinkka. Saatiin molemmat samanlaiset äidiltä ja isältä joululahjaksi. Tai no käytännössähän ne on äidiltä, koska isä ei koskaan vaivaudu kaupoille. 

Lilin levottomuus kuitenkin jää. 

- Sä et ilmeisesti haluais törmätä siihen? kysyn lopulta.

- Ei, kun... Mä oon nyt aika hukassa mun ajatusten ja tunteiden kans. En tiedä osaisinko mä olla mitenkään päin, jos se ilmestyisi tänne. Pelkään, että miten se reagoisi... 

Lili jättää lauseen kesken, mutta täydennän sen loppuun sen puolesta.

- Meihin. 

- Niin... 

Se on hetken hiljaa, kunnes - Julle.. Mä en haluais satuttaa sitä. 

En pysty olla hipaisematta sen kättä. Se tulee niin huomaamatta, että melkein säikähdän omaa reaktiotani.

- Sä et ilmeisesti ole vielä kuullut?

- Kuullut mitä? se kysyy samalla, kun koskettaa omalla kädellään kohtaa, jota käteni on juuri koskettanut. 

- Että se on alkanut seurustelemaan. 

Lili nostaa katseensa muhun. Se siristää silmiään hämmentyneenä. 

- Kenen kanssa?

Pudistan päätäni.

- Sä et halua tietää, sanon ja antaisin melkein mitä vain, että mun ei tarvitsisi olla se, jolta Lili saa sen tiedon. 

- No? En mä jaksa arvailla...

- Aadan, sanon ja odotan ahdistuneena Lilin suhtautumista uutiseen. 

- Huijaat, se sanoo ja katselee mua kuin alkaisin kohta nauraa ja kertoisin heittäneeni läppää. 

- En huijaa. Ihan tosi juttu. Olin yhtä järkyttynyt kuin sä, kun Matias kertoi. En oo vielä uskaltanut kertoa Severille. Se tulee murtumaan, sanon ja huokaisen jälleen kerran syvään. 

Lilin silmiin kohoaa kyyneleet. Lasken kesken jääneen pitsan jalkojeni viereen ja pyyhin peukalollani  sen kyyneleet pois. Lili tarttuu ranteestani kiinni, kun olen siirtämässä kättäni pois.

- Älä, se sanoo ja sen ääni on murtua.

Katson sitä kysyvästi.

- Voitko sä pitää musta kiinni? se kysyy hiljaa ja päästää sitten kädestäni irti.

Katselen sen surun täyttämiä silmiä ja mietin, ettei pitäisi. Se on kuin leikkisi tulella ja se jos jokin, on hyvin vaarallista puuhaa. Mutta en kykene kieltäytymään. Itsehillintäni ei riitä siihen. Nostan käden jälleen Lilin kasvoille ja siirrän silmille valuneen kiharan korvan taakse. Sitten otan sen käden kämmenieni väliin ja toivon, että häilyvän ohuet rajat kestäisivät vielä. Kestäisivät kaiken sen tunteiden  myrskyn, jota olen pitkään tukahduttanut sisälläni. Ja toivon myös, että vielä joskus tulisi sellainen päivä, ettei mun tarvitsisi enää pelätä sisälläni kytevää roihua ja sen valloilleen pääsemistä.

varjele kaikelta pahalta #112

Valkoinen kontti näkyy isonteltan takana. Tänä kesänä se on sijoitettu vähän sivummalle sakastista, jonka luona olevan aidan tällä puolella seisoskelee muutama pappi liperit kaulassa ja musta puku päällään. Hidastan vauhtia ja yritän näyttää siltä kuin olisin vain ohikulkumatkalla, mutta en voi olla vilkuilematta näkyykö kontin lähistöllä ketään. Ja sitten nurkan takaa astelee tuttu hahmo. Auringon paahtamat ja tuulen tuivertamat hiukset. Käsivarsien päivettynyt iho ja katse, joka on suunnattu suoraan mua kohti. Nieleksyttää. Mahan pohjalle on laskeutunut ontto tunne. En voi perääntyä. En esittää, etten ollut tulossa tähän suuntaan tarkoituksella. Annan jalkojen jumittua paikoilleen ja toivon koko sydämestäni, että selviän tästä kaikesta tulevasta hengissä.

Toisen katse pyyhkäisee mut hitaasti päästä varpaisiin. Näen miten aataminomena liikahtaa hitusen. Olen melko varma, että mun ei uskottu tulevan. Tälläkään kertaa. En olisi varmaan itsekään uskonut sitä. En ainakaan ennen tätä iltaa ja silti mä olen täällä. Vaikka en edes tiedä miksi.

- Lili...

En saa vastattua siihen mitään. Tuntuu kuin näkymättömät kädet puristaisivat molemmin puolin kurkkuani.

Julle kallistaa päänsä ja huokaisee syvään.

- Mulla on ikävä niitä suviksia, kun hengattiin yhdessä.

Hätkähdän ja seuraan pettyneenä, kun sydämeni alkaa lyömään rinnassani vimmatusti. Ihan kuin tässä ei olisi ollut jo muutenkin tukala olla.

Rauhoitu... Ei sulla ole lupaa reagoida noin.

Mietin hetken, että onko siitä enemmän haittaa, meille molemmille, jos olen rehellinen, ennen kuin vastaan.

- Usko tai älä, niin mullakin...

Julle hymyilee surumielisesti.

- Mä en tiennyt kenet tapaisin. Mulla ei ollut sun uutta numeroa, sanon syyttävän kuuloisesti, vaikka kuinka yritän pitää sen pois äänestäni.

- Tiedän.. Mä en ole kovin hyvä pitämään yhteyttä keneenkään puhelimitse. En myöskään ollut tajunnut tallentaa kenenkään puhelinnumeroita pilveen niin suurinosa piti pyydellä sieltä täältä. Osaa mulla ei ole vieläkään. Entinen puhelinhan jäi jonnekin Espanjan kamaralle. En koskaan saanut sitä takaisin.

Tekisi mieli pyytää anteeksi, mutta en saa sitä sanottua. Sen sijaan kaivan repusta rypistyneen kirjekuoren ja vilautan sitä Jullelle.

- Mä sain tän Severiltä.

Julle vaikuttaa yllättyneeltä.

- Ai.. Mä luulin, että se onnistui hukkaamaan sen totaalisesti.

- Niin Severikin sanoi, mutta selkeästi se ei sitten pitänytkään paikkaansa, kun tää on nyt mulla.

- Aiotko sä avata sitä? Julle kysyy, haroo toisella kädellä niskassa lepääviä hiuksiaan ja jatkaa sitten - Ei siinä, että sun tarvitsisi. Ymmärrän kyllä, jos et halua.

- Milloin sä olet kirjoittanut tän? kysyn ja jätän tarkoituksella vastaamatta sen kysymykseen.

- Vähän ennen Espanjaan menoa. Ihan vaan kaiken varalta. Jos en oliskaan saanut mahdollisuutta olla sanomassa niitä asioita kasvotusten.

Se kääntää pään pois ja löisin vaikka kymmenestä eurosta vetoa, että se on herkistynyt.

Revin kirjekuoren auki ja otan taitellun paperiarkin esiin. Käsiala on niin pientä ja kaunista.

- Mä en tiennyt, että sulla on näin hyvä käsiala, sanon, vaikka se tuntuu vähän turhalta huomiolta tässä kohtaa.

- Alakoulun ope Maikki vaati, että jokainen sen luokalla oppii kirjoittamaan niin, että siitä saa selvää ja että sitä kelpaisi esitellä vaikka tasavallan presidentille, Julle sanoo huvittuneena.

Laitan sormet refleksin omaisesti ikään kuin kameraksi, jotta voin tallettaa sen hetken ikuisesti mieleeni. Siinä, hetken Jullen kasvoilla vilahtaneessa hymyssä on jotain, joka vetää polvet veteläksi ja saa sydämen lepattamaan vaarallisen lujaa.

Kun alan lukea ensimmäistä riviä, kuulen Jullen hengittävän kerran oikein syvään sisään ja ulos.

Jumalan terve Lili! Jos ja kun oot saanut tämän kirjeen käsiisi, saatan olla parhaillaan jo poissa maisemista. Ehkä jopa pidemmän aikaa. Juuri nyt tuntuu, että tarvitsen tilaa omille ajatuksille. Viime aikoina on tuullut vähän turhan lujaa. Ei siis kirjaimellisesti, mutta mun täytyy saada etäisyyttä, jotta voin jotenkin saada pään ja sitä kautta ajatukset selkiytymään. En tiedä kuinka kauan se tulee viemään aikaa, mutta oon varannut menopaluun sijaan vain menolipun. En siis vielä tiedä koska palaan. Aina on tietenkin sekin mahdollisuus, että elämä kuljettaa muualle ja koti-Suomi onkin enää kaukainen hatara muistikuva, jolle antaa luvan muistutella olemassaolostaan vain läheisten joulukorttien vastaanottamisen verran.

Mun ei alunperin pitänyt kirjoittaa sulle lainkaan. Jotenkin sain sellaisen ajatuksen päähän, että se olisi ihan turhaa. Luultavasti sä et edes haluaisi lukea koko kirjettä ja olisit vaan vihainen mulle, etten edes hyvästellyt. En muista oonko koskaan maininnut asiasta, mut mä vihaan hyvästejä. En siis niitä perus jokaviikkoisia iltakylien jälkeisiä hyvästelyjä, kun käydään jokaisessa huoneessa erikseen huikkaamassa ihmisille Jumalan rauhat, mutta niitä hyvästelyjä, kun toinen tulee saattamaan lentokentälle ja sitten katsotaan hetken toisia silmiin ennen kuin halataan. Ja sitten toinen toivoo, ettei se toinen lähtisi lainkaan, ja se lähtijä toivoo, ettei sen tarvitsisi lähteä ainakaan yksin. Se tuntuu jotenkin liian lopulliselta, enkä mä vaan kykene sellaiseen. Saattaisin pahimmassa tapauksessa perua koko lähdön ja nyt se ei ole mun kannalta paras ratkaisu. Ymmärrät siis ehkä edes hiukan, miksi en jättänyt sulle hyvästejä tai edes kertonut lähteväni. Olisin sekoittanut oman pään vielä enemmän ja pahimmassa tapauksessa siihen päälle sunkin pään. Tiedän, ettei sulla ole juuri nyt helppoa, enkä haluaisi tehdä sun elämästä yhtään sen vaikeampaa. Yritän toitottaa itselleni, että teen tän meidän molempien vuoksi. Eihän sitä tiedä, jos tämä on uusi alku kummallekin. Ikään kuin puhdas pöytä, jonka saa luoda uudelleen ilman niitä kaikkia kipeitä muistoja ja kokemuksia. Vaikka ihan itsekkäistä syistä toivon, ettet sä haluaisi unohtaa ihan kaikkea.

Nostan katseen paperista ja nieleskelen kyyneleitä. Julle on kääntynyt osittain musta pois päin, joten en näe kunnolla sen kasvoja.

On niin paljon kaikkea mitä haluaisin sanoa ja toisaalta liian vähän taitoa kertoa niitä. Oon kaikkien näiden vuosien jälkeen edelleen erityisen kiitollinen niistä meidän ensimmäisistä tutustumishetkistä. Siitä, miten sydän auki otit mut sun elämään, vaikka moni muu ei ollut siihen valmis. Kukapa olisi halunnut entisen huumeidenkäyttäjän, joka on edelleen vähän rappiolla, osaksi niiden ystäväporukkaa. Annoit mulle mahdollisuuden näyttää, kuka mä oon kaikkien niiden taustojen alla. Ehkä juuri siksi mä en koskaan osannut pitää sua itsestäänselvyytenä. Olit ihmissuhde, jota halusin vaalia ja josta halusin pitää lujasti kiinni. Mutta sitten mennäänkin siihen kohtaan, kun jouduinkin päästämään susta irti. Tiedät kyllä mitä mä tarkoitan. Yritin antaa sulle tilaa elää sun omaa elämää. Enhän voinut enää jakaa niin paljon arkea sun kanssa. Vaikutit onnelliselta. Onnellisemmalta kuin olit koskaan meidän tutustumisen aikana ollut. Ja se teki niin kipeää, että välillä pelkäsin, etten enää kestäisi katsoa sitä vierestä. Sitten sun sydän särkyi. En halunnut olla se, joka korjaa sut. Sun piti itse tehdä se matka. Lupasin itselleni, että pitäisin välimatkaa, ettei muhun sattuisi yhtään sen enempää, jos tulisikin joku, joka saisi taas sun silmät loistamaan kirkkaammin.

Joudun pyyhkimään kyyneliä, että näen lukea. Laitan hetkeksi silmät kiinni ja tunnen, miten keho on alkanut täristä. Ei sellaista tärinää, että saan kohta paniikkikohtauksen vaan sellaista, että sydän on kohta vereslihalla surusta ja kaipauksesta. Miten voi tehdä niin paljon mieli rutistaa tuota vieressä seisovaa tyyppiä, joka on vuodattanut tuon kaiken kädessäni olevaan paperiin, ja samaan aikaan tiedän, etten voi tehdä niin. En tässä. En juuri nyt.

Ja niinhän siinä lopulta kävi. Löysit onnen, jonka piti olla koko elämän mittainen päätesatama. Aloin pelätä tosissaan, että musta ei olisi enää ystäväksi. Ei edes saattomieheksi. Olin niin hajalla, enkä voinut kertoa siitä kenellekään. Yritin tukahduttaa ne kaikki olot ja tuntemukset. Päädyin liian lähelle sitä rajaa, jossa olin entisessä elämässäni ollut. Kun tekee mieli turruttaa pää ja keho kaikesta. En osannut käsitellä niitä tunteita, joita koin. Ei kukaan ollut koskaan opettanut mulle mitään tunnetaitoja tai sitä, että niitä voi helpottaa muillakin keinoilla kuin päihteillä.

Purskahdan niin kovaan itkuun, että mun on pakko kyykistyä ja painaa pää käsien taakse piiloon katseilta. Kuulen askelten tulevan ihan viereen. Sitten housujen kahinaa, kun Julle kyykistyy mun vasemmalle puolelle.

- Pärjäätkö? se kysyy ja yritän itkun seasta nyökätä sille.

- Oon pahoillani, jos se on mun syy, että sä itket... se sanoo ja kuulostaa kuin sen ääni olisi lähellä särkyä.

Kun pahin itkunpuuska menee ohi, kuivaan poskille valuneet kyyneleet paidan hihaan ja nousen huterin jaloin ylös.

- Mä luen tän vielä loppuun.

- Ei mitään kiirettä. Kyllä mä jaksan odottaa.

Sen talven vaellusreissun aikana, kun valvottiin keskellä yötä kamiinan loimussa, aistin ensimmäistä kertaa, että kaikki ei enää ollutkaan sulle selvää. Kysyit neuvoja, joihin mulla ei ollut antaa vastauksia. Ei ainakaan sellaisia, joita olisit siinä hetkessä kyennyt vastaanottamaan. Yritin uskoa, että kyllä taivaan Isä tietää mitä täällä tapahtuu ja johdattaa jokaista meistä oikeille poluille. Mutta kaikesta huolimatta kuukausien aikana me alettiin vaan henkisesti etääntymään. Voin myöntää, että pelkäsin. Pelkäsin, ettei mulla ollut lupa tuntea niin kuin tunsin. Ettei mulla ollut lupaa haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta tai edes sun saman suuntaisista tunteista. Siksi tuntuu helpommalta lähteä. Kai mä toivon, että pitkä etäisyys auttaa. Ettei tarvitse jatkuvasti kärsiä sydänsuruja ja loputonta kaipausta sun lähelle. Muista pitää itsestäsi huolta. Jumalan rauhan terveisin, Julle.

PS... Otin vihdoin sen sun vinkkaaman surffaripermiksen. Kuoressa todistusaineistoa siitä.

Raotan kirjekuorta ja löydän passiin laitettavan irtokuvan, jossa Jullen olkapäille ylettyvät hiukset on rennon näköisillä laineilla. Juuri sopivan kiharat. Niin, että näyttää kuin ne olisivat suolavedessä uitetut ja sitten auringon kuivaamana alkaneet elää omaa elämäänsä. Julle näyttää kuvassa niin hyvältä, että hetkeksi kadonneet perhoset alkavat taas lennellä mahanpohjalla.

- Voidaanko kävellä? kysyn, kun saan vihdoin Jullen huomion.

Se nyökkää ja lähtee taivaltamaan kohti tietä, jolle on levitetty suuri määrä haketta. Kävelemme pitkän aikaa hiljaisuuden vallitessa. Koitan kasata ajatuksia, joita kirje ja tämä yllättävä kohtaaminen on tuonut tullessaan.

- Ajattelitko ihan vakavissaan, että et enää palaa Suomeen? kysyn alkuun, kun en halua heti mennä syvään päähän.

- Joo ja en. Silloin tuntu, et voisin olla siellä pitkään. Sitä en tiennyt, et jos joskus tuliskin pakottava tarve palata, pystyisinkö olla palaamatta.

- Mikä sellainen syy olisi voinut olla?

Julle vilkaisee mua ja katsoo sitten poispäin.

- Sinä.

Ihan kuin sydän jättäisi lyönnin välistä. Olen niin häkeltynyt, etten tiedä miten päin olisin.

- Miksi minä? kysyn hiljaa. Aivan kuin varmistaakseeni olenko kuullut oikein.

Julle pysähtyy niin äkisti, että olen törmätä siihen.

- Lili... Et kai sä tosissasi kysy tuota?

- Kysyn, kun mä en ymmärrä, että miksi...

Jullen käsi hipaisee mun kyynärvartta. Se on niin huomaamaton kosketus, että se saattaa hyvinkin olla vahinko, mutta siihen kohtaan ihoa jää viipyilemään lämpö.

- Mä kuvittelin, että se olis ollut aika ilmeistä, se sanoo ja pudistelee päätään kuin ei voisi uskoa, etten voi millään tajuta kerrasta mitä se hakee takaa.

- Selitä niin mä ymmärrän, pyydän siltä.

- Nyt mä alan jo itse epäillä olenko mä kuvitellut kaiken mitä meidän välillä on tapahtunut, se sanoo ihan liian hiljaisella äänellä.

Kerään rohkeuteni ja sanon sitten - En mä usko, että sä olet kuvitellut mitään.

Julle nyppii heinän pätkiä verkkoaidan vierestä. Sen olemus on levoton. Yhtä levoton kuin miltä mun sisällä tuntuu.

- Saanko mä kysyä suoraan?

Olen jähmettynyt katsomaan sen silmiä, joissa auringon valo ja tuulen tuivertamien heinien varjot leikkivät parhaillaan.

- Kysy vaan, vastaan. En tiedä yhtään mitä odottaa.

- Mitä sä mietit silloin yöllä siellä autiotuvassa, kun meistä kumpikaan ei saanut unta?

Nielaisen.

- Että olen tehnyt ehkä elämäni suurimman virheen.

Huokaisen syvään ja siirrän silmille valuneet kiharat korvan taakse saadakseni lisää aikaa järjestellä ajatuksia.

- Tajusin, että kaikki se mitä olin koskaan mun tulevaisuudelta halunnut oli mun nenän edessä ja silti mä en ollut nähnyt sitä. En mä halunnut parisuhdetta, joka mulla sillä hetkellä oli. Mä olin menossa naimisiin ihan vääristä syistä. Pelkäsin niin paljon olla yksin, että tuntui turvalliselta ajatella jakavansa elämä toisen ihmisen kanssa, joka välitti musta niin paljon. Mutta jossain siellä mun sisimmässä oli ajatus, ettei se mitä mä tunsin, ollut nähnytkään rakkautta. Ei edes enää syvää ihastumista vaan se oli muuttunut ystävyydeksi, jonka sokeasti uskoin riittävän. En vaan uskaltanut olla rehellinen itselleni, enkä etenkään sulle, vaikka tuntui, että sä näit koko ajan mun läpi. Olin ihan varma, että jotenkin sä koko ajan aistit miltä musta tuntui ja mitä mä olin hiljalleen ruvennut tuntemaan sua kohtaan.

Julle tiputtaa heinäsilpun kämmeneltään maahan ja puhaltaa sitten loputkin jäljelle jääneet haituvat pois.

- No onko sun ajatukset muuttuneet mun suhteen siitä hetkestä? se kysyy.

- Toisaalta ja toisaalta ei. On ollut hankala antaa itselle lupaa tuntea mitä mä tunnen. Ja jos mä olen ihan rehellinen, sun loukkaantumisen jälkeen en ollut varma, olisitko enää se sama tyyppi kuin ennen, sanon ja toivon, että Julle ymmärtää.

- Tietysti. Ihan ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, että itselläkin meni hetki hakea uudelleen, miten tätä elämää eletään, se sanoo ja jatkaa sitten - Mutta yhteenvetona kuulostais siltä, että ollaan molemmat epäonnistuttu tukahduttamaan tunteet, se sanoo ja naurahtaa hyväntuulisesti.

Se on jotenkin niin lohdullista, että se saa mut hymyilemään.

- Epäonnistuja numero yksi, sanon ja ojennan sille käteni.

Jullen hymy ylettyy korviin asti, kun se tarttuu käteeni ja vastaa - Epäonnistuja numero kaksi palveluksessa.

Julle ei päästä heti kädestäni irti. Ja jokin siinäkin eleessä saa mun sydämen hypähtelemään epämääräisesti.

Mun maha päättää alkaa murisemaan juuri sillä hetkellä ja Julle tietysti kuulee sen.

- Ehkä epäonnistujien pitäis pitää paussia syvällisistä keskusteluista ja mennä sen sijaan jonottamaan pitsaa, se sanoo ja virnistää.

- Tulitauko siis, sanon ja vastaan sen hymyyn.

varjele kaikelta pahalta #111

Jono ravintolakatokseen kiemurtelee pöytien välissä ja välillä tuntuu siltä kuin se ei liikkuisi lainkaan eteenpäin. Edellisiltana taivaalle kerääntyneet pilvet olisi jopa ihan toivottava luonnonilmiö, mutta tietysti juuri nyt, kun nälkä on suurimmillaan ja jono pisimmillään, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta paahtaen niin kuumasti, että tekee ihan pahaa. Kun jalat viimein koskettavat vanerilevyä ja katoksen sisällä oleva viileys tarjoaa edes hetken helpotusta, jään seuraamaan työvuorossa olevien jakajien toimintaa. Kaikki on sujuvaa siihen asti, kunnes ruoka-astia tyhjentyy ja kantajilla ei ole tuoda uutta tilalle. Ihmiset tukkivat katoksen odottamalla lohikeittoa, jota luvataan tulevan jossain kohtaa, mutta ei ole varmuutta kauanko vielä menee. Lopulta saan tarjottimelle höyryävän kuuman lihakeittoannoksen, jonka kylkeen nappaan päärynäpillimehun, rieskan ja voinapin. Kassa näpyttelee isolta ruudulta hinnat ja huikkaa kiitoksen, kun väläytän puhelinta maksupäätettä vasten.

Severi ja Aada ovat kumpikin työvuorossa. Tosin kumpikin tahoillaan, mutta olen taas jokatapauksessa yksin. En nukkunut yöllä juurikaan. Jossain alitajunnassa mietin jatkuvasti kuinka suuri todennäköisyys on törmätä täällä Julleen. Pelkään, että vähän turhan iso. Severin antama kirje polttelee taskussa, mutta en ole vielä löytänyt sopivaa hetkeä sen avaamiselle.

Tai ehkä sä vain yrität keksiä tekosyitä.

Yritän lusikoida jäähtynyttä keittoa suuhun, mutta mahanpohjalle saapunut kutsumaton vieras on vähän turhankin hyvä viemään viimeisetkin ruokahalun rippeet.

Tästä ei tule yhtään sen helpompaa, jos viivyttelet sen lukemista.

Yritän hiljentää äänen, joka on hokenut kaikennäköistä koko päivän pääni sisällä, mutta se tuntuu ottavan vain sitä enemmän tilaa mitä kovemmin yritän tukahduttaa sitä.

Lopulta luovutan syömisen suhteen. Pelkään, että oksennan, jos yritän syödä vielä edes lusikallisen. Juon pillimehun loppuun ja nousen pöydästä. Tiputan roskat mustaan jätesäkkiin, joka roikkuu metallisesta rinkulasta ja lasken tarjottimen niistä kasatun pinon päällimmäiseksi. Ei tee mieli palata teltalle, mutta haahuileminen yksin kentällä tuntuu melkein yhtä huonolta vaihtoehdolta.

- Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin, armahda meitä.

Ehtoollinen on menossa. Tunnen samaan aikaan halua yhtyä lauluun ja toisaalta taas pelkään huomiota, joka saattaisi kohdistua muhun, jos avaisin suuni keskellä kenttää. En ole vielä päättänyt menenkö käymään ehtoollisella yksin vai jätänkö tänä kesänä kokonaan välistä. Jotenkin tuntuu kaikista riipaisevimmalta olla suviksissa juuri ehtoollisella ilman yhtäkään ystävää.

Haahuilen pitkin kenttää ja yritän bongailla ehtoollisjonoista tuttuja, mutta tuloksetta. Jostain syystä tämä vuosi on sellainen, etten tunnu törmäävän keneenkään edes vahingossa.

- Ehtoollispöydässä on vielä tilaa. Laulamme virren 225.

- Jeesus, luona armopöydän sinut löydän, siinä mulla kyllin on. Siellä armo, rauha, ilo, siellä elo, sieltä löydän ravinnon.

Yksin äidin lempivirsistä.

- Siitä vuotaa lohdutusta, virvoitusta, jota sielu tarvitsee. Siitä kasvaa usko, tieto, voima, taito, joka mielen hallitsee.

Ja kun mietin äitiä ja isää, en voi olla ajattelematta miten tärkeää niiden mielestä oli ollut käydä ehtoollisella aina kun siihen vain oli ollut mahdollisuus. Etsin lähimmän jonon pään, joka tuntuu melkein kiitävän isonteltan avointa oviaukkoa kohti, ja liityn sen jatkoksi muutaman muun nuoren aikuisen kanssa. Kun astelemme muiden perässä sisälle isoontelttaan, tytöt yhtyvät virteen muun seurakansan mukana. Katselen näytöllä olevia sanoja ja päätän itsekin laulaa seuraavan virren muiden kanssa.

- Vaiti kaikki palvokaamme salaisuutta Kristuksen. Hän on tullut keskellemme, väisty, huoli maallinen. Kristus täyttää kunniallaan ääret maan ja taivasten.

Meidät ohjataan uudeksi riviksi ehtoollispöydän taakse. Osa edessämme olevista ihmisistä halaa ja siunaa toisiaan. Osa on polvistuneena kaidetta vasten kädet ristissä ja kuuntelee papin sanoja, jonka jälkeen porukka nousee ylös. Naiset niiaavat ja miehet kumartavat. Sitten jono häviää avoinna olevasta päädystä ulos auringon paisteeseen, jonka valo on alkanut muuttua lämpimämmän oranssiksi ja valaisee nyt kaistaleen penkeillä istuvien ihmisten päistä. Pienen hetken ajan kurkku tuntuu karhealta ja silmäkulmiin on eksynyt kyyneleet. Jos jossain niin siinä hetkessä taivas tuntuu melkein koskettavan maata. Ja kun rivimme yksi kerrallaan laskeutuu polvilleen ja ristii kätensä kaiteen päälle, en voi olla huokaisematta mielessäni, että kumpa vain säilyisin uskomassa.

Kun olen pureskellut ehtoollisleivän ja kallistanut muovipikarin pohjalla olevan viinin huulilleni, laitan kädet ristiin ja odotan, että kaikki muutkin ovat valmiita ennen kuin nousen samassa rintamassa ylös ja pudotan pikarin teltan ulkopuolella olevaan isoon harmaaseen keräysastiaan.

Ehkä pitää tulla aikuiseksi, jotta uskaltaa mennä omien rajojen yli. Että uskaltaa valita pyöriä kentällä yksin teltalla lahnaamisen sijaan tai uskaltaa käydä yksin ehtoollisella täyden seurateltallisen katseiden edessä.

Säpsähdän äkillistä kilahdusta laukussani ja kaivan sitten puhelimen esiin. Yksi lukematon tekstiviesti tallentamattomasta numerosta.

Esirukouspiste heti ehtoollisen loppumisen jälkeen.

Ei nimeä, ei mitään viittausta siitä keneltä viesti on. Vain sanat, jotka voin joko toteuttaa tai vastavuoroisesti päättää olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota.

Mietin, onko viesti tullut väärään numeroon tai onko mulla tiedossa joku tuttu, kenen puhelin on päättänyt hajota mun tietämättäni. Enkä saa päähäni kuin yhden ainoan nimen. Mutta ei kai se voi olla. Eihän.

Vilkuilen ympärilleni ja mietin, onko viestin lähettäjä juuri nyt jossakin lähietäisyydellä. Näkeekö se kenties mut ja katselee, kun mä epätoivoisesti pyörin ympyrää ja toivon löytäväni jonkun selittävän tekijän. Mutta ei. Ei vieläkään yhtiäkään tuttuja kasvoja, vaikka kahlaan katseellani läpi kymmeniä, jopa satoja ihmisiä.

Mietin vaihtoehtoja. Mitä tapahtuisi, jos menisin. Mitä jäisi tapahtumatta, jos en menisi. Kumpikin tuntuu jotenkin yhtä huonointa lopputulemilta, joten en tule pohtimisen jälkeen yhtään sen viisaammaksi valintani kanssa. Lopulta päätän, että voinhan vain käydä vilkaisemassa teltan nurkalta onko siellä edes ketään. Ehkä mun on vielä sitten mahdollista paeta, jos tuntuu, etten halua kohdata viestin lähettäjää, kuka se sitten onkaan. Mun keho päättää kuitenkin pettää mun aivot, joille yritän toitottaa, että ei tämä ole iso juttu lainkaan. Sydän on ruvennut lyömään epämääräisesti. Ehkä se aavistaa jotain mitä en kykene ajattelemaan tai mitä en haluaisi ajatella.