varjele kaikelta pahalta #93

Ilta-aurinko värjää sairaalasängyn oranssin eri sävyihin ja saa kyyneleet polttelemaan silmäkulmia. En tiedä uskallanko mennä peremmälle sillä sydämeni on särkyä jo pelkästä ajatuksesta, että Julius makaa kaikkien niiden peitteiden alla kymmeniin eri piuhoihin kytkettynä. Tummahiuksinen sairaanhoitaja vilkaisee mua ja sen katseessa on jotain sellaista lempeyttä, että se saa mut edes hetkeksi rauhoittumaan. Matias menee edeltä peremmälle huoneeseen. Kuulen, miten sen hengitys tihenee ja askeleet muuttuvat raskaammiksi. Se laskee käden sängyn kaiteelle ja sulkee silmät kuin toivoen, että tämä kaikki olisi vain pahaa unta. En voi lakata toivomasta samaa. Annan Matiakselle aikaa kasata itsensä ennen kuin lähestyn sitä.

Mikään ei voi valmistaa näkyyn, jonka kohtaan pysähtyessäni Matiaksen vasemmalle puolelle. Olen purskahtaa itkuun, mutta jokin painava möykky tukkii kurkun, ettei sieltä kuulu pihahdustakaan. Koko maailma tuntuu pysähtyvän tähän hetkeen. Matiaksen käsiin, jotka ovat hellästi puristaneet Jullen käden sisäänsä. Tyynyllä lepääviin kasvoihin, jotka tuntuvat samaan aikaan niin tutuilta, mutta kuitenkin vierailta.

Löydän itseni ajattelemasta, että kumpa Julle kuulisi meidät ja heräisi, mutta syvällä sisimmässäni tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. Kukaan ei voi luvata varmaksi, että Julle tulee toipumaan. Kukaan ei voi luvata, että Julle enää koskaan näkee meistä ketään.

Matias pyyhkii kyyneleitään paidanhihaan ja siirtyy askeleen taaksepäin, jotta voin hetken ajan olla aivan Jullen vierellä. En kuitenkaan kykene tarttumaan sitä kädestä. Pelkään, että se tuntuisi samalta kuin hyvästelisi jo täältä ajasta lähteneen, enkä halua sellaista muistoa viimeiseksi. En myöskään tiedä, miten kehoni reagoisi. Haluan vain pitää itseni kasassa, jotta Matiasta ei sattuisi vielä enemmän. Tämä ei ole helppoa meistä kummallekaan, mutta en voi ehkä koskaan jakaa rehellisesti mielessä pyöriviä ajatuksiani sen kanssa. Julius on ainoa, joka voisi ymmärtää, ja samaan aikaan ainoa, joka ei ehkä koskaan tule kuulemaan niitä sanoja.

Sairaanhoitaja pitää meihin etäisyyttä, mutta on kuitenkin läsnä kertoakseen, ettemme ole yksin. Meidän ei tarvitse olla. Kysymykset, jotka hetki aiemmin tulivat mieleeni, ovat jo kadonneet. En tiedä haluanko kuulla niihin vastauksia. En tiedä uskallanko kohdata totuutta. Haluanko todella tietää, miten asiat oikeasti ovat. Mitä voi odottaa tässä tilanteessa.

- Julius, tuuthan vielä takaisin?

Kuiskaukseni on niin hiljainen, etten meinaa itsekään saada puheestani selvää. Tiedän vain, etten kykene sanomaan enempää sillä loput sanat kuihtuvat huulilleni. On vain märät juovat poskillani, jotka kertovat, että viimeinenkin kasassa oleva osa minua alkaa hiljalleen särkyä.

varjele kaikelta pahalta #92 (Julle)

Laulu soljuu sisälläni. Se muistuttaa lapsuuden leikeistä ja niistä hetkistä, kun tummat pilvet eivät vielä olleet laskeutuneet kotimme ylle. Kaipaus katosi ajan myötä. Liian kipeät kokemukset veivät kauniit muistot pois. Ulospäin piti näyttää kaiken olevan kunnossa, vaikka keho kantoi vain jäljellä olevia sirpaleita.

Äidin kasvoilla valuneet kyyneleet olivat lopulta se merkki, jonka jälkeen en enää kestänyt. En vaiettuja tekoja, enkä loputonta tuskaa, joka repi koko perheemme kappaleiksi. En kyennyt suojelemaan muita, vaikka uhrasin itseni toisten puolesta toivoen, että jonain päivänä olisin niin vahva, ettei minua enää voisi satuttaa.

Sanat kaikuvat jostain kaukaa ja pinnistellessäni kovemmin kuullakseni ne, tuntuu kuin laulu vaimenisi yhä vain. Se on ollut ainoa turva ja lohtu jo pidemmän aikaa. Ainoa tuttu asia, josta pitää kiinni, kun kaikki muu on vain sohjoa, joka liukenee otteessani. En tunnista muita ääniä. En tuoksuja tai puheensorinaa, joka toisinaan tulee lähemmäksi vain lähteäkseen pian pois.

Olen nähnyt tätä unta jo pitkään. Se alkaa aina vain uudestaan ja uudestaan muistuttaakseen, ettei siitä ole pois pääsyä. Olen jumissa, mutta en tiedä missä. Ei ole mitään tai ketään. On vain ne laulun sanat, jotka yritän muistaa, vaikka en edes tiedä teenkö sillä tiedolla mitään. Jostakin syystä se kuitenkin tuntuu tärkeältä.

varjele kaikelta pahalta #91

Musta auto hiljentää kohdalle ja kuski nousee avaamaan takakonttia, jotta saamme matkalaukut kyytiin. Matias nostaa ensimmäisenä omansa ja huomaan siinä sivussa sen käsien tärisevän hillittömästi. En kuitenkaan kommentoi sille siitä, koska voin vain kuvitella miten kovasti se yrittää peittää pelkoa, joka on levittäytynyt meidän molempien kehoon. Otan puhelimen taskusta ja yritän varmaan sadatta kertaa saada Julleen yhteyttä, mutta puhelu ei vieläkään mene läpi vaan katkeaa itsestään. Miten todennäköistä on, että voimme ylipäänsä löytää oikean sairaalan vieraassa maassa ja kaiken lisäksi nähdä vielä Jullen elävien kirjoissa. Puistelen ajatuksen pois mielestäni ja keskityn laittamaan turvavyötä paikoilleen.

Matias ei puhu matkalla sanaakaan, joten päätän itsekin olla hiljaa. En oikeastaan edes keksi mitään, mitä tässä tilanteessa voisi puhua. Ei tee mieli sanoa ääneen yhtäkään niistä mielikuvista, jotka vilahtelevat edestakaisin silmieni edessä. Kuski tyytyy kääntämään radion volyymia kaakkoon peittääkseen musiikin alle autoon langenneen ahdistavan hiljaisuuden. 

Maisemat vilahtelevat ohi. Jossain kaukana horisontissa vilahtelee auringon valossa välkkyvän meren pinta ja se saa jostakin syystä mut miettimään, miten julma se voi toisinaan olla. Ei tarvita kuin muutamia sekunteja ja aallot voivat muuttua niin suuriksi, ettei ihminen kykene enää taistelemaan niitä vastaan. Vain yksi epäonnistunut yritys päästä rantaan, kun aalto kerkeää napata mukaansa ja heittää päistikkaa takaisin veden syvyyksiin. 

Viimein kuski pysäyttää auton valkoisen sairaalarakennuksen läheisyyteen. Kiitämme kyydistä ja jäämme seisoskelemaan pääportin edustalle auton kiihdyttäessä pois parkkipaikalta takaisin liikenteen sekaan. 

- Mitä me nyt tehdään? Matias kysyy levitellen samalla käsiään. 

- Ei kai tässä auta muu kuin mennä sisälle ja kysyä, että onko niillä tietoa Juliuksesta, vastaan sille ja johdatan sen perässäni oville.

Vastaanottotiskillä oleva nainen puhuu pelkästään espanjaa, joten emme ymmärrä toisiamme. Nainen kääntyy ja poistuu tiskin takaa, joten jäämme Matiaksen kanssa odottelemaan, jos joku toinen englannin kieltä osaava työntekijä saapuisi palvelemaan meitä. Nainen palaakin pian takaisin työkaverinsa kanssa, joka alkaa kysellä meiltä millä asialla oikein olemme. Selitämme tilanteen niin hyvin kuin kykenemme, vaikka molempien ääni ei jaksa kantaa normaalilla tavalla vaan hiipuu ajoittain päälle iskevän epätoivon ja surun alle. 

Hoitaja pyytää meitä näyttämään henkilöllisyystodistukset ja kysyy, mitä sukua olemme kyselemällemme mahdolliselle potilaalle. Matias kertoo olevansa Jullen veli ja että minä puolestaan olen hänen tyttöystävänsä. Hätkähdän vastausta ja vilkaisen Matiasta hämmentyneenä, mutta tämä vain pudistelee huomaamattomasti päätään ja yrittää elehtiä, etten puutu keskusteluun. Seuraan sivusta keskustelua, joka etenee siihen, että sen niminen potilas kuin Julius Leivo on tuotu kyseiseen sairaalaan kaksi päivää aiemmin, ja että Juliuksen tila on edelleen kriittinen. 

Lamaannun paikoilleni ja yritän ajatella selkeästi, mutta siitä ei tule mitään. Koko pää tuntuu raskaalta ja ajatukset ovat yhtä puuroa.

- Mutta Julius on elossa, eikö niin? Matias kysyy, kun olemme viimein ymmärtäneet, mitä hoitaja on juuri sanonut. 

Silmäkulmat tuntuvat kosteilta ja koitan räpytellä silmiä, jotta en alkaisi itkeä. 

- Hän taistelee tällä hetkellä hengestään, hoitaja vastaa ja tarjoaa nenäliinaa, kun näkee poskilleni juuri valuvat  kyyneleet.

- Voidaanko me mennä katsomaan Juliusta? kysyn, kun Matias rutistaa mua pikaisesti ja keho alkaa hiljalleen rauhoittua. 

- Teidän täytyy odottaa hetki, kun selvitän onko se vielä mahdollista. Istukaa hetkeksi tuonne penkeille niin tulen kohta ilmoittamaan voinko päästää teitä sinne. 

Vedämme matkalaukut perässämme lähimpien penkkien viereen. Istun ruskeaan muovituoliin samalla kun Matias alkaa hermostuneen oloisena pyöriä vieressäni ympyrää.

- Tajuatko sä, että me just löydettiin Julius? Että se on oikeasti täällä? kysyn siltä hiljaa sillä pelkään ääneni pettävän.

- Tajuan. Tai en. Tää on ihan hullua. Mitä me nyt tehdään? se kysyy ja pysähtyy eteeni. 

- Ei kai tässä auta kuin odottaa ja toivoa yhä parasta, sanon ja hipaisen sen kättä, jotta se malttaisi istua alas. 

- Niin  kai... En vaan pysty olemaan ajattelematta mitä se hoitaja sanoi. Kriittinen tila, ja että taistelee hengestään...

- En mäkään, vastaan sille ja painan pään käsien väliin. 

Missään ei ole juuri nyt mitään järkeä. Ei missään. Tuntuu kuin olisin painajaisessa, joka vain jatkuu ja jatkuu, enkä löydä keinoa herätä siitä. 

varjele kaikelta pahalta #90 (Matias)

Lentokenttä on täynnä ihmisiä lukuun ottamatta yhtä nurkkaa, johon änkeydyn matkalaukkuni kanssa odottamaan, että Lili käy vessassa. Puristan puhelinta kädessäni ja elättelen yhä toivoa, että Julle soittaisi mulle takaisin ja kertoisi olevansa kunnossa, mutta näyttö pysyy yhtä elottomana kuin edellisenä iltana. Saan vaivoin pideltyä sisälläni vyöryvän surun aisoissa, kun katselen kaveriporukkaa, joka heittää keskenään läppää turvatarkastusjonossa. 

Elämä ei ole viime aikoina ollut kovin helppoa, eikä siitä näytä sellaista tulevankaan. Olen edelleen kahden vaiheilla siitä, oliko järkevää lähteä juuri Lilin kanssa kahdestaan Jullen perään. En ole vieläkään täysin kunnossa erostamme. Silloin, kun aloin aistia muutoksen sen olemuksessa, jaksoin vielä toivoa ihmettä tapahtuvaksi. Kuvittelin, että se oli vain hääjärjestelyihin liittyvää stressiä, joka purkaantui haluna käpertyä yksinäisyyteen. Lili ei enää halunnut olla lähellä, eikä kyennyt aina katsomaan mua suoraan silmiin, kun keskustelimme tulevaisuudesta. Silti tuntui siltä kuin olisin hajonnut sirpaleiksi, kun otin asian puheeksi, eikä Lili kieltänyt totuutta enää itseltäänkään. Olisin halunnut lakata tuntemasta sitä kohtaan mitään, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Bongatessani sen ry:llä oleskelemassa naulakoilla muiden jätkien kanssa, saatoin tuntea piston rinnassa. Oli kamalaa samaan aikaan yhä välittää toisesta ja toisaalta kokea katkeruutta siitä, miten asiat olivat menneet. 

- Pitäiskö meidän mennä jo jonoon?

Olen säikähtää Liliä, joka on tullut huomaamattani viereeni. 

- Mennään vaan. Ollaan ainakin sitten ajoissa, sanon sille ja yritän hymyillä, mutta hymy ei ylety silmiin asti. 

Lilin koko olemus on painunut kasaan. Se näyttää niin heiveröiseltä, että mun tekisi mieli rutistaa se syliin, mutta lasken vain hetkeksi käden sen olkapäälle.

- Pärjäätkö sä? kysyn. 

Se vain nyökkää vastaukseksi ja alkaa sitten raahata matkalaukkuaan väkijoukon keskeltä kohti jonon päätä. Seuraan sitä perässä ja katselen, miten sen olkapäät väistävät ohi mennessään lastenrattaita työntävää naista. 

Jono on sen verran pitkä, ettei ylimääräistä aikaa odottelulle juuri jää. Kerkeän käydä vielä itse pikaisesti vessassa, kun matkustajat kuulutetaan jo nousemaan koneeseen. 

Vilkuilen matkalippua ja toivon, että lento lähtisi ajallaan. Jokainen sekunti voi olla viemässä Jullea mun elämästä pois, enkä kestä ajatusta siitä, että saatamme olla jo myöhässä. 

varjele kaikelta pahalta #89

Puhelin jatkaa tuuttaamista niin kauan, että lopulta katkeaa itsestään. Tämä on ensimmäinen kerta eron jälkeen, kun yritän saada Matiasta kiinni, enkä sinällään ihmettele lainkaan, että se ei vastaa. Näpyttelen sille viestin ja toivon todella, ettei se ole estänyt mun numeroa ja viesti tavoittaisi sen mahdollisimman pian. 

En muista milloin olen viimeksi ollut näin huolissani kenestäkään. Huoli on syvää ja riipivää. Niin täysivaltaista, etten kykene muuta kuin sahaamaan ympyrää keskellä kämppäni olohuonetta. Pelkään, että olen auttamattomasti myöhässä, mutta pakotan itseni olemaan ajattelematta, mitä se voisi konkreettisesti tarkoittaa. Tiedän vain, etten saa rauhaa ennen kuin olen yrittänyt kaikkeni.

Puhelin soi. Liu'utan vihreän kuvakkeen oikealle ja vastaan.

- Lilian.

- Olit yrittänyt soittaa, Matias sanoo hieman yllättyneen kuuloisena. 

Yritän kasata ajatuksiani ennen kuin jatkan.

- Mä en olisi soittanut, ellei olisi hätätapaus. Pystytkö sä puhumaan hetken?

Sydän hakkaa lujaa rinnassani ja ääneni on pettää, mutta en anna itseni romahtaa. Nyt täytyy vain koittaa kestää vielä hetki.

- Pystyn, Matias sanoo ja jatkaa sitten - Onko sulle käynyt jotain?

- Ei mulle. Julle sen sijaan... 

Nieleskelen.

- Mitä Jullesta? 

Äänestä kuultaa hiipivä paniikki. 

- Se on pelastettu merestä ja sitä on jouduttu elvyttämään. Sain puhelun Espanjasta joltakin paikalliselta mieheltä. Sen mukaan ambulanssi lähti viemään sitä rannalta sairaalaan. Mä en tiedä missä se on nyt.

Anteeksi...

Kyyneleet valuvat poskipäille ja viimeinen sana kuihtuu huulilleni. 

- Tarkoitatko sä, että se on nyt Espanjassa? Ja että se saattaa olla...

Matias ei pysty sanomaan lausetta loppuun, mutta tiedän, mitä se olisi sanonut.

- Se mies oli kuulemma löytänyt mun numeron Jullen puhelimesta. En mä voi varmaksi tietää, että puhuiko se totta, mutta en mä tiedä onko tässä varaa jossitella... sanon ja pyyhin enimmät kyyneleet paidan hihaan. 

Matias ei sano hetkeen sanaakaan.

- Oletko sä koittanut soittaa Jullen omaan puhelimeen? se kysyy lopulta hiljaa. 

- Olen, mutta se ei vastaa. Puhelut menee joka kerta vastaajaan. 

- Lili, tää varmaan kuulostaa hullulta, mutta alkaa vaikuttaa siltä, ettei tässä auta kuin hankkia lentoliput. Tiedätkö sä yhtään mistäpäin Espanjaa se mies soitti? 

- Ei se sanonut sitä, mutta se arveli niiden vieneen Jullen Malagaan, kun se on kuulemma lähin sairaala. Se on ainoa tieto, mitä mulla on. Tää on kyllä ihan hullua. Entä jos mä olen ihan väärässä. Mitä jos mä näin vaikka unta... huokaan ja ravaan edelleen olohuoneen nurkasta nurkkaan puhelin korvallani. 

- Mä en antais ikinä anteeksi itselleni, jos mä pistäisin tän mielikuvituksen piikkiin. Mulla on jo tietokone tässä auki. Alan katsella lentoja. Voidaan pitää puhelu auki niin tiedetään koko ajan missä mennään. 

- Matias... Mä lähden mukaan, sanon ja pidän samalla sormia ristissä, jotta en saisi kieltävää vastausta. 

- Mä en kestä jäädä tänne yksin odottelemaan, jatkan, kun Matias ei heti vastaa. 

- Tietysti sä voit lähteä, jos haluat, mutta miten sun työt?

- Saan ne järjestettyä. En anna jäädä siitä kiinni.

Sovimme, että alan järjestellä työkuvioita sillä välin, kun Matias selaa eri lentoyhtiöiden sivuja edullisten lippujen toivossa. Kaikki tuntuu sujuvan yllättävän vaivattomasti. Vajaan puolen tunnin jälkeen olen saanut vaihdettua työvuorot toisen työntekijän kanssa ja Matias on tilannut meille liput seuraavalle päivälle. Lopetamme puhelun ja lupaamme pitää äänet päällä yön ajan, jotta saamme toisemme tarvittaessa kiinni. 

En kykene rauhoittumaan koko loppuiltana. Saan vaivoin pestyä hampaat ja vaihdettua yövaatteet päälle pakkaamisen lomassa. Uni ei meinaa millään tulla, mutta lopulta vaivun pimeyteen, jossa katselen avuttomana vierestä, kun Julle vajoaa yhä uudelleen ja uudelleen pinnan alle ja katoaa lopulta näkyvistä.