tiistai 30. heinäkuuta 2019

yhteen punotut #3

Haukkaan äidin pöydälle jättämästä omenasta palasen ja yritän samaan aikaan kiskoa ylitiukkoja farkkuja jalkaani. Olen myöhässä koulusta jälleen kerran, enkä voi uskoa, että se on todellista. Luen äidin käsialalla kirjoitetun viestin ja nappaan pajukorista avaimet ennen kuin paiskaan ulko-oven takanani kiinni ja juoksen sateessa autolleni. Katsoessani itseäni peruutuspeilistä naurahdan hahmolle, joka näyttää ihan uitetulta koiralta. Onneksi sinä aamuna minulla ei ole ollut aikaa panostaa ulkonäkööni.
Huudatan koko matkan radiota, jotta pysyn hereillä sillä en ole nukkunut edellisenä yönä sekunnin sadasosaakaan. 
Kurvatessani parkkipaikalle, joka lainehtii valtavan vesimassan alla, kerkeän ajatella vain eilistä iltaa ja Felician sanoja. Kaduttaako minua, että hän aikoi puhua minusta Jadenille. 
Laskeudun autosta niin varovaisesti kuin kykenen. Kastelematta kenkiäni, jotka eivät pidä vettä lainkaan. Lukitsen ovet ja kiirehdin askeleitani. En kuitenkaan kerkeä kauas, kun ääni pysäyttää kulkuni. 
- Abbie, odota. 
Käännähdän ympäri.
Jaden. 
En ole oikeastaan edes yllättynyt. Ehkä tästä on tulossa tapa. 
Jaden on juuri käyttänyt lempinimeäni. Hän on ainoa, joka piti sitä söpönä. En ole koskaan kehdannut sanoa ystävilleni, että oikeastaan rakastan sitä. En juurikaan pidä omasta nimestäni. Abigail. Se on liian pitkä ja töksähtää typerän kuuloisesti kielen päällä. 
- Felicia kertoi, että olit kysellyt minusta.
Jadenin kasvoilla käy heikko hymy. 
- En ollut varma halusitko oikeasti tietää. Et ole ainakaan viimeisten kuukausien aikana ollut kovin halukas kysymään, miten minulla tai meillä menee. 
Haluan vajota. Häpeä nousee poskille asti ja voin kuvitella mielessäni, että ne heloittavat vaaleanpunaisina. 
Sade kastelee meidät, mutta kumpikaan ei tunnu huomaavan sitä. 
- Minulle kuuluu hyvää. Kiitos kysymästä, Jaden sanoo, katsoo minua surumielisesti ja kääntyy kävelläkseen pois. 
En huuda hänen peräänsä, enkä yritä ottaa häntä kiinni. Jään vain lamaantuneena seisomaan paikoilleni ja tunnen, miten märät hiukseni liimaantuvat kaulaani vasten. 

perjantai 19. heinäkuuta 2019

yhteen punotut #2

Katsomo on täyttynyt kiljuvista julisteita heiluttelevista tytöistä, muutamista kännykkäänsä tiiviisti tuijottelevista pelaajien vanhemmista ja meistä, jotka olemme tulleet seuraamaan peliä ihan aidosta mielenkiinnosta. Joukkueiden liput heiluvat korkeissa mastoissa pelikentän yllä, ja katsomo pursuilee ihmisistä, jotka ovat pukeutuneet kannattamansa joukkueen fanipaitaan. 
Tyler on syventynyt keskustelemaan pojan kanssa, jonka muistan hämärästi historian kurssilta. Yritän saada selvää, mistä he keskustelevat, mutta puhe puuroutuu jylisevän metelin alle. Ihmiset hurraavat ja taputtavat sillä pelaajat ovat juuri saapuneet kentälle. Yksi toisensa jälkeen he nostavat kypärät päähänsä ja asettuvat paikoilleen. Kiinnitän huomioni kentänlaidalla seisoskelevaan keltapaitaiseen pelajaan, joka on kääntynyt katsomaan kohti aitiota, jossa minä ja Tyler istumme. 
- Eikö tuo ole Jaden? 
Käännyn katsomaan Tyleriä, joka on päättänyt minulle epäselväksi jääneen keskustelun pojan kanssa, joka istuu jälleen kavereidensa keskellä ja kaivaa taskustaan nuuskakiekkoa. 
Keskitän katseeni jälleen kentänlaidalle, mutta siellä hetki sitten seissyt pelaaja on jo nostanut kypäränsä ja kadonnut pelin temmellykseen. 
Minusta on outoa ajatella, että minä ja Jaden saattaisimme olla pari, ellei asiat olisivat menneet niinkuin ne lopulta menivät. Olimme olleet läheisiä ja Jadenille oli ollut helppo avautua. Ja vaikka Tyler on paras ystäväni, hänelle en ole voinut puhua aivan kaikesta. 

Nousen Tylerin autoon ja iloitsen mielessäni juuri päättyneestä pelistä, jonka koulumme on voittanut. 
- Onko sinulla nälkä? Tyler kysyy ajaessaan pois ruuhkaiselta parkkipaikalta. 
- Ehkä vähän. Pitääkö sinun ehtiä kotiin ennen kuin äitisi lähtee töihin? 
- Ei tänään. 
Tyler hymyilee. Tiedän, miten paljon hän vihaa olla kotonaan vahtimassa koiria, jotka hänen äitinsä mukaan saattavat kuolla suruun joutuessaan olemaan yksin. 
Pysähdymme liikennevaloihin, jotka ovat juuri vaihtuneet keltaisesta punaiseksi. Tyler odottaa, että huppariin pukeutunut tyttö ylittää kadun ja kääntyy sitten oikealle. 
- Pysäytä, huomaan sanovani. 
Tyler katsoo minua juuri sillä tavalla kuin olisi juuri tajunnut minun seonneen lopullisesti. 
Avaan auton ikkunan ja huudan pimeyteen -Felicia. 
Tyttö pysähtyy ja kääntyy ympäri. Paiskaan oven selälleen ja juoksen kadun toiselle puolelle välittämättä liikennevaloista tai autoista, jotka tööttäävät autossaan istuvalle Tylerille, josta on muutamassa sekunnissa tullut tientukos. 
- Lähdetkö minun ja Tylerin kanssa syömään?
Jadenin sisko katselee minua epäluuloisena. Ihan syystäkin. Lakkasimme olemasta ystäviä samoihin aikoihin kun hylkäsin Jadenin. 
Hän miettii hetken. Voin melkein nähdä, mitä hän ajattelee. 
Ja sitten. Aivan yllättäen, hän hymyilee. 
- Jos aiotte tulla, niin nyt on viimeinen tilaisuus, Tyler huutaa avoimesta ikkunasta ja painaa kaasua. 
Juoksen takaisin autolle, enkä jää katsomaan seuraako Felicia perässäni. Mutta kuullessani toisenkin oven avautuvan, annan helpottuneen hymyn levitä kasvoilleni. 

Tilaan juustohampurilaisaterian Coca-Colalla. Tyler ottaa pelkät isot ranskalaiset seliteltyään ensin, että hän on syönyt ennen peliä tacoja ja nyt hänellä ei ole oikeastaan edes nälkä. Felicia tilaa tismalleen saman kuin minä ja jostain kumman syystä tieto siitä, saa sisälleni hyvän olon. 
Minä ja Felicia olimme olleet lapsena kuin kaksoset. Olimme ostaneet tismalleen samanlaisia vaatteita, leikkauttaneet hiukset tasaiseksi latvoista ja tilanneet samat annokset, jos olimme olleet yhdessä syömässä ulkona. Silloin en ollut vielä edes kuullut Jadenista. 
Jadenin isä ja Felician äiti olivat tavanneet sattumalta lomamatkalla, kun olimme siirtyneet uuteen kouluun. Jaden oli asunut ensin äitinsä kanssa, mutta muuttanut ensimmäisen lukuvuoden jälkeen isänsä luokse äitinsä löydettyä uuden miesystävän, joka piti yhtä vähän lapsista kuin liasta. Ja koska jokainen meistä tietää, että lapset aiheuttavat lisää likaa, tilanne oli kärjistynyt kaksinkertaiseksi. Lopulta Jadenin isä päätti, että pojan oli parempi asua hänen luonaan, jolloin Jadenin äiti oli vain huokaissut helpotuksesta ja antanut asian olla. 
Jaden oli ollut hymyilevä ja ystävällinen kaikille, mutta olin nähnyt hänen eloisien silmiensä taakse kätkeytyneen kivun, joka seurasi hänen mukanaan, minne Jaden ikinä menikin. Ja niinpä olin halunnut ottaa selvää pojasta, jolla näytti aina menevän hyvin ja jolla riitti ystäviä, mutta johon oli harvinaisen vaikea tutustua. Jaden ei ollut päästänyt ketään lähelleen. Ei ennen minua. Olin kokenut oloni etuoikeutetuksi ja tärkeäksi. Siinä, missä Jaden oli sosiaalinen, mutta vetäytyvä, minä olin hieman ujo, mutta helposti lähestyttävä. Vastakohtina täydensimme toisiamme. Ainakin siihen asti, kunnes me molemmat hajosimme ja ehjästä kokonaisuudesta tuli kaksi rikkinäistä ihmistä. 

Halaan Felician hyvästiksi. Minusta on ihanaa ja samaan aikaan helpottavaa, että pystymme jälleen puhumaan toisillemme. Olen ikävöinyt häntä niin paljon. Läheinen ystävä, joka on poika, ei ole voinut korvata häntä kokonaan, vaikka rakastankin Tyleriä ihan älyttömästi. 
- Mitä Jadenille kuuluu nykyään? kysyn niin hiljaa, ettei Tyler mitenkään voi kuulla. 
Felicia hymyilee vaisusti ennen kuin vastaa - Kerron hänelle, että kysyit. 
Ja sitten hän perääntyy kotinsa etu-ovelle ja astuu pimeyteen. 
- Olen sinusta ylpeä, Tyler sanoo ja puristaa minut itseään vasten. Hän tietää, miten vaikeaa tämä on minulle. 
- Lupaatko, ettet koskaan jätä minua? kuiskaan, vaikka tiedän, ettei keneltäkään voi vaatia sellaista. 
- Lupaan, hän sanoo ja laskee kätensä olkapäälleni. 

torstai 18. heinäkuuta 2019

yhteen punotut #1

Ohitan moottoritiellä edessäni ajavan kolhiintuneen volkkarin, joka näyttää vetelevän viimeisiään. Sen pinta on naarmuttunut ja kyljistä paistaa ruoste. Kuski on kaljamahainen mies, joka vetää kiivaasti henkäisyä itsekääritystä tupakasta. Ikkuna on rullattu auki. Arvelen radiosta soivan Elvistä. Mies kuuluu juuri siihen kastiin, jonka tunnistaa pitkälle jatkuvista kauppajonoista, kun pari kassatyöntekijää on unohtanut tulla työvuoroon lauantain kostean baari-illan jälkeen. Miehen tyypillisiin ostoksiin kuuluisi paketillinen pekonia, kananmunia ja sixpackillinen olutta. 
Suljen päällä olleen kanavan, kun sieltä ei tule mitään sopivaa kuunneltavaa. Tänään en jaksa rauhallisia kitarakädessä laulettuja sanoja rakkaudesta, enkä täydellä volyymilla huudatettua Metallicaa. 
Olen myöhässä koulusta. Epätavallista tytöltä, joka rytmittää elämänsä kalenteriin kirjattujen menojen mukaan ja joka huolehtii siitä, että kirjat ovat koululaukussa kurkistamalla sinne vähintään kolme kertaa ennen kotoalähtöä. Vilkaisen nopeasti kelloa, joka näyttää hälyyttävästi siltä, että fysiikan tunti on alkanut jo puoli tuntia sitten. 
Painan kaasun pohjaan. Moottori kehrää hiljaisesti, ja ohitan kevyesti vielä muutaman aamujurrissa olevan matkustajan. 

Kiirehdin askeleitani, jotka jättävät lattiaan osuessaan kopisevan äänen. Kiipeän portaat ylimpään kerrokseen, ja viimein seistessäni luokkahuoneen numero 331 edessä ja yrittäessäni tasoittaa hengitystäni, koputan oveen, joka kumahtaa epämiellyttävän kuuloisesti. Ripa kääntyy ja astun valoisaan luokkahuoneeseen luokkakavereideni kääntyessä katsomaan myöhästelijää. Osa näyttää yllättyneiltä. 
Tiedän, tiedän. Mä en ole ikinä myöhässä. En sitten mistään. Mutta poikkeus vahvistaa säännön. 
Pudotan painavan laukun ainoan tyhjän pulpetin viereen ja hymyilen Tylerille, joka on ollut ystäväni ensimmäisen lukukauden avajaispäivästä saakka. Hän pyörittelee naureskellen silmiään. Jopa hän on yllättynyt. 
- Mikäs meidän prinsessaa viivästytti? Harjoittelitko tanssiaisia varten vai pitikö sinun ottaa kauneusunesi, etteivät prinssiehdokkaat säikähdä riutunutta olemustasi?
Tökkään Tyleriä kyynärpäähän ja hän vaikenee. Tiedän, että se on vain leikkiä. Kuittailemme vähän väliä toisillemme, mutta tänään en jostain syystä jaksa.
Tylerin ilme on kysyvä. 
- Selitän myöhemmin, kuiskaan ja yritän keskittyä opetukseen fysikaalisista ilmiöistä. 
Tyler näyttää tyytyvän vastaukseen ja jatkaa luokan edessä istuvan Savannahin tuijottamista. Tiedän, että Tyler on ihan lääpällään häneen. Ja tiedän myös, ettei Savannah ole kiinnostunut hänestä. Kuulin hänen keskustelevan rinnakkaisluokan Mayan kanssa tyttöjen vessassa ja hän kertoi, miten hänen australialaispoikaystävänsä on niin ihana ja vietävän suloinen. Ja miten hän on suunnitellut lentävänsä poikaystävänsä luokse viettämään joulunpyhiä. 
Säälin Tyleriä, mutten ole uskaltautunut mainitsemaan hänelle asiasta sillä tiedän, että hänen sydämensä särkyisi ja minä olisin se, jonka pitäisi toimia laastarina. 

Iltapäivällä astun aulan pariovista ulos lämpimään syyskuun ensimmäiseen päivään. Tyler tulee perässäni tihrustaen lukujärjestyksestä seuraavan viikon ohjelmaa. 
- Me ollaan vapaita, sanon ja minua hymyilyttää. 
- Niin ainakin siihen asti kunnes synkkä maanantai-aamu saapuu ja herätyskello soi piinaavasti pakottaen minut heivaamaan varpaani lämpimän peiton alta viileälle laattalattialle ja mietin, miksi ikinä ryhdyin tähän. 
Nauran Tylerin selitykselle. Tiedän, ettei hän ole tosissaan. 
- Katso kuka tuolla menee. 
Käännyn hieman sivuttain, jotta näen Tylerin osoittamaan suuntaan ja tunnen, miten sydämeni jättää yhden lyönnin välistä. 
Parkkipaikalle kulkeva hahmo on tuttu. Tunnistaisin hänet vaikka monensadan metrin päästä. Kukaan muu ei kävele noin. Itsevarmasti, vaaleat hiukset rennosti sekoittuneina ja selässään reppu, jossa lukee valkoisella printillä - never forget.
Jaden.
En ole nähnyt häntä yli puoleen vuoteen. Jaden ei ole ollut koulussa. Ei sitten sen tammikuisen lumimyrskyn, joka tukki joka ikisen autotien ja sai aikaan lukuisia kuolonkolareita. Jadenin isä oli yhdessä niistä autoista. 
Tunnen piston sydämessäni ja minut valtaa ääretön syyllisyys, jonka alku ja loppu eivät kohtaa avaruudessakaan. 
En tiennyt, miten kohdata hänet. Miten kohdata ihminen, josta välitti niin, että toisen silmistä heijastuva tuskakin tuntui kaksinkertaiselta. 
Tyler halaa minua. Tiedän, että hän yrittää ymmärtää niin hyvin kuin hän vain pystyy ja kykenee.
Jäämme katselemaan, miten Jaden nousee autoonsa ja ajaa pois. Eikä rintaani eksynyt epämääräinen tunne häviä. 

Lukitsen kaappini ja nostan lattialle lasketun laukkuni. Tyler ei ole tänään koulussa, koska hän on saanut viheliäisen taudin, joka hänen äitinsä mukaan estää häntä nousemasta edes sängystä.
Tuntuu tyhjältä ja yksinäiseltä. 
Olen törmätä johonkuhun laskeuduttuani pohjoissiipeen ja työntyessäni puhelinta selaillen oviaukosta sisään hälyisään ruokalaan. 
Se on Jaden. Yleensä olen nähnyt hänet vain isossa ihmismassassa ja minusta se on ollut mukavaa sillä se on antanut meille etäisyyttä. 
Mutta nyt ei ole kuin vain me kaksi ja hiljaisuus, joka painautuu ympärillemme. Ei ole tilaisuutta paeta. 
Jadenin kasvoilla käväisee hymy. Joskus aikoinaan, kun Jaden hymyili minulle tuota vinoa hymyään, minä vastasin siihen hymyllä. Nyt en tiedä, mihin katsoisin. Hänen riutuneisiin kasvoihinsa, joista on hävinnyt se tuttu leikillinen ilme vai kenkiini, jotka ovat muuttuneet ajan saatossa valkoisista likaisen harmaiksi. 
En saa suustani sanaakaan, vaikka olen pitkään pohtinut, mitä sanoisin, jos siihen tulisi mahdollisuus. 
Olen pahoillani. En vain osannut olla lähelläsi. En tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Enkä pystynyt katsomaan vierestä, kun sinuun sattui. 
Jaden on jo kuitenkin ohittanut minut ja hävinnyt viereiseen käytävään. 

sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

kun ei ollut turvaa sydämellä #4

Jäin linja-auton kyydistä ja kiitin kuskia. Koko matkan olin selaillut puhelinta siinä toivossa, että saisin ajatukseni pois tulevasta. Jännitti. Ihan vietävästi. 
Mitä jos se on muuttunut. Tai entä jos se ei ole edes tullut paikalle. 
Mutta kääntyessäni kadunkulmasta oikealle, ajatukseni osoittautuivat vääriksi. Siellä Lauri seisoi väkijoukon keskellä rennon oloisena. 
Pyöräytin olkapäät rennosti taaksepäin ja yritin hokea itselleni, että kaikki menisi varmasti hyvin. Mitä hävittävää mulla olisi. 
Lauri huomasi minut hetki ennen kuin pysähdyin hänen viereensä. Se tarttui kädestä kiinni ja puristi jämäkästi.
-Mitäs Aavalle kuuluu?
Hymy ylettyi silmiin asti. Katseeni jäi hetkeksi harhailemaan vihreisiin silmiin, joita kehysti pitkät ja tuuheat ripset, jotka kaartuivat ylöspäin. 
-Aika sekavaa tai ehkä paremminkin sekalaista. 
-Sopeutuminen tänne vielä kesken?
Tuntui, että Lauri luki mun ajatuksia. 
-Joo. Toisinaan on ihan älyttömän yksinäistä. Luokkakaverit roikkuu viikonloput baareissa ja sitten taas arkena päntätään kokeisiin. 
-Uskon. Harmi vaan, että tämmöset vie joskus ihan älyttömästi aikaa. Muistan, kun isoveli joskus kerto muuton jälkeen, että sillä meni vuosi ennen kuin se oli kotiutunut. 
Jatkoimme keskustelua astuessamme sisään pieneen kodikkaaseen kahvilaan. Lauri piti mulle ovea auki. Se tuntui hyvältä, vaikka en sellaiseen ollutkaan tottunut. Meilläpäin ovi saatettiin laittaa melkein naapurin nenän edestä kiinni, ettei varmasti jouduttaisi samaan hissiin tuijottelemaan nolostuneina lattiaa. 

Pyörittelin lusikkaa kupissa. Kahvi oli vielä liian kuumaa. Lauri katseli mua hetken. Sitten se käänsi katseen ikkunaan. Ulkona oli alkanut sataa. 
Mun mieli täyttyi kuvista. Toinen toisensa jälkeen. Ja niissä taisi käväistä vieressäni istuva vihreäsilmäinen poika, jonka hymy oli tallettunut mieleeni pysyvästi. 
-Mitä sä mietit?
Lauri katseli mua pää kallellaan samaan aikaan, kun haikeus täytti mun mielen. 
Sinua
Sitä en kehtaisi ikinä sanoa ääneen. En sitten kenellekään. 
-Arvaa, sanoin ja heitin jutusta kopin Laurille. 
Lauri muuttui mietteliään näköiseksi. Yrittikö se ihan tosissaan keksiä, mitä mun mielessä liikkui. 
-Sä mietit, että sun kahvi on vielä liian kuumaa, mutta haluaisit silti maistaa. En muuten suosittele. 
Nauratti. 
-Hei tuon ois voinut keksiä ihan kuka vaan, sanoin ja näin, miten Laurin silmiin syttyi eloa. En näköjään pystynyt olemaan katselematta niitä. 
-Niin kyllä olis. Se oli vähän turhankin helppo. Mutta mä taidan tietää, mitä sä oikeasti ajattelet. 
Laurin puhe keskeytyi, kun mun puhelin alkoi soida. Tuntematon numero. Taas joku puhelinmyyjä, jolle en kehtaisi painaa punaista ja joka pitkittäisi keskustelua mitä oudoimmilla tarjouksilla pölynimurin suodattimista tai Mocca Masterin lisäosista. Mä en tarvinnut kumpiakaan. 
Puhelu tuli mun entiseltä työpaikalta. Paikan johtaja ilmoitti saaneensa vasta edellisenä päivänä mun pyynnön saada työtodistus, joka nyt odotti valmiina pöydällä kirjekuoressa osoitetta vailla. Luettelin numerot ja kuuntelin vielä kertaalleen kiitokset upeasta työskentelystä ja työkaverina toimimisesta. 
Laskin puhelimen takaisin pöydälle ja pahoittelin Laurille tapahtunutta.
-Ei se mitään, se sanoi ja hymyili mulle rohkaisevasti. 
Hörppäsin kahvia.
-Sä et oo tainnut kuulla sitä sanontaa, että kylmä kahvi kaunistaa, Lauri sanoi, kun jätin puolillaan olevan kupin pöydän reunalle aikomuksenani kipata sen sisältö lavuaariin lähtiessämme. 
Tyyppihän oli ihan mahtava. Omisti hienojen käytöstapojen lisäksi hyvän tilannehuumorin.
Tuohon jätkään olis niin helppo rakastua. 
Pudistin ajatuksen mielestäni. Olin tainnut saada ruokamyrkytyksen valmissalaatista, jonka olin syönyt aiemmin päivällä. 

tiistai 9. heinäkuuta 2019

kun ei ollut turvaa sydämellä #3

Pilvet väistyivät auringon tieltä. Istuin parvekkeella syömässä ehkä kesän viimeisintä jäätelöä ja mietin, mitä vastaisin kirjeeseen, joka odotti avattuna huoneeni pöydällä. Olin jättänyt ajattelemisen myöhemmäksi. Lykännyt päätöksen tekoa ensin päivällä, sitten viikolla, ja lopulta viimeisen päivän koittaessa olin tajunnut, etten ollut kerennyt ajatella asiaa juurikaan. Olisinko valmis muuttamaan toiselle paikkakunnalle vai jäisinkö tuttuun ja turvalliseen kaupunkiin, johon oli kerennyt muodostua läheisiä ystävyyssuhteita. 

Elokuu saapui kuin varkain. Aivan liian yllättäen ja lainkaan varoittamatta. Pakkasin koko omaisuuteni pahvilaatikoihin, jotka nostin isän avustuksella peräkärryyn. Matka kohti uutta ja tuntematonta oli alkanut. 
Täällä sitä nyt ollaan, huomasin hokevani itselleni istuessani muuttokuorman keskellä uuden asuntoni olohuoneessa. Enää ei voinut perääntyä. 
Hyvästelin isän ja pikkuveljet haikein mielin ja jäin tuijottamaan keittiön ikkunasta ulos viereistä kerrostaloa. Vähitellen valot sammuivat asunnoista. Yksi toisensa jälkeen. Mutta minä istuin pitkälle yöhön hiljaisuudessa. Raskaiden ajatusten vallatessa mieleni. 

Ensimmäiset kouluviikot olin hukassa. En löytänyt oikeisiin luokkiin. Myöhästyin oppitunneilta. Ja päädyin miettimään, miksi ihmeessä olin valinnut tulla tänne. Niin kauaksi kotoa. Ja paikkaan, josta en tuntenut ketään. 
Viikonloppuisin torkutin herätyskelloa ja yritin nukkua väsymystäni pois. Kiertelin myös kirpputoreja toivoen, että löytäisin asuntooni puuttuvia astioita. 
Yritin rakentaa kotia ympärilleni. Tilasin minulle rakkaista ihmisistä kuvia, jotka kehystin käytävän seinille, ja ostin hiljalleen kalusteita, joiden paikkaa vaihtelin aina uuden ilmestyessä ulko-ovelleni. 
Elämä tuntui toisinaan yksinäiseltä ja väkinäiseltä. Etäännyin ystävistäni, enkä jaksanut enää tsempata itseäni lähtemään lenkille. Ja yhtäkkiä elämäni tärkeimmät asiat olivat muuttuneet merkityksettömiksi. Lakanneet olemasta. 

Erään sateisen koulupäivän jälkeen purin viimeistä pahvilaatikkoa sängylleni, kun kahden kirjan välistä putosi rypistynyt paperinpala. Olin jo heittämässä sitä roskiin, kun huomasinkin, että paperin sisältä pilkotti numero kuusi. Avasin taitokset varovasti. Paperi oli hapras ja kellastunut. Päädyin miettimään, mikä oli saanut minut säilyttämään sen.
Kääntäessäni hauraan palan toisinpäin, huomasin sen olevan puhelinnumero. Kenen se oli. Ja mistä se oli tullut.
Pähkäilin koko seuraavan päivän puhelinnumeron arvoitusta, mutta en tullut yhtään sen viisaammaksi. Joku tässä mätti. Enkä se ollut minä.

Kuusi, kolme, viisi. Siinä se nyt oli. Yhden sormen painalluksen päässä. Käsi tärisi hivenen. 
Nieleksytti. 
Mitä mä jännitän. Ainahan mä voin painaa punaista.
Tuuttaus lakkasi. Enää ei voinut perääntyä.
-Lauri Koski puhelimessa.
Kaikki pysähtyi hetkellisesti. Käsi, joka oli kurotellut kansiota hyllyltä, jähmettyi. Ja mielessäni sinkoilleet ajatukset olivat turtana. 
-Haloo? Onko siellä vielä joku?
Joku vieras ja voimakas tunne valtasi koko kehon. Ääni tärisi. Kädet hikosivat.
-Laulajaisen Aava täällä soittelee. 
Puhelimeen laskeutui hiljaisuus. Kerkesin laskea nopeasti nollasta sataan. 
-Mä ajattelin, ettet sä soita. 
Äänessä ei ollut lainkaan voimaa. 
Mulla oli avuton olo. Ja surullinen. 
Voitko sä pitää musta kiinni, kun musta tuntuu, että mä hukun. 
Itku tuli jostain syvältä, enkä kyennyt estämään sitä.
-Hei ei se mitään. Mä ymmärrän kyllä. Sulla on varmaan ollut kiireinen syksy. 
Laurin ääni oli lempeä. Jopa hellä.
-Mä haluaisin nähdä, sain sanottua.
-Missäpäin sä asut nykyään? 
-Joensuussa. Muutin tänne elokuun alussa. 
-Mehän ollaan sitten melkein naapureita.
Tiesin Laurin hymyilevän puhelimen toisessa päässä. Sen kuuli äänestä.
-Pääsen perjantaina vapaille. Mennään vaikka lauantaina johonkin Joensuun kahvilaan. Vai juotko sä kahvia?
-Joo lauantai käy hyvin, ja kyllä mä juon aina silloin tällöin.
-Mä oon pahoillani, mut mun täytyy nyt mennä. Mä laitan sulle vaikka viestillä, missä nähdään ja milloin. Pärjäile. 
Heitin hyvästit ja lopetin puhelun. 
Miks mulla on näin outo olo.

Sinä yönä en nukkunut silmäystäkään. Ja aamulla harjatessani hampaita katselin itseäni peilistä ja mietin, mikä olemuksessani oli muuttunut. Näytinkö onnelliselta vai kuvittelinko vain.