kirje tulevaisuuteen #3

Elämä toisinaan kannattelee enemmän ja vähemmän. Toivon, että se kannattelee sinua silloin, kun et enää jaksa itse pysyä pinnalla. Toisinaan lempeä kesätuuli muuttuu myrskyksi. Tuo mukanaan tunteen, ettet riitä tai kelpaa sellaisena kuin sinä olet. Joskus pelottaa ja saakin pelottaa. Ehkä sinua pelottaa tulevaisuus ja valinnat, jotka ovat suurempia kuin ikinä aiemmin. Mitä lähtisit opiskelemaan? Mikä olisi sinun haaveammattisi? Missä haluaisit asua? Uskon, että löydät sen oman juttusi. Kuuntele sydäntäsi ja luota intuitioon. Ne kertovat, minne mennä, kun järki ei anna sinulle vastausta tai vastaukset tekevät vain solmuja mielesi sisälle.

Tän vuoden aikana olet varmasti oppinut paljon itsestäsi. Sait taas viettää kesää Amerikassa ja pääsit vahvistamaan kielitaitoasi. Opit luottamaan siihen, että asiat järjestyvät ajallaan. Et pelännyt ottaa haasteita vastaan. Pääsit työharjoittelupaikkaan, josta olit aina aiemmin vain unelmoinut. Sait työstettyä kirjaasi siihen pisteeseen, että lähetit sen kustantamolle ja aloit kirjoittamaan uutta kirjaa. Suunnittelit myös runokirjaasi eteenpäin. Toivottavasti vähintään yksi kirjoistasi on julkaistu. Se on ollut niin pitkään yksi suurimmista haaveistasi, että toivon koko sydämestäni, että se haave toteutui kohdallasi. Olet odottanut jo niin kauan.

Sait vierellesi tärkeitä ihmisiä. Pidä heistä kiinni. He ovat vierelläsi silloin, kun toiset eivät osaa olla lähelläsi ja lähtevät luotasi. Jospa löysit porukan, jossa on hyvä olla ja johon tunnet kuuluvasi. Olet niin paljon kokenut yksinäisyyttä ja kipuillut sen kanssa, että itken verenpunaisia kyyneleitä puolestasi, jos koet niin edelleen. Ne ihmiset odottavat jossakin. Ehkä he olivat kaiken aikaa lähempänä kuin edes osasit kuvitella. Ehkä maailma odotti vain oikeaa hetkeä avatakseen sitä sinulle enemmän. 

Sinä olet yksi empaattisimmista ihmisistä, joita tunnen. Välität toisista joskus enemmän kuin itsestäsi. Pistät toisten tarpeet omiesi edelle. Jaat ympärillesi neuvojasi. Olet lähellä, kun joku sitä tarvitsee. Kuuntelet murheita ja huolia. Avaat sydäntäsi muille avoimesti, koska haluat auttaa toisia kertomaan vaikeistakin asioista rohkeasti ääneen, koska et halua, että kukaan jää kipeiden asioidensa kanssa yksin. 

Aina sinullakaan ei ole ollut helppoa. Elämä otti sinulta yllättäen yhden läheisen ihmisen pois. Mutta lupaathan, ettet pelkää surra. Annat kyyneleiden tulla, jos itkettää, sillä niitä sinun ei tarvitse hävetä. Se on vain merkki vahvuudestasi. Saithan nimen Matilda, joka tarkoittaa voimakasta taistelijaa. 

jos olisit vierelläni #4

Seisoin lehtimeren keskellä ja annoin ajatusten virrata vapaasti. Aaron onki rannassa. Järvi oli tyyni ja sen pintaan heijastui Aaronin hahmo. Puristin vilttiä tiukemmin ympärilleni ja jäin katselemaan olisiko tänään kalastusonnea mukana. Viikonloppu oli mennyt vauhdilla. Ehkä vähän turhankin nopeasti. Jäljellä oli enää yksi yö metsän siimeksessä. Rinkka oli painanut olkapäitä, mutta pieni kipu merkitsi mulle vain sitä, että en ollut luovuttaja. Olisi ollut niin helppo kieltäytyä lähtemästä. 

-Ootko sie ihan jäässä? Aaron oli nakannut ongen olalleen ja käveli nyt mun luokse.

-Vähän vaan. Kyllä tää tästä.

Aaron istui mun viereen puunrungolle ja kiersi käsivartensa ympärilleni. 

-Anna mie lämmitän vähä.

Toisen lämpö lämmitti ihmeellisesti. Ei tarvittu nuotiota. Riitti, että sai olla lähellä. Ihan toisessa kiinni. 

-Mitä sie mietit?

Käännyin katsomaan Aaronin lempeitä kasvoja. Siitä näki, että se välitti.

-Sinua vaan.

-Mitä minusta?

-Ei mitään ihmeellistä.

-Hei sie kyllä kerrot tai..

Aaron kaappasi mut ilmaan.

-Laske mut alas! Nyt heti! Aaron! 

-En ennen ku sie kerrot. 

Aaronin ilme oli kiusoitteleva. Huomasi, että se nautti mun ärsyttämisestä. Toisaalta mä nautin sen ärsyttämisestä yhtälailla.

-Okei okei. Mä kerron, jos sä nyt vaan lasket mut alas.

-Lupaatko? Kautta kiven ja kannon.

Mä nyökkäsin.

-Ei riitä. Sun pitää sanoa se ääneen.

Huokaisin. Teki mieli nauraa, mutta pidättelin hymyä. En halunnut paljastaa kaikkia kortteja heti kättelyssä.

-Lupaan kautta kiven ja kannon.

Tömps.

Aaron pudotti mut alas. Mä tartuin sitä paidasta kiinni ja käperryin sitä vasten. Halusin vain, että se halaisi mua takaisin. Ja niin Aaron tekikin. 

-Kerrotko sie? Aaron yritti kohdata katseeni.

-Mä oon ajatellut kaikenlaista. Pyöritellyt päässä mun tulevaisuutta. Ja mä oikeasti toivon koko sydämestäni, että mä voin jakaa sen sun kanssa. Ja kyllä. Mä taidan olla rakastumassa suhun.

Nyt se oli sanottu. Enkä enää voinut estää Aaronia tietämästä mun tunteita, vaikka kyllähän sen täytyi tietää. Musta näki niin helposti läpi.

-Tää ei nyt menny ihan niinku mie olin ajatellut.

Aaron vaikutti vakavoituneen.
elä sano, että sä et tunne samoin. 

-Mitä sä tarkoitat sillä? mä kysyin, kun en muuta keksinyt.

-Mun ois pitänyt kertoa se ensin sulle. 

Nyt Aaron hymyili ja nauroi mun pöllämystyneelle ilmeelle. 

-Sie ajattelit, että mie sanoisin jotain ihan kamalaa.

-Tietysti ajattelin. Ei saa tuolla tavalla säikytellä.

Nyt muakin nauratti. 

Aaron tarttui mun kädestä kiinni ja annoin mun sormien lomittua sen sormien sekaan. Käärin viltin Aaroninkin ympärille ja jäimme katselemaan, miten aurinko laski järven vastarannalla. Siinä oli kaikki, mitä mä vain tarvitsin. Ihminen, jota rakastaa. Ja joku, joka rakasti mua takaisin. 

jos olisit vierelläni #3

Elämä tasaantui hiljalleen. Pyristelin eroon painajaisista, jotka valtasivat öisin mieleni. Istuin ulkorappusilla auringon paahteessa ja purin syvimpiä ajatuksiani päiväkirjaan. Aaron oli tullut läheiseksi. Olimme tukeneet toinen toistamme. Olleet vierellä, kun toinen oli tarvinnut sitä. Vaikka ikävöin Tuukkaa, annoin itselleni luvan jatkaa elämääni ilman häntä. Ja sitä Tuukka kai oli toivonutkin. 

Tein koko kesän töitä. Kitkin kukkapenkkejä ja leikkasin nurmikoita. Helsinki tuli kahden kuukauden aikana tutuksi. Ja jollakin ihmeellisellä tavalla rakastuin siihen kaupunkiin. Sykkeeseen, joka siellä oli. Ja ihmisiin, jotka hymyilivät minulle vaellellessani kaduilla. Kiertelin kirppiksiä ja suunnittelin tulevaisuutta. Näin Aaronia yhä harvemmin ja harvemmin, mutta yritin pitää häneen yhteyttä soittamalla silloin tällöin ja kyselemällä kuulumisia. Jossakin syvällä sisimmässäni tiesin, ettei tämä voisi päättyä näin ja siksi yritinkin luottaa siihen, että kaikki jatkuisi siitä samasta pisteestä, mihin olimme jääneet, kun seuraavan kerran tapaisimme. 

Syksy saapui verkalleen. Puut pudottivat lehtensä ja minä katselin keittiön ikkunasta ulos sateeseen. Ja vaikka aina aiemmin sade oli tehnyt minut surulliseksi, löysin siitä nykyään toivoa. 

Puhelin tärisi. Joltakin oli tullut uusi viesti.

-Mie oon Helsingissä. Nähtäiskö?

Lähettäjä: Aaron. 

Sydän hyppäsi kurkkuun. Tietysti haluaisin nähdä. Mutta sisälleni kätkeytyneet tunteet pakottivat ahdistuksen pintaan. Mitä, jos kaikki olisi muuttunut. Mitä, jos en enää osaisikaan keskustella mistään. 

Siellä Aaron seisoi. Katulamppujen tähdittämällä kadulla, joka oli hetki aiemmin tyhjentynyt ihmisistä, ja nähdessään minut hän käveli verkkaisesti luokseni ja kiersi käsivartensa ympärilleni. Rutistin häntä takaisin, enkä olisi millään halunnut päästää irti. Ja aivan huomaamattani kyynel vierähti poskelleni.

-Maria oletko sie kunnossa?

Nyökkäsin vain, koska sanat takertuivat kurkkuuni. Paljon jäi sanomatta. Niin paljon.

-Mulla on ollut ikävä.

Aaronin ääni oli hiljainen. Mä en halunnut uskoa, että sillä oli ollut ikävä mua. Tietysti se tarkoitti Tuukkaa. 

-Tuukka oli kyllä niin hyvä ihminen.

Aaron kohotti katseensa ja käänsi hellästi kasvoni häneen päin.

-Voi Maria. En mie nyt puhu Tuukasta vaan sinusta. Vaikka ikävöinhän mie Tuukkaakin päivittäin.

Heikotti. Ihan vietävästi.

-Voitko sä pitää musta kiinni. Mulla on vähän huono olo.

Ja Aaron piti. Siinä me nojasimme toisiamme vasten ja annoin sen ylitsevuotavan surun ja kaipuun vyöryä ylitseni. Olin tarvinnut Aaronia enemmän kuin olin itselleni uskaltanut myöntää. Ja ehkä hän oli yhtälailla tarvinnut minua. Takerruin siihen hetkeen niin tiukasti kiinni kuin vain pystyin. En haluaisi unohtaa. En sitä iltaa. Enkä meitä. En kahta rikkinäistä ihmistä, jotka koittivat nähdä sateen takana valoa.

jos olisit vierelläni #2

Lupaathan...

Miten paljon Tuukka olikaan pyytänyt minulta. Painoin kirjettä rintaani vasten ja kelasin mielessäni hetkiä ensimmäisestä kohtaamisestamme. Sade oli piirtänyt rajan taivaanrannassa. Auto oli kehrännyt hiljaisesti taustalla. Ja me olimme keskustelleet kaikesta. Olisin voinut jäädä istumaan autoon ja kuunnella Tuukan juttuja loputtomiin. Meillä oli synkannut heti. 

-Mistä sie haaveilet? oli Tuukka kysynyt hetken hiljaisuuden jälkeen.

-Siitä, että mä voisin olla onnellinen. Että ihan sama, mitä elämässä tapahtuis niin vois silti hyväksyä ne vaikeatkin tilanteet ja koittaa elää sitä omaa elämää eteenpäin. Ja että osais säilyttää semmosen kiitollisuuden jokaisena päivänä. 

Tuukka oli sulkenut silmänsä ja koittanut sitten nähdä sateen läpi. Ehkä se oli jo silloin aavistanut lähdön lähestyvän. Mä halusin ajatella, että se oli nähnyt sateen takana taivaan, joka oli kylpenyt auringon valossa. 

Taatusti hän kuulee.
Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa.
Ehkä hän on nyt onnellinen,
ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan
jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita,
vain läpikulkumatkalla.

Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin
kuin muut. 
Heidän ei tarvitse vitkutella
täällä sataa vuotta saadakseen kaiken kuntoon.
He hoitavat hommansa tosi nopeasti, jotkut.
Jotkut vain ikään kuin käväisevät
elämässämme antamassa meille jotakin,
tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää,
ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.
Hän opetti sinulle varmasti jotakin.

Ehkä hän opetti sinua rakastamaan,
antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon, ja sitten hän lähti.
Ehkä hänen ei yksinkertaisesti
tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa,
mutta häneltä saamasi lahjan
sinä saat pitää ikuisesti.
Danielle Steel 

Nämä eivät ole jäähyväiset vaan hyvästit. Me nähdään vielä. Sinä ja minä. Ja sitten näen sun hymyilevän ja tiedän, että sie olet onnellinen. Ja mie olen myös, koska sie teet minut onnelliseksi. Lupaathan pitää itsestäsi huolta. Lupaathan uskaltaa elää ja rakastaa. Lupaathan, ettet unohda mua. Mutta kaikista eniten. Lupaathan, että laulat mulle vielä viimeisen kerran. Sillä mie kuulen sun äänen ja haluan vaan sanoa, että mie rakastin sua niin paljon. Ja muista, että rakkaus ei koskaan katoa.

Ystäväsi, Tuukka.

Ja siinä mä seisoin. Tuukan haudan vierellä. Ja annoin mun särisevän äänen johdattaa mut ensimmäisen säkeistön alusta viimeisen säkeistön loppuun saakka.

Tuonne tuonne kaipaan, tähti tarhain taa. Siellä siellä hohtaa, kirkkauden maa.
Ah jos kerran sinne, pääsisin mä pois. 
Silloin silloin mulla, rauha suuri ois.

Täällä taisto riehuu, vuotaa kyyneleet. 
Tuskan raskaan alla, särkyy sydämet. 
Siellä siellä itku, taisto taukoaa. 
Tuska riemuun vaihtuu, sielut levon saa.

Sinne sinne Herra, mua lastas vie. 
Ollos ovi mulle, valkeus ja tie.
Armos armos anna, silloin nähdä saan. 
Siellä siellä luonas, kirkkauden maan.

jos olisit vierelläni #1

Pyyhin kyyneleiset kasvot paidan hihaan ja nousin ylös lattialta. 

elämä jatkuu. kyllä sie selviät. suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa. 

Siitä en ollut ihan varma. Kaikki oli pysähtynyt. Jopa seinällä roikkuva kello. En ollut jaksanut raahautua ostamaan uusia pattereita. Millään ei ollut merkitystä. Sairasloma. Mä en ollut sairas, mutta kipu, joka laajeni mun sisällä, sai mut tuntemaan oloni sairaaksi. Olin jäänyt totaalisen yksin. Yksin pyörivien ajatusteni kanssa. Yksin painajaisten ja loputtomalta tuntuvan surun kanssa. Tuudittauduin iltaisin ajatukseen, että huomenna kaikki olisi paremmin. Ja että sitten olisin taas selvinnyt päivän eteenpäin. 

Kaakao jäähtyi kupissa. Olin jumittunut tuijottamaan ulos ikkunasta, jota ei oltu pesty aikoihin. Auringon pehmeä kellertävä valo näytti joka ikisen likatahran ja pölyhiukkaset. Kaikki näytti sumealta. Tulevaisuus kaikista eniten. Puristin kättäni vielä hetken lämmittävän kupin ympärillä ja toivoin, että se sama lämpö olisi hetkellisesti siirtynyt sydämeeni ja tuonut toivoa. Pakotin itseni nielaisemaan vielä muutaman lusikallisen jogurttia ja kippasin sitten puoliksi syödyn purkin roskakoriin. 

Seisoin kuumana valuvan veden alla ja yritin hengittää. sisään ja ulos. sisään ja ulos. Tuntui, että se oli ainut hetki päivässä, jolloin kykenin olemaan ajattelematta mitään muuta kuin veden valumista hartioilleni, jotka olivat jäykät ja arat. Tuukka oli poissa. Eikä hän tulisi takaisin. Kaikki oli niin lopullista. Löysin jälleen kerran itseni itkemästä pulleita kyyneliä, joille ei näkynyt loppua. Itku tuli syvältä sisältä. Se veti ikään kuin jalat alta ja piti nöyränä. Kuolema oli kuin valtias. Valtias, joka määrää juoksemaan aavikolla eteenpäin niin kauan, että askeleet eivät enää kanna. Ja sitten se korjaa mukaansa. Korjaa kypsyneen sadon. 

Kirkon parkkipaikka oli tyhjä. Lukitsin kaiken varalta pyörän kaiteeseen kiinni ja katselin ylhäällä katon korkeimmalla kohdalla olevaa ristiä. Avasin jykevän puuoven ja nousin portaat ylös parvelle. 

-Sie tulit.

Aaron istui urkupenkillä ja katseli mua. Sen silmistä heijastui kaikki, mitä mun tarvitsi tietää. 

otan osaa

Sanoja ei tarvittu. Oli vain toisen hyväksyvä katse. Ajatus, että ensimmäistä kertaa en ollut surun kanssa yksin.

-Sie halusit tavata?

-Joo. Mä ajattelin, että.. 

Itku puski syvältä, eikä mun auttanut pidätellä sitä. Se vavisutti koko kroppaa ja sai mut haukkomaan henkeä. 

Kuulin Aaronin askelten tulevan lähelle ja tunsin sen painavan käden olkapäälle -Sie et ehkä tiiä, mutta Tuukka jätti sulle kirjeen. 

-Kirjeen? kysyin hämmentyneenä.

-Se on ollut mulla tallessa tähän asti. Tuukka toivo, et sie saisit sen vasta nyt. 

Aaron perääntyi ja kaivoi laukustaan kirjekuoren. 

-Tässä.
Ja ojensi sen minulle.





jatkoa novellisarjalle Lähellä sinua

pakkaan mun elämän pahvilaatikoihin

Oon aina kuvitellut, että vaihtelu ja muutokset tekee mun elämästä mielekästä. Mutta nyt tämän muuttokaaoksen keskellä ja hämärtyvän tulevaisuuden lähentyessä, olen aika hukassa. Pakkaan mun elämän pahvilaatikoihin ja kahteen matkalaukkuun. Laatikot vien kotiin. Matkalaukut otan mukaan kolmen kuukauden kestävälle matkalle. 

Kolmas kesä peräkkäin, kun matkustan pois Suomesta ja jätän ystävät ja läheiset ihmiset taakseni. Kun samaan aikaan olen äärettömän kiitollinen ja surullinen. Kiitollinen, että on mahdollisuus lähteä. Ja surullinen, kun mietin kaikkea sitä, mitä tulen kaipaamaan Suomesta. Mökki-illat ja juhannuskokko. Valoisat kesäyöt ja suvikset. Puhtaat järvivedet ja mökin sauna. Raikkaat mehujätskit ja ystävien kanssa ajelut autolla ilman määränpäätä. 

Vaikka tiedän, että opinnot ja viimeinen harjoittelu odottaa mua syksyllä, pelkään sitä tyhjyyden tunnetta, kun se kaikki päättyy. Tuntuu, etten ole valmis työelämään tai sitoutumaan opintoihin päälle kolmeksi vuodeksi. Enkä oikeastaan ole edes varma, mitä haluaisin lähteä opiskelemaan. Elän samaa ympyrää uudelleen ja uudelleen. Ensin olen varma, minne haen. Puhun unelma-ammatistani, jota tavoittelen. Ja sitten kaikki tuntuukin liian paljolta. Unelma kutistuu pieneksi paperiksi, jonka puristan palloksi nyrkissäni. 

Haluan kuitenkin uskoa, että elämä opettaa ja ohjaa lopulta oikeaan suuntaan. Ja että minunkin tulevaisuudelle on olemassa suunnitelmia. Ehkä löydän ne pala palalta, joista kokoan oman näköiseni kartan. Kartan, jossa on alku ja loppu. 

olet epätodellisuus ja todellisuus samaan aikaan

Maaliskuu

Ajelehdin toisinaan vaan päivästä toiseen ja koitan selvitä eteenpäin. Kaukana siintää jotain kiintopisteitä, mut tuntuu, et niihin on liian pitkä matka.

Huhtikuu 

Sinä olet vesi, joka jäätyy sormilleni, kun astun suihkuun sumuisena aamuna. Olet tummanpuhuva pilvi, joka peittää valon silmiltäni. Olet lakastunut ruusu roikkumassa ikkunankarmista. Olet päähäni pinttynyt ajatus, joka ei lähde mielestäni, vaikka käyttäisin kuinka voimakasta pesuainetta tahansa ja puunaisin loputtomiin. Olet uni, joka muuttaa muotoaan ja joka ei koskaan pääty onnellisesti. Olet kihelmöivä tunne ihollani, joka muistaa lämpösi ja kosketuksesi. Olet kuva, jonka päälle on kaatunut mustetta. Olet epätodellisuus ja todellisuus samaan aikaan.

Toukokuu

Mä hankin itselleni apua. Tai ainakin yritin. Laitoin puoli vuotta sitten viestiä psykologille, joka ei koskaan vastannut. Soittaa en uskaltanut. Kaikkeen mäkään en pysty. Mulla ois ollut tänään se aika, mutta se peruttiin. Sain uuden ajan. Mutta jostain syystä mulle tulee tunne, että mä viimein ymmärrän, miks on niin vaikea hankkia apua. Ehkä siks, että sitä on välillä niin toivotonta saada. Mut ohitettiin jonkun kiireellisen syyn takia. Ja joo. Mä ymmärrän kyllä. Tai ainakin haluan ymmärtää. Mutta entä minä? Millä asteikolla mun elämä on? Ei kiireellinen? Vaikka tuntuu, kuin maailma peittyis paksuun sumuverhoon. Ja yritän vain hokea itselleni, että tää on normaalia. On okei surra ja olla surullinen. Ehkä mä ansaitsen tän kaiken. Mun elämähän on ollut niin helppoa. Aina.