Käsi lepää ovea vasten. On jo levännyt hetken aikaa. Yritän toitottaa itselleni, että ei se ole kuin pieni liike ja sitten voisin astua sisään, mutta mun keho on päättänyt olla toimimatta ohjeiden mukaan.
Severin sanat kummittelee jossain taustalla.
Sun kyllä pitäis mennä käymään. Ihan tosi. Se ei voi kovin hyvin. Uskon, että sille tekis hyvää nähdä sut.
Olen käynyt ovella jo kahdesti. Kerran viime viikolla töiden jälkeen ja eilen ennen ry:lle menoa. Kumpikin kerta päättyi siihen, että jänistin ja pakenin paikalta. En oikeastaan tiedä mitä pelkään. Sitäkö, etten tiedä miten päin olisin Jullen seurassa vaiko sitä, että millainen se on nykyään. Matiaksen mukaan sen lähimuisti ei aina pelaa normaalisti.
Painan sormet kämmentä vasten ja koputan ovea kolme kertaa. Sitten lasken käden ovenkahvalle ja olen aikeissa kääntää sitä, kun ovi vedetäänkin edestäni auki.
Jullen katse on hämmentynyt. Olemme siinä hetkessä varmaan toistemme peilikuvia. Yhtä järkyttyneitä siitä, että seison siinä, hänen huoneensa ovella.
Julle tokenee nopeammin. Se astuu askeleen sivuun ja jää katselemaan mua kuin olisin juuri noussut haudasta.
Miten joku ihminen voikin tuntua niin tutulta ja vieraalta samaan aikaan. Kun mikään ei ole muuttunut, mutta silti mikään ei ole ennallaan.
Ei ole enää mahdollisuutta paeta. Ei aikaa keksiä tekosyitä nopealle poistumiselle. Sen sijaan on otettava rohkeasti muutama askel eteenpäin ja kohdata viimein se kaikki, jota olen yrittänyt välttää viimeiseen asti.
- Mä aloin jo uskoa, ettet koskaan tulis käymään.
Jullen silmissä on niin syvälle riipivää surua, että hetken tuntuu siltä kuin joku olisi paiskannut jotakin raskasta mun rintakehää kohti sillä en meinaa saada happea.
- Niin mäkin.
Sanat tulevat huuliltani, vaikka olen aika varma, ettei mun kuulunut sanoa niitä ääneen.
- Aloin jo henkisesti valmistautumaan siihen, ettei ehkä nähdä enää.
Jullen pyyhkäisee suortuvan silmiltään ja kävelee sitten ikkunan luo. Se laskee kädet ikkunalaudalle ja katselee jonnekin kaukaisuuteen. Ehkä löytääkseen horisontista jotain, johon tarttua, kun kumpikin meistä tietää, ettei tästä tule helppoa.
Jos hetki aiemmin olin kuvitellut, että sydämeni ei voisi enää tuntea enempää kipua, en olisi voinut olla enempää väärässä.
Sitä vihloi. Vihloi niin lujaa, että joku olisi melkein voinut vetää sitä raastinta vasten ylös ja alas, ja en olisi silti päässyt sitä tunnetta pakoon. Ei ollut reilua, että elämä tuntui jatkuvasti antavan mulle vain kipua ja loputonta tuskaa.
- Mä tein sitä monta viikkoa... saan lopulta sanottua mustaan t-paitaan verhotulle selälle.
- Kukaan ei voinut luvata, että voisin hyvästien sijaan sanoa jotkin muut sanat, jatkan, kun Julle ei hetkeen reagoi puheeseeni.
- Oon pahoillani...
Se tulee niin yllättäen, että jään hetkeksi tuijottamaan suu auki ikkunaan päin. Onneksi Julle ei käänny katsomaan vaan nojailee edelleen kyynärpäillään kulunutta valkoista maalipintaa vasten. Tiedän kuitenkin, että Julle on alkanut itkeä. Sen särkyneestä äänestä ja kehosta, joka on alkanut täristä melkein huomaamattomasti. Enkä pysty tekemään mitään estääkseeni kyyneliä raivaamasta väkisin tietä silmiini.
- Oli maailman suurin virhe koskaan lähteä.
En osaa sanoa siihen mitään. En, koska luulen tietäväni mitä Julle sillä hakee takaa. Eihän ihmiselle, joka on käynyt kuoleman rajalla, voi sanoa, että niin kuului tapahtua. Että niin oli tarkoitettu. Edes entinen minä ei olisi koskaan sanonut niin, vaikka en silloin edes uskonut jonkin suuremman ohjailevan meidän kaikkien elämää tuolta jostain.
- Onneksi sä olet nyt tässä, yhtenä kappaleena, sanon lopulta.
Julle kääntyy hitaasti ympäri. Sen silmät on vielä kiinni, kun se pyyhkäisee märän juovan poskeltaan pois.
- En mä tiedä olenko mä.
- Ai oletko mitä? kysyn siltä.
- Että olenko enää yhtenä kappaleena. Tuntuu, että osa musta jäi sinne rannalle. Ei mitenkään fyysisesti, mutta kuitenkin. Se on piste, jota ennen oli yhdenlainen Julle, ja jonka jälkeen muovautui toisenlainen, se vastaa ja sen silmissä kimmeltävät kyyneleet katoavat tällä kertaa paidan hihaan.
- Isän ja äidin kuoleman jälkeen ajattelin ihan samalla tavalla, sanon ja jatkan sitten - Joku viisas joskus kertoi mulle, että vaikka särkynyttä maljakkoa ei voi korjata enää täysin ehjäksi, on silti mahdollista liimata se rikkoutunut pala takaisin. Ehkä säkin voit vielä löytää sen jostain syvältä sisimmästä, kun vaan aika on oikea.
Julle hymähtää ja sen kasvoilla käy sekunnin sadasosan hymynkare, josta tiedän, että se muistaa tuon keskustelun.
- Välillä mä toivon, että asiat olis menneet ihan toisella tavalla meidän kohdalla...
Suru palaa Jullen silmiin yhtä nopeasti kuin se oli hetki sitten kadonnut. Sen kehonkieli huutaa sitä samaa tuskaa, jota käyn hiljaa oman pääni sisällä.
Miksi se kaikki ei voinut tapahtua jo paljon aiemmin niin ehkä asiat olisivat voineet mennä aivan toisella tavalla. Ehkä meillä olisi ollut mahdollisuus kokeilla, olisiko siitä voinut tulla mitään.
Julle katselee mua ja pudistaa sitten päätään.
Lili mä tiedän, mitä sä ajattelet, enkä mä pidä siitä, että puhut meistä menneessä muodossa. Kuka sanoo, etteikö se pieni mahdollisuus voisi kuitenkin olla vielä olemassa...
Huokaisen pitkään ja syvään.
Musta tuntuu, että me ollaan umpikujassa ja aika on loppumassa tai jo loppunut.
- Umpikujistakin voi löytyä joskus reitti pois. Sen kuin vaan palaa sitä samaa reittiä takas edeltävään risteykseen ja miettii uudelleen, kumpaan suuntaan lähtee. Eikö kaikkialla aina puhuta toisista mahdollisuuksista. Mitä jos vaan päästettäis irti ja luotettais siihen, että valitessa sen toisen tien, voi sielläkin lopulta tapahtua jotain hyvää.
Julle on niin raadollisen oikeassa, etten pysty hetkeen sanomaan mitään. Miten se aina löytääkin ne sanat, jotka mun täytyy saada kuulla.
Voisiko muka olla toinen valinta. Toinen tie, joka veisikin lähemmäksi toista.
En uskalla ajatella loppuun. Epäonnistumisen ja pettymisen pelko on niin suuri, etten haluaisi enää joutua kokemaan sitä.
- Mä pelkään..., saan viimein sanottua.
- Että suhun sattuu taas? Julle lempeä ääni kysyy hiljaa.
Nyökkään, koska sanat juuttuvat kurkkuun.
- Kyllä mäkin pelkään. Pelkään, että meihin kumpaankin sattuu, Julle sanoo ja sen ääni on jälleen lähellä särkyä.
Hetken hiljaisuus.
- Mutta eipä elämässä voi välttyä kärsimykseltä valitsi sitten lopulta minkä tahansa reitin, se sanoo ja jatkaa vielä sitten - Koskaan ei ole liian myöhäistä valita uudelleen.
Haluaisin uskoa sen sanoihin. Uskoa, että tulevaisuudessa voisi särkyneiden sydänten sijaan olla sittenkin kaksi todella onnellista ihmistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤