en jaksa uskoa olevani ainoa

Mä uskoin, että olin jo kerennyt unohtaa.
Tai ehkä unohtaa on väärä sana.
Päästä yli susta.

Ja silti mä makaan mun sängyllä ja mietin miltä sun kosketus tuntui.
Mietin, voinko tuntea sitä samaa kenenkään muun kanssa.

Ehkä mä olen tulossa hulluksi.
Tai sitten olen sitä jo nyt.

• • •

Välillä sitä luulee, että elämässä oppii pärjäämään yksin, mutta ei se loppupeleissä mene niin..

• • •

Joskus hiljaisuus käy ylitsepääsemättömäksi.
Koitan täyttää sitä musiikilla,
jos en jaksa ajatella.
Tai turhanpäiväisillä videoilla,
joissa ei ole mitään sanomaa.
Enkä jaksa uskoa, että olen ainoa.

siivet, kantavatko ne

«Pienenä onni oli vesilätäköissä ja talven ensimmäisissä lumihiutaleissa»

Katson viime kesäisiä kuvia. Mä näytän niissä onnelliselta. Onnellisemmalta kuin se näky, joka tuijottaa mua ilmeettömästi peilistä. Näytän väsyneeltä. Väsyneemmältä kuin ennen.

Mietin, mistä löytäisin onnenhippuja tähän talveen. Pimeään ja kylmyyteen. Mitkä asiat tekisivät mut onnelliseksi.

Nautin kirjoittamisesta ja valokuvaamisesta. Jälkimmäinen on jäänyt, kun työharjoittelun takia ei ole kerennyt tai edes jaksanut. 

Nautin kahvilahetkistä. Kuumasta kaakaosta ja hyvästä musiikista.

Nautin ystävien seurasta ja autolla ajamisesta.

Nautin kirpeistä pakkaspäivistä ja punaisista poskista.

Nautin hiljaisuudesta ja yksin olemisesta.

Nautin stressittömyydestä ja viikonlopuista.

Mua stressaa kiire ja koulu. Tekemättömät tehtävät ja paineet, joita luon itselleni. -Et oo tarpeeksi hyvä, pystyisit parempaan.

Ehkä ois hyvä vaan pysähtyä hetkeksi ja miettiä, mitkä asiat on elämässä tärkeitä. Jos sitten vaikka löytyis syitä, miksi raahautuu joka aamu töihin tai koulun penkille. Löytyis syitä, miksi jättäis jotain muiden mielestä järkevää tekemättä ja keskittyis johonkin, josta on unelmoinut kauan. 

Ehkä pitäis vaan uskaltaa päästää irti ja kokeilla omia siipiä kantavatko ne erilaista reittiä.

Musta on käsittämätöntä, että pienenä asiat oli niin eri tavalla. Kaikki oli jotenkin helpompaa. Sitä osas olla onnellinen pienistä jutuista. Eli päivä kerrallaan, eikä miettinyt liikaa tulevaa. Toisin ku nykyään.

Pienenä onni oli vesilätäköissä ja talven ensimmäisissä lumihiutaleissa. Kesän ensimmäisessä jäätelössä ja talviturkin heitossa. Muurahaisten elämän miettimisessä ja kevään ensimmäisissä vihreissä ruohotupsuissa.

en ikinä luovuta

Katselen itseäni peilistä samalla kun hiussuortuvat putoilevat lattialle. Silmät kostuvat ensin. Sitten kyyneleet saavat mut nieleskelemään ja haukkomaan henkeäni. Kipu. Mä en pysty edes kuvailemaan sitä.

Leukemia. Se on mun diagnoosi. Verisyöpä. Hoitokeinoja on, mutta niiden toimivuudesta ei tiedetä. 

Äidin käsi tärisee. Se näyttää just siltä, että se koittaa pysyä vahvana ihan vaan mun vuoksi. Sen mielestä mä olen varmaan aina sen pikkutyttö, vaikka kasvaisin kuinka vanhaksi tahansa.

Illalla hoitaja antaa mulle kipulääkkeitä. Mua oksettaa ja pyörryttää. Eniten mä pelkään kuolemaa. En varmaan vaan oo valmis kohtaamaan sitä. Ei kenenkään nuoren kuuluis kuolla. Enhän mä ole kerennyt edes elää vielä.

Radiosta kuuluu iltahartaus. Juontaja kertoo papin nimen, mutta se menee multa ohi. Siinä puhutaan miten jokaisella ihmisellä on oma suojelusenkeli. Onkohan mullakin sellainen?

Seuraavana päivänä mut viedään leikkaussaliin. Sitä ennen mä saan unilääkkeitä ja vajoan hetkessä tiedottomuuteen. Äidin käsi. Puristan sitä siihen asti kunnes mun käsi valahtaa veltoksi.

Herään siihen, että mun ympärillä on kirkasta. Kuulen hiljaista harpun soittoa. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen en tunne kipua. Tuntuu niinku mä leijuisin. On kevyt olo. 

Naurava lapsi juoksee mun edestä. Kuulen miten sen äiti toruu sitä. Mä katselen hämilläni ympärilleni ja mietin missä mä oikein olen. 

Poika puhuu mulle taivaasta. Se sanoo, ettei mulla ole enää koskaan kipuja. Mua itkettää. Tiedän, että äiti ja isä itkee mun sairaalasängyn vierellä ja silittää mun poskea. Toivon, että ne aina tietää mun rakastavan niitä. Sitten mä kävelen pojan vierellä puron reunalle ja heiluttelen varpaita kylmässä vedessä.

Teksti, joka syntyi kymmenessä minuutissa lukemani kirjan herättämien ajatusten kautta.

en lainkaan eksyksissä

Oon onnellinen.
Kai.
Miksi silti tuntuu, etten osaa olla.
Tässä ja nyt.
Kuvittelen itseni kuukauden, vuoden ja kahden vuoden päähän.
Näytän onnelliselta.
Voisin olla sitä nytkin.
En vain tiedä miten.

• • •

Yritän ratkoa ajatussolmua.
Päädyin risteykseen.
Tuonne vai tänne.
Voi kun tietäisinkin.

Hyppään junaan tietämättä määränpäätä.
Autioitunut asema.
Portailla kitarakassi sylissään istuu poika.
Kohottaa katseen ja näkee mun kyyneleet.
Tarjoaa nenäliinaa ja olkapäätä.
Silloin musta tuntuu, että olen perillä,
en lainkaan eksyksissä.

• • •

Tyhjä rivi.
Jätän viimeisen silmäyksen tekstin pätkään ennen kuin painan delete näppäintä.
Tuska.

Aina on hyvä aloittaa ajattelemalla -ei mitään, koska et kuitenkaan osaa olla ajattelematta.

oma itseni

Mä.

Olen.

Uskovainen.

Nyt se on sanottu, vaikka ehkä sen on voinut arvata tai olettaa. Mistä mä tiedän. 

Aloitetaampa ihan alusta. 

Mä synnyin lestadiolaiseen perheeseen. Mulla oli kolme isoveljeä ja kaks isosiskoa, sekä äiti ja isä. Myöhemmin syntyi sitten vielä kaksi pikkuveljeä ja -sisko.

Kuljin pienenä perheen mukana seuroissa ja sitten rauhanyhdistyksellä tai jonkun perheen kotona pyhäkoulussa. Pyhäkoulussa käy alle kouluikäiset ja sitten ala-asteikäiset. Siellä on alkurukous, lyhyt raamattuhetki, loppurukous ja lauletaan muutama laulu.

Yläasteella aloitin raamattuluokassa käymisen. Muuten oikeastaan samanlaista, mutta siellä oli monesti kysymyksiä, joihin vastattiin tai keskustelua aiheesta.

Nykyäään mä käyn nuortenilloissa, joissa puhuja pitää puheen, jonka jälkeen keskustellaan. Nuorteniltakylä on taas pelkästään kyläilyä jonkun kodissa, jossa voidaan laulaa, pelata tai muuten vain jutella arkisista asioista.

Mulla oli pienenä niin lestadiolaisia kuin ei-lestadiolaisia ystäviä ja kavereita. Mulla oli aika normaali lapsuus, mutta toki meidän kotona ei ollut telkkaria, eikä vanhemmat juoneet. Siinä mielessä oon saanut elää myös aika turvallisen lapsuuden.

Vanhempana oon etsinyt ja kokeillut omia rajoja. Koittanut kannatteleeko usko mua läpi elämän. Miettinyt onko Jumalaa olemassa vai ei. 

Kävin rippikoulun Kuusamossa. Se oli vaellusripari. Meitä oli jotain 26 muistaakseni. 13 tyttöä ja 13 poikaa. Siihen päälle isäntä, pappi, kanttori, teologi ja isoset. Rippikoulu oli mulle samaan aikaan yks parhaita kokemuksia siihen mennessä, mutta myös yks rankimpia viikkoja mun silloisen henkisen jaksamisen kannalta. Koin kuitenkin vahvasti, että mun usko vahvistui ja ymmärsin miksi on niin tärkeää pysyä uskomassa.

Ysiluokan jälkeen menin Ranuan kristilliseen kansanopistoon, jossa suurin osa oli lestadiolaisia. Se oli uskon kannalta helppo vuosi. Olla ihmisten kanssa, jotka uskovat samalla tavalla. Ei tullut juurikaan tilanteita, joissa olis pitänyt miettiä teenkö näin vai nuin.

Meillä ei ole syntilistaa, eikä kotona tai rauhanyhdistyksellä merkata ylös mitä kukin on tehnyt väärin. Meitä ei rangaista tai kohdella millään tavoin väärin, jos päädytään valitsemaan eri tie. 

Se, että vanhemmat hylkäis lapsen, joka kieltää uskon, ei oo totta. (Ainakin toivon niin.) Mun sisaruksista osa on kieltänyt uskon, eikä se ole muuttanut vanhempien tai sisarusten välistä rakkautta heihin mitenkään. 

Usko on henkilökohtainen. Sinä ja vain sinä, päätät uskotko vai et.

Voin rehellisesti sanoa, etten kokis olevani näin onnellinen, jos en olis uskomassa. Se antaa mun elämään turvaa ja rauhan tunnetta. Mun on helpompi luottaa tulevaan. On tapahtunut paljon asioita, joita en voi koskaan järjellä ymmärtää (esimerkiksi kesällä matkustin yksin Minneapolikseen ja mun viereen lentokoneessa istu islannin vaihdon jälkeen kaks samalla tavalla uskovaa tyttöä), mutta ne antaa mulle uskoa siitä, että Jumala on olemassa.

Vuoden tärkeimpiä kohokohtia on suviseurat ja maakunnalliset seurat. Siellä näkee suuren joukon tuttuja, ystäviä, kavereita ja sukulaisia. Siellä saa olla hetken ilman paineita siitä, että mä olisin muiden silmissä jotenkin outo tai erilainen. Siellä keskellä sitä ihmismassaa mä pystyn olemaan täydestä sydämestäni oma itseni.



Jos joku asia mietityttää, niin kysy ihmeessä!

elämisen arvoista

Raavin polvet verille.
Kysyt mistä jäljet tulivat.
Sanon, että kaaduin.
Näytät siltä, ettet usko,
muttet sano sanaakaan.
Kuulen sun huokaavan jotain unelmien toteutumisesta.
Kysyn mistä sä unelmoit.
En mistään, sä vastaat.

Mä unelmoin maailmasta ilman masennusta
Ja päästä ilman ääniä, jotka käskevät mun hypätä.

• • •

Sulkeutuneiden sälekaihtimien takana haaveilen sinusta.
En haaveile punaisesta mökistä ja perunamaasta.
Vaan rantatontista ja kolmiosta.
Lasten naurusta ja koiran karvoista.
Ehkä en kuitenkaan viimeisimmästä.

• • •

Näyttää niin kuin taivas itkisi minulle,
kun valutan sinistä väriä märälle vesiväripaperille.
Ehkä sillä on syytäkin.
Olenhan epäonnistunut monesti.
Yrityksissäni olla minä.
Kuitenkaan siinä onnistumatta.

• • •

Ehkä en tänä vuonna lupaa yrittää.
Yrittämisen sijaan lupaan.
Lupaan, etten yritä,
vaan elän elämisestä elämisen arvoista.

itken sinulle taivas

Suklaalevyn kuoret.
Muutama hippu pöydällä.
Läski.
Ehkä mä olenkin.
Mutta voitko ymmärtää,
että tänään se on ainut syy,
miksi jaksan elää.

• • •

Olen tässä.
Elossa.
Eikö sekin ole jo saavutus
jaksaa taas päivän verran eteenpäin.

• • •

Kumoan tuhkakupin jätteet nurmikolle.
Kysyit miksi en voi lopettaa.
Ei tässä ole kyse siitä,
ettenkö voisi,
vaan siitä,
etten muuten tuntisi olevani elossa.

• • •

Annat kosketuksen hetken viipyä ihollani.
Toivon,
ettet sanoisi mitään.
Niitä kolmea sanaa.
Ennen niillä oli merkitys.
Ikuisuus.
Mutta tänään,
se on jotain aivan muuta.

• • •

Itken sinulle taivas.
Hetkinä, joina olen yksin.
Kivun yltyessä sietämättömäksi.

Itken sinulle taivas.
Kun en enää jaksa olla vahva.
Taivaan kannen repeytyessä.

Itken sinulle taivas.
Kun meri itkee minulle.
Ja äidin kasvot ovat kylmät.

vuosi 2017

Tammikuussa tein isoja päätöksiä. Jätin lukion kesken ja tilasin kesäksi lennot Minneapolikseen ja takaisin. 

Helmikuussa pääsin päiväkodille kolmeksi kuukaudeksi töihin. Tajusin viimein pystyväni rehellisesti sanomaan olevani terve. Masennus oli selätetty.

Maaliskuussa juhlittiin mun synttäreitä kaveriporukalla mun ystävän mökillä ja sain myös kauan odotetun ajokortin mun synttäripäivänä, jolloin mun ajo-opettaja tarjos mulle kakkukahvit.

Huhtikuussa olin tiiviisti töissä ja opin tykkäämään lapsista. Kotona mun ajatukset pyöri paljon päiväkodin hoitolapsissa ja ensimmäistä kertaa mun elämässä mulle tuli kunnon vauvakuume. Välillä mietin puolitosissaan, että pöllin pari lasta kotiin.

Toukokuussa otin pari viikkoa ihan chillisti. Pakkailin jenkkeihin ja valmistelin viimeisiä asioita matkaa varten. Vietin aikaa kavereiden kanssa ja olin paljon kotona.

Kesäkuussa olin tiskaamassa kaverin isosiskon ylppärijuhlissa ja otin myös hänestä mun elämän ekat yo-kuvat, jotka onnistui hyvin. Koitti myös aika hyvästellä ystävät ja siinä vaiheessa kyllä silmäkulmat kostu. Hyvästelin myös perheen ja hyppäsin lentokoneeseen, jolla menin Helsinkiin. Se oli mun ensimmäinen lento yksin.

Helsingissä mua tuli lentokentälle vastaan kaveri, jonka kyydissä menin meidän yhteisen kaverin valmistujaisiin. Illalla tää kyseinen ystävä vei mut takaisin Helsinkiin mun serkkujen luokse yöksi.

Aamulla lähti lento Islannin kautta Minneapolikseen, josta mua tultiin hakemaan mun kesäkotiin.

Heinäkuussa oli viikon kestävä kielileiri, joka oli yks parhaimmista kokemuksista jenkeissä. Kielileirin jälkeen matkustettiin mun uusien ystävien kanssa mun siskon autolla Chicagoon, jossa vietettiin aikaa vajaa viikko, koska mulle nousi kuume ja olin muutaman päivän aikalailla vuodepotilaana. Käytiin shoppailemassa ja piknikillä.

Kuukauden lopussa huomasin mun kielitaidon kohonneen aika reippaasti, mistä olin tosi ylpeä.

Elokuussa koitti se aika, jota en todellakaan ollut odottanut. Piti hyvästellä kesän aikana todella tärkeäksi muodostunut perhe. Äiti, isä ja lapset, ja kesäkoti, josta oli tullut jotain enemmänkin. 

Samana päivänä, kun saavuin Suomeen, muutin kämppään mun kaverin kanssa ja järkkäilin ensimmäisiä tavaroita paikoilleen.

Heti seuraavana päivänä aloitin uuden koulun ja lähihoitajan opinnot. Ensimmäiset kouluviikot menikin puolinukuksissa jet lagin takia.

Syyskuussa vietin normaalia kouluarkea. Näin kavereita, kävin kuorossa ja lenkkeilin jonkun verran. Olin onnellinen uusista ystävistä ja mukavista luokkakavereista.

Lokakuussa oli vaikeita päiviä. Koulu ei enää jaksanut kiinnostaa niin paljon ja oli stressiä kokeista ja tenteistä. Erosin myös mun poikaystävän kanssa, jonka jälkeen tunsin suurta helpotusta ja asiat alkoi pikkuhiljaa mennä parempaan suuntaan.

Marraskuussa palasin Ranualle opistokotiin rakkaiden ihmisten kanssa ja vietimme siellä erityisen viikonlopun, joka oli yks odotetuimpia tänä vuonna.

Heti seuraavana viikonloppuna menin muutaman kaverin kanssa Reisjärven opistolle rippikouluhenkilökunnan kurssille, jossa tutustuin muutamiin uusiin ihmisiin.

Joulukuussa alkoi työharjoittelu vanhainkodilla kotipaikkakunnalla, jossa oli heti alussa mukava ilmapiiri, sekä hyvät ja rennot työntekijät. Muutin kotiin asumaan ja olin helpottunut siitä, että sain hetken hengähtää pois kotoa asuvan stressistä ruuan laitosta yms.

Alkoi odotettu joululoma kahden työviikon jälkeen. Vietin joulun kotona perheen kanssa. Matkustin mummolaan ja vietin siellä vajaan viikon serkkujen kanssa. Tutustuin uusiin ihmisiin, kävin yöllä ajelulla kaverin kanssa ja hyppäsin samaisen kaverin kyytiin ja tulin kotiin aiemmin kuin oli ollut tarkoitus. 

Juhlin uutta vuotta kavereiden kanssa Tyrnävällä. Tutustuin uusiin ihmisiin, söin hyvää ruokaa. Ostin elämäni ensimmäistä kertaa raketteja ja katselin kavereiden kanssa, kun isä ja pikkuveli ampuivat niitä kukkulalla, josta näkee laajasti tätä mun kotipaikkakuntaa. 

Vuosi kasvatti mua tosi paljon ihmisenä. Uskalsin olla avoimempi vaikeistakin asioista. Huomasin pystyväni jälleen luottamaan ihmisiin. Uskalsin olla rohkeammin minä.

Tein vaikeita päätöksiä, jotka päättyivät kuitenkin hyvin. Matkustin ensimmäistä kertaa yksin ulkomaille ja aloitin uuden koulun.

Vuosi oli samalla kertaa raskas ja ihana. Itkin väsymykselle, stressasin koulusta ja omasta jaksamisesta. Olin väsynyt, mutta onnellinen. Kiitollinen kaikista kokemuksista ja uusista ystävistä, joita sain tuon vuoden aikana ❤

Mun uuden vuoden lupaus voisi olla, että luota itseesi ja siihen, että kaikki menee niin kuin on tarkoitettu.

kun elämältä putoaa pohja

Kirjoitin näin jokin aika sitten tänne blogiin. Kyseessä oli postaus, joka kertoi masennuksesta mun kokemusten perusteella. 

Yks päivä sun elämältä putoaa pohja. Sä näet maailman mustavalkoisten lasien takaa. Kaikkialla on pimeää ja kylmää. 

Musta tuntuu, että tää on vaan aihe, mistä voisin kirjoittaa kymmeniä tarinoita ja tekstejä. Niimpä päätin kirjoittaa vielä ainakin yhden.

Elämä on joskus aika raakaa ja julmaa. En mä, eikä kukaan muukaan päättänyt, että hei mä ajattelin nyt sairastua masennukseen.

Mä ajattelen, että masennus on mielen sairaus. Se muuttaa sun ajatusmallia aika radikaalisti niin, että välillä on vaikea hahmottaa mitkä on sun aitoja ja oikeita ajatuksia ja mitkä taas masennuksen tuomia sairaita ajatuksia.

Mulla masennus tarkoitti sitä, että pikkuhiljaa usko mun omaan jaksamiseen, elämän haluun ja elämän iloon hiipui pois, ja niiden tilalle tuli ajatuksia siitä, ettei musta olis mihinkään, enkä mä merkannut kenellekkään mitään.

Oli tosi haastavaa uskoa siihen, mitä kaverit sano mulle. Mä epäilin liiankin usein, että kukaan ei vaan kehdannut sanoa mulle suoraan mitä ajatteli. Luulin, että ihmiset oli mun seurassa vaan siksi, ettei ne kehdanneet sanoa -sori, mutta mä en todellakaan haluais olla sun kans missään tekemisissä.

Uskon, että mun kaverit on joutuneet kestämään paljon. Näin jälkeenpäin oon vasta tajunnut, miten raskasta on elää masentuneen ihmisen kanssa. Se on raskasta, mutta mä välitän mun ystävistä niin paljon, etten mä hylkäis ketään sen takia.

Muistan mun kyselleen kymmeniä kertoja sitä, miksi ihmiset oli mun ystäviä tai mitä ne muka mussa näki. 

Näin itseni ihmisenä, joka ei ollut mitään. Pelkkä kasa paskaa.

Itsetunto, joka on oleellinen osa meitä, vaikuttaa sun elämässä joka päivä ja joka hetki. Kun se lopulta hiipuu ja laskee aivan olemattomiin, on sitä vaikeaa kohottaa ylöspäin.

Pienet jutut on sulle niin fyysisesti ku henkisesti raskaita. Muistan mun vihanneen suihkussa käymistä ja hampaiden pesua, vaikka ne kuitenkin aina tein. Pieniä arkipäisiä asioita, mutta masentuneena se ei siltä todellakaan tuntunut.

Mun oli tosi vaikeaa myöntää itelleni, että mä olen oikeasti sairas. Että mulla on masennus. Mutta kun viimein sen uskalsin myöntää, alkoi elämä helpottua ajan kanssa.

Masennuksessa tulee usein takapakkeja ja sen takia mä kerkesin monta kertaa jo luulla parantuneeni, mutta sitten putosin taas pohjalle ja jouduin aloittamaan kaiken alusta.

Se, että masennus on selätetty, ei meinaa kuitenkaan sitä, etteivätkö ne asiat vaikuttaisi sun elämään vielä jatkossakin. Niin kauan aikaa menee parantua kuin on kestänyt siihen, että olet sairastunut. 

Tulevaisuudessa joudun varmasti kamppailemaan masennuksen jättämien ajatusten ja asioiden kanssa. Masennus kuitenkin teki musta vahvemman ihmisen ja auttoi mua ymmärtämään paremmin muita ihmisiä. En koskaan toivonut tai toivoisi itselle masennusta, mutta olen kuitenkin jollakin tasolla kiitollinen, että mulle kävi näin. 

Tärkeintä on oppia luottamaan tulevaan ja siihen, että asiat järjestyy pienillä askelilla ja ajan kuluessa. 

Iso voimahalaus just sulle, joka kamppailet näiden asioiden kanssa ❤