maanantai 10. kesäkuuta 2024

varjele kaikelta pahalta #89

Puhelin jatkaa tuuttaamista niin kauan, että lopulta katkeaa itsestään. Tämä on ensimmäinen kerta eron jälkeen, kun yritän saada Matiasta kiinni, enkä sinällään ihmettele lainkaan, että se ei vastaa. Näpyttelen sille viestin ja toivon todella, ettei se ole estänyt mun numeroa ja viesti tavoittaisi sen mahdollisimman pian. 
En muista milloin olen viimeksi ollut näin huolissani kenestäkään. Huoli on syvää ja riipivää. Niin täysivaltaista, etten kykene muuta kuin sahaamaan ympyrää keskellä kämppäni olohuonetta. Pelkään, että olen auttamattomasti myöhässä, mutta pakotan itseni olemaan ajattelematta, mitä se voisi konkreettisesti tarkoittaa. Tiedän vain, etten saa rauhaa ennen kuin olen yrittänyt kaikkeni.
Puhelin soi. Liu'utan vihreän kuvakkeen oikealle ja vastaan.
- Lilian.
- Olit yrittänyt soittaa, Matias sanoo hieman yllättyneen kuuloisena. 
Yritän kasata ajatuksiani ennen kuin jatkan.
- Mä en olisi soittanut, ellei olisi hätätapaus. Pystytkö sä puhumaan hetken?
Sydän hakkaa lujaa rinnassani ja ääneni on pettää, mutta en anna itseni romahtaa. Nyt täytyy vain koittaa kestää vielä hetki.
- Pystyn, Matias sanoo ja jatkaa sitten - Onko sulle käynyt jotain?
- Ei mulle. Julle sen sijaan... 
Nieleskelen.
- Mitä Jullesta? 
Äänestä kuultaa hiipivä paniikki. 
- Se on pelastettu merestä ja sitä on jouduttu elvyttämään. Sain puhelun Espanjasta joltakin paikalliselta mieheltä. Sen mukaan ambulanssi lähti viemään sitä rannalta sairaalaan. Mä en tiedä missä se on nyt.
Anteeksi...
Kyyneleet valuvat poskipäille ja viimeinen sana kuihtuu huulilleni. 
- Tarkoitatko sä, että se on nyt Espanjassa? Ja että se saattaa olla...
Matias ei pysty sanomaan lausetta loppuun, mutta tiedän, mitä se olisi sanonut.
- Se mies oli kuulemma löytänyt mun numeron Jullen puhelimesta. En mä voi varmaksi tietää, että puhuiko se totta, mutta en mä tiedä onko tässä varaa jossitella... sanon ja pyyhin enimmät kyyneleet paidan hihaan. 
Matias ei sano hetkeen sanaakaan.
- Oletko sä koittanut soittaa Jullen omaan puhelimeen? se kysyy lopulta hiljaa. 
- Olen, mutta se ei vastaa. Puhelut menee joka kerta vastaajaan. 
- Lili, tää varmaan kuulostaa hullulta, mutta alkaa vaikuttaa siltä, ettei tässä auta kuin hankkia lentoliput. Tiedätkö sä yhtään mistäpäin Espanjaa se mies soitti? 
- Ei se sanonut sitä, mutta se arveli niiden vieneen Jullen Malagaan, kun se on kuulemma lähin sairaala. Se on ainoa tieto, mitä mulla on. Tää on kyllä ihan hullua. Entä jos mä olen ihan väärässä. Mitä jos mä näin vaikka unta... huokaan ja ravaan edelleen olohuoneen nurkasta nurkkaan puhelin korvallani. 
- Mä en antais ikinä anteeksi itselleni, jos mä pistäisin tän mielikuvituksen piikkiin. Mulla on jo tietokone tässä auki. Alan katsella lentoja. Voidaan pitää puhelu auki niin tiedetään koko ajan missä mennään. 
- Matias... Mä lähden mukaan, sanon ja pidän samalla sormia ristissä, jotta en saisi kieltävää vastausta. 
- Mä en kestä jäädä tänne yksin odottelemaan, jatkan, kun Matias ei heti vastaa. 
- Tietysti sä voit lähteä, jos haluat, mutta miten sun työt?
- Saan ne järjestettyä. En anna jäädä siitä kiinni.
Sovimme, että alan järjestellä työkuvioita sillä välin, kun Matias selaa eri lentoyhtiöiden sivuja edullisten lippujen toivossa. Kaikki tuntuu sujuvan yllättävän vaivattomasti. Vajaan puolen tunnin jälkeen olen saanut vaihdettua työvuorot toisen työntekijän kanssa ja Matias on tilannut meille liput seuraavalle päivälle. Lopetamme puhelun ja lupaamme pitää äänet päällä yön ajan, jotta saamme toisemme tarvittaessa kiinni. 
En kykene rauhoittumaan koko loppuiltana. Saan vaivoin pestyä hampaat ja vaihdettua yövaatteet päälle pakkaamisen lomassa. Uni ei meinaa millään tulla, mutta lopulta vaivun pimeyteen, jossa katselen avuttomana vierestä, kun Julle vajoaa yhä uudelleen ja uudelleen pinnan alle ja katoaa lopulta näkyvistä.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2024

varjele kaikelta pahalta #88

Seison iltapäivän ruuhkassa jumittuneena liikennevaloihin ja mietin samalla, miten taivaalla vyöryvä saderintama ei houkuttele joutumaan odottelemaan seuraavaa bussia, jos en kerkeä ensimmäiseen. On aivan tarpeeksi kamalaa värjötellä tuulisessa säässä olemattomalla pysäkillä, jossa ei ole edes katosta kuin joutua läpimäräksi. Punainen väri on ja pysyy, vaikka samasta suunnasta tulevat autot ovat päässeet ajamaan risteyksestä jo toistamiseen. Painan peukalolla vähän turhankin kovaa nappulaa, johon pitäisi syttyä valo, mutta joka jostain syystä on juuri tänään päättänyt lakata toimimasta. Odotan hetken, että autoletka on päässyt ohi ja hölkkään sitten kadun yli ja jalkakäytävää eteenpäin puiston läpi, jotta vielä ennättäisin pysäkille ennen bussia.
Puhelin värisee taskussa. Kaivan sen tuskastuneena esiin ja tuijotan näytöllä olevaa numerosarjaa, joka näyttää juuri siltä, että joku jostain päin maailmaa kaipailee kovasti mun pankkitunnuksia tai jotakin muuta keinoa päästäkseen käsiksi mun rahoihin. Juuri kun olen painamassa punaista, mahanpohjassa vihlaisee. Hämmennyksestä sormi jää hetkeksi ilmaan vain muutamien senttien päähän näytöstä. Jostain syystä mulla on olo, että mun kannattaisi vastata, ja vaikka en ole koskaan uskonut kohtaloon, en voi olla miettimättä, miksi mun kroppa ei tunnu enää lainkaan normaalilta. Liu'utan vihreää kuvaketta ja vastaan puhelimeen.
Matala miehen ääni ja sanoja, joista en saa selvää. Tajuan vain yhden asian. Kieli on espanjaa. Hetken mietin, että painan kuitenkin punaista. Ehkä tämä nyt sitten kuitenkin on yksi niistä puheluista, jolla mut saadaan maksamaan maltaita jollekin tuntemattomalle.
Jälleen sekavaa puhetta, mutta kaiken sen seasta tunnistan yhden sanan - Julius.
Tunnen, miten paniikki saa hengityksen lamaantumaan hetkeksi. Mitä nyt taas. Ei kai se vaan ole joutunut johonkin epämääräisiin porukoihin ja multa vaaditaan jotain lunnaita, jotta saan sen vapaaksi.
Mies on lakannut puhumasta. Hengitän kerran syvään ja kysyn, että puhuuko tämä englantia. Kieli vaihtuu sekunneissa.
- Sinä olet siis Juliuksen perheenjäsen? mies kysyy.
Mistä se nyt on sellaista tietoa repinyt. Ehkä joitakin kuukausia sitten olisin voinutkin sanoa, että henkisesti oli tuntunut hetken aikaa siltä. Päätän kuitenkin vastata myöntävästi.
- Hyvä. Onneksi sain sinut kiinni, koska Juliuksella ei ollut muita ICE-numeroita puhelimessa. Julius on tällä hetkellä sairaalassa. En osaa sanoa, mikä tilanne siellä on, mutta häntä jouduttiin elvyttämään.
Tuntuu, että happi loppuu ja jalat pettävät alta. Istun hädissäni jalkakäytävälle ja pitelen tärisevin ottein puhelimesta kiinni.
- Sanoitko, että Julius on sairaalassa? kysyn, sillä asialle on pakko saada varmistus.
- Kyllä. Pelastin hänet merestä. Hän oli kerennyt niellä valtavasti vettä, eikä ollut enää tajuissaan. Jouduimme elvyttämään häntä siihen asti, että ambulanssi saapui.
Kyyneleet tulvivat silmiin. Pyyhin niitä hätäisesti paidanhihaan ja toivon, että ohikulkevat ihmiset eivät jäisi tuijottamaan.
- Mistä sinä soitat? Mihin sairaalaan Julius on viety?
- Sairaalasta en valitettavasti osaa kertoa varmaa tietoa sinulle. En ole perhettä, joten en saanut siitä tietoa. Luulen kuitenkin, että hänet vietiin Malagan kansainväliseen sairaalaan, koska se taitaa olla lähimpänä. Tämän enempää en pysty auttamaan. Olen pahoillani.
Kysyn vielä lopuksi miehen yhteystiedot siinä toivossa, että niistä saattaa olla jotakin apua myöhemmin. Sitten kiitän häntä soitosta ja toivotamme toisillemme hyvää jatkoa.
Puhelin jää pitkäksi aikaa mykkänä syliini. En kykene liikkumaan enkä puhumaan, vaikka joku koiraa taluttava nainen kysyy ohimennen, että olenko tulossa bussiin, joka saapuu pysäkille. Annan sateen liimata hiukset päänahkaa vasten ja kastella housut litimäriksi ennen kuin nousen huitoakseni seuraavan bussin pysähtymään.
Kotimatka ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä. Olen niin sekaisin, etten yhtään tiedä mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Jossakin takaraivossa ääneni sanoo, että ehkä kuitenkin painun kuumaan suihkuun ja vaihdan kuivat vaatteet päälle ennen kuin mietin mitään muuta.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2024

varjele kaikelta pahalta #87 (Julle)

Puistonpenkki tuntuu kostealta housujen läpi, mutta virhearviota on turha enää tässä vaiheessa katua. Onneksi olen sentään pukenut tummat housut aamulla jalkaan niin joka ikinen kadunkulmassa kyttäävä mummeli ei luule mun nukkuneen yötä kadulla kodittomana.
Ranta täyttyy hiljalleen lapsiperheistä, joiden mukana se hetken nauttimani hiljaisuus katoaa kuin tuhka tuuleen. Toisaalta aamuinen hiljaisuus pakottaa käymään mieleen tulvivat ajatukset läpi, eivätkä kaikki niistä ole mieluisia, joten ehkä on parempi saada jokin syy paeta niitä.
Ravistelen lahkeet hiekanjyvistä ja avaan kengän nauhat. Hikipisarat valuvat otsaa pitkin ja muistuttavat kipeästi siitä, että täällä lämpötila vaihtelee suuresti päivän aikana. Aamulla on parempi pukea pitkähihaista päälle, mutta päivän mittaan sää alkaa näyttää hellelukemia. Työnnän sukat kenkiin ja nappaan ne toiseen käteen. Kangaskassi saa paikkansa olkapäältä, jossa se keikkuu iloisesti ja paukauttaa juomapulloa ikävästi kylkeä vasten joka askeleella.
Suunnistan rantaviivaa niin pitkälle, että löydän useamman metrin kokoisen aukon, jonka valtaan itselleni. Riisun collegen ja työnnän puhelimen syvälle pyyhkeen mutkaan. Hiekka tuntuu ihanan lämpimältä jalkapohjia vasten, kun astelen kohti aaltoja, jotka vyöryvät valtavana vaahtopäiden armeijana mua kohti.
Kahlaan niin pitkälle, että vesi yltää rintakehään saakka. Sitten annan itseni sukeltaa kohdalle tulleen aallon sekaan.
Kaikki tapahtuu hetkessä. Tunnen, miten aalto paiskaa mua kohti rantaa ja hörppään hädissäni täyden lastin vettä keuhkoihin. Yritän nousta ylös ja kakoa vettä kurkusta, mutta seuraava aalto vie jo mukanaan ja vedän jälleen kerran vettä henkeen. On vain sekasortoa ja hädän tunne, joka voimistuu hetki hetkeltä. Tunne, etten saa henkeä vaikka aina hetkittäin pää vielä nousee aaltojen yläpuolelle. Sitten ei ole enää mitään. On vain kumiseva tyhjyys, jossa on samaan aikaan kaikkea ja ei mitään.
Valo sarastaa jostain kaukaisuudesta. Se tulee koko ajan lähemmäksi ja lähemmäksi. Lämpö ympäröi koko kehon ja keinuttaa sitä hiljalleen edestakaisin, eikä mikään ole koskaan ollut niin rauhoittavaa. Niin turvallista.

tiistai 26. maaliskuuta 2024

varjele kaikelta pahalta #86

Aurinko paahtaa mustan toppatakin selkämyksen läpi. Asettelen sormikkaat rannassa olevalle sammaleiselle kivelle ja istahdan siihen hetkeksi. Taivas on pilvetön ja metsässä sirkuttaa lintu kuin merkkinä kesästä, jota kohti ollaan toivon mukaan kokoajan menossa. Haaveilen hetken kaakaosta termarissa, mutta tyydyn lämpöön, joka siivilöityy puiden oksien läpi kasvoilleni. Kaiken sen kuukausia pään sisällä jatkuneen sekamelskan jälkeen tuntuu, että edes tämän pienen hetken on kevyempi hengittää.
Suljen silmät vain huomatakseni, että jotkin keskeneräiset asiat muistuttavat yhä olemassaolollaan. Severi on ainoa, johon olen pitänyt yhteyttä joulun jälkeen. Se oikeastaan pakotti siihen, koska päivitettyjen kassavuorojen jälkeen olen ollut osa sen kassaporukkaa. Lisäksi se on muutamia kertoja kysynyt käymään kahvilla sen kämpällä ja siinä sivussa saanut mut edes hiukan avautumaan missä oikein mennään. Tuntuu edelleen vaikealta puhua sille kaikesta, koska se on kuitenkin sekä Jullen että Matiaksen hyvä ystävä, enkä kaipaa yhtään lisää outoja välejä muihin ihmisiin. On jo tarpeeksi kamalaa, että törmään Matiakseen satunnaisissa iltakylissä ja että Julle on tuntunut häviävän koko kaupungista.
Kaipaan valtavasti ketä tahansa ihmistä, joka osaisi kertoa mulle, että mitä ihmettä tällaisessa tilanteessa oikein pitäisi tehdä sillä mulla itsellä ei ole siitä hajuakaan. Koitan vain seilata laivalla aallokossa ja toivon, että jotakin ihmeellistä tapahtuisi ja kaikki voisi jollakin tapaa palata ennalleen mun ja Jullen välillä.

perjantai 16. helmikuuta 2024

varjele kaikelta pahalta #85 (Julle)

Kallioiden lumipeite on sulanut, mutta pinta tuntuu edelleen kostealta lapasen läpi. Aamuauringon säteet väreilevät sulassa rantavedessä ja jossakin kaukana horisontissa jää kannattelee tummapukuista pilkkijää.
Tämä on niitä harvoja paikkoja, jonne en sen yhden kesäkuisen päivän jälkeen enää tullut. En kyennyt. En uskaltanut. Oli aina liian suuri riski törmätä Liliin. Vaikka kalliot olivatkin hetken tuntuneet yhdistävän meitä, aloin pelätä, että jonain päivänä Matias ilmestyisi sinne Lilin käsipuolessa, ja silloin joutuisin jakamaan senkin pienen, mutta sitäkin tärkeämmän yhteyden Liliin sen kanssa. Ja että sen jälkeen ei olisi enää mitään sellaista, mihin Matias ei olisi jo kuulunut.
Kun vuosia sitten kymmenien vastaamattomien puheluiden ja miljoonan lukemattoman viestin jälkeen havahduin hereille kuullakseni, että Siiri oli hypännyt muutamia tunteja aiemmin junan alle, lakkasin jollakin tapaa elämästä. Unohdin itseni ja kaiken, mitä ihminen voi tuntea. Unohdin jopa sen, miltä tuntuu rakastaa.
Sitä yötä seurasivat painajaiset, joissa oma ääneni syytti siitä, etten ollut kyennyt pitämään Siiristä huolta. Ja kun joka iltainen koko kehon lukinnut nukahtamisen pelko ajoi kaatamaan alkoholia kitaan, ei vuoristorata voinut enää kuin syöksyä alaspäin. Aloin uskotella itselleni, etten enää ansainnut ketään tai mitään. Että millään ei enää koskaan olisi mitään merkitystä. Eikä ollutkaan. Ei moniin vuosiin. Ei ennen kuin tapasin Lilin sattumalta baarissa.
En muista siitä illasta juurikaan muuta kuin sen, kun havahduin hetkeksi hereille auton takapenkillä ja kuulin Lilin äänen vastaavan Matiaksen kysymykseen.
- Mun äiti kuoli heinäkuun lopussa.
Se ääni sai mun pasmat ihan sekaisin. Se oli niin täynnä surua ja kaipausta, että mä en meinannut millään kestää kuunnella. Enkä mä olisi halunnut tehdä mitään niin paljon kuin lohduttaa. Sanoa, että olisin ottanut kaiken kivun sen harteilta omilleni, jos olisin vain voinut. Mutta mä en saanut sitä sanottua, eikä Lili varmaankaan olisi arvostanut kännisen miehen elämän viisauksia siinä tilanteessa. Mutta jokin silti muuttui pysyvästi mun sydämessä sen automatkan aikana. Tajusin vain liian myöhään, että olin peruuttamattomasti antanut sydämeni tuntea sitä ihmistä kohtaan jotain muutakin kuin pelkkää välittämistä.

maanantai 29. tammikuuta 2024

varjele kaikelta pahalta #84

Vedenkeittimen kohina hiljenee ja se napsahtaa pois päältä. Pudotan villaviltin päältäni lattialle ja raahaudun keittiöön, jonka taso notkuu likaisista astioista. Tällä viikolla ei ole huvittanut juuri siivota, vaikka sisimmässäni tiedän, että puhdas kämppä voisi auttaa ajatuksia selkiytymään.
Kaadan höyryävän veden muumimukiin ja kaivelen kaapista pahvisen teepakkauksen, jossa on vielä yksi Viisasten Tee-pussi jäljellä. Liotan sitä hiljalleen kupissa edestakaisin ja katselen, miten vesi värjätyy oranssiksi. Sitten nostan pussin pois ja tiputan sen biojäteastiaan. Lasken vielä hetken kylmää vettä kuppiin ja hörppään sitten teetä, josta on tullut juuri sopivan lämpöistä. Ei enää polttavan kuumaa, mutta ei liian haaleaakaan.
Irrotan kännykän laturista ja avaan selaimesta klassisen Jouluradion. Asunnon täyttää surumieliset sävelet ja sanat, jotka tuntuvat sydämessä asti.
En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta, olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Tänään on aatonaatto ja näyttää pahasti siltä, että vietän joulua ensimmäistä kertaa yksin. Ajatus siitä nostaa tunteet pintaan, enkä voi olla toivomatta, että joulu olisi nopeammin ohi.
Lasken mukin pöydälle ja avaan viimein tiskikoneen, joka on täynnä puhtaita astioita. Nostelen ne oikeille paikoilleen kaappeihin ja täytän koneen likaisilla astioilla. Pesen vielä paistinpannun ja nostan sen kuivauskaapin hyllylle, jotta saan pyyhittyä tason puhtaaksi.
Painettuani pesukoneen käynnistysnappulaa, satun viimein vilkaisemaan kelloa tajutakseni, että olen juuri tehnyt suurimman siivouksen tässä kämpässä asuessani. Lattiat on imuroitu ja luututtu. Vessa pesty ja pölyt pyyhitty. Pesuhuoneen laatat ja jääkaappi pesty. Vain uuni odottaa omaa vuoroaan. Päätän kuitenkin jättää sen toiseen kertaan ja mennä suihkuun sillä siivoaminen on saanut mulle hien pintaan.
Riisun vaatteet pyykkikoriin ja väännän hanan kuumalle. Annan veden valua kehoani pitkin ja nautin lämmöstä, joka on kuin lempeä halaus siinä hetkessä.
Puristaessani viimein enimmät vedet hiuksistani ja kääriytyessäni pehmoiseen pyyhkeeseen, päätän, että menen käymään äidin ja isän haudalla. Tänään siellä saa luultavasti olla enemmän rauhassa, kun ihmisiä on vähemmän liikkeellä.
Odotellessani hissiä kuulen jonkun nousevan portaita. Käännähdän katsomaan tulijaa, joka sattuu olemaan naapurihuoneistossa asuva iäkkäämpi rouva koiransa kanssa. Hissin ovet aukeavat ja astun eteenpäin tajutakseni vain hetki sen jälkeen, että olen juuri törmännyt johonkin kiinteään. Nostan posket punoittaen katseeni ylös hämmentyäkseni tilanteesta vain entisestään.
- Tässä kerroksessa ei taidakaan päästä ulos, miehen hyväntuulinen ääni sanoo.
Peräännyn pari askelta taaksepäin ja annan toiselle tilaa tulla vielä entistä ahtaammalta tuntuvasta hissikopista pois.
- Jos mä olisin kiertänyt kaupan kautta, olisit kerennyt livistää.
Hetken tuntuu siltä kuin maailma olisi pysähtynyt paikoilleen. Mulla on outo olo, eikä rinnassani hakkaava sydän yhtään helpota tilannetta. Joudun puremaan huulta, jotta en sanoisi jotakin sellaista, mitä katuisin vielä myöhemmin.
Tähän päivään asti olen uskotellut, että kaikki se mitä tapahtui talvisella vaellusreissulla, oli vain mielen myllerrystä siitä, että tiesin mun ja Matiaksen suhteen pian päättyvän.
- Lili, mä olen huolissaan susta...
Sanat iskevät tajuntaan niin nopeasti, että saan ravisteltua kaikki ne epämääräiset ajatukset pois.
- Ei sun tarvitse olla, sanon hiljaa sillä pelkään purskahtavani itkuun.
Kaikista niistä ihmisistä, joita mun ei nyt kannattaisi tavata, yksi seisoo edessäni.
Julle katsoo mua tutkaileva ilme kasvoillaan niin kuin se pystyisi näkemään jotain sellaista, mitä mun päässä sillä hetkellä liikkuu.
- Mä olen alkanut tulla siihen lopputulokseen, että kaikkea mitä sun suusta ensimmäisenä tulee, ei kannata uskoa. Sulla on paha tapa välttää sanomasta niitä asioita, joita luulet muiden olevan haluamatta kuulla.
En tiedä mitä vastata, joten pelaan itselleni hetken aikaa kaivamalla kämpän avaimen taskusta ja johdattamalla Juliuksen perässäni asuntoon.
Potkin kengät jalasta ja tungen toppatakin roikkumaan henkarissa muiden takkien sekaan. Vedän vessan oven perässäni kiinni ja nojaan käsilläni lavuaariin, jonka yläpuolella olevasta peilistä näkyy totaalisesti hukassa olevan ihmisen kasvot.
Miksi elämän pitää hetkittäin olla niin epämääräistä ja vaikeaa. On kuin sisälläni olisi solmu, joka on vedetty niin tiukalle, ettei sitä saa mitenkään auki tai ainakaan mulla ei ole voimia siihen.
Huuhtelen kasvot jääkylmällä vedellä ja kuivaan ne pyyhkeeseen, joka roikkuu seinällä olevasta naulakosta.
Hengitä, huomaan kuiskaavani itselleni ennen kuin avaan oven ja kohtaan sen takana odottavan keskustelun.
Julle seisoskelee selin parvekkeelle vievän oven edessä ja katselee ikkunasta ulos. Ulkona on alkanut hämärtää ja pihaa valaisee enää vain siellä täällä olevien katuvalojen hohde.
- Tulitko sä muistuttamaan mua siitä, että mä olen satuttanut Matiasta? kysyn Jullen harteikkaalta selältä.
Se huokaisee raskaasti ja näen miten sen silmät painuvat kiinni.
- En...
Sen ääni on hiljainen ja soinnuton. Ja vaikka mä kuinka yritän rauhoittaa itseäni, en pysty siihen.
Julle ei vilkaisekaan mua jatkaessaan - Mä en oikeastaan tullut Matiaksen takia.
Hämmennyn. Mulla ei ole hajuakaan mihin tämä keskustelu on menossa.
- Mulla on just nyt aika paha olla, että jos aiot syyttää mua jostakin mitä mä olen mennyt tekemään, en ehkä kestä kuulla sitä romahtamatta, ja mä en jaksaisi millään enää itkeä, sanon sille tuijotellessani samalla sen kasvoja, joiden peilikuva heijastuu ikkunasta.
Julle räpyttää silmiään kääntyessään katsomaan mua kohti. Sen olemuksessa on jotain niin haavoittuvaista, että kadun sanoneeni sille mitään.
- Lili, mulla ei ole koskaan ollut tarvetta tuomita sua. Jos tässä pitäisi jotakuta ihmistä jostakin syyttää, se olisin minä. Jo pidempään musta on tuntunut, että antsaitsisin sen ilman muuta.
Jullen ääni on särkyä. Se tekee niin kipeää, että tunnen kyynelten polttelevan silmäkulmia.
- Älä sano noin, pyydän siltä hiljaa.
Julle ottaa askeleen lähemmäksi ja katsoo mua suoraan silmiin.
- Tiedän, että kadun tätä kohta, mutta mun pää hajoaa, jos en sano suoraan, mitä mä oikein ajattelen...
Se pitää hetken tauon ja jatkaa sitten - Viime kuukausina mä olen kipuillut yhden asian kanssa. Päätin, että pitää vaan kestää, vaikka sydämeen on sattunut niin paljon, etten ole koskaan aiemmin elämässä kokenut sellaista tuskaa. Mä olen yrittänyt olla hyvä veli ja hyvä ystävä. Yrittänyt olla onnellinen toisten puolesta ja toitottaa itselleni, että joskus niitä asioita, joita kaipaa eniten, ei voi saada, mutta pikkuhiljaa mä olen tajunnut, etten pysty suhtautumaan samalla tavalla ja se jos joku tekee mulle ihan hirveän olon. Musta tuntuu, että mä olen niin paha, ettei tämän pahempaa varmaan olekaan. Mä en ois koskaan uskonut, että joudun sanomaan tämän sulle, mutta Lili mä en voi enää nähdä sua. En enää kaiken tämän jälkeen. Se ei olis reilua sua, eikä Matiasta kohtaan.
Lamaannun paikoilleni, kun Julle lopettaa, ja näen sen silmien väreilevän kyynelistä.
Seisomme siinä vain askeleen päässä toisistamme, emmekä kumpikaan kykene sanomaan sanaakaan. Annan katseeni kohdata Jullen katseen, jonka eteen tuntuu kasautuvan kerros kerrokselta muuri. Se yrittää sulkea mut pois, mutta yritän vielä kerran saada siltä vastauksen kysymykseen, joka pyörii mielessäni. 
Mistä asti? kysyn siltä äänettömästi. 
Se räpyttää kerran silmiään ennen kuin antaa muurin hetkeksi kadota.
Alusta. 

maanantai 22. tammikuuta 2024

sinä päivänä

hetkittäin suru käpertyi kerälle
valtasi tarvitsemaansa tilaa
pyysi lupaa olla
lähteäkseen taas pian pois
mutta sen pienen hetken
se salpasi hengityksen
ja sai kyynelkanavat aukeamaan

sinä päivänä
kun suru taas jälleen saapui kutsumatta
ja terapeutti kysyi
mitä sillä hetkellä ajattelin kuolemasta
tajusin
että olin jo alkanut uida
hukkumisen sijaan
enkä pelännyt enää niin paljon elää

keskiviikko 3. tammikuuta 2024

varjele kaikelta pahalta #83

Rauhanyhdistyksen pihassa kiemurtelee jono makkaroiden ja lihapiirakoiden paistopisteelle. Hengittelen kylmää pakkasilmaa ja toivon, että myyjäisiin ei olisi tullut kauheasti tuttuja. En jaksaisi selitellä kenellekään missä Matias on tai vastailla kysymyksiin siitä missä aion viettää tänä vuonna joulua sillä mulla ei ole vastausta kumpaankaan kysymykseen. Olisin jättänyt myyjäisten kassavuoron väliin, jos vain olisin saanut siihen jonkun tilalle. Mutta yllättäen kenellekään muulle ei sopinut juuri kyseinen päivä.
Hetken pelkäsin, että Matias olisi ilmestynyt paikalle ja iltapäivä olisi mennyt kiusallisissa tunnelmissa, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan sakastiin ilmestyi hengästyneen oloinen ja punaposkinen Severi, joka pahoitteli myöhästymistä. Me ei keretty vaihtaa sanaakaan ennen kuin se jo ohjeistettiin jonkun toisen pariksi ottamaan leivoksista maksuja vastaan. Mä sen sijaan päädyin ulos pakkaseen.
Havahdun ajatuksistani, kun päälaelta kaljuuntunut mies pysähtyy eteeni ja ilmoittaa haluavansa kaksi makkaraa ja pillimehun. Näpyttelen maksupäätteelle summan ja ojennan sitä miestä kohti, joka vilauttaa pankkikorttia näyttöä vasten. Sitten ohjaan miehen odottelemaan makkaroiden valmistumista sivummalle. 
Muutama tunti menee hujauksessa, vaikka varpaat ovat olleet jäässä melkein alusta saakka. Palaan sisälle ja kannan maksupäätteen takaisin sakastiin, jossa Severi nojaa rennosti seinää vasten ja juttelee kassaparilleen niitä näitä. Se huomaa mut vasta kun olen jo lähdössä ja vinkkaa odottamaan. Jään seisoskelemaan eteiseen naulakoiden luokse takki päällä ja tunnen miten hermostuneisuus valtaa kehon ja mielen. Pelkään, että se on yksi niistä, jotka ajattelevat mun leikkineen Matiaksen tunteilla, vaikka sisimmässäni tiedän, ettei Severi ole koskaan ollut sellainen. Jo riparilla se pystyi ottamaan ristiriitatilanteissa roolin, jossa se ei valinnut vain toista puolta vaan pyrki pysyttelemään jossakin sellaisessa välimaastossa, että osapuolten oli helppo hyväksyä, että se saattoi olla kumman seurassa tahansa ilman, että se loukkasi sillä kumpaakaan. 
- Sä jäit sitten kuitenkin, se sanoo tullessaan mun viereen takki kainalossaan.
- Tietysti, sanon ja väläytän sille surumielisen hymyn.
- Voidaanko kävellä yhtä matkaa? se kysyy pukiessaan takkia päälleen. 
- Ihan miten vaan.
Severi nappaa ylähyllyltä pipon ja nahkahanskat ja seuraa mun perässä eteisen halki ulko-oville. Kävelemme rinnakkain juuri aurattua tietä ja jätämme rauhdanyhdistyksen etupihalta kuuluvan puheensorinan taaksemme. 
- Matias varmaan kertoi sulle, että mä tiedän mikä homman nimi on, Severi sanoo ja vilkaisee mua ohimennen. 
Huokaisen syvään ennen kuin vastaan. 
- Niin se taisi kertoa. 
Severi ei hetkeen sano sanaakaan vaan kävelee vain eteenpäin ja tuijottelee jonnekin kaukaisuuteen. Annan itselleni luvan hengitellä rauhassa sisään ja ulos, jotta mahanpohjalla puristava tunne ei saisi musta otetta. 
- Mä pyydän jo etukäteen anteeksi, jos en osaa sanoa näitä asioita niin hyvin kuin mitä sä ansaitsisit, se lopulta sanoo ja jatkaa sitten - Oonko mä oikeassa, jos sanon, että sä ajattelet, että me tyyliin vihataan sua tai jotain? 
Pysähdyin kuin ammuttuna ja katson Severiä, joka seisahtuu myös paikoilleen. Tuntuu kuin joku olisi laskenut kiviä täynnä olevan repun mun harteille ja läpsäissyt täydellä voimalla kädellä poskelle.
- Joo, kyllä sä taidat olla, sanon ja yritän nielaista kurkkuun noussutta palaa. 
Severi kallistaa päätään ja potkii höttöistä lunta kengänkärjellään. 
- Lili saanko mä sanoa ihan suoraan mitä mä ajattelen? se kysyy samalla kun kääntää katseensa mua kohti. 
- Siitä vaan. Mä en enää jaksa välittää, sanon ja puristan silmiä kiinni, jotta sinne kihonneet kyyneleet kuivuisivat pois. 
Tiesin, että tämä keskustelu pitäisi käydä jossakin vaiheessa jonkun kanssa, mutta että juuri Severin kanssa, jonka katse tuntuu porautuvan syvälle sieluun asti. 
- Mun mielestä sä olet yksi rohkeimmista ihmisistä, jonka mä tunnen. Sä et ole päässyt sun elämässä koskaan helpoimman kautta ja sen lisäksi sä olet joutunut hyvästelemään ihan liian monta rakasta ihmistä. Mä olen nähnyt vierestä mitä sun ja Matiaksen yhteinen matka on ollut ja minkälaisissa tunnelmissa se on päättynyt, enkä mä voi olla sanomatta, että sen päätöksen tekeminen on varmasti ollut yksi sun elämän vaikeimmista. Mä tiedän, ettei kukaan tee tuollaisia päätöksiä hetkessä, eikä kukaan sellainen ihminen kuin sinä, halua tehdä toisille ihmisille pahaa. Sulla on sydämessä niin paljon rakkautta, että joku toinen tuolla jossakin ansaitsee sen vielä jonain päivänä, vaikka sitä oliskin nyt vaikea edes ajatella. Sä saat muistella lämmöllä mennyttä tai vaikka vihata jokaista hetkeä, mutta mä tiedän, että sä olit myös onnellinen Matiaksen kanssa. Joskus meidän elämässä käy ihmisiä, joilta me voidaan oppia jotain tärkeitä asioita ja joiden kanssa me voidaan kasvaa yhdessä, mutta sen ei silti tarvitse tarkoittaa, etteikö voisi ajan kuluessa tuntea, että nyt on aika jatkaa matkaa erikseen. 
En pysty sanomaan hetkeen sanaakaan sillä kaikki ne asiat, joita kuvittelin Severin sanovan, on todistettu vääriksi. On vain lämpimät kyyneleet, jotka jäätyvät matkalla poskilleni ja sanat, jotka kuihtuvat huulilleni.
Severi kaivelee taskujensa pohjalta nenäliinapaketin, jonka otan kiitollisena vastaan sillä joudun niiskuttamaan joko kyynelten tai pakkasen takia. 
- Pärjäätkö? se kysyy, kun ojennan paketin sille takaisin. 
- Enköhän, vaikka sä taisit juuri sanoillasi osua sellaiseen paikkaan, joka ei kestä hippustakaan rakkautta, sanon sille ja mua alkaa väkisin hymyilyttää.
- Minkä mä sille voin, että olen tällainen herrasmies, se sanoo virnistellen ja saa siinä samassa hetkessä mun kyynärpään kylkeensä.
- Rakkaudesta se hevonenkin potkii.
Käännymme molemmat Severin kanssa ympäri ja näen huppelissa olevan miehen ylittävän katua takanamme. Vilkaisemme toisiamme ja purskahdamme nauruun heti kun mies on kuulomatkan ulkopuolella.
- Vai että rakkaudesta, Severi heittää hymy huulillaan, kun saan viimein taas kunnolla henkeä. 
- Älä vaan jatka, mä sanon ja nauru kuolee sisälläni sillä ajatuksiini on juuri lipunut kuva Matiaksesta, jonka silmistä heijastuu vain loputon suru ja tuska.
- Mä en tule ikinä olemaan okei... mutisen hiljaa, kun jatkamme matkaa lumihiutaleiden alkaessa putoilla päällemme. 
- Voi Lili, usko pois. Kyllä sä vielä tulet olemaan, Severi sanoo ja laskee hetkeksi käden olkapäälleni.