Ilta-aurinko värjää sairaalasängyn oranssin eri sävyihin ja saa kyyneleet polttelemaan silmäkulmia. En tiedä uskallanko mennä peremmälle sillä sydämeni on särkyä jo pelkästä ajatuksesta, että Julius makaa kaikkien niiden peitteiden alla kymmeniin eri piuhoihin kytkettynä. Tummahiuksinen sairaanhoitaja vilkaisee mua ja sen katseessa on jotain sellaista lempeyttä, että se saa mut edes hetkeksi rauhoittumaan. Matias menee edeltä peremmälle huoneeseen. Kuulen, miten sen hengitys tihenee ja askeleet muuttuvat raskaammiksi. Se laskee käden sängyn kaiteelle ja sulkee silmät kuin toivoen, että tämä kaikki olisi vain pahaa unta. En voi lakata toivomasta samaa. Annan Matiakselle aikaa kasata itsensä ennen kuin lähestyn sitä.
Mikään ei voi valmistaa näkyyn, jonka kohtaan pysähtyessäni Matiaksen vasemmalle puolelle. Olen purskahtaa itkuun, mutta jokin painava möykky tukkii kurkun, ettei sieltä kuulu pihahdustakaan. Koko maailma tuntuu pysähtyvän tähän hetkeen. Matiaksen käsiin, jotka ovat hellästi puristaneet Jullen käden sisäänsä. Tyynyllä lepääviin kasvoihin, jotka tuntuvat samaan aikaan niin tutuilta, mutta kuitenkin vierailta.
Löydän itseni ajattelemasta, että kumpa Julle kuulisi meidät ja heräisi, mutta syvällä sisimmässäni tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. Kukaan ei voi luvata varmaksi, että Julle tulee toipumaan. Kukaan ei voi luvata, että Julle enää koskaan näkee meistä ketään.
Matias pyyhkii kyyneleitään paidanhihaan ja siirtyy askeleen taaksepäin, jotta voin hetken ajan olla aivan Jullen vierellä. En kuitenkaan kykene tarttumaan sitä kädestä. Pelkään, että se tuntuisi samalta kuin hyvästelisi jo täältä ajasta lähteneen, enkä halua sellaista muistoa viimeiseksi. En myöskään tiedä, miten kehoni reagoisi. Haluan vain pitää itseni kasassa, jotta Matiasta ei sattuisi vielä enemmän. Tämä ei ole helppoa meistä kummallekaan, mutta en voi ehkä koskaan jakaa rehellisesti mielessä pyöriviä ajatuksiani sen kanssa. Julius on ainoa, joka voisi ymmärtää, ja samaan aikaan ainoa, joka ei ehkä koskaan tule kuulemaan niitä sanoja.
Sairaanhoitaja pitää meihin etäisyyttä, mutta on kuitenkin läsnä kertoakseen, ettemme ole yksin. Meidän ei tarvitse olla. Kysymykset, jotka hetki aiemmin tulivat mieleeni, ovat jo kadonneet. En tiedä haluanko kuulla niihin vastauksia. En tiedä uskallanko kohdata totuutta. Haluanko todella tietää, miten asiat oikeasti ovat. Mitä voi odottaa tässä tilanteessa.
- Julius, tuuthan vielä takaisin?
Kuiskaukseni on niin hiljainen, etten meinaa itsekään saada puheestani selvää. Tiedän vain, etten kykene sanomaan enempää sillä loput sanat kuihtuvat huulilleni. On vain märät juovat poskillani, jotka kertovat, että viimeinenkin kasassa oleva osa minua alkaa hiljalleen särkyä.
🥹❤️❤️
VastaaPoista❤️❤️
PoistaSä kirjoitat niin musertavan kauniisti 💔❤️
VastaaPoistaVoi kiitos Outi! ❤️ Merkitsee paljon!
Poista