maanantai 24. lokakuuta 2022

särkynyt

Vesipisarat ovat jäätyneet kimalteleviksi kiteiksi verkkoaidan ympärille ja tähdet ovat sammuneet yksi toisensa jälkeen. Olen matkalla tuntemattomaan. Kukaan ei ole kertonut, mihin meitä viedään. Minua ja nuita satoja muita miehiä vieressäni, joita kiskotaan voimalla kuorma-autojen lavoille.
Näen joidenkin liukastelevan tiellä, joka on saanut kirkkaan pumpulimaisen kuorrutteen, mutta jonka alla on petollinen musta jää. Hitaimpia tönitään eteenpäin. Kaatuneet saavat mojovan lyönnin kivääristä selkäänsä. Epäröivät ja tottelemattomat kiskotaan sivuun ja käsketään rämpimään metsänreunaan. Kuulen laukaukset korvissani kaikuna ja näen ihmisten kaatuvan kasvot edellä maahan, lumen värjäytyessä pulppuavan punaiseen vereen, vaikka käännän katseeni ajoissa pois.
Ensimmäisillä kerroilla tunsin luhistuvani maahan ja päästin suustani pientä pihinää. Eräs sotilas kuitenkin huomasi sen sillä hän veti minut muista erilleen ja näin hänen silmiensä verestävän vihasta, kun hän lopulta sanoi - Eikö poika ole nähnyt, kun sikoja teurastetaan?
Ja kun pudistin päätäni, hän jatkoi - Nämä miehet kokevat saman kohtalon, elleivät osoita kunnioitusta. Sikoja he ovat. Aivan yhtä lailla.
Sen jälkeen en edes värähtänyt, kun vieressäni oleva neljissä kymmenissä oleva kaljuuntuva mies lähti tästä maailmasta.
Ehkä se tarkoittaa sitä, että mieleni on jo särkynyt. Että sotilaat ovat saaneet revittyä minusta viimeisetkin rippeet ihmisyydestä pois.
Kompuroin yrittäessäni kiivetä kolisevalle lavalle. Jalat eivät meinaa saada tukea ja jäinen pinta luistaa käsien alla. Ja kun viimein huomaan jonkun kurottavan kätensä laidan yli, annan itselleni luvan tarttua siihen.
- Kiitos, kuiskaan miehelle, jonka uniformun etumus on rypyssä ja jonka lakista puuttuu käsin ommeltu merkki.
- Eipä kestä, hän sanoo ja tekee minulle tilaa viereensä.





teksti, jonka löysin sattumalta driven tiedoistoista. kirjoitettu joitakin vuosia sitten. 







perjantai 21. lokakuuta 2022

miehelleni

silloin kun ensi kerran kohtasimme
tähdet eivät vielä tuikkineet meille.
sydämeni oli säröillä ja luulin,
etten enää koskaan uskaltaisi rakastaa.

sinussa oli jotain sellaista herkkyyttä,
joka sai sydämeni vavahtamaan paikoiltaan.
näit minussa jotain,
mitä en ollut itse kyennyt näkemään.

tuli talvi ja lauloin romanssia autossa matkalla mökille.
olin laulanut sitä viimeksi silloin,
kun olimme kohdanneet ensimmäistä kertaa.
ehkä sisimpäni tiesi jo silloin,
etten osaisi enää elää ilman sinua.
että vielä jonain päivänä
olisit koko maailmani.

lauantai 15. lokakuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #72 (Matias) paluu menneisyyteen

Ovi on raollaan käytävään. Käytävään, jonka seinällä aiemmin palaneen lampun kupu on särkynyt, ja jonka seiniä koristavat kehyksissä olevat kuvat kahdesta pellavapäisestä pojasta, joista pidempi ja vanhempi on laskenut kätensä nuoremman olkapäälle. Kuin suojellakseen. Pitääkseen tämän turvassa.
Äänet kimpoilevat pitkin yläkerran seiniä. Isän ääni. Ja Juliuksen.
Isä vaatii saada tietää. Vaatii vastauksia kysymyksiin, joihin veljellä ei ole aikomustakaan vastata.
Julle ei halua tai ei pysty.
Matias on nähnyt sen tämän silmistä.
Ne ovat olleet tummat ja tyhjät.
Tyhjät kuin tiimalasin puolikas hiekan valumisen jälkeen.
Se kaikki oli alkanut jo aikoja sitten. Ensin Julle oli lakannut tulemasta kotiin sovittuina aikoina. Sitten se oli lakannut käymästä lainkaan.
Monien viikkojen jälkeen Matias oli herännyt yöllä siihen, kun viereisen huoneen ikkuna oli ängetty väkisin auki ja veli oli hakenut huoneestaan tavaraa. Kiivennyt hatarat tikkaat yläkertaan, työntänyt reppuun mytyn vaatteita ja palannut samaa reittiä takaisin.
Matias oli alkanut pitää ikkunaa auki öisin. Elätellyt toivoa, että jonain yönä veli palaisisi, eikä enää lähtisi pois.
Ja nyt tämä oli viereisessä huoneessa ja riiteli heidän isänsä kanssa.
Matias työntää ovea hiljaa. Niin hiljaa, ettei siitä kuulu inahdustakaan.
Hänen on pakko mennä väliin. On sietämätöntä kuunnella, miten isä ei ymmärrä lopettaa. Ei ymmärrä, että pahentaa vain omalla toiminnallaan tilannetta.
Juliusta ei voi pelastaa. Sen Matias on tajunnut jo päiviä sitten.
Se sattuu syvälle sisimpään. Saa vedet kihoamaan silmiin. Pistää kropan vääntymään mutkalle ja oksennuksen nousemaan kurkkuun.
Julius on kadonnut heiltä muilta. Kadottanut lisäksi itsensä itseltään.
Matias tietää, ettei Julius ole paha. Ei sisimmältään. Mutta se ei helpota hänen tuskaansa, eikä tuo Juliusta heille takaisin.
Julius on saanut sairauden. Sairauden, joka vie tämän hautaan, ellei tämä tajua itse ajoissa lopettaa.
Matias vääntää isän käden irti Juliuksen kaulalta. Pitää tästä kiinni niin kauan, että veli kohottaa katseensa hänen silmiinsä ja katoaa sitten ikkunasta yhä pimenevään yöhön.
Sitten hän päästää irti.
Kyyneleet sumentavat hänen silmiään niin kauan kunnes isän vyöstä jääneet jäljet punertavat jälleen selässä ja kipu saa hänet lysähtämään polvilleen lankkulattialle.
- Pojat eivät itke, ovat viimeiset sanat, jotka hän kuulee isänsä sanovan. Sitten maailma pimenee hänen silmissään.