torstai 27. helmikuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #4

Saderintama on häilynyt kotimme yllä jo monta viikkoa peräkkäin. Isää se on raivostuttanut suuresti sillä nurmikko kasvaa rehottaa, eikä sitä pysty leikkaamaan. Lisäksi pihan perällä olevat pionit ovat alkaneet rönsyilemään suuren vesimassan voimasta. Mutta jostain syystä sade on tarjonnut minulle sinä kesänä ainoan lohdun, ja olen siksi monet kerrat istunut ulkorappusilla vain katselemassa, miten hiekkatien kuopat ovat täyttyneet vedellä ja miten vesipisarat ovat valuneet pitkin terassin suuria lasi-ikkunoita pitkin. Olemme alkaneet isän kanssa vältellä puhumasta tietyistä aihepiireistä, jotka liippaavat liian läheltä äitiä ja äidin kuolemaa. Viikonloppuna siitä tulee kuluneeksi jälleen yks vuosi lisää ja silti kipu on läsnä yhä edelleen.

Herään silmiä kirvelevään kirkkauteen ja kuulen puhelimen vetelevän viimeisiä säveliä kuutamosonaatista yöpöydälläni. Kurkottelen sitä kohti ja mietin, kuka hullu soittaa tähän aikaan aamusta, ennen kuin tajuan, että olen ollut juuri päiväunilla ja kello näyttää kuutta päivällä.
    Numero on outo, mutta vastaan siihen silti.
    - Lili Juola.
    - Nurmen Matias tässä soittelee.
    Tunnen läikähdyksen sydämessäni, kun kuulen hänen äänensä ensimmäistä kertaa sateisen kesän jälkeen.
    - Mistä sä mun numeron oot saanut? kysyn.
    - Julle lainas sun puhelinta, kun pyysi mua sille kuskiksi. Tallensin sen ihan kaiken varalta.
    - Ja päätit sitten soittaa? yritän pitää kiinnostuksen pois äänestäni kysyessäni sitä. En halua vaikuttaa liian innokkaalta.
    - Oli mulla ihan asiaakin, Matias sanoo ja kuulen hymyn sen äänessä.
    - Mitähän se asia koskee?
    - Tarvisin vähän jeesiä. Ollaan suunniteltu pitkään vaellusreissua Lappiin ja meitä oli lähdössä sinne kaks teltallista. Minä, Kallion Severi, Heiskasen Maiju ja Lohen Aada. Severin sä varmaan muistatkin riparilta. No Maiju joutu perumaan, kun se mursi jalan, eikä se oo pitkään aikaan siinä kunnossa, että pystyis tuommoselle reissulle lähtemään. Ois mukava, jos Aadalla ois joku naispuolinen kaveri ja mulla tuli mieleen sinä. Muistelin, että tykkäsit ainakin sillon nuorempana vaeltaa.
    Hetken hiljaisuus.
    Yritän kuumeisesti pähkäillä, minkä tekosyyn keksisin, ettei minun tarvitsisi lupautua.
Mielikuva Severistä on hatara. Oli se hengaillut jonkin verran mun ja Matiaksen kanssa samassa porukassa. Ihan hyvä tyyppi kai se oli ollut. Ja no Aadahan olisi mulle ihan tuntematon tyyppi. Ja että vielä samaan telttaan nukkumaan. Toisaalta mietin, että mitä menetettävääkään mulla olisi.
    - Lähtö ois tän kuun viimeinen viikonloppu, Matias sanoo kuin lukien ajatukseni. Olen juuri ollut kysymässä sitä.
    - No ei tuu ainakaan kiire, heitän puoliksi läpällä.
    - Siks ollaankin vähän pulassa. Vaikee saada ketään lähtemään näin nopeella aikataululla. Et millään pääsis? Matias melkein anelee.
    - Jos lupaan lähtä niin tarjoatko mulle ikimuistoisen reissun, jota mun ei tarvitse katua kertaakaan? kysyn.
    - En mä mitään voi luvata, mutta siitä tulee varmasti mukavaa.
    - Lupaatko?
    - Okei. Okei. Lupaan kautta kiven ja kannon. Mutta älä silti mottaa mua naamaan, vaikket näkiskään karhua lähietäisyydeltä tai kuulis ensimmäistä kertaa elämässä jonkun harvinaisen linnun laulua.
    Olen ihan varma, että Matias virnistelee puhelimen toisessa päässä.
    - Ei mulla oo ihan noin korkeat odotukset. Että turha stressata.
    Kuulen sen muka huokaavan helpotuksesta.
    - Täähän menee paremmin ku mä osasin odottaa. Laittelen sulle viestillä kaikki tarpeelliset infot ja palataan myöhemmin asiaan. Soittele, jos tulee jotain kysyttävää.
    - Juu. Palataan.
    Painan puhelun kiinni ja mietin, mikä ihme on saanut mut suostumaan. Ehkä se on Matiaksen hyväntuulinen ääni tai kaipaus siitä, että joku välittäisi edes hetken. 

tiistai 18. helmikuuta 2020

i k i n ä

Ikkunasta avautuu postikorttimaisema,
jossa lumihiutaleet leijailevat glitterinä maahan.
Haaveilen takkatulesta ja kupista kuumaa kaakaota.
Ja sinusta pitämässä kiinni minusta,
kun olen vaarassa hukkua oman mieleni demoneihin.

Olen niin väsynyt valintoihin, jotka päättyvät joka ikinen kerta umpikujiin.
Väsynyt siihen, etten kykene vuodattamaan kyyneliä,
vaikka sisälläni itken valtameriä.
Olen väsynyt kertomaan valheita ihmisille,
jotka kysyvät kuulumisiani,
sekä väsynyt olemaan meistä se,
joka ei
i k i n ä
tiedä.

perjantai 14. helmikuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #3

Ajovalot leikkaavat pimeää moottoritietä ja huomaan miettiväni, että kaikkialla on harvinaisen hiljaista ja tyhjää. Jopa Matiaksen autossa, sillä Julle on juuri hetki sitten lakannut kuorsaamasta, emmekä ole Matiaksen kanssa sanoneet sanaakaan viimeisten kymmenen kilometrin aikana.
    - Haittaako, jos laitan levyn soimaan? Matias kysyy ja vilkaisee mua pikaisesti.
    - Sun autohan tämä on, vastaan ja heitän hänelle hymyn perään.
    Se kaivaa hansikaslokerosta kuluneen CD-kotelon.
    Levy on tuttu.
    Olohuoneen lipaston laatikosta löytyy identtinen kopio, ellei isä ole nakannut sitä menemään, sillä viimeisin muistikuvani levystä on taustalla oleva rätinä ja kiihtynyt tempo, joka vääristää laulajan äänen.
    Eikä mun tarvitse kysyä Matiakselta, mikä se on miehiään. Tiedän sen kysymättäkin.
    Mun kotini taivaassa ihana on ja sinne mun mieleni palaa. Kun maan päällä eloni rauhaton on, niin taivaaseen mieleni halaa. Ah, sielläpä suruni loppunsa saa, ja huoleni iäksi myös katoaa, kun uskossa matkani päätän.
    - Sä et taida enää olla uskomassa? Kuulen Matiaksen kysyvän hiljaa.
    Pudistan päätäni.
    Jostain syystä tunnen mielialani laskevan voimakkaasti alaspäin. Pistän sen kuitenkin mielessäni väsymyksen piikkiin.
    - Saanko mä kysyä, että mitä sun elämässä tapahtu sen riparikesän jälkeen? se sanoo ja jatkaa sitten - Kun susta ei enää kuulunut sen jälkeen mitään, eikä kukaan nähnyt sua missään.
    Nieleskelen kurkkuun noussutta palaa, ja tunnen, miten kyyneleet kohoavat silmiini.
    Yritän saada kiihtyneen hengityksen tasaantumaan hiljalleen.
    - Mun äiti kuoli heinäkuun lopussa.
    Äänessäni ei ole lainkaan voimaa.
    Matiaksen käsi, joka on kääntämässä volyymia hiljemmalle, jähmettyy kesken liikkeen.
    - Mä en tosiaankaan tiennyt, se sanoo lopulta.
    - En mä usko, et kukaan tiesi.
    Matiaksen katseessa on sitä samaa surua, jonka olen kohdannut niin monta kertaa ihmisten kasvoilta. Mutta jotenkin tällä kertaa se tuntuu todemmalta.
    - Miten sä olet jaksanut?
    Se taitaa todella välittää.
    - Vaihtelevasti. Aika pitkään meni pelkkää alamäkeä. Mikään ei oikeastaan tuntunut miltään. Kai mulla oli jotain masennustakin. Isä koitti saada mua menemään lääkärille, mutta en suostunut. Tää vuosi on sitten ollut vähän helpompi. Oon jotenkin osannut päästää siitä surusta edes vähän irti.
    - Mun mummi aina sanoo, että suru on koko elämän läsnä, mutta ajan kuluessa se on häilyvämpää ja se jää taustalle. Sen molemmat vanhemmat kuoli, kun se oli vasta jotain kahdeksan.
    - Niin mä ainakin yritän ajatella, että tää helpottaa vielä. Ei sitä varmaan selviäis, jos ei ois toivoa paremmasta huomisesta.
    Tutut rakennukset vilahtelevat ohi. Matias hiljentää vauhtia ja pysäyttää auton lopulta punaisen tiilirakennuksen eteen.
    Koti.
    Isä on jättänyt terassille valon.
    Ja sydämeni melkein puristuu kasaan siitä pienestä teosta, josta tiedän, että se odottaa mua kotiin.
    - Kiitos kyydistä, huikkaan, kun nousen seisomaan ja olen painamassa ovea kiinni.
    - Lili?
    - Niin?
    - Pärjäile, Matias sanoo ja näen sen tarkoittavan sitä todella.
    - Yritän.
    Hymyilen sille ja annan itselleni luvan toivoa, ettei se ole viimeinen kerta, kun tapaamme.

lauantai 8. helmikuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #2

Neon väriset kirjaimet välkkyvät kadun molemmin puolin. Seuraan ikkunalasia pitkin valuvia pisaroita ja niiden takana vaeltelevia ihmisiä, jotka etsivät tietään kotiin. Siemailen liian kirpeältä maistuvaa juomaani ja pähkäilen, miten oikeastaan edes päädyin tulemaan tänne juuri tänään.
    Nuorempana kokeilin kaikkea. Ei ollut estoja, eikä rajoja. Vain valtava palo olla jotain, mitä ei ollut ennen voinut olla. Se kaikki päättyi kuitenkin melko nopeasti. Ei huvittanut herätä aamulla tunteeseen, ettei muistanut viimeisistä kymmenestä tunnista mitään. 
    Havahdun siihen, kun joku tuntematon tummiin pukeutunut mies lähestyy minua. Se istahtaa vastapäätä olevalle nojatuolille ja näyttää siltä, että saattaa hyvinkin sammua siihen. Sen silmät kuitenkin päätyvät tuijottamaan minua rävähtämättä ja hetken olen jo ajatuksissani tekemässä lähtöä. 
    - Voishitko mitenkään shoittaa mun veljelle? Loppu puhelimeshta akku.
    En kehtaa kieltäytyä. Ei kai avuliaisuudesta mitään haittaakaan voi olla. 
    Puhelin tuuttaa hetken aikaa ennen kuin sieltä vastataan. 
    - Leivon Matias puhelimessa. 
    - Julle thässä shoittelee. Voishitko käydä hakemasha kotiin. 
    - Soitat sitten jonkun tutun puhelimesta vai? 
    - Shammu puhelin. Tuletko vai pitääkö she kävellä? 
    - Tulossa. 
    Puhelu katkaistaan ja otan vastaan kiitokset, joille ei tunnu näkyvän loppua. 
    Viihdytän vieruskaveriani siihen asti, että sen pää rojahtaa vasten käsinojaa ja se painuu parempien unten maille. 
    Jostain syystä minun käy sitä tyyppiä sääliksi. 
    - Siinähän sä olet. 
    Käännyn vilkaisemaan tulijaa. Tummat siististi leikatut hiukset. Eläväisen näköiset silmät, jotka sattuvat juuri sillä hetkellä katsomaan minuun. 
    - Lili? 
    Äänessä on jotain niin tuttua. 
    Sydämeni taitaa tunnistaa sen myös, sillä se jättää yhden lyönnin välistä. 
    - Matias? 
    Se ojentaa kätensä ja tartun siihen. Ja tuntuu kuin en olisi silloin vuosia sitten päästänytkään siitä irti. 
    En löydä sanoja, eikä sekään kykene muuhun kuin vetämään jakkaran veljensä viereen ja katselemaan tätä, toisen vedellessä sikeitä. 
    - Luulin, etten enää ikinä näkisi sinua, Matias lopulta sanoo. 
    - Ja mä kun kuvittelin, ettet olisikaan halunnut nähdä, sanon hiljaa. 
    - En ehkä ensimmäisenä ajatellut näkeväni sua täällä. 
    Matiaksen katseessa viipyy suru. Se sama, jonka löydän aina uudelleen ja uudelleen isän kasvoilta. Ja jostain kumman syystä olen jälleen kerran pahoillani siitä. 
    - Mun pitää lähteä viemään Julle kotiin. Voin heittää sut samalla himaan, jos kaipaat kyytiä. 
    Nyökkään ja pudistelen päätäni, ja näytän varmaan harvinaisen typerältä juuri kyseisellä hetkellä, sillä en tiedä, pitäisikö kutsu ottaa vastaan vaiko ei. 
    - Eli joo? Matias kysyy ja heittää lopuksi hymyn perään. 
    - Kyllä kiitos, saan vastattua ja yritän hymyillä hänelle takaisin. 

Minä ja pari muuta tyyppiä autamme Matiasta saamaan Jullen auton kyytiin. Matias köyttää hänet turvavöihin takapenkille ja sanoo, että pelkääjänpaikka on varattu mulle. 
    Tarkkailen Matiasta sen ohjatessa auton sujuvasti liikenteen sekaan ja yritän löytää kohtia sen ulkonäössä, jotka ovat muuttuneet sitten viime tapaamisen. 
    - Siitä on jo aikaa, Matias sanoo ikäänkuin lukien ajatukseni. 
    - Neljä vuotta. 
    Se kääntyy katsomaan mua. Väistän sen katsetta ja päädyn tuijottelemaan maisemia, joissa ei paljoa ole nähtävää. 
    - Aika kuluu ihan huomaamattomasti. Vastahan sitä täysi-ikäistyi ja sai ajokortin. Ja rippikoulu. Siitäkin tulee ensi kesänä kuluneeksi kuusi vuotta. 
    - Toisinaan ikävöin niitä aikoja, huomaan sanovani. 
    - Silloin osasi jotenkin luottaa tulevaan. Mielessä oli selkeä kuva siitä, että kaikki kyllä järjestyy. Mutta nyt on sitten nähnyt senkin puolen, kun ei järjestykään. Toisinaan pitää kompuroida ja kaatua, että voi päästä eteenpäin elämässä. Tai menettää jotain, jotta voi ymmärtää sen arvon. 
    Uskallan melkein väittää, että näen sillä hetkellä Matiaksen silmiin kohonneen kyyneleitä. Ja miten paljon haluaisinkaan sanoa, että mä niin tiedän sen tunteen. Tiedän, miltä tuntuu menettää jotain. Jotain, mikä niin pitkään piti kiinni elämässä. 

torstai 6. helmikuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #1

Näen surun isän katseessa, kun pudistan päätäni ja painan oven hiljaa perässäni kiinni. Se tulee joka sunnuntai. Se ei vaadi, eikä pyydä. Mutta joka kerta se kysyy ja kuulen toivon isän äänessä. Ja mun tekisi mieli sanoa, miten pahoillani olen, että aiheutan pettymyksen omistamatta jotain, mitä kannoin niin pitkään sydämessäni. 
    - Synti asuu meissä, oli Jukka-setäni joskus lapsuudessani sanonut. 
    - Ai asuuko se meidän talossa? olin kysynyt. 
    Isä oli ottanut minut syliinsä ja heijannut. Lohduttanut, että siitä meidän ei tarvitse huolehtia. Taivaan Isä pitää kyllä omistaan huolen. 
    Ja sen jälkeen olin toisinaan rukoillut, että Hän pitäisi minustakin huolen ja varjelisi kaikelta pahalta. 
    Kuulen auton peruuttavan pois pihasta, jolloin tiedän isän lähteneen ilman minua. Taas. Enkä tällä kertaa osaa edes iloita siitä. Sisälleni kerääntynyt paha olo on voimistunut viimeisten kuukausien aikana. Ja vaikka yritän paeta sitä Spotifyn soittolistoihin ja Netflixin suosituimpien sarjojen pariin, sekään ei helpota. Lopulta käperryn keräksi keskelle suurta parisänkyä ja suljen silmäni. 

Jono kiemurtelee edessäni kohti valkokankaista telttaa. Sen yläreunaan on kiinnitetty kyltti, jota tavaan huomaamattani ääneen. 
   - Saanhan Mummi sitten jäätelön?
   Mummi hymyilee lohduttavasti ja toteaa, että tietysti jokainen ahkera jäätelönmyyjä on ansainnut jäätelönsä. 
    Seison nuorisoporukan keskellä juhlaportin läheisyydessä. Joka puolella on tuttuja kasvoja ja tervehdin kaikkia kädestä pitäen. 
    - Lili, suakin näkee. 
    Pyörähdän ympäri ja tartun ojennettuun käteen. 
    - Samat sanat voisin sanoa sullekin. 
    Matias hymyilee, eikä päästä heti kädestäni irti. Ihoni kihelmöi kosketuksesta ja huomaan katselevani hänen suuntaansa useammin kuin kerran hänen jatkaessaan kierrostaan ihmisten seassa.   
    Heinänkorret ovat paljaat. Routa on saavuttanut syksyisen maiseman ja tuonut mukanaan viestin tulevasta talvesta. Tallaan polkua, jonka varrelle on jäänyt yksittäisiä muistoja kesästä. Pieniä hakkeen palasia. Nieleskelen tunteelle, joka tulee katsellessani riisuttua peltoaukiota, joka heinäkuisen auringon valossa kantoi tuhansien ihmisten askeleet. Mutta nyt se on vain hauraasti punottu säie mielessäni niiden muiden säikeiden seassa. 

mutta iho muistaa ikuisuuden

Sinusta ja minusta ei tullut meitä.
Ei tälläkään kertaa.
On vain rikottuja lupauksia.
Ja haaveita tulevaisuudesta, joille emme pysty rakentamaan pohjaa.

Herään yöllä kaipaukseen kosketuksestasi.
Mieleni yrittää unohtaa sinut, mutta iho muistaa ikuisuuden.
Muistaa jokaisen sormella piirretyn uurteen.
Ja lämmön, jonka kätesi jättivät jälkeesi.

Sinun sanasi kertomassa rakkaudesta.
Huulesi kääntymässä hymyyn.
Silmäsi kohtaamassa omani.
Ja sama kelautuu edessäni yhä uudelleen ja uudelleen.
Enkä silti kykene repimään vartaloani hereille.

Kipu seuraa jokaista askelta.
Se painautuu syvälle sydämeni pohjaan.
Pistää rintani vihlomaan aina kuvitellessani nähneeni sinusta edes vilauksen.
Eikä minulla ole voimia lakata uskomasta onnellisiin loppuihin.