My day

08:00 heräsin ja kävin suihkussa. Puin kiireessä vaatteet ja söin aamupalan kämpillä. Ruisleivän päälle tomaattia ja juustoa, sitten vaan mikroon.

09:00 Aamunavaus auditoriossa.

9:30 Säädettiin viestintäluokassa videoprojektin kanssa, ja yritettiin sopia jotain järkeviä juttuja.

10:00 Kuvaukset pääsi alkamaan ja olin äänittäjänä niissä.

13:00 Kävin ulkona kuvailemassa yhen opistolaisen kalansilmä-objektiivilla. Toiset teki ulkona lumiveistoksia.

14:30 Kahville. Siellä oli tuoretta pullaa. Nami.

15:07 Pikku breikin aika. Oli pakko käyä kämpillä päänsäryn takia. Otin vähän lisää videota opistolaisille tulevaa videota varten.

17:10 Lounaalle mars.

17:49 Lounas on nyt syöty ja atk-luokassa kirjoittelemassa tätä blogia.

Tänään on ollu rankka päivä, mutta onneksi huomenna tää projekti on jo ohi.

Happy feeling

Mulla oli pari päivää sitten lettikiharat, ja käytiin sitten kuvailemassa huonekaverin kanssa ulkona, ku oli niin kiva ilma. Otettiin sitten vielä sisällä muutama kuva, kun näytti sen verran kivalta.

Oon väsynyt. Väsynyt siihen, ettei yöllä taaskaan saa unta. Että opiskelu on niin yksipuolista ja tylsää. Ainakin suurimmaksi osaksi. Mä kuvittelin niin paljon erilaisempaa. Valokuvaamista, videokuvaamista, editoimista ja niin edelleen, mutta eipä paljoa oo painanu mun haaveet ja odotukset. Ehkä opiston ois syytä päivitellä omia sivujaan, ettei kovin moni muu myös joudu harhaan.

Mutta oon myös onnellinen. Uusista ystävistä, kokemuksista, yhteishengen parantumisesta, abeista, jotka kävi ilahuttaa meitä opistolla heittelemällä meille karkkeja, ja mun ja parin muun tyypin suunnitelmasta kiertää kaikki kämpät silleen kunnolla. (Muutamassa ollaan jo käyty.) Oon myös onnellinen siitä, että osa konduktööreistä osaa olla tosi rentoja, ja auttaa hädän hetkellä. Mulla oli kolme minuuttia ostaa junalippu, ja juosta junalle. Kerkesin, mutta junassa tajusin, ettei mun junalippu ollutkaan siihen junaan. Ihana konduktööri pelasti mut, ja päästi mut sillä lipulla.

Tää päivä meni matkustaessa, ja shoppaillessa. Kotiutin pari rentoa paitaa, ja korun. Ne tulee varmaan näkymään vielä jossain vaiheessa täällä. Sain myös tällä viime viikolla paidan valmiiksi, joka on tuossa alapuolella olevassa kuvassa.

Mistä te ootte onnellisia?

Friendship

Käytävä on tyhjä.
Luokista ja aulasta kuuluu naurua.
Iltapalaan on enää muutama minuutti aikaa.
Rannekellon viisari tikittää hitaasti eteenpäin.
Ihan kuin se tietäisi, että pian on pakko mennä muiden luokse.
Paha olo jyystää sisintä. Sydän lyö liian lujaa.
Jalat ovat koukussa. Selkä nojaa tiiliseinää vasten.
Kädet painuvat polviin kiinni.

Nauru kuuluu kuin usvan läpi.
Onnellisuus, jota ei itse omista.
Ilo, jonka haluaisi löytää takaisin.

Ovi käy.
Askelia.
Ihmisiä menee ohi, mutta kukaan ei huomaa.
Valkoiset ja harmaat laatat alkavat jo kyllästyttää.
Katsetta ei vaan voi nostaa.

Askelten ääni vaimenee. Jalat näkyvät suoraan edessä.
Nostan pääni. Tuijotan epäuskoisena edessäni seisovaa ihmistä.
Sinä.
En olisi uskonut.
Nojaat seinään, ja kysyt lopulta.
-Mikä sulla on?

Mutta kun en tiedä itsekään.
Sitäkö se on, että ahdistaa haahuilla porukasta toiseen.
Ahdistaa, kun ei tiedä kuuluuko mihinkään.
Kun ei tiedä, onko kaikille vain näkymätön. Sivusta seuraaja.

-Mee nukkumaan, ja mieti sitä sitte huomenna.
Sen lauseen turvin nousen, ja liityn iltapalajonoon.
Se on parhain elämän ohje, jonka olen saanut pitkiin aikoihin.

Kiitos ystävänpäiväntoivotuksesta. Kiitos tikkarista. Kiitos välittämisestä.
Niillä jaksan ainakin huomiseen.

onnen apiloita

Mä en jaksanut ajatella. Mutta oli pakko. Yö meni taas valvoessa. Ajattelin montaa asiaa yhtä aikaa. Yritin keksiä kysymyksiin järkeviä vastauksia. Selittää itselleni, miksi joidenkin asioiden piti mennä juuri niin, mutta mä en päässyt siinä pitkälle. En keksinyt järkeviä vastauksia. En tiennyt mistään mitään. Suttasin valkoisen paperin mustalla hiilellä. Hieroin sitä sitten käsiini ja kasvoihin. Mun mieli oli ihan yhtä musta. Musta. Musta. Musta. Oliko se ees koskaan ollut mitään muuta.

Muistin kesän. Vihreän ruohon, ja apilat. Neliapilat kuulemma tuotti onnea. Niitä me sitten etsittiin, ja löydettiinki. Piti kuulemma pureskella ne lehdet siitä. Ei mulla kyllä ollu yhtään onnekkaampi olo sen jälkeen, mutta onnellisempi. Olin onnellinen niistä kaikista ystävistä, joita sain kesän aikana. Olin onnellinen valosta, ja siitä kaikesta väriloistosta. Onnellinen itsestäni. Siitä, että oli vain niin helppoa olla. Olin oma itseni. Nauroin, ja hymyilin paljon. Puhuin niin paljon, etteivät muut saaneet suun vuoroa, mutta ei se niitä kovin paljoa näyttänyt haittaavan.

Olin kuivattanut yhden neliapilan. Löysin sen päiväkirjan välistä tummuneena. Pidin sitä kädessäni ja heitin sen sitten lattialle. Olkoot siellä siivouspäivään asti. Se hippunenkin onnellisuutta, joka oli jäänyt kesästä, tuntui liukuvan otteestani jonnekin karkuteille. En enää edes jaksanut yrittää pitää siitä kiinni.

Laitoin palasia palapeliin. Penkki narahti, ja joku istui viereen. Kysyi hiljaa kuulumisia. Olin niin onnellinen siitä hetkestä, että palattuani huoneeseeni, nostin onnen apilan, ja taitoin sen takaisin päiväkirjan sivujen väliin. Ehkä se tuottaisi vielä lisää onnea.

Mullikko vaihtu Kynälään

Siitä on jo aikaa, kun pakkasin kaikki kamat ja vein ne Kynälään. Jälkeenpäin oon ajatellut, että oon tosi onnekas, ku oon saanut olla molemmissa kämpissä. Oon oppinu niin paljon. Suhtautumista erilaisuuteen, erilaisiin persooniin ja ihmisiin. Oon oppinut joustamaan siinä, ettei aina tarvi olla kämppä niin tip top kunnossa. Joskus saa olla vähän sotkuaki.

Kuvat on Mullikon keittiöstä. Siellä tuli oltua tosi paljon alkusyksystä. Se tuntuu vieläkin kodilta, vaikken siellä ollutkaan käynyt varmaan kolmeen kuukauteen ennen tätä päivää. Tuli koko ajan vain muistoja mieleen. Pieniä hetkiä, jotka teki mut sillon vaan niin onnelliseksi. Voi ku sitä onnellisuutta ois jaksanu sillon jakaa muillekin.

Jos joku ois joululomalla kysyny multa mielipidettä opistosta, en ois varmaan sanonu yhtäkään positiivista asiaa. Loppusyksy meni vaan niin jossain pohjamudissa. Oli tosi usein paha olla. Monet ihmiset ja asiat ahisti. Mikään ei tuntunut omalta porukalta. Missään ei ollut hyvä olla.

Loma oli ja meni. Palasin opistolle, ja olin päättänyt, että keväästä tulee parempi, kuin syksystä, että en anna pahan olon johtua ainakaan itsestä, ja omista valinnoista. Oon ymmärtänyt vihdoin, mitä asioita opistossa oppii, ja minkä takia tänne kannatti tulla. Vaikka vieläkin on negatiivista sanottavaa, niin en anna sen liikaa vaikuttaa positiivisiin asioihin.

On hyvä olla täällä.

Vaikka

Eteisen lattia oli märkä. Hyllyltä löytyivät tutut reinot. Hieman kulahtaneet, mutta ne oli helppo vetää jalkaan.Takki oli opiston toisessa päässä. Sitä ei jaksanut lähteä hakemaan.

      Ulko-ovi kävi. Porukkaa puski sisään. Jasmin väisti ja meni sitten samalla oven avaisulla ulos. Lumihiutaleet olivat suuria ja pehmeitä. Ne jäivät hetkeksi koristamaan hiuksia, ennen kuin sulivat pois. Heini tuli vastaan. Sillä oli mustat talvikengät. Korkoa oli reilusti. Hiukset rennosti heitetty edestä taaksepäin. Naama näytti tällätyltä. Jasmin huomasi laskeneensa katseensa automaattisesti. Joku arvoasteikko vain oli elämässä. Ei hän tiennyt noudattivatko muut sitä, mutta Jasminin oli pakko. Möykky tuntui painavan taas jossain sisimmässä. Hän ei pystyisi koskaan olemaan tuon ihmisen arvoinen. Kuka muka haluaisi olla hänen ystävänsä.

Jasmin avasi oven, josta pääsi erääseen poikien kämppään.

     -Saako tulla kylään?

Vastaus oli myöntävä. Hän jätti kengät eteiseen. Istui sitten jakkaralle pöydän ääreen ja katseli ympärilleen. Siitä oli pitkä aika, kun hän oli viimeksi käynyt täällä. Liian pitkä. Hän ei kuulunut enää tähän porukkaan, jos edes oli koskaan ollutkaan osa sitä. Ei, vaikka kuinka olisi halunnut olla. Vaikka ne ihmiset siinä pöydän ympärillä olisivat olleet kuinka ystävällisiä. Vaikka elämässä olisi ollut kaikki asiat hyvin. Vaikka.

Elämänkaari-viikko

Ensin oli lapsuus, nuoruus, aikuisuus, vanhuus, ja lopulta kuolema. Lapsuuspäivänä opistolaiset luki kirjoittamiaan lapsuusmuistoja, ja näytti kuvia, missä ne oli pienenä. Sitten salissa oli hyppynarun hyppimistä, kapteeni käskee, twistiä, ja rump rump rellaa. Tehtiin ryhmissä maskotit, ja keksittiin niistä tarina.

Nuoruuspäivänä keskusteltiin kysymyksistä, jotka askarruttaa nuoria. Aiheena oli esimmasennus, kiusaaminen, seurustelu, seksuaalisuus yms. Tehtiin ryhmissä synttärikakut ja pidettiin yhelle opistolaiselle koko opiston voimin synttärit.

Eilen opettajat kerto niitten omia kokemuksia seurustelusta, avioliitosta, perhe-elämästä ja sinkkuudesta. Opistolla kävi vanhuksia vierailulla, ja ne vastas meidän kysymyksiin. Meidän ryhmä sai kuulla kokemuksia sodasta, pakolaisuudesta ruotsista, lapsuudesta, metsätöistä ja paljon muusta. Illalla yks opistolainen kertoi isovanhempien merkityksestä, toinen kertoi läheisen kuolemasta, ja sitten muutkin saivat kertoa omia kokemuksia siitä, miten on kohdannut elämässään kuoleman.

Tää viikko oli erityinen. Yhteishenki parani, ja oli ihanan helppo olla oma itsensä. Pysty juttelemaan sellasille ihmisille, joille ei ollut koskaan sanonut sanaakaan. Juteltiin iltaisin syvällisiä, ja istuttiin auditorion penkeillä niin paljon, että joka paikka on kipeenä. En ois kyllä jättänyt mistään hinnasta tuota viikkoa väliin. Mun kämppis sanoikin, että jokaisen ihmisen pitäis tulla elämänkaari-viikon takia opistoon, ja oon aika varma, että se on yks huikeimmista kokemuksista opistossa.

Viikko avarsi tosi paljon, ja oppi niin paljon kaikenlaista. Sain myös vastauksia kysymyksiin, joita oon joskus miettinyt. Tutustuin uusiin ihmisiin, ja puolituttuihin paremmin. Kämppiksistä on tullut tosi tärkeitä, ja en haluais enää todellakaan vaihtaa ketään niistä pois.

Tässä viikossa oli jotain negatiivisiakin puolia, mutta positiiviset asiat voittaa ne kyllä sata-nolla. Näillä tiedoilla, taidolla, ja kokemuksilla oon valmis kohtaamaan opistolaiset taas maanantaina. Nyt nautin tästä vapaa viikonlopusta.