varjele kaikelta pahalta #61

Vihertävä peltoaukio jatkuu loputtomiin. Kuin olisi hetkeksi astunut kaupungin sykkeestä ja valojen väriloistosta satukirjan sivuille. Ehkä viereisen metsän reunassa sammaloituvassa mökissä on joskus ollut elämää, mutta juuri nyt, kurkiauran kohotessa taivaalle ja suurien siipien halkoessa ilmaa, metsä henkäilee sen ränsistyneiden ikkunalautojen raoista.

Kaikkialla on niin kaunista, että sattuu. Sattuu mieleen ja sydämeen. 

Ja huomaan huokaisevani, että olisipa Matias täällä. 

Tiedän, että se virnuilisi mulle, kun hehkuttaisin sille pumpulimaisia pilviä, jotka ovat kerääntyneet länteen. Että se nipistäisi mua käsivarresta, kun kysyisin - onko tää kaikki totta. 

Ja musta tuntuu hullulta, että mä olen nyt täällä jeerassa ihan yksin, eikä mulla ole hajuakaan, missä se menee tai mitä se tekee nykyään. 

Siitä on kohta puoli vuotta, kun olen nähnyt sen viimeksi. 

Puoli vuotta. 

Kokonaiset kuusi kuukautta. Kuusi kuukautta ilman sitä pitämässä mua kädestä kiinni tai halaamassa, kun musta tuntuu, että koko maailma hajoaa mun edessä.

- Miten voin koskaan enää olla ehjä, olin kysynyt Jullelta, kun olimme puhuneet puhelimessa viikko sitten. 

- Lili, en mä usko, että kukaan voi koskaan olla tuollaisten kokemusten jälkeen täysin ehjä. Jokainen kokemus, joka on repinyt sydäntä auki, jättää jälkiä. Tärkeintä on se, että ymmärtää sen eron. Eron selviämisen ja elossa pysymisen välillä. Toisinaan riittää se, että kykenee elämään päivän, eikä tarvitse jaksaa muuta. Mutta kun pystyy aistimaan muutoksen ja ymmärtää, että tilanteet elävät koko ajan, on selviytyjä. Jokainen päivä voi muuttaa kaiken. Niin hyvällä kuin huonolla tavalla. Ja mä luulen tai oikeastaan tiedän, että sä selviät. Muista, että taivaan Isä pitää susta huolen, vaikka kaikki muu sun ympärillä tuntuis hajoavan. 

- Mutta kun mä en tiedä.. Julle, mä en tiedä, voiko meistä enää tulla mitään...

- Kyllä sä tiedät. Jos sä kuuntelisit edes hetken sun sydäntä, sä kyllä saisit vastauksen.

Ja siinä seisoessani, keskellä huojuvaa heinikkoa, jonka latvat kurottelevat kohti auringon valoa, en tiedä, mitä se sellainen on tarkoittavinaan. Miten osata kuunnella sydäntä, joka on niin pitkään antanut ristiriitaisia viestejä.

Kunpa sä Matias olisit täällä ja kertoisit, ettet ole unohtanut mua. Että mulle on edelleen olemassa erityinen paikka sun sydämessä. 

Kyyneleet tahrivat paidan, mutta en jaksa välittää. Se vain kertoo siitä, että tunnen syvällä sisimmässäni kipua, joka muistuttaa siitä kaikesta hyvästä, jonka olen jättänyt taakseni. 

Ja ehkä. Jos viimein annan itselleni luvan tuntea sen kaiken, jota olen pitkään yrittänyt työntää kauemmaksi kehostani ja mielestäni, minunkin sydämessäni on tilaa oppia jälleen rakastamaan.

rakastaako hän minua

Olen räjähtää tästä kivusta, kun ääni toistaa kysymyksen yhä uudelleen pääni sisällä.

- oletko varma, että hän todella rakastaa sinua?

Ei. En ole. Vaikka joka kerta kun hän sanoo minua rakkaakseen, tunnen läikähdyksen mahanpohjassani ja sydämeni kiertyy kerälle onnellisuudesta.

Haluaisin, että hän olisi tässä. Että hän sanoisi minun riittävän tällaisena kuin olen. Että hän kertoisi ne samat asiat yhä vain, joiden vuoksi hän todella rakastui minuun.

Mutta välillämme on satoja kilometrejä. Emmekä ole nähneet toisiamme ikuisuuksiin. Ja jos näkisimme, en olisi edes varma tuntisinko häntä enää.

varjele kaikelta pahalta #60 (Matias)

Kaksi sanaa välkkyy puhelimen näytöllä, joka lojuu keittiön pöydällä edessäni. Olo on ristiriitainen. Samaan aikaan katkera ja vihainen, ja silti jossain syvällä sydämessä läikähtää hetken aikaa sellainen ymmärrys toista kohtaan, että koko maailma tuntuu vavahtavan nanosekunnin ajan paikoiltaan.

Mikään. Ei mikään ole valmistanut mua tähän pisteeseen. Että joinakin päivinä olen ollut täysin varma siitä, että Lili on mulle se oikea. Ja toisina olen niin lähellä luovuttaa koko jutun suhteen, että jos Lili pyytäisi päästämään irti, antaisin sen kävellä pois mun luota. Että vaikka tuntuisi siltä, että sydän repeää irti rinnasta, en voisi olla kiskomassa sitä takaisin.

Ehkä joskus tosiaan suurinta rakkautta on se, että päästää toisen menemään.

Raapustan vielä viimeiset rivit englannin tutkielmaan, taitan sen kaksinkerroin ja työnnän sen reppuuni niiden kaikkien muiden lappujen sekaan. En tiedä, miten pystyn sen kaiken tunnemyrskyn keskellä vielä keskittymään muihin koulutehtäviin.

Kiskon mustat farkut jalasta ja pengon vaatekaapin perukoilta mustavalkoiset addun urheilushortsit. T-paita lentää sängylle, kun vaihdan senkin toiseen hengittävämpää materiaalia olevaan.

Työnnän ulko-oven auki rappukäytävään ja hölkkään portaat alas alimpaan kerrokseen, jossa koiraa lenkittämästä tullut pariskunta huikkaa tervehdyksen.

Tuuli vihmoo puita. Oksat taipuvat kohti maata ja taivaanrannasta saapuva pilvimassa näyttää repeytyvän hetkenä minä hyvänsä. Jostain syystä jopa toivon, että alkaisi sataa. Ainakin kyyneleet hukkuisivat muiden pisaroiden sekaan.

Rytmitän hengityksen askeleiden tahtiin ja lakkaan hetkeksi ajattelemasta mitään muuta. Annan askelten rullata alamäkeen, jossa vauhti kiihtyy väkisinkin ja hiljennän, kun saavun viimein rantaan.

Jätän paidan lojumaan laiturille, otan pienet vauhdit ja sukellan pää edellä järven tummaan syleilyyn. Kauhoessani lopulta kohti pintaa tunnen pisaroiden kimpoilevan väreilevää vedenpintaa ja ihoani vasten. Jossakin kaukana taivas kumahtelee alkavan ukonilman merkiksi. Mutta juuri nyt, hyytävän kylmän veden pistellessä ihoani, en jaksa välittää siitäkään. Kun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunnen eläväni joka ikisellä solullani.

Päästyäni takaisin kämpälle painun suihkuun ja väännän hanan niin kuumalle, että iho tuntuu melkein käristyvän.

ahdistaa me.

Haluaisin soittaa. Vaatia toista kertomaan, mitä se nyt oikein meinaa. Selvittää, onko jotain erityistä tapahtunut.

Kysyä, tarkoittaako tämä -meidän- loppua.

Mutta Lili on pyytänyt, etten soita tai ota yhteyttä. Että sen täytyy pohtia asioita yksin.

Ja jos milloinkaan niin nyt, haluan kunnioittaa toisen pyyntöä, vaikka epätietoisuus lisää sisälläni kasvavaa tuskaa, jota olen yrittänyt väkisin puskea yhä syvemmälle, jotta en joutuisi vielä kohtaamaan sitä.