sunnuntai 10. lokakuuta 2021

tyttö

Tyttö keinuu edestakaisin mummolan takapihan kahden istuttavassa kiikussa. Hän on nuori, lapsi vasta. Alle kouluikäinen. Pihan kukkapenkit pursuilevat tulppaaneista. Punaisista ja valkoisista. Valkoisista kuin myssy, joka on hieman liian syvällä veljen päässä. Veli on pieni ja hauras. Kuin savesta muotoiltu astia, joka on asetettu aivan pöydän reunalle. Joka voi särkyä hetkenä minä hyvänsä. 
Tulee talvi. Tyttö aistii sen jo viikkoja ennen. Pimeydestä ja tuoksusta, jonka kodin seinät ovat imeneet sisälleen. Hän näkee äidin hymyilevän enää harvoin. Isä sen sijaan hymyilee ja nauraa. Hänen on ehkä pakko, töiden takia. Tyttö ei kuitenkaan tiedä sitä. 
Tyttö näkee punaiset viivat äidin poskilla. Näkymättömät purot, jotka ovat valuneet vuolaina pimeässä huoneessa, jonka ikkunasta näkyy pelloille, jotka ovat hautautuneet lumikerroksen alle. Hän näkee äidin käsien tärisevän, kun tämä pukee veljelle puhtaita vaatteita. Kuulee äidin ja isän hiljaiset keskustelut suljettujen ovien takana. Tuntee muutoksen, joka on väistämätön. 
Auringon säteet kutittavat lämpiminä tytön poskia, kun hän makaa olohuoneen lattialla ja selailee kirjaa siskonsa kanssa. Välillä hän vilkuilee äitiä, jonka maha on hiljalleen kasvanut kummuksi, joka on tehnyt halaamisesta vaikeampaa. Tyttö miettii äidin sanoja pienestä elämästä. Sydämestä, joka sykkii äidin sisällä. Ja hän miettii, tuleeko perheeseen vauva, joka on yhtä hentoinen kuin veli. 
Ja sitten veli viedään pois. Kerran tai pari tyttö pääsee katsomaan tätä sairaalaan, jonka valkoiset seinät ovat yhtä aikaa niin tyhjät ja täynnä kipua. Sattuukohan veljeen, tyttö miettii, kun hän katselee nukkuvan lapsen kasvoja. Lapsen, jonka hymy on kauneinta maailmassa, ja jonka silmät ovat kirkkaammat kuin se ääretön taivas, jota hän toisinaan pysähtyy ihastelemaan. 
Joulu on erilainen kuin aiemmin. Tyttö ei odota lahjoja, eikä oikeastaan mitään muutakaan jouluun liittyvää. Hän ristii kätensä iltaisin ja toivoo, että äiti ei itkisi niin usein.
Huonetta valaisee vain hämyinen aamuaurinko, kun tyttö kömpii sängystään ja kiiruhtaa äidin ja isän huoneeseen. Kaikkialla on hiljaista. Hiljaisuus on niin kokonaisvaltaista, että se kaikuu huoneen seinistä toisiin huoneisiin ja ympäri koko taloa. Se salpaa hengityksen ja saa hidastamaan askeleet lyhyemmiksi ja kevyemmiksi. Tyttö melkein kulkee varpaillaan kuin keiju, jonka siivet eivät enää hetkeen ole kantaneet. Hän näkee äidin silittävän pellavan vaaleita hiuksia. Näkee pisarat, jotka kulkevat peräkanaa kuulasta ihoa pitkin. Näkee hymyn, joka on kuollut veljen kasvoille. Tuntee sisällään kylmyyttä hohkaavan jään kuorruttavan sydämen kerros kerrokselta, joka vain juuri ja juuri jaksaa enää lyödä. Tuntee hennon hipaisun olkapäällään, eikä hän tiedä onko se kevyt tuulenvire vai enkelin siipi, joka nostaa nukkuvan veljen hellästi syliinsä ja kantaa tätä säihkyvää silmiä pistelevää kirkasta taivasta kohti. 
Suru tulee vasta myöhemmin. Tyttö käpertyy itseensä. Lakkaa hymyilemästä. Hän tuntee kyllä elämän säkenöivät hetket ja naurun, joka kuplii muiden ihmisten sisällä. Mutta jokin on murtunut hänen sisällään. Pala sitä osaa hänessä, joka ei malttanut irrottaa katsettaan tähtitaivaasta tai revontulista. Joka keinui kohti korkeuksia ja lauloi laulua auringon paistamista letuista. 
Tytöllä on vain sanat. Sanat, jotka elävät siitä kaikesta värittömyydestä, josta hän ei osaa kertoa muille. Siitä laulusta, jossa tällä kertaa maalataan maailma harmaan eri sävyihin. 
Eikä hän enää tämän jälkeen ole lapsi. Vaikka joskus toivoo sitä enemmän kuin mitään. Että äiti antaisi palan piparkakkutaikinaa maistettavaksi ja isä ajaisi mökkitien niin lujaa, että mahanpohjassa vihloisi. Ja että veli nauraisi silmät tuikkien, kun hän työntäisi tälle vauhtia keinussa tulppaanien kukoistaessa mummolan seinänvieruksilla. 

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

alkuja ja loppuja

Kesäyön hiljaisuus. Jokainen minuutti oli vain ohikiitävä hetki.
En edes osannut itkeä sillä kipu kärvensi sisältä tuskallisemmin kuin koskaan. Olin jo kauan sitten lakannut uskomasta, että voisit koskaan ymmärtää sitä ristiriitaa, joka täytti jokaisen ajatuksen. Ehkä olin itsekin luovuttanut. Päästänyt mielessäni irti siitä kaikesta, jolle en ollut löytänyt sanoja. Että miten voi samaan aikaan tuntea pakahduttavaa lämpöä ja roihua ja sitten kuitenkin toivoa, että voisi haihtua pilvenhattaran lailla jättämättä jälkeäkään. Ettei tarvitsisi myöntää olleensa väärässä. Ettei tarvitsisi kohdata sitä loppumatonta kysymysten tulvaa, joka oli saanut mielen jo viikkoja sitten sekaisin. Olinhan ollut varma, ettei sen suurempaa yksinäisyyttä voinut olla. Olla samalla kertaa rakastettu ja valmiiksi vihattu. Enkä ehkä siksi kyennyt pitämään lupauksistani kiinni.
- Pyydän vain anteeksi, olin sanonut kysyessäni numeroasi, kun olin hajonnut sen syyllisyyden alle, joka oli pistänyt rintaan ja saanut kropan tärisemään useiden minuuttien ajan.
Äänesi oli saanut minut itkemään. En vieläkään tiedä mille. Kunpa olisin osannut silloin pysähtyä ja pyytää apua. Mutta ei. En tiennyt, miten paljon tulisin sinua vielä satuttamaan. En sitä, että murtaisin sen kuoren ympäriltäni, joka oli pitänyt minut siihen asti juuri ja juuri kasassa. Enkä sitäkään, miten elämä ei olisi enää alkuja ja loppuja. Vain pelkästään loppuja.

perjantai 24. syyskuuta 2021

sydän särkyy uudelleen

Ehkä kukaan ei nää, miten katson elämää.
Ettei se aina mee kesästä kesään
Että vaikka vanhenen, tää olo on ikuinen.
Sydän särkyy uudelleen, kaikki palaa ennalleen.

Enkä koskaan saa, sanottua sanaakaan.
Vaikka kyselet, miten jakselen.
Toivon edelleen, että sanoisit jälleen sen.
Miten mua rakastit, kuolemalta pelastin.

Mutta en voi omistaa, ketään milloinkaan.
Sitä vastaan taistelin, tuskaa ja kipua pakenin.
Tänään olet jonkun muun, et enää koskaan mun.
Sydän särkyy uudelleen, en palaa ennalleen.

tiistai 7. syyskuuta 2021

varjele kaikelta pahalta #64

Puistokatu.
Kaupungin puoleinen reuna vaahterapuiden luona.
Tiedät, mitä tehdä.
- Julle

Bussissa on hijaista, kun nousen portaat ylös ja piippaan korttiani laitteessa. Kuski nyökkää ja painaa sitten nappia sulkeakseen oven takanani. Seison hetken paikoillani ja vain katselen, miten ovi menee hiljalleen kiinni. 
Epäröin hetken. 
Mitä jos millään ei ole enää merkitystä.
Sisälleni käpertynyt onttouden tunne on niin tukahduttava, että joudun vetämään muutaman kerran syvempään henkeä, jotta en tuntisi lievää pakokauhua, joka on kulkenut mukanani viestin lukemisesta saakka. 
Jos sä kuuntelisit edes hetken sun sydäntä, sä kyllä saisit vastauksen.
Jullen sanat kaikuvat mielessäni. 
Mutta mitä jos mun sydän ei ole enää aikoihin ollut tässä kaikessa mukana. Mitä jos juuri sen vuoksi olen tässä pisteessä, etten enää kykene pitämään kuin siitä pienestä toivon rippeestä kiinni, että voisin edes saada vastauksia. 
Lakkasitko lopulta uskomasta meihin? 
Merkitsinkö sulle oikeasti sitä kaikkea, mitä väitit silloin?
Katselen sateen piiskaamia ikkunoita ja toivon koko sydämestäni, etten tee tätä turhaan. Että tämä koko matka ei ole ollut vain jatkumoa sille kiduttavalle tunteelle, joka on itsepintaisesti pitänyt mua otteeessaan viimeiset kuukaudet. Tai ehkä jopa nämä vuodet. 
Toivolle. 
Bussi jättää minut muutamaa pysäkkiä aiemmin. Jostakin syystä haluan vielä hetken aikaa ajatella. Tai ehkä jopa olla ajattelematta. En tiedä, kumpi tekee enemmän kipeää. 
Väistelen pahimpia lätäköitä tarpoessani sateisena syyskuun iltana Helsingin kaduilla, jotka yllättäen ovat vaipuneet autioiksi. Taidan olla ainoita ihmisiä, jotka uhmaavat tätä säätä muutaman yksittäisen koiranulkoiluttajan lisäksi. Ja se jos jokin saa pelon vyörymään lävitseni. 
Miksi tämän kaiken piti mennä lopulta näin. 
Viimeisellä kadun pätkällä jo melkein pyrähdän juoksuun, mutta saan kuin saankin vaivoin pidettyä askeleet maltillisina harppauksina, joista jokainen on otettu kuin pakotettuna. Enää en voi pysähtyä, vaikka haluaisinkin. 
Maa on täyttynyt yhteen liimaantuneista vaahteran lehdistä, jotka aurinkoisena päivänä hehkuisivat ruskan väreissä. Nyt kaikki kuitenkin näyttää vain harmaan ja ruskean sekoitukselta. 
Vilkuilen ympärilleni ja yritän tarkentaa katsetta vesisateen läpi. Puisto vaikuttaa kuitenkin autiolta lukuunottamatta sorsia, jotka kyhjöttävät vieretysten lammen rannassa pensaiden suojassa. 
Nappaan puhelimen taskustani ja vilkaisen näytölle ilmestyvää kelloa. 
Kymmenen yli kahdeksan. 
Olen auttamattomasti myöhässä. Ehkä oli suuri virhe jäädä liian aikaisin bussista pois. 
Kyyneleet kihoavat silmiini, kun kuvittelen, miten yksinäinen kulkija on vilkuillut kelloaan ja päättänyt lopulta odottelun jälkeen palata takaisin kerrostaloasunnon lämpöön.
Ja tietenkin on se toinenkin vaihtoehto. Se, jota en haluaisi edes ajatella. 
Ehkä kukaan ei koskaan saapunutkaan. Ehkä puisto oli jokin aika sitten yhtä autio kuin nyt.
Istun märälle puistonpenkille ja tunnen, miten tuulihousut imevät kosteutta itseensä. 
Millään ei loppujen lopuksi ole merkitystä. 
Ei sillä, että en koskaan saa tietää, tuliko hän koskaan paikalle. 
Ei sillä, että kehoni värisee kylmästä ja hampaani tuntuvat kalisevan.
Eikä silläkään, miten kipu turruttaa sydäntäni joka kerta enemmän ja enemmän, kun väsyn yrittämästä estää muistoja tulemasta mieleeni. 
Lehdet rapisevat sateessa. Tai ehkä se kuulostaa ennemmin siltä kuin joku kävelisi puiston soratiellä. 
Alan jo kuvittelemaan hänen ilmestyvän pian takaani ja pudistan mielikuvan pois sillä se vain satuttaa enemmän. 
Painan pään käsiini ja puhallan lämmintä ilmaa kohmeisiin sormiini, jotka alkavat olla tunnottomat. Miksi minun piti mennä unohtamaan sormikkaat eteisen hyllylle. 
Joku istuu viereeni. Tunnen, miten penkki painuu hitusen alaspäin painon voimasta ja kuulen tuolin jalkojen narahtavan.
En kykene katsomaan. En, vaikka sydämeni on alkanut hakkaamaan rinnassani ja olen varma, että se on ensimmäinen kerta elämässäni, kun lyöntien äänet peittävät jopa jylisevän sateen alleen. 
- Lili, oletko se sinä?
Se ääni. Lempeä ja sointuva, saa koko maailmani vavahtamaan paikoiltaan ja tunnen, miten kyyneleet puskevat yhä vuolaammin silmäkulmistani.
En jaksaisi itkeä. Tai oikeastaan en haluaisi toisen näkevän minua juuri nyt, kun silmäni punoittavat itkemisestä ja sade on liimannut hiukseni kasvoja vasten. 
- Mä luulin, että sä et tule, saan viimein sanottua, kun kuivaan kyyneleet Matiaksen ojentamaan servettiin. 
Matias kallistaa päätään ja katsoo minua surumielisesti. 
- Mä luulin tapaavani Jullen. Poikkesin kahvilaan, kun totesin, että on vain sen tapaista pyytää ketään tällaisella säällä yhtään mihinkään ja ajattelin, että pistän sen odottamaan mua hetken. Ja sitten se ei ollutkaan täällä ja mä näin sut. Tai ainakin kuvittelin näkeväni ja oli pakko tulla tarkistamaan, Matias sanoo ja pitää sitten hetken tauon.
- Se taisi järjestää tän vai? se kysyy.
Nyökkään.
Matias kääntää katseensa ja alkaa tarkkailemaan sorsia, jotka eivät tee elettäkään liikahtaakseen. 
- Ja mä vielä ostin sille cappuccinon. 
Vilkaisen Matiaksen kummassakin kädessä olevia pahvimukeja, joissa on muovikannet. 
- Tahdotko? se kysyy ja ojentaa toista minulle. - En jaksais millään juoda kahta ja tuntuu turhalta heittää tää toinen roskiin. 
- Jos sä välttämättä haluat tarjota, tyydyn sanomaan ja otan höyryävän kupin käteeni. 
Olen huomaamattani lakannut tärisemästä, enkä ole varma johtuuko se Matiaksen läsnäolosta vai cappuccinosta, mikä on saanut kehoni lämpenemään vesisateesta ja märistä vaatteista huolimatta. 
- Merkitseekö...
- Lakkasitko...
Sanomme sanat tismalleen yhtä aikaa ja se saa kummankin vaikenemaan.
- Sano sä vain ensin, Matias henkäisee. 
Yritän kasata ajatuksiani, jotka sinkoilevat sinne tänne. 
Haluanko sittenkään tietää...
- Lakkasitko lopulta uskomasta meihin? kysyn niin hiljaa, etten ole edes varma, kuuleeko Matias. 
Matias on niin pitkään hiljaa, että alan jo pelätä, ettei se aio vastata. 
Tummat sadepilvet ovat siirtyneet kauemmaksi ja taivaanrannasta heijastuu ohut siivu kirkkaan sinistä taivasta. Muistelen äidin sanoneen, että se tarkoittaa seuraavan päivän olevan kirkas. 
- Lakata on aika voimakas ilmaus, Matias sanoo ja laskee puolillaan olevan mukin penkille väliimme.
- Sanoisin ennemmin, että aloin pohtia, voisinko nähdä elämää ilman... 
Matias nielaisee, eikä saa sanottua lausetta loppuun. 
- Meitä, jatkan hiljaa.
- Niin. Enkä mä oikeastaan koskaan saanut selville, miksi niin kävi. Ehkä ihmisen puolustusmekanismi on luotu niin, että lopulta täytyy olla vaihtoehtoja. Ei kukaan selviydy ikuisesti. Pitää löytyä jotain muuta. Jotain, mikä saa pysymään kiinni elämässä, vaikka sydän olisi särkynyt. 
- Sitten mä olen varmaan poikkeustapaus, takeltelen.
En tiedä, mitä haluaisin sanoa. Kun tuntuu, että kaikki on liikaa tai liian vähän. Enkä tiedä, onko toinen jo jatkanut elämäänsä eteenpäin. 
- Mä luulin rakastuneeni suhun, Matias sanoo ja nielaisee. 
Ja siinä se tulee. Vastaus, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa, mutta jota en ole kuitenkaan ollut valmis myöntämään itselleni. 
Luulit rakastuneesi. Totta kai sä luulit. Ethän sä voinut rakastaa jotain, joka oli rikki sisältä, ja jonka sydämessä ei ollut tilaa rakkaudelle. 
- Mutta mä olin väärässä. 
Matiaksen äänessä ei ole lainkaan voimaa. Ja hetken jopa ajattelen kuvitelleeni sen sanoneen niin. 
- Sanoitko sä jotain? kysyn varmistaakseni olenko vain kuullut väärin. 
- Sanoin, että olin väärässä. Mä erehdyin totaalisesti, se sanoo ja riiputtaa päätään niin surullisen näköisenä, että mulla tulee melkein pakottava tarve ottaa sen penkin istuinosalle lasketusta kädestä kiinni ja puristaa sitä hellästi, mutta en kuitenkaan tee niin. 
En tiedä, olisiko se edes sopivaa. 
- Kun mä olin käymässä Severillä, tajusin viimein jotain tärkeää. Tajusin, että vaikka kuinka eläisi elämää ja odottaisi jotain täydellistä hetkeä, jolloin kaikki muuttuu helpoksi ja selkeäksi, sellaista ei koskaan tule. Elämä on täynnä asioita, jotka muuttuu kaiken aikaa. Me ei koskaan tiedetä, mitä vuoden päästä tapahtuu. Ei edes, että mitä huomenna tai myöhemmin tänään. Me voidaan vaan luottaa, että kaikki menee niin kuin taivaan Isä on tarkoittanut. Ja vaikka kaikki ei mene niin kuin me toivottais niin silti me voidaan olla onnellisia ja kiitollisia niistä hyvistä ja vaikeistakin hetkistä, joita me ollaan saatu kokea. Tärkeintä on, että säilyy usko ja hyvä omatunto. Ja että me ollaan matkalla taivaan kotiin, jossa me nähdään kaikki rakkaat, jotka on jo lähtenyt ennen meitä. Ja siksi haluankin ajatella, että näilläkin kaikilla hetkillä, joita me ollaan koettu, on ollut joku suurempi merkitys ja tarkoitus. Että ollaan saatu aikaa ajatella ja kasvaa omana itsenämme. Eikö aina sanota, että pitää ensin osata rakastaa itseä ennen kuin voi rakastaa toista ihmistä. Eikä se tarkoita tai sen ei tarvi tarkoittaa sitä, etteikö se toinen vois olla silti tärkeä ja rakas. 
Olemme kumpikin hiljaa. Matias hörppii jäähtynyttä kahviaan ja minä puolestani auon ja suljen suutani yrittäessäni saada sanottua ne sanat, jotka pyörivät päässäni ympyrää.
- Mitä sä tarkoitat tuolla kaikella? kysyn ja kuulen, miten ääneni värisee hiukan. 
Matias katsoo mua pitkään. Sen ripsille on laskeutunut vesipisaroita ja suu on kääntynyt surumieliseen hymyyn. 
- Tarkoitan sitä, että haluan edelleen uskoa, että on edelleen me, se sanoo niin hitaasti, että viimeisten sanojen odotus on saada mut halkeamaan kivusta. 
Matias katsoo edelleen minua ja näen, miten sen silmät täyttyvät kyynelistä, kun se lopulta riistää katseensa irti silmistäni. 
Kaikkialla on epäluonnollisen hiljaista. 
Jopa tuuli on lakannut kuljettamasta vesimassoja, jotka kulkivat sateen aikana pitkin katuja. 
- Haluaisin kuulla, mitä olit kysymässä, kun keskeytin, sanon ja tunnen, miten sydämeni edelleen pamppailee rinnassani. 
Matias kohottaa katseensa ja vilkaisee ensin kirkastuvaa taivasta ennen kuin kääntää katseensa takaisin minuun. 
- Merkitseekö se, että ajattelit minun olevan täällä, mutta et kuitenkaan voinut tietää sitä ja silti tulit tänne, että välität musta edelleen? 
En vastaa heti. En vain kykene.
Kulautan cappuccinon loput kurkkuuni ja irvistän, kun se maistuu siltä kuin olisin kauhaissut kuppiini nestettä viereisestä kuralätäköstä. 
Matias odottaa vastaustani kärsivällisesti. 
- Mä yritin toitottaa itselleni, ettei se muuttais mitään, että tulisin. Että sä olisit toki sama ihminen kuin aina ennenkin ja ettei ne tunteet koskaan täysin kuole tai lakkaa olemasta. Että ne vaan muuttaa muotoaan. Mutta vaikka kuinka yritin ajatella, että jos sä sattuisitkin olemaan täällä ja sä vielä suostuisit puhumaan mulle, se ei tarkoittais automaattisesti sitä, että välittäisit edelleen, en voinut lakata toivomasta, että mä merkitsisin sulle edelleen yhtä paljon kuin silloin, kun me oltiin toistemme kanssa melkein päivittäin ja mulla oli sellainen olo, etten koskaan vois löytää ketään toista, joka vois tuntua niin oikealta. 
Hiljaisuus. 
- Matias? kysyn, kun hiljaisuus on venynyt minuuteiksi.
- Niin? se kysyy samalla, kun koko kehoni tuntuu jähmettyvän paikoilleen.
- Uskotko sä, että tästä voi vielä tulla jotain? kysyn ja puristan tyhjää pahvimukia käsissäni niin voimakkaasti, että mukin sijaan se alkaa näyttää kasalta märkää sohjoa. 
- Kyllä mä uskon, se sanoo ja hivuttaa hellästi nyrkkiin puristuneet käteni auki, jotta saa otettua pahvimukin loput ja heitettyä ne viereiseen roskakoriin.  
Matias vetää mut seisomaan ja nostan käden sen poskelle pyyhkiäkseni kyyneleet sen silmistä pois. 
Tähän on nyt tultu. Ja jos koskaan niin nyt tuntuu siltä, että on aika tehdä muutoksia. 
Annan Matiaksen kiertää kädet ympärilleni ja rutistaa minut itseään vasten. Ja lämpö, joka hehkuu siitä, tuntuu lämmittävän sydäntänikin, joka vaikuttaa olevan lähdössä lentoon. Ainakin se pyristelee rinnastani ulos. 
- Lili?
- Niin? kysyn ja painan pääni Matiaksen olkapäälle, jotta voin viimeinkin tuntea olevani kotona. 
- Mitä tyttöystävä? se sanoo ja silittää märkää selkääni. 
Tunnen vihlaisun mahanpohjassa, joka melkein vetää jalat altani ja tunnen jälleen kerran, miten pisarat valuvat poskiani pitkin. Tosin tällä kertaa niin äärettömästä onnellisuudesta ja rakkauden tunteesta, että en voi edes sanoin kuvailla sitä. 
- Kokeilin vain, saisinko sanoa sua sillä nimellä, Matias sanoo lempeästi ja halaa mua tiukemmin. 
- No saitko? kysyn ja hymyilen sille.
- Taisin saada, se vastaa ja virnistää niin suloisesti, että olen melkein varma, etten kohta enää kestä tätä pakahduttavaa onnellisuuden tunnetta, joka leviää sisälläni roihuavan tulen lailla. 
Ja jos koskaan niin nyt, olen varma, että toinen siinä vierelläni haluaa tätä kaikkea yhtä paljon kuin minäkin, eikä mikään voi enää tulla väliimme. Ja se jos joku saa minut rakastamaan Matiasta vielä enemmän. 
Rakas taivaan Isä sinä tiedät parhaiten, mikä on hyväksi meille. Varjele minua ja Matiasta, että säilyisimme uskossa ja välillämme saisi pysyä luottamus ja rakkaus. Auta meitä tyytymään tahtoosi hyvinä ja huonoinakin päivinä. Mutta kaikista eniten kuitenkin pyydän, että varjele meitä kaikelta pahalta. 

lauantai 21. elokuuta 2021

olen niin pettynyt itseeni

Hivuttaudun viereesi penkille, joka hohkaa kylmää syysilmaa.
Et katso edes minuun päin.
Olet kuin et edes tietäisi minun olevan siinä.
Ja jos koskaan, niin nyt, se kaikki sattuu.
Se, että vaikka puhut meistä, et kuitenkaan koskaan ole tarkoittanut sillä minua ja sinua.
Se, että huolit minut luoksesi vain silloin, kun et kestä olla yksin syvimpien ajatustesi kanssa.
Ja se, että et koskaan sano niitä sanoja ensin.

Ehkä et edes osaa rakastaa.
Ehkä et edes tiedä, mitä on rakkaus.
Ehkä et edes koskaan halunnut tämän menevän näin.
Ehkä...

Ja kuitenkin kerrot muille siitä, miten olemme suunnitelleet vuoden verran reissua Keniaan.
Ja miten minä teen sinut maailman onnellisimmaksi mieheksi.
Ja puristat jäykästi niin lyhyen hetken kättäni, että et edes itse usko kenenkään uskovan, että tekisit niin vapaasta tahdostasi.

Tiedän, että voisin lakata uskomasta meihin.
Tai oikeastaan sinuun.
Sillä kyllähän minä näen selitystesi läpi.
Mutta tässä minä vain edelleen seison ja kerron äidillesi ruusuista, jotka sain sinulta edellis päivänä, vaikka emme edes omista maljakkoa ja minä olen allerginen kukille.

Ehkä en uskalla myöntää, että olen niin pettynyt itseeni.
Pettynyt siihen, että lankesin jälleen kerran samanlaiseen mieheen.
Että kuvittelin sinun olevan erilainen.
Erityinen.
Kuvittelin, että sinä todella rakastaisit muutakin kuin peilikuvaasi ja sitä vallan tunnetta, joka saa poskesi hehkumaan innostuksesta, jota minä vihaan enemmän kuin mitään.

Mutta ei.
Sinä et ole yhtään sen erilaisempi kuin kukaan muukaan.
Ehkä olet jopa pahempi.
Sillä saithan kiedottua minut valheillasi niin lähelle, että uskoin sinua kaikkien niiden kokemusten jälkeen.
Sait minut uskomaan, että tällä kertaa kaikki olisi toisin.
Että tällä kertaa minun ei tarvitsisi pelätä.
Ei odottaa, että kerrotko koskaan niistä illoista, jolloin ilmoitit joutuvasi jäämään ylitöihin, mutta jotka vietit tuhoamalla loputkin elämän rippeet itsestäsi.
Ei anella, että edes joskus katsoisit minua silmiin ja näyttäisit, että olen edes olemassa sinulle.

Luulen, ettei minua kohta enää edes ole.
Ja jotenkin minusta tuntuu, ettet tule huomaamaan sitäkään.
Ethän sinä huomaa nykyään enää mitään, mitä minä teen tai jätän tekemättä.
Tai että olenko luonasi vai en.

Oletkohan koskaan edes todella nähnyt minua.
Vai olenko aina vain ollut pelinappula shakkilaudallasi.
Sotilas, jonka olemassaolosta kukaan ei edes välitä.

sunnuntai 8. elokuuta 2021

varjele kaikelta pahalta #63 (Matias)

Askelten äänet kajahtelevat rappukäytävässä. Yksi käytävän pitkistä ledivaloista välkkyy niin pahasti, että ihmettelen syvästi ellei vähintään yksi kerrostalon asukas ole saanut siitä migreeniä.
- Miten kesä meni? Julle kysyy multa samalla, kun sovittaa viimein oikeaa avainta jäätävästä nipusta lukkoon. 
- Siinä kai se. Aika hiljaista on ollut, tyydyn vastaamaan. 
En kehtaa myöntää, ettei ole ollut oikein fiilistä tehdä mitään. Pääasia, että jaksoi käydä töissä ja lähteä silloin tällöin pelaamaan jätkäporukalla biitsiä, kun oli tuntunut, että elämä menee kuin sumussa.
En ollut keksinyt sille parempaakaan sanaa. 
Mikä olisi kuvastanut sitä olotilaa, kun on jossain menossa ja porukalla on hauskaa, mutta itsestä tuntuu siltä kuin olisi jossakin muualla. Kuulee keskustelut ja tietää tasan tarkkaan mitä ympärillä tapahtuu, mutta äänet kuuluvat kuin pleksin takaa. 
Sairaanhoitaja oli sanonut, että mulla saattoi olla jotain lievää työuupumusta ja että mun pitäisi välttää tekemästä ylitöitä. Viikonloput pitäisi ottaa levon ja rentoutumisen kannalta. Yöuniin pitäisi myös satsata. 
Nostan kengät vapaaseen koloon kenkätelineelle ja raahaudun sitten Jullen perässä keittiöön juomaan lasillisen vettä. 
Keittiö on valoisa ja avara. Siitä näkee suoraan olohuoneeseen ja sen perällä olevalle parvekkeelle, josta avautuu ehkä ne Helsingin kauneimmat maisemat. Tai ainakin Julle on kovasti rehennellyt niillä.
Valutan Ikean lasin puolilleen jääkylmää hanavettä ja nappaan sen mukaani suunnatessani parveketta kohti.
Oven eteen on vedetty vaalean okran väriset verhot. Onkohan Jullella ollut joku nainen makutuomarina, kun ei se niin kovin innokas ole itse ollut sisustamaan. 
Työnnän lasioven hitaasti auki. Syksyn lämmin tuulahdus tulee vastaan sivuun vedetyn parvekkeenlasin kohdalta. Rekisteröin käden, joka nojaa kaidetta vasten ja olen varma, että unohdan hetken ajan hengittää. 
Seison paikoillani ja tunnen, miten sydämen vahvat ja aiemmin niin tasaiset lyönnit kiihtyvät epämääräisiksi. Lasissa oleva vesi loiskuu tärisevän käden otteessa. 
Ja sitten kaikki pysähtyy. 
Käsi lakkaa tärisemästä. Katse pysyy kaiteessa, johon hetki sitten nojannut käsi on siirtynyt. Ja kaukaisuuteen tuijotellut hahmo kääntyy. 
- Ai, Matias! 
Puraisen kevyesti alahuultani ja nielaisen. 
Livia. 
Hetken. Sen pienen hetken verran olen jo kerennyt kuvitella näkeväni jonkun muun. 
Jonkun, jonka silmät olisivat hieman sirrillään ja jonka poskilla heloittaisi hento puna. Jonkun, jonkan katseessa olisi niin paljon lämpöä ja jonka hymy saisi sydämen melkein vavahtamaan paikoiltaan. 
- Mitäs sä Hesassa? Eikö sulla ookkaan enää töitä lapissa? kysyn samalla kun puristan ojennettua kättä ja yritän samalla palauttaa kasvoilleni mahdollisimman neutraalin ilmeen. 
- Mun piti olla, mutta menikin nilkka ja oon nyt ollut parisen viikko saikulla. Päätin sitten tulla käymään kotihuudeilla ja törmäsin Julleen kaupassa niin se houkutteli mut käymään täällä.
Livian hymy ulottuu silmiin asti. Ja vaikka siitä on vuosia, kun näin sitä viimeksi enon hautajaisissa, mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Se on sama Olivia kuin aina ennenkin. Oli sitten sitä O:ta tai ei. 
- Entäs itse? Julle tais mainita, että sä asut nykyään omillaan. Alkaako sulla nyt syksyllä koulu vai jatkatko töissä?
- Mä en oikeastaan tiedä vielä. Toivon, että tän viikon aikana ajatukset vähän selkiytyis. Pitäis yrittää päättää, sanon ja hörppään kulauksen vettä, joka maistuu ihan Helsingiltä.
- Eiköhän ne asiat loksahtele paikoilleen. Menee sitä kohti, mikä tuntuu oikealta, Livia sanoo ja menee ohitseni ovesta sisälle olohuoneeseen. 
Ehkä. Ehkä kaikki muuttuisi vielä. 
Ehkä rintaani pusertunut tyhjä kolo vielä katoaisi ajan kanssa. 
Ehkä oppisin vielä elämään elämääni ilman sitä ihmistä. 
Ehkä, jos uskoisin siihen todella, voisin lakata näkemästä sen saman unen aina uudelleen ja uudelleen, jossa meri pauhaa taustalla ja tunnen putoavani syvemmälle pimeyteen. Ja jossa Lili lopulta päästää kädestäni irti. 

sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

kaikille niille, jotka ovat tulleet jäädäkseen

Vene heiluu aallokossa.
Yö on hiljainen.
Seuraan, miten katseesi kiertää rantoja,
etsii paikkaa, missä nousta maihin.

Jostain syystä en koskaan lakkaa ajattelemasta sitä kaikkea, mitä tapahtui ennen kuin meistä tuli me.
Sattuu ajatuskin,
että melkein hajosin sen tuskan alle,
kun mietin, miten kaikki vihaisivat minua sen jälkeen,
kun kertoisin, etten enää osannut rakastaa häntä.

Se vaati vain aikaa.
Aikaa ymmärtää, milloin on aika päästää irti.
Aikaa tajuta, ettei meidän ole koskaan tarkoitus vain tehdä toiset onnelliseksi.
Joskus suurinta rakkautta on kuulla sanat toiselta - tärkeintä, että sä olet onnellinen.

En kuitenkaan usko, että hyvästit ovat koskaan lopulliset.
Sydämessä on erityinen paikka monelle.
Jokaiselle niille, jotka ovat hetkeksi tulleet käymään, jatkaakseen taas sitten matkaa eri suuntaan.
Ja kaikille niille, jotka ovat tulleet jäädäkseen.

Hivutan käteni kämmeniesi sisään ja hipaisen valahtaneet hiukset otsaltasi.
Lämpö leviää kehossani, kun hymysi kohtaa omani ja puristat hellästi sormiani.
- vieläkö sä tykkäät musta? kysyn hiljaa.
- vielä, sanot lempeästi, kierrät käsivartesi ympärilleni ja jatkat sitten - ainakin siihen asti, että susta tulee vanha ja kurttuinen.

perjantai 23. heinäkuuta 2021

you are beautiful

Ootteko koskaan miettinyt, miks peiliin katsoessa näytätte hyvältä ja sitten kuvaa ottaessa tuntuu, ettei mistään tuu hyvää?

Mua ärsyttää se, miten ulkonäkökeskeistä elämästä on tullut. En tiedä, onko se osittain sitä, että kun kasvaa lapsesta nuoreksi ja alkaa etsimään sitä omaa tyyliä, niin tulee se aikakausi, kun on vähän hukassa. Jälkikäteen hävettää se, millaisia vaatteita on käyttänyt tai miten on laittanut hiuksia jne.

Mutta varmasti suurin syy on se, että koko ajan meidän ympärillä pyörii tietynlaiset ihanteet siitä, millainen pitäis olla ja miltä pitäis näyttää.

Täydellinen kroppa, täydellinen iho, täydelliset hiukset ja täydellinen asu. Sit pitäis omistaa vielä suora hammasrivistö, valkoiset hampaat ja mahdollisimman symmetriset kasvonpiirteet.

Harva ihminen kuitenkaan kykenee täyttämään nuo toivotut kohdat. Ja kuitenkin, hyvin harva niistäkään oikeasti näyttää siltä. Valokuvissa kaikella on väliä. Ilmeellä, asennolla, valaistuksella, taustalla jne.

Joinakin päivinä pystyn sanomaan itselleni, että oon kaunis ja kelpaan sellaisena kuin oon. Joinakin päivinä se on taas vaikeampaa. Silloin ei tee mieli ottaa kuviakaan. Oon kuitenkin ajan kanssa oppinut hyväksymään sen epätäydellisyyden. Sen, etten tuu koskaan näyttämään siltä, mikä mun ihannekuva itsestäni on, edes päivittäin.

Ymmärrän, että usein se, mikä on kaunista, ei edes päädy puhelimen galleriaan sillä harvoin niissä aidoissa hetkissä, kun ihminen on heikoimmillaan tai särkynyt tai äärettömän onnellinen tai pakahtua kiitollisuudesta, kukaan on ikuistamassa sitä valokuvaan.

Mutta toisinaan kun katson itseäni peilistä ja hymyilyttää niin, että poskipäihin sattuu, näen itseni ikään kuin muiden silmin ja tiedän, ettei mun tarvitse olla mitään muuta kuin oma itseni kelvatakseni muille ja itselleni.



you are beautiful. you are enough.

tiistai 13. heinäkuuta 2021

varjele kaikelta pahalta #62 (Julle)

Jokainen katu sykkii kaupungin iltaelämää ja joka toinen vastaantulija on pienessä hiprakassa, vaikka yön pimeimpiin tunteihin on vielä hetki aikaa. Ilta on lämmin, hiostava oikeastaan. Tämä on varmaan viimeisimpiä lämpimiä päiviä ennen kuin routa ottaa taas maan haltuunsa. 
Seison liikennevaloissa ja toivon, että pääsisin kadun yli ilman, että joudun jututtamaan tutun näköistä porukkaa, joka laahustaa hiljalleen sitä tienreunaa kohti, jossa olen. Yksi niistä taitaa olla Mara, Severin serkku. Ainakin letti on juuri sen näköinen kuin sillä ja on vaikea kuvitella sellaista tyyliä kenellekään muulle. 
Punainen valo välkkyy hetken ja vaihtuu sitten vihreäksi. Harpon mukulakivikadun ja parien metron raiteiden yli tavallista reippaammin, vaikka ei minulla sinänsä ole kiire mihinkään. Olen kuitenkin aistivinani sen kaiken raadollisella tavalla tutun, jota en ole kaivannut hetkeäkään. Viinan tuoksun ja kännisinä örveltävät puolitutut, jotka saivat aikoinaan vedätettyä melkein mihin tahansa mukaan. Yleensä aika huonoin seurauksin. 
Poikkean torille ja puistoihin suuntaavan massan sijaan syrjäisemmälle kadulle, jonka varrella kohoavat rakennukset tuovat aina mieleeni Lontoon. Ehkä niissä kapeissa ja värikkäissä kerrostaloissa on jotain samaa tunnelmaa kuin vaihtariperheeni kotona oli aikoinaan. 
Enää ei ole pitkästi. Muutama kadunkulma ja joitain satoja metrejä. 
Ja siinä hän on. 
Seisoskelee rennosti, hiukset äidin mielestä vähän turhan pitkiksi kasvaneena ja kannattelee toisella olkapäällään mustaa reppua.  
Matias ojentaa kätensä ja rutistamme pikaisesti toisiamme. 
- Sä sitten tulit? heitän sille ja virnistän perään. 
- Jep. Oli jo aikakin, se sanoo, hymyilee takaisin ja jatkaa sitten - Piti tulla katsomaan, miten sä pärjäät täällä. Äiti on alkanut jo huolestua, kun susta ei kuulu mitään. Et oo vissiin liian usein soitellut sille. 
- Joo, no ei oo tullut turhan usein pidettyä yhteyttä. Hektinen elämä, kiireiset viimeiset nuoruusvuodet, sanon ja osoitan kädelläni vastakkaiseen suuntaan, josta tulin. 
Matka kämpälle sujuu mutkitta ja vaivattomasti. Meillä on paljon kerrottavaa puolin ja toisin. 
Ja lopulta tulemme siihen kohtaan keskustelua, jota olen osannut odottaa. 
- Oletko sä ollut tekemisissä Lilin kanssa? Matias kysyy, mutta ei katso tällä kertaa mua kohti. 
En vastaa heti. 
En kun jokainen sana, jonka kohta päästän suustani, saattaa paljastaa kaiken, eikä mulla ole juuri nyt varaa mokata mitään. 
- Olen mä tainnut muutamaan otteeseen kysellä, miten sillä menee, sanon ja tuijotan muka kiinnostuneena lokkeja, jotka ovat löytäneet roskakorista jotain syötävää. 
- Ja? Matias jatkaa. 
- Ei sen kummempaa, vastaan ja kohtaan kysyvänä toisen katseen. 
- Ai.. Matias sanoo ja olen näkevinäni sen kasvoilla jopa surua ennen kuin se kääntää katseensa pois.
Tunnen, miten sydämeni hakkaa rinnassani, joten yritän pitää ääneni vakaana, kun kysyn - Söitkö sä junassa mitään? Mietin, et pitäiskö tilata kämpälle jotain safkaa. 
- Oli mulla eväät mukana, mutta en saanut alas kuin yhden banaanin. 
Katson Matiasta silmät kurtussa, mutta se vain pudistelee päätään, jotta en kyselisi enempää. 
Enkä voi olla pohtimatta, mihin tämä kaikki liittyy.
Sä ikävöit Liliä. Eikö niin?

keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

varjele kaikelta pahalta #61

Vihertävä peltoaukio jatkuu loputtomiin. Kuin olisi hetkeksi astunut kaupungin sykkeestä ja valojen väriloistosta satukirjan sivuille. Ehkä viereisen metsän reunassa sammaloituvassa mökissä on joskus ollut elämää, mutta juuri nyt, kurkiauran kohotessa taivaalle ja suurien siipien halkoessa ilmaa, metsä henkäilee sen ränsistyneiden ikkunalautojen raoista.
Kaikkialla on niin kaunista, että sattuu. Sattuu mieleen ja sydämeen. 
Ja huomaan huokaisevani, että olisipa Matias täällä. 
Tiedän, että se virnuilisi mulle, kun hehkuttaisin sille pumpulimaisia pilviä, jotka ovat kerääntyneet länteen. Että se nipistäisi mua käsivarresta, kun kysyisin - onko tää kaikki totta. 
Ja musta tuntuu hullulta, että mä olen nyt täällä jeerassa ihan yksin, eikä mulla ole hajuakaan, missä se menee tai mitä se tekee nykyään. 
Siitä on kohta puoli vuotta, kun olen nähnyt sen viimeksi. 
Puoli vuotta. 
Kokonaiset kuusi kuukautta. Kuusi kuukautta ilman sitä pitämässä mua kädestä kiinni tai halaamassa, kun musta tuntuu, että koko maailma hajoaa mun edessä.
- Miten voin koskaan enää olla ehjä, olin kysynyt Jullelta, kun olimme puhuneet puhelimessa viikko sitten. 
- Lili, en mä usko, että kukaan voi koskaan olla tuollaisten kokemusten jälkeen täysin ehjä. Jokainen kokemus, joka on repinyt sydäntä auki, jättää jälkiä. Tärkeintä on se, että ymmärtää sen eron. Eron selviämisen ja elossa pysymisen välillä. Toisinaan riittää se, että kykenee elämään päivän, eikä tarvitse jaksaa muuta. Mutta kun pystyy aistimaan muutoksen ja ymmärtää, että tilanteet elävät koko ajan, on selviytyjä. Jokainen päivä voi muuttaa kaiken. Niin hyvällä kuin huonolla tavalla. Ja mä luulen tai oikeastaan tiedän, että sä selviät. Muista, että taivaan Isä pitää susta huolen, vaikka kaikki muu sun ympärillä tuntuis hajoavan. 
- Mutta kun mä en tiedä.. Julle, mä en tiedä, voiko meistä enää tulla mitään...
- Kyllä sä tiedät. Jos sä kuuntelisit edes hetken sun sydäntä, sä kyllä saisit vastauksen.
Ja siinä seisoessani, keskellä huojuvaa heinikkoa, jonka latvat kurottelevat kohti auringon valoa, en tiedä, mitä se sellainen on tarkoittavinaan. Miten osata kuunnella sydäntä, joka on niin pitkään antanut ristiriitaisia viestejä.
Kunpa sä Matias olisit täällä ja kertoisit, ettet ole unohtanut mua. Että mulle on edelleen olemassa erityinen paikka sun sydämessä. 
Kyyneleet tahrivat paidan, mutta en jaksa välittää. Se vain kertoo siitä, että tunnen syvällä sisimmässäni kipua, joka muistuttaa siitä kaikesta hyvästä, jonka olen jättänyt taakseni. 
Ja ehkä. Jos viimein annan itselleni luvan tuntea sen kaiken, jota olen pitkään yrittänyt työntää kauemmaksi kehostani ja mielestäni, minunkin sydämessäni on tilaa oppia jälleen rakastamaan.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

rakastaako hän minua

Olen räjähtää tästä kivusta, kun ääni toistaa kysymyksen yhä uudelleen pääni sisällä.
- oletko varma, että hän todella rakastaa sinua?
Ei. En ole. Vaikka joka kerta kun hän sanoo minua rakkaakseen, tunnen läikähdyksen mahanpohjassani ja sydämeni kiertyy kerälle onnellisuudesta.
Haluaisin, että hän olisi tässä. Että hän sanoisi minun riittävän tällaisena kuin olen. Että hän kertoisi ne samat asiat yhä vain, joiden vuoksi hän todella rakastui minuun.
Mutta välillämme on satoja kilometrejä. Emmekä ole nähneet toisiamme ikuisuuksiin. Ja jos näkisimme, en olisi edes varma tuntisinko häntä enää.

torstai 3. kesäkuuta 2021

varjele kaikelta pahalta #60 (Matias)

Kaksi sanaa välkkyy puhelimen näytöllä, joka lojuu keittiön pöydällä edessäni. Olo on ristiriitainen. Samaan aikaan katkera ja vihainen, ja silti jossain syvällä sydämessä läikähtää hetken aikaa sellainen ymmärrys toista kohtaan, että koko maailma tuntuu vavahtavan nanosekunnin ajan paikoiltaan.
Mikään. Ei mikään ole valmistanut mua tähän pisteeseen. Että joinakin päivinä olen ollut täysin varma siitä, että Lili on mulle se oikea. Ja toisina olen niin lähellä luovuttaa koko jutun suhteen, että jos Lili pyytäisi päästämään irti, antaisin sen kävellä pois mun luota. Että vaikka tuntuisi siltä, että sydän repeää irti rinnasta, en voisi olla kiskomassa sitä takaisin.
Ehkä joskus tosiaan suurinta rakkautta on se, että päästää toisen menemään.
Raapustan vielä viimeiset rivit englannin tutkielmaan, taitan sen kaksinkerroin ja työnnän sen reppuuni niiden kaikkien muiden lappujen sekaan. En tiedä, miten pystyn sen kaiken tunnemyrskyn keskellä vielä keskittymään muihin koulutehtäviin.
Kiskon mustat farkut jalasta ja pengon vaatekaapin perukoilta mustavalkoiset addun urheilushortsit. T-paita lentää sängylle, kun vaihdan senkin toiseen hengittävämpää materiaalia olevaan.
Työnnän ulko-oven auki rappukäytävään ja hölkkään portaat alas alimpaan kerrokseen, jossa koiraa lenkittämästä tullut pariskunta huikkaa tervehdyksen.
Tuuli vihmoo puita. Oksat taipuvat kohti maata ja taivaanrannasta saapuva pilvimassa näyttää repeytyvän hetkenä minä hyvänsä. Jostain syystä jopa toivon, että alkaisi sataa. Ainakin kyyneleet hukkuisivat muiden pisaroiden sekaan.
Rytmitän hengityksen askeleiden tahtiin ja lakkaan hetkeksi ajattelemasta mitään muuta. Annan askelten rullata alamäkeen, jossa vauhti kiihtyy väkisinkin ja hiljennän, kun saavun viimein rantaan.
Jätän paidan lojumaan laiturille, otan pienet vauhdit ja sukellan pää edellä järven tummaan syleilyyn. Kauhoessani lopulta kohti pintaa tunnen pisaroiden kimpoilevan väreilevää vedenpintaa ja ihoani vasten. Jossakin kaukana taivas kumahtelee alkavan ukonilman merkiksi. Mutta juuri nyt, hyytävän kylmän veden pistellessä ihoani, en jaksa välittää siitäkään. Kun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunnen eläväni joka ikisellä solullani.
Päästyäni takaisin kämpälle painun suihkuun ja väännän hanan niin kuumalle, että iho tuntuu melkein käristyvän.
ahdistaa me.
Haluaisin soittaa. Vaatia toista kertomaan, mitä se nyt oikein meinaa. Selvittää, onko jotain erityistä tapahtunut.
Kysyä, tarkoittaako tämä -meidän- loppua.
Mutta Lili on pyytänyt, etten soita tai ota yhteyttä. Että sen täytyy pohtia asioita yksin.
Ja jos milloinkaan niin nyt, haluan kunnioittaa toisen pyyntöä, vaikka epätietoisuus lisää sisälläni kasvavaa tuskaa, jota olen yrittänyt väkisin puskea yhä syvemmälle, jotta en joutuisi vielä kohtaamaan sitä.

keskiviikko 19. toukokuuta 2021

olen hauras. hauraampi kuin luulin

Sanoja.
Lisää sanoja.
En saa mistään otetta, vaikka mieli pyörii vimmatusti ympyrää.
Haluaisin itkeä. Tuntea jotain, joka vetää maan jalkojen alta.
Kun kaikki mitä yritän ajatella, tuntuu niin tyhjältä.
Ihan kuin sisälläni muurini murtuisivat hiljalleen.
Pala palalta. Ja kerros kerrokselta.
Mikä ihme saa ihmisen uskomaan, että palaaminen siihen pimeään mustaan aukkoon muuttaisi kaiken.
Että joku tulisi ja sanoisi - laita vain silmät kiinni ja lepää, kun uni ei kuitenkaan tulisi.
Ja sisälläni olento raatelee naruja, joilla olen sen sitonut. Eikä minulla ehkä kohta ole enää voimia vastustaa sitä.
Tärisen.
Ja vaikka hoen yhä uudelleen ja uudelleen, että hengitä syvään ja keskity rentoutumaan, kroppa aloittaa saman rumban alusta.
Olen kippurassa auton etupenkillä ja kyyneleet valuvat poskilleni. Mutta kukaan, joka kävelee vierestäni ja nousee tuttuun ja turvalliseen autoonsa, ei huomaa minua. Tai ehkä he eivät halua huomata sillä he eivät voi tietää, mitä sillä hetkellä käyn läpi sisimmässäni.
He eivät tiedä, eivätkä ehkä ole valmiita kuulemaan.
- Tämä ei jatku ikuisesti, ajattelen, mutta en usko siihen itsekään.
En, vaikka tiedän sen olevan totta.
Olen hauras. Hauraampi kuin luulin.
Ja jo pelkkä ymmärrys siitä saa minut itkemään vuolaammin.
Mutta silti jokainen minuutti, jolloin kykenen hallitsemaan kehoani tärisemästä, saa minut kuvittelemaan, että mikään ei voi kestää ikuisesti.
Että jossakin on se minä, joka selvisi jo kerran.
Enkä siksi aio luovuttaa. 

keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

varjele kaikelta pahalta #59 (Julle)

Harmaaksi värjäytynyt vesi valuu lasia pitkin kohti ikkunalautaa, kun mä vedän lastalla viimeistä kertaa ylhäältä alas. Kuivaan lastan pyyhkeen palaseen ja pyyhkäisen vielä ikkunan alareunalle jääneet pisarat. Alkusyksyn lämpö viipyilee iltapäivän auringossa, joka vielä hetken sattuu osumaan olohuoneen pisimmälle seinälle, josta puolet täyttää patterin yläpuolelta melkein kattoon asti ylettyvät ikkunat. Tällaisessa valossa saisi hyviä kuvia. Kuvia, joissa lämpimän sävyinen valo saa ihon hehkumaan niin kuin sitä olisi tullut otettua koko kesä brunaa töiden tekemisen sijaan.
Helsinkikesä.
Se oli ollut jonkinlainen irtiotto arjesta, joka oli jo aikoja sitten jumittunut paikalleen. Jokainen päivä oli alkanut hiljalleen toistaa itseään. Rutiinit, jotka olivat ennen tuoneet turvaa, olivat lopulta olleet ennemmin pakonomaisia toimintoja, jotka täytyi suorittaa samalla tavalla alusta loppuun.
Aamulla herätys 6:30. Hampaiden pesu. Nopea suihku haalean lämpimässä vedessä. Aamupalaksi pari palaa ohuen ohutta herkkua juustoviipaleella ja kurkkusiivuilla. Lasi appelsiinimehua. Pyykkitelineeltä kuivunut t-paita ja shortsit, jotka ovat imeneet itseensä enemmän maalia kuin laki sallii. Harry Potter äänikirja pyörimään kuulokkeissa. Ja tunnista toiseen kestävää maalausta auringon paahtaessa porottavana niskaan.
Mutta vaikka työpäivät olivat muodostaneet uudet rutiinit, iltojen olin antanut mennä omalla painollaan.
Merivesi oli kesäkuun loppupuolella ollut jo uimakelpoista. Severi oli saanut mut toisinaan houkuteltua mukaansa rannalle. Joko pelaamaan biitsiä tai piknikille tutustumaan sen opistokavereihin, jotka olivat porukalla vuokranneet Severin sedän talon, joka oli lähtenyt ulkomaille työreissulle, ja tulleet tekemään samaa hommaa kuin mä ja Severi.
Maalaamaan taloja.
Tiputan märän rievun sankkoon ja heivaan sen kylppäriin. Pyykkikorissa odottaa muutama muukin rätti kipeästi pesua. Heitän kaiken likapyykin koneeseen ja toivon sormet ristissä, ettei mikään menisi pilalle. Kutistuisi tai nukkaantuisi.
Sujautan puhelimen taskusta ja vilkaisen kelloa.
Kymmentä vaille kolme.
Enkä kerkeä kuin ajatella tyhjänä ammottavaa jääkaappia, kun mahani ilmaisee ensimmäiset mielipiteensä nälkäkuuristani.
- Okei. Okei. Mä lähden kauppaan, huokaisen ääneen ja heitän viimeisen toiveikkaan katseen pesukoneen suuntaan.

maanantai 12. huhtikuuta 2021

varjele kaikelta pahalta #58

Lasken lyijykynän tasolle, joka tärisee hivenen junan jyskyttäessä raiteita pitkin eteenpäin. Turkinpippuripussi, joka lojuu kaiken tietokoneen rojun keskellä, alkaa huolestuttavasti näyttää melko tyhjältä, joten taittelen sen kahtia ja tungen sen repun sivutaskuun.
Jos joskus niin tänään mulla on ollut aikaa ajatella. Eikä puhuta minuuteista vaan tunneista. Olen ajatellut Matiasta ja koko tätä juttua, joka välillämme on ollut, mutta jolle kumpikaan ei ole osannut antaa nimeä.
Säätöä? Vaiko seurustelua?
Olen melko varma, että kummallakin on toiveena jakaa tulevaisuudessa yhteinen elämä. Kotikin.
Mutta silti jostain selittämättömästä syystä pelkään. Pelkään, ettei se jokin, joka on hetkittäin ollut enemmän ja vähemmän olemassa, ehkä sittenkään kestä.
Jaksaako Matias odottaa, että mä tulen takaisin. Tai mikä vielä pahempaa. Entä jos se tapaa jonkun toisen. Jonkun, joka on valmis siihen kaikkeen, mitä yhteisen tulevaisuuden rakentaminen vaatii.
Sitoutumaan. Etsimään rajoja. Opettelemaan rakastamaan.
Ja se riipaisee syvältä.
Mä en tiedä, voisinko ikinä olla valmis päästämään irti. Luopumaan siitä kaikesta, jota mä olen saanut kokea sen ihmisen kanssa.
Ja huomaan kysyväni itseltäni uudelleen ja uudelleen - Lili, uskallatko sä luottaa siihen, että elämä kantaa? Enkä mä kykene vastaamaan.
Muistan edelleen isän sanat, kun se puhui joskus mulle avioliitosta.
- Se on kuin hyppy tuntemattomaan ihmisen kanssa, jonka sitä luulee tuntevansa. On kuvitellut valmiiksi, millaista se on ja sitten kuitenkaan mikään ei mene niin kuin on suunnitellut. Mutta uskovaisena sitä haluaa luottaa taivaan Isän johdatukseen. Kyllä se on niin, että se toinen on sinulle tarkoitettu, jos astelette vihille. Se on sellainen elämän mittainen koulu.
Ja jos koskaan niin nyt, kaipaan isää ihan mielettömän paljon.
Tuntuu käsittämättömältä, että mun elämässä ei ole yhtäkään turvallista aikuista, jolle voisin purkaa mun ajatuksia. Ketään, joka voisi laskea käden olkapäälle ja jakaa lohdullisia sanoja siitä, mitä mun kannattaisi tehdä tai olla tekemättä.
Stten mä kuitenkin muistan sen ihmisen, joka on jaksanut tukea mua viimeisen vuoden ajan, mutta josta mä en ole hetkeen kuullut mitään. Ja jotenkin vain tiedän, että sille voi soittaa oli tilanne mikä tahansa.
Jullelle.

tiistai 23. maaliskuuta 2021

mieleni on jäänyt kehoni vangiksi

puristava, vihlova kipu.
jokainen lasipullosta tipahteleva pisara 
kaikuu korvissani jylisevän aallokon lailla.
äiti silittää pitkin ja hennoin vedoin kämmentäni,
joka on painunut metallikaidetta vasten.
palelee.
kylmyys pureutuu syvälle. sieluun asti.
en enää kykene sanomaan sanoja.
en pyytämään apua. en edes äidiltä,
jonka silmiin ovat kohonneet kyyneleet.
ja jossain sisimmässäni tiedän, ettei enää ole toivoa.
en usko, että paranen.
mieleni on jäänyt kehoni vangiksi.
pakoreittiä ei ole.
on vain tyhjyyttä huokuvia valkoisia sairaalahuoneen seiniä, jotka ilkkuvat minulle.
kuiskivat, etten ole enää mitään.
puristan huuleni tiukasti yhteen ja pidätän hengitystä.
sydämeni jaksaa vielä lyödä.
se on pumpannut minuun elämää 
jo vuosia yli aikaa.
minun ei pitänyt olla enää täällä.
ja kuitenkin jokin pieni osa minusta yhä taistelee.
pakottaa avaamaan suun ja haukkomaan happea.
pysymään kiinni elämässä.




teksti, joka syntyi Self Portrait- dokumentin herättämistä ajatuksista

keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

varjele kaikelta pahalta #57

Ovet liukuvat edessäni kiinni ja jossain kauempana junan pilli soi. Yritän vielä kerran tavoittaa katsekontaktin Lilin kanssa, joka hymyilee surumielisesti likaisen ikkunalasin takaa ja vilkuttaa. Sitten juna lähtee kolisten liikkeelle. Ja sillä samalla hetkellä jokin sisälläni kuolee. 
Olo on voimaton ja tyhjä. Kuin sisälläni olisi kuilu, jolle ei ole pohjaa. 
Jokainen ajatus ja muisto vihloo sydäntä. Jokainen tunne, joka on kannatellut mua tähän pisteeseen asti. Ja nyt se kaikki tuntuu turhalta. Miksi yrittää pitää puoliväkisin toisesta kiinni, jos toinen on jo irrottanut käden otteesta. 
Nappaan avaimet farkkujen taskusta kävellessäni soratietä autolle. Mieli on sekaisin. Se on täynnä tummanpuhuvia pilviä, jotka salamoivat. Välissä sataa vettä, joka vie mukanaan vähäisenkin valon. Olen vähällä nousta autoon, painaa kaasun pohjaan ja ajaa seuraavalle lähimmälle asemalle, jotta voin hakea Lilin takaisin. Mutta enhän mä voi. En vaan voi. 
Cd lähtee pyörimään siitä kohti, mihin se oli jäänyt hakiessani Lilin. Ensin olimme olleet hiljaa. En ollut keksinyt mitään sanottavaa. En ollut voinut toivottaa kivaa matkaa tai mukavaa vuotta, kun sisimmässä en ollut kyennyt toivomaan niin. Lopulta en ollut kestänyt sitä vaivaantunutta ilmapiiriä, joka oli laskeutunut raskaana yllämme pienessä tilassa hämärän jo saapuessa ja värjätessä taivaan harmaan eri sävyihin. 
Ei surustamme turvaa meillä, ei auta murhe, vaikerrus, jos aamu alkaa kyyneleillä ja päivän päättää huokaus.Vain raskaammaksi kuorma käy, jos murheelle ei määrää näy.
Miksi viime aikoina oli ollut niin vaikea luottaa taivaan Isän johdatukseen. Usko oli jo pitkään tuntunut hataralta. Kuin jossain kaukaisuudessa lipuvalta asialta, joka oli alkanut menettää merkitystään. Arki oli painanut päälle ja gradun tekeminen. Ei ollut jaksanut raahautua rauhanyhdistykselle seuroihin ja kämpällä ollessa seurojen kuunteleminenkin oli unohtunut. Toisinaan olin tuntenut katkeruutta siitä, miten mun elämä oli viimeisten parin vuoden aikana mennyt. Vaikeat hetket olivat saaneet mielen vajoamaan välillä liiankin syviin vesiin. Vähempikin olisi riittänyt. Mikä tarkoitus tällä kaikella muka oli.
Parempi vähän vaivaa kantaa ja luottaa Herran hyvyyteen tyytyen siihen, mitä antaa hän laupiaasti lapsilleen. Ei isältämme taivaassa tarpeemme ole salassa.
Mikä oli oikeastaan saanut mut pysymään uskomassa. Sekö, että edes joskus iltaisin jaksoin huokaista, että - taivaan Isä varjele mut uskomassa. 
Toisinaan mä kyllä epäilin kuuliko sitä edes kukaan. Enhän jaksanut edes ristiä käsiä yhteen, kun sydän oli jo pitkään täyttynyt epäilyksistä. Ja silti sitä pelkäsi. Pelkäsi, mihin päätyisi tällaisella heikolla uskolla. Mietti, että riittikö se. Riittikö se todella.
Hän aina meille lohdutuksen tuo oikealla hetkellä. Hän kuulee hartaan kaipauksen ja pysyy meitä lähellä. Hän ehtii kyllä auttamaan, yllättää meidät armollaan.
Laulun sanat kolahtavat, ja kovaa. On pakko pyyhkiä kyyneleet paidanhihaan sillä ajamisesta ei meinaa tulla mitään. Jostakin mieleen tulee edellis kesän suviseurat ja ehtoollinen. Se, kun olimme Lilin kanssa polvistuneet vierekkäin alttarikaiteelle ja pappi oli tarjonnut ehtoollisviiniä ja leipää. 
- Herramme Jeesuksen kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu. 
Silloin astellessamme teltasta ulos, oli hetkellisesti tuntunut kuin koko maailma olisi kirkastunut ja sydämessä oli roihunnut elävän uskon liekki. Olin jaksanut vastaanottaa evankeliumin ja tarjonnut sitä myös Lilille, joka oli halunnut uskoa. Silloin olin kokenut vahvasti, että tämä oli se tie, jota haluan kulkea. Tie, joka veisi lopulta perille, taivaan kotiin. 
Nyt ehkä huokaat alla surun: Jo minut Herra hylkäsi. Vaan taas hän poistaa murheen sumun ja olet vielä rakkaampi. On aika täällä vaihtuva, myös murhepäivä loppuva.
On pakko ajaa seuraavalle p-paikalle ja näpytellä viesti jonnekin bittiavaruuteen. Eikä mene kauan, kun puhelin kilahtaa vastaanotetun viestin merkiksi. Selaan yhteystietoja ja painan nimeä, jonka perässä yhä edelleen kimmeltää punainen sydän ja kuuntelen, miten puhelin tuuttaa muutaman kerran ennen kuin toisesta päästä vastataan.
- Lili.
Nieleskelen. 
Miten yhtäkkiä niiden sanojen lausuminen tuntuu niin vaikealta. Miksi toiselle puhuminen saa koko kropan tärisemään ja mielen sekoamaan. Ihan kuin siitä olisi minuuttien sijaan vuosia, kun olen kuullut toisen äänen.
- Saanko mä vielä kaikki anteeksi? kysyn kyynelten kohotessa yhä uudelleen ja uudelleen silmiini.
Toisessa päässä on hiljaista. 
Alan jo pelätä, etten saa vastausta. Että toinen ei enää jaksa tätä kaikkea.
- Matias sä saat uskoa kaikki synnit, kiusaukset ja epäilyksetkin anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, ja olla levollisin mielin. Saanko mäkin kaikki anteeksi?
Ääni on hento ja se särkyy viimeisten sanojen kohdalla.
- Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi, sanon ja tunnen painon häviävän hartioiltani.
- Lili? kysyn vielä hiljaa. 
- Niin?
- Mulla on sua jo nyt ikävä...
Puhelimessa tulee jälleen hiljaista. 
- Matias? Lili lopulta kysyy. 
- Niin? kysyn ja tunnen tunnon häviävän sormistani. 
- Mä tiedän, että tää varmaan kuulostaa tyhmältä, kun tää koko idea oli mun oma, mutta mä en tiedä, miten mä pärjään ilman sua. Mun sydän varmaan särkyy tästä ikävästä...
- Arvaa mitä... Ei se kuulosta yhtään tyhmältä, sanon, ja mietin, miten kovasti haluaisin juuri siinä hetkessä rutistaa toisen syliini.
Ja jostain syystä. Ensimmäistä kertaa kuukausiin, alan uskoa siihen, että mä selviän. Että me selvitään. 

sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

vieläkö mä jaksan seuraavaan päivään

sanon, että pärjään, vaikka sisältä olen sirpaleina.
sanon, että olen vain vähän väsynyt, vaikka voisinkin nukkua viikon putkeen.
huomaan jälleen satuttavani kaikkia niitä ihmisiä, joista välitän eniten.
olo on kuin olisin eksyksissä.
on niin pimeää, ettei kaukaisuudesta näy edes pieniä valonsäteitä.
katselen vain, miten kasvien lehdet kellastuvat
kellastumistaan ja käpristyvät kasaan ennen kuin ne putoavat.
en edes muista milloin lakkasin kastelemasta niitä.
ehkä kaapin päällä yksinäisyydessä oleva kaktus kuvastaa mun sielua.
sitä mustaa möykkyä, joka painaa rintaan ja saa mut pelkäämään sydänkohtausta.
enhän kohta enää uskalla edes nukkua.
herään öisin loputtomiin unihalvauksiin, joissa kuulen jonkun raapivan pöytää tai kävelevän mun huoneessa ympyrää.
joku puhuu mulle keväästä.
mietin, mikä se sellainen vuodenaika on.
kun on kuulemma lämmintä ja valoisaa.
ja koko maailma herää eloon.
olenko mä vielä silloin täällä.
suljettujen sälekaihtimien takana kysymässä itseltäni uudelleen ja uudelleen, vieläkö mä jaksan seuraavaan päivään.

keskiviikko 17. helmikuuta 2021

varjele kaikelta pahalta #56

Vedän marjajogurttia suoraan purkista ja tuijotan keittiön valkoista laattaseinää näkemättä kuitenkaan mitään. En kykene katsomaan Matiasta, joka yrittää melkein väkisin saada muhun katsekontaktia.
Ehkä näin on parempi. Ehkä näin tämä kaikki sattuu vähemmän. 
- Sä siis olet jo päättänyt, että lähdet. Mun mielipiteellä ei ole mitään merkitystä, Matias puristaa sanat huuliensa välistä. 
Kuulen pettymyksen ja epäuskon sen äänessä. 
Nyökkään, ja samaan aikaan tunnen, miten palan tunne nousee kurkkuuni. 
- Lili mä en oikeasti enää tiedä, mitä mun pitäisi sanoa. Tää vaikuttaa siltä, että sä olet suunnitellut tätä pitkään ilman, että sä olet millään tavalla ilmaissut sitä mulle. 
Alan epätoivoisesti laskea ruutuja, jotka limittyvät toisiinsa keittiötason yläpuolella. Joku on tainnut jättää pölyt pyyhkimättä.
- Mä en jaksa ymmärtää, miksi sä kerrot tästä vasta nyt. Ymmärrätkö sä nyt yhtään, miltä tää musta tuntuu? Matias kysyy niin hiljaa, että pelkään sen alkaneen itkeä. 
- Anteeksi... 
Hetkeen kumpikaan ei sano mitään. 
Seinäkellon hiljainen raksutus kantautuu olohuoneesta ja ilmastointilaitteen matala hurina kaikuu korvissa.
- Lili, tajuatko sä, miten paljon tää satuttaa mua? Matiaksen äänessä ei ole lainkaan voimaa.
- Kyllä mä tajuan, ja siks tää tuntuukin niin pahalta. En mä haluais, että suhun sattuu, sanon ja tunnen kyynelten kihoavan silmiini.
- Ja se koulu kestää vuoden? 
Matiaksen hartiat ovat lysähtäneet alas. 
Vielä hetki sitten se jaksoi pitää itseään kasassa. Nyt alkaa näyttää siltä, että me molemmat olemme lähellä romahtaa. 
- Kaksi vuotta, kuiskaan, ja elättelen toivoa, ettei Matias kuulisi sitä. 
Mutta tottakai se kuulee. Se kuulee aina kaiken. 
- Kaksi! Et voi olla tosissasi?
En vastaa. En, koska sanat takertuvat kurkkuun niin tiukasti, että mua alkaa melkein yskittää. 
Matias laskee käden hartialleni ja tunnen hennon lämmön siirtyvän iholleni. Enkä voi lakata kysymästä itseltäni, miten mä aion selvitä ilman sitä. 
- Muistatko sä, miten me sovittiin kesällä, että oltais toisillemme rehellisiä vaikka mitä tahansa tapahtuisi? Ihan mitä tahansa. 
Matiaksen ääni vaatii vastausta, jota mä en kykene antamaan.  
- Matias, älä! 
Melkein pyydän, että se lähtisi. Ihan vain siksi, että tämä olisi helpompaa meille kummallekin. Kun mun mielikin tuntuu olevan sekoamassa sen kosketuksesta. 
Lasken käden pöydälle ja alan huomaamattani naputtamaan sen vahattua pintaa sormillani. Sitä ei kuitenkaan kestä kauaa sillä Matias nostaa sen hellästi käsiensä väliin ja kietoo sormemme yhteen, ja tunnen läikähdyksen mahanpohjassa. 
- Entä jos mä en päästä sua? Mitä jos mä vain sniikisti raahaan sut mun mukaan kämpälle, enkä anna sun lähteä?
Päivän viimeiset auringon säteet värjäävät huoneen seinät kellertäviksi ja saavat Matiaksen silmät kimaltamaan valossa. Yleensä niin tummilta näyttävät ripset värjäytyvät hetkellisesti kultaisiksi. 
- Mä tiedän, että tää muuttaa asioita. Että voi käydä niinkin, että muutamien kuukausien jälkeen kumpikin väsyy siihen. Ja mä tiedostan sen, etten voi vaatia sua odottamaan täällä, että mä tulen takaisin, koska enhän mä tiedä itsekään, palaanko mä vai en. Musta vaan tuntuu siltä, että mä oon monta vuotta antanut mun haaveiden vaipua taka-alalle, koska mä halusin pistää isän terveyden etusijalle. Ja viime aikoina mä oon miettinyt, että mä en ehkä koskaan saanut elää tarpeeksi mun omaa elämää. Sellaista nuoruutta kuin muut. Että voi mennä ja tehdä asioita ilman, että täytyy aina kysyä ensin lupaa joltain toiselta. 
Matias ei sano mitään. Se vain piirtää sormellaan mun kämmeneen ääriviivoja ja tuijottaa ikkunasta ulos pihamaalle, joka vielä hetken kylpee auringon valossa. 
- Ehkä sun täytyy sitten tehdä niin. Ehkä se on jotain, mitä sun on aina pitänyt tehdä, se sanoo, kääntää katseensa silmiini ja hymyilee, mutta hymy ei ylety silmiin asti. 

keskiviikko 20. tammikuuta 2021

varjele kaikelta pahalta #55 (Julle)

En voi uskoa, että isä seisoo siinä. Aivan ulko-oveni edessä, jonka maali on hiljalleen rapisemassa betoniselle kynnykselle, jos sitä edes sellaiseksi voi kutsua. Isä katsoo mua hetken silmiin ja kääntää sitten katseensa pois. Ehkä sillä tekee pahaa katsoa mua, omaa poikaansa.
- Sä sitten tulit? kysyn niin lujalla äänellä kuin kehtaan sillä en jaksaisi sitä, että naapurin Else-rouva ilmestyisi vastapäisen talon ikkunaan tarkkailemaan, mitä naapurustossa tällä kertaa tapahtuu.
Isä ei vastaa. Se vain vilkaisee nopeasti olkani taakse kuin varmistaakseen minulta, olenko pyytämässä sitä sisälle vai en.
- Jos sä ajattelit tulla jatkamaan sitä samaa saarnaa, jota vedit sinä kesänä ennen kuin lähdin kotoa niin sulla ei ole mitään asiaa mun kotiin, sanon välinpitämättömästi, käännän sille selkäni ja alan vetää ovea takanani kiinni.
- Ei, Julius. Odota.
Isän ääni on outo. Ihan kuin sillä olisi hätä.
Työnnän ovea hitusen enemmän auki ja lompsin edeltä keittiöön.
- Sä varmaan ymmärrät, etten oo kovin innokas keittämään sulle kahvia, huikkaan sille, kun se riisuu talvisaappaansa eteiseen ja jää seisoskelemaan keskelle olohuonetta.
Isä ei taaskaan reagoi mitenkään.
- No millastakohan asiaa sulla sitten oli, jos saan kysyä? kysyn ja heitän samalla pöydällä lojuneen ja jo homehtuneen rieskan roskiin.
Isä työntää käden takkinsa taskuun ja ojentaa sitten rutistunutta paperia mua kohti.
Avaan paperin, joka näyttää vanhalta ja tuntuu hapraalta. 
Ja sitten näen ne.
Tutuilla harakanvarpailla kirjoitetut sanat, jotka saavat padot auki silmäkulmissani ja myrskyn repeämään sisälläni. Eikä mikään koskaan. Ei koskaan. Ole tuntunut siltä kuin juuri siinä hetkessä syvällä sisimmässäni tuntuu. 
Kun on samaan aikaan ehjä ja särkynyt. Surullinen ja vihainen. Katkera ja heikko. 
- Sinä kirjoitit tämän, eikö niin? isän ääni kuuluu kysyvän jostain pauhaavan aallokon ja repivän tuulen takaa. 
En kykene vastaamaan. 
Sanat, jotka ovat hetki sitten eläneet sisälläni ovat kuihtuneet ja lakanneet olemasta. 
- Julius katso minua...
Isä ei kysy vaan pyytää. Anelee. 
Ja minä annan kyynelten sumentamien silmieni katsoa vielä kerran sitä ihmistä, joka on käskenyt kymmeniä kertoja mua lakata itkemästä. 
- Annatko tämän kaiken minulle anteeksi? 
Viisi sanaa ja isä joutuu pitämään jokaisen välissä pitkän tauon. 
Sen jykevä leuka värisee ja äänestä on kaikonnut se sille niin ominainen uhkaavuus. Kysymys ei ole vaatimus vaan pyyntö. Eikä sitä ole tarkoitus esittää uudelleen. Ei tällä kertaa. 
Osat ovat vaihtuneet siitä, mitä ne olivat vuosia sitten. Tänään minä olen se, jolla on valtaa ja isä ottaa vain vastaan kaiken, mitä annetaan. Niin hyvässä ja pahassa. 
Jokainen kela pyörii alusta loppuun mielessäni. Jokainen hetki. Jokainen muisto, jolloin muhun sattui. 
Isä käskemässä mua kiskomaan paita ylös. Isä kohottamassa nahkaista vyötä. Heilahdus ja sivalluksen ääni, kun lyönti osui kohteeseen. Ja kipu. Tykyttävä ja lopulta turruttava kipu, joka sai melkein ilmat katoamaan keuhkoista. 
Ja sitten ensimmäiseksi kuulen sen. Sisältä tukahdetun itkun, joka ei ole enää pidäteltävissä. Ja pakotan itseni katsomaan toisen silmiä, joihin kihonneet kyyneleet valuvat noroina poskia pitkin. 
- Isä? kuiskaan hiljaa sillä ääneni meinaa pettää hetkenä minä hyvänsä. 
Katseemme kohtaavat sekunnin murto-osan ajan. 
- Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit, kiusaukset ja pahat teotkin anteeksi. 
Ja sitten en enää tiedä, kumpi meistä rusentaa toisen halaukseensa. Eikä sillä oikeastaan ole mitään väliä.