puristava, vihlova kipu.
jokainen lasipullosta tipahteleva pisara
kaikuu korvissani jylisevän aallokon lailla.
äiti silittää pitkin ja hennoin vedoin kämmentäni,
joka on painunut metallikaidetta vasten.
palelee.
kylmyys pureutuu syvälle. sieluun asti.
en enää kykene sanomaan sanoja.
en pyytämään apua. en edes äidiltä,
jonka silmiin ovat kohonneet kyyneleet.
ja jossain sisimmässäni tiedän, ettei enää ole toivoa.
en usko, että paranen.
mieleni on jäänyt kehoni vangiksi.
pakoreittiä ei ole.
on vain tyhjyyttä huokuvia valkoisia sairaalahuoneen seiniä, jotka ilkkuvat minulle.
kuiskivat, etten ole enää mitään.
puristan huuleni tiukasti yhteen ja pidätän hengitystä.
sydämeni jaksaa vielä lyödä.
se on pumpannut minuun elämää
jo vuosia yli aikaa.
minun ei pitänyt olla enää täällä.
ja kuitenkin jokin pieni osa minusta yhä taistelee.
pakottaa avaamaan suun ja haukkomaan happea.
pysymään kiinni elämässä.
teksti, joka syntyi Self Portrait- dokumentin herättämistä ajatuksista
❤
VastaaPoista❤️
Poista