tiistai 27. kesäkuuta 2017

elämää


Elämä sai mut sillä hetkellä onnelliseksi. Mä olin kuumassa vedessä, yllä tumma taivas. Katselin tulikärpäsiä ja muutamia tähtiä. Teki mieli sulkea silmät ja jäädä siihen hetkeen. Ikuistaa se tunnelma, jotta voisin muistaa sen myöhemmin.

Kolme viikkoa on mennyt. Mä en osaa sanoa onko aika mennyt nopeasti vai ei. Fiilikset vaihteli ensimmäisten kahden viikon aikana melkein päivittäin. Nyt ne on alkanut tasaantumaan, kun on tottunut erilaiseen elämään, uuteen kulttuuriin ja tutustunut uusiin ihmisiin.

Mä oon reissannut. Päätynyt kolmeksi päiväksi mulle umpioutoon perheeseen yksin. Mä oon uinut ulkona uima-altaassa, laittanut tiskejä ja siivonnut. Oon ajanut autolla, nähnyt suomalaisia. Käynyt syömässä ulkona, ja vain ollut.

Mulla ei oo ollut koti ikävä. Oikeastaan ollenkaan. Oon ikävöinyt välillä keskusteluja suomeksi, kun en mun tunteita pysty kuitenkaan kunnolla kertomaan englanniksi. Oon huomannut kehittyneeni kielen kanssa täällä. Oon puhunut enemmän kuin ikinä elämässäni, mutta silti vähän verrattuna siihen, mitä olin ajatellut. Mutta tein päätöksen, etten pelkää, vaan puhun aina kun se on mahdollista. 

Mä oon stressannut täällä ollessa syksystä. Kouluun pääsemisestä ja muutosta. Kun mun on pitänyt hoitaa niitä täältä käsin. Mutta ehkä tää tästä pikkuhiljaa. Mä sain koulupaikan ja kämppiksen. Kämppä on vielä auki, mutta oon huomannut, että asiat yleensä järjestyy lopulta. 

Onnellinen ja kiitollinen. Ei mulla muuta.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

mä oon ja silti en sillä hetkellä oo

Tuntuu niinku mun sydäntä revittäis joka suuntaan. Ku tuntee välillä niin vahvoja tunteita ja sitten taas ei mitään. 

Istun parvekkeella. Yksinäisiä pisaroita tippuu katoksen lautojen välistä. Yhtä yksinäisiä, miltä musta tuntuu sillä hetkellä. Tajuan ehkä ensimmäistä kertaa, että mä olen yksin, suuren maailman keskellä. Enkä mä voi puhua kenellekkään miltä musta tuntuu. 

Sitten tulee tyhjyys. Se imee musta kaiken tunnon, eikä enää tunnu miltään. Tekee mieli vajota pohjaan. Hävitä tuhansiksi atomeiksi taivaalle. Yksin. Niin yksin.

Suljen silmät. Mä en halua nähdä ympärille. En halua nähdä onnellisia ihmisiä, enkä kauniin vihreitä puita. Tunnen itseni rumaksi. Tulee halu haihtua näkymättömiin, kun musta tuntuu ettei missään voi olla aito.

Mä en voi itkee. Enkä puhua. Mä en voi olla hiljaa. 

Ymmärrän todella mitä tarkoittaa tunnekieli. Sitä mä en voi käyttää täällä. Kukaan ei ymmärrä, eikä voi ymmärtää miltä musta tuntuu. Kun välillä koko maailman mustuus kasaantuu mun ympärille. Kun on vaikea hengittää. Kun ei yksinkertaisesti tunnu miltään.

Ja mä vaan oon. Ja silti en sillä hetkellä oo.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

hengitän

Kiitoradalla.
Taustalla lumisia vuoristojonoja.
Ympärilläni ystävällisiä ihmisiä.
Helpotus kaikkien kasvoilla.
Vapaus, kun kone nousee ja saavuttaa painovoiman hallinnan.

Onneksi on vapaa. 
Valitsemaan. Etsimään. Löytämään 
Joskus täytyy eksyä, jotta voi löytää jälleen.
Pitää unelmoida, jotta voi oppia jälleen rakastamaan.

Hengitän sisälleni sanoja.
Ikävä. Kaipaus.
Huokaisen koneen laskeutuessa jälleen. 
Perillä.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

onnellinen suomalaisuudesta


Ahdistaa. Kun mä en saa ilmaistua itteeni oikein mitenkään. Haluaisin vaan itkee, ku oon niin väsynyt tähän. Kun mun tekis mieli kääriytyä peiton alle ja olla vaan hetki yksin. Ilman näitä ajatuksia. Ilman sitä, etten mä tiedä mitä saa tehdä ja mitä ei. Kun mä en tiedä mikä täällä on fine. Onko okei vaan olla tekemättä mitään, vai pitääkö aina jaksaa hymyillä ja tehdä mitä muutkin tekee. Onko päiväunien nukkuminen pelkästään tarkoitettu pienille lapsille. Vai voinko mä hyvillä mielin nukkua tän väsymyksen pois. Nukkua aamulla niin pitkään, kun mua vaan väsyttää. 

Sadepisaroiden äänessä, jotain tuttua.
Salamoiden välkkyessä taivaalla tuntuu hetken kuin olisin kotona.
En ymmärrä, että elän rapakon takana.
Ymmärrä, miten eri kulttuurit voivat kohdata.
Miten voi hetken elää maapallon toisella puolella.

Onnellinen suomalaisuudesta.
Luonnosta ja ruuasta.
Kaikesta hyvästä, mitä meillä on.
Murtunut.
Maailman julmuudesta. 
Epäoikeudenmukaisuudesta.
En ymmärrä kuinka kukaan voi tappaa toista ihmistä.
Loukata satuttamatta siinä samalla itseään.


Eka viikko alkaa kohta olla taputeltuna täällä. Mun fiilikset on vaihdellu aika laajasti, mutta suurimman osan ajasta mä oon ollut onnellinen ja kiitollinen, että mulla on mahdollisuus olla täällä. 

Oon ymmärtänyt paljon enemmän puhetta, kuin mä olin osannut aavistaa. Kielimuuria mulla ei enää ole, mutta välillä on tuskaa puhua jotain, kun ei osaa vielä muuta kuin yksinkertaisia lauseita ja sanoja. 

Oon ollut väsynyt tähän kuumuuteen ja siihen, kun pitää jaksaa keskittyä aina täysillä, kun mulle puhutaan. Mutta silti päällimmäisenä tästä viikosta on jäänyt kyllä ihmisten ystävällisyys ja se miten hyvin mut on otettu täällä vastaan. 

lauantai 3. kesäkuuta 2017

onnellisuudesta


Istun heittelehtivässä veneessä ja kuuntelen lokkien ääntä aaltojen paiskaantuessa veneen kylkiin. 
 Keinahdus. Vesi ryöppyää sivulta ja kastelee reunassa istuvat. Painan hupun päähän ja vedän kämmenet takin hihojen suojaan. Istun kumarassa ja koitan turhaan suojella jalkoja kastumiselta. 
  Kuulen toisten puhuvan veneen toisessa päässä, mutta sanoista ei saa mitään selvää. Puhe puuroutuu veneen metelin alle. Pyydän edessä istuvalta pyyhettä jalkojen suojaksi. Kääriydyn lopulta siihen ja hetkellinen lämpö saa oloni tuntumaan onnelliselta. 
 Vauhti tasaantuu. Veden pinta tyyntyy hieman. Nostan katseeni hupun alta. Katselen Kallasveden varrelle rakennettuja taloja. Kuvittelen itseni istumaan jonkun rantatalon edustalle haaveilemaan. Vaikka paleltaa ja väsyttääkin hieman, tekee mieli hymyillä. Taivaalla lentävät linnut, jylhät maisemat, rakkaiksi ja läheisiksi tulleet ystävät tuntuvat sillä hetkellä elämän suurimmilta asioilta. 
 Käännän katseeni ja jään hetkeksi katselemaan taustalla laskevaa aurinkoa ja punertuvaksi värjäytynyttä taivasta. Elämä ottaa, mutta se antaa monin verroin takaisin.