Elämä sai mut sillä hetkellä onnelliseksi. Mä olin kuumassa vedessä, yllä tumma taivas. Katselin tulikärpäsiä ja muutamia tähtiä. Teki mieli sulkea silmät ja jäädä siihen hetkeen. Ikuistaa se tunnelma, jotta voisin muistaa sen myöhemmin.
Kolme viikkoa on mennyt. Mä en osaa sanoa onko aika mennyt nopeasti vai ei. Fiilikset vaihteli ensimmäisten kahden viikon aikana melkein päivittäin. Nyt ne on alkanut tasaantumaan, kun on tottunut erilaiseen elämään, uuteen kulttuuriin ja tutustunut uusiin ihmisiin.
Mä oon reissannut. Päätynyt kolmeksi päiväksi mulle umpioutoon perheeseen yksin. Mä oon uinut ulkona uima-altaassa, laittanut tiskejä ja siivonnut. Oon ajanut autolla, nähnyt suomalaisia. Käynyt syömässä ulkona, ja vain ollut.
Mulla ei oo ollut koti ikävä. Oikeastaan ollenkaan. Oon ikävöinyt välillä keskusteluja suomeksi, kun en mun tunteita pysty kuitenkaan kunnolla kertomaan englanniksi. Oon huomannut kehittyneeni kielen kanssa täällä. Oon puhunut enemmän kuin ikinä elämässäni, mutta silti vähän verrattuna siihen, mitä olin ajatellut. Mutta tein päätöksen, etten pelkää, vaan puhun aina kun se on mahdollista.
Mä oon stressannut täällä ollessa syksystä. Kouluun pääsemisestä ja muutosta. Kun mun on pitänyt hoitaa niitä täältä käsin. Mutta ehkä tää tästä pikkuhiljaa. Mä sain koulupaikan ja kämppiksen. Kämppä on vielä auki, mutta oon huomannut, että asiat yleensä järjestyy lopulta.
Onnellinen ja kiitollinen. Ei mulla muuta.