varjele kaikelta pahalta #29

Silitän isän käden rosoista pintaa. Iho on ohut ja kuulas. Näyttää siltä kuin isä nukkuisi. Kasvoilla on levollinen ilme. Ihan kuin isä olisi tiennyt lähdön tulevan. Ikään kuin isä olisi ollut siihen valmis.

Lili rakas.

Sanat kaikuvat mielessäni kaiken sen tyhjyyden keskellä. Ne ovat viimeiset sanat, jotka isä sanoi ennen lähtöään. Ennen kuin jouduin jättämään hyvästit.

Mietin kirjaa, jonka sain luettua loppuun edellisellä viikolla. Mietin sitä, miten voisin aina lohduttautua siihen, kuinka usein olen saanut tervehtiä isää. Ennen jäähyväiset olivat ennemmin kuin sanat - nähdään taas pian. Tämä on ainoa kerta, kun niiden sanojen jälkeen ei tule enää uutta jälleennäkemistä. Ei enää isän kasvoille leviävää hymyä. Ei jämäköiden käsien otetta, kun isä rutistaa minut itseään vasten. 

Enkä minä ole varma, olenko valmis päästämään irti. 

Ehkä kukaan ei koskaan voi olla. 

Ehkä ei edes tarvitse. 

Eihän kuolema ole tarina, jonka viimeiset sanat voi kirjoittaa. Jonka sivuille lyijykynällä kaarrettuja kirjaimia voi pyyhkiä, jos ne eivät tunnukaan tosilta. 

Sillä kuolema ei kysele. Ei anna mahdollisuutta palata takaisin siihen pisteeseen, kun se ei vielä ollut läsnä. Eikä sen voima koskaan häviä. 

Se saa ihmisen kokemaan kipua, jota hän ei ole koskaan osannut edes kuvitella. Jota hän ei ole tiennyt olevan edes olemassa. 

Ja kuitenkin samaan aikaan ihminen alkaa kasata itseään sirpaleista. Kuroo sydämeen tulleita haavoja, jotta osaisi rakastaa. 

Ja silloin meidän tulee muistaa, ettei rakkaus katoa koskaan. Se vain muuttaa muotoaan. 

Ja miten valtavasti minä rakastankaan isää. Rakastan pientä hymykuoppaa, johon tökin pienen lapsen siroa sormeani ja mallailin, mahtuisiko se siitä sisään. Rakastan yöllisiä tarinoita, jotka saivat minut ja äidin nauramaan hervottomina sängylläni niin, että sänky natisi liitoksissaan ja toisinaan olimme varmoja siitä, ettei se tule kestämään enää kauaa. Rakastan niitä lukemattomia halauksia, jolloin isä pörrötti tukkaani ja sanoi, että minusta kasvaisi vielä rohkea nuori nainen, joka pärjäisi elämässä, mitä tahansa koettelemuksia tapahtuisikaan.

Ja nyt minulla on enää vain nuo muistot. Muistot, jotka pitävät isän luonani, kun viimein yritän päästää hänestä irti. Päästää hänet menemään.

Painan huuleni vielä kerran isäni poskelle, joka tuntuu viileältä rohtuneella ihollani, ja kuiskaan rakastavani häntä. 

varjele kaikelta pahalta #28

Nojaan olkapäiden varassa pöydänreunaan ja yritän samalla laskea tapetissa olevia pisteitä, mutta se taitaa olla mahdoton tehtävä. Sekoan kerta laskuissani aina päästessäni sadan yli.

Matias katselee mua huvittuneena ja lupaa tarjota mulle jäätelön seuraavana kesänä, jos joskus pääsen vielä loppuun saakka.

- Oletko sä nyt aivan varma, että se on 120 eikä 122? Matias kysyy ja saa mut jälleen kerran sekoamaan laskuissani.

- Sä kiusaat mua ihan tahallaan, sanon sille ja yritän esittää vihaista.

Matias kuitenkin vetää penkkini lähemmäksi sitä ja siirtää sormensa kylkeeni, mikä saa mut nauramaan kippurassa.

- Älä! Lopeta! yritän vaatia nauruni lomasta. 

- Niin mitä sä sanoit? En oikein kuullut. 

Kutitan Matiasta polvesta ja saan sen otteen irtoamaan. 

- Rauha? se ehdottaa käsi ojossa ja tartun lopulta siihen. 

Silmäilen Matiasta varovaisesti samalla kun hörpin teetä, joka on saanut hiljalleen jäähtyä mustavalkoraidallisessa kupissa. 

- Mä en tiennyt, että olen noin kiinnostavan näköinen. Onko mulla hiukset jotenkin huonosti vai mikä mättää? se heittää ja saa mut hymyilemään.

- Ei sussa ole mikään vialla. Sähän olet just liian hyvä. Melkein täydellinen, sanon ja huokaisen hiljaa. 

Mä en ikinä voisi olla samalla tasolla sen kanssa. Ja ajatus siitä saa mut nieleskelemään kurkkuun kohonnutta palaa. 

- Täydellinen. Etköhän sä nyt vähän liioittele? Matias sanoo ja katselee mua tummien kulmiensa alta. 

Kipu, joka on pesiytynyt sisälleni riuhtoo vimmoissaan jokaisessa solussani.

Tää on niin väärin.

Ei sun kuuluisi pitää musta.

- Lili mikä hätänä?

Matiaksen huolestunut katse saa kuuman aallon pyyhkäisemään lävitseni.

- Älä, pyydän melkein kuiskaten.

Sen silmissä hetken häilynyt tummuus sekoittuu tasaisen harmaaksi.

- Mä en enää tiedä, miten sun lähellä pitäisi olla, Matias sanoo ja sen ääni on niin tunteeton, että mun tekisi mieli pyyhkiä viimeiset minuutit sen mielestä pois.

- Ehkä on parempi, että sä et ole, sanon, ja sillä samalla sekunnilla, kun lausun ne sanat ääneen, jokin rikkoutuu sisälläni.

- Mitä sä nyt meinaat? se kysyy melkein vaatien.

- Musta tuntuu, että tää ei ole hyväksi meistä kummallekaan...

Matias kääntää katseensa pois. Ja miten paljon mun tekisikään mieli tarttua sitä kädestä ja pyytää sitä kertomaan, mitä hyvää se mussa muka näkee. Vaatia, ettei se koskaan hylkäisi mua. 

Mutta en tee niin. En, vaikka joka ikinen lausumaton sana repii meitä kauemmaksi toisistamme. 

- Sun kannattaisi varmaan lähteä, Matias sanoo lopulta. 

Tuntuu, että jokainen hitaasti sanottu sana vaatii siltä rutkasti enemmän voimia kuin mikään muu tavallisesti. 

- Mutta Matias... 

Ääneni särkyy kesken lauseen. 

- Lili mä oikeasti pyydän... 

Kohtaan vielä viimeisen kerran Matiaksen katseen ja sen silmistä heijastuu kaikki se, millä olen juuri särkenyt välillämme olleen yhteyden.

Kompuroin eteiseen ja sidon samoja kengännauhoja ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes viimein saan työnnettyä rappukäytävään menevän oven auki ja painan vastakkaisella seinällä olevaa hissin nappulaa. 

Alhaalle päästyäni pyrähdän juoksuun.

Askeleet rytmittyvät hengityksen mukaan. Katujen nimet ja vanhat puurakennukset vilahtelevat silmissäni, mutten meinaa muutenkaan nähdä kyyneliltäni mitään. En jaksa välittää, vaikka kylkeen pistää niin, että meinaan hetkittäin menettää tasapainoni. En, vaikka sydäntäni korventaa syvin kipu, jota olen koskaan tuntenut.

Juoksen yhä vain lujempaa.

Yksi. Yksi. Kaksi.

Lenkkareiden pohjat narskuvat asfaltilla.

Silmissä sumenee ajoittain, mutta pyyhin kyyneleeni vain paidan hihaan ja jatkan juoksemista. Ja vaikka kuinka yritän, en saa Matiaksen kuvaa pois mielestäni. Ja se jos joku saa sydämeni hajoamaan yhä pienempiin siruihin.

varjele kaikelta pahalta #27 (Matias)

Voimakas kumahtelu kantautuu kaukaisuudesta uniini. Hieron hetken silmiäni ja kampean itseni ylös sängylläni. Vedän maassa lojuvat farkut jalkaani ja työnnän huoneen oven auki.

Lili istuu lattianrajassa käpertyneenä pieneksi mytyksi. Siro käsi on jähmettynyt nyrkissä ilmaan, mutta aina niin lempeiden silmien katse hakeutuu omiini. Poskille hetken aikaa sitten valuneet kyyneleet ovat jättäneet jälkeensä punaiseksi värjäytyneet juovat ja paidan kaulus on kostunut.

Istun lattialle Lilin viereen ja annan pääni nojata ovea vasten. Hiljainen nyyhkytys voimistuu ja Lilin hento kroppa alkaa tärisemään itkun voimasta. Siirrän hellästi Lilin kämmenen syliini ja piirtelen siihen kuvioita samalla kun yritän saada selville, mitä on tapahtunut.

- En saa nukuttua...

Lilin silmät ovat täynnä surua. Kuitenkin sen kaiken taustalla näkyy pelko.

- Mietitkö sä sun isää? kysyn pitäen yhä katseeni siinä.

- Mitä jos...

Lili ei kykene sanomaan lausetta loppuun. Eikä sen tarvitsekaan sillä se sanomaton sana saa kivun puristamaan rintaani. Ja miten paljon minun tekisikään mieli luvata, ettei mitään sellaista koskaan tapahdu. Mutta en voi luvata. En yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan.

- Tiedän, että tämä kaikki on vaikeaa sinulle. Mutta yritäthän muistaa, että meillä jokaisella on oma aikamme. Kukaan ei elä ikuisesti.

- Mä tiedän... Mutta sehän tässä on kamalinta, kun ei tiedä. Ei pysty mitenkään varautumaan tai valmistautumaan. Mä en tiedä kykenenkö mä enää tähän. Ensin äiti ja sitten... 

- Isä, jatkan Lilin lausetta. 

- Niin. 

Annan Lilin nojata olkapäätäni vasten. Sen suihkun jäljiltä kihartuneet hiukset laskeutuvat ryöppyävinä aaltoina valkoista paitaani pitkin. 

- Se kaikki on vaan jotenkin niin lopullista... 

- Mutta Lili. Kyllähän elämä jatkuu kuolemankin jälkeen. Sulla on monta rakasta ihmistä ympärillä, sanon hiljaa. 

- Joskus musta vaan tuntuu, että mulle annetaan enemmän kuin mä jaksan kantaa. Kai munkin voimavarat loppuu jossain vaiheessa. Ei kukaan voi kestää ihan kaikkea, se sanoo ja uudet kyyneleet valuvat sen poskille. 

- Ei niin. Eikä tarvitsekaan jaksaa. Kyllä me muut pidetään sut pinnalla, jos et enää jaksaiskaan. Ei kenenkään ole tarkoitus taistella yksin. 

Lili nyökkää ja sulkee sitten silmänsä. Annamme hiljaisuuden tyynnyttää meidät hiljalleen surusta takaisin toivoon. 

Viimein Lili nukahtaa. Nostan sen syliini ja kannan olohuoneen sohvalle. Peittelen sen paksun ja lämpimän peiton alle ja silitän vielä hellästi sen ruusunpunaista poskea ennen kuin siirryn keittiöön. 

Lasken hanasta lasiin vettä ja juon sen yhdellä kulauksella. Sitten jätän nukkuvan Lilin taakseni ja palaan takaisin omaan sänkyyni. Pitkästä aikaa ristin käteni ja toivon, että pyyntöni kuullaan. 

Taivaan Isä, varjele Liliä ja sen isää. 

taisteluarvet

siinä unessa kirjoitit viimeiset sanasi minulle, 

joita en kuitenkaan koskaan saanut kuulla. 

ja vaikka tiedän, etten voi valita niitä puolestasi,

toivon koko sydämestäni,

etteivät ne olisi särkeneet sydäntäni.

.....

hiivit aamuyöstä viereeni. 

sanot, ettet kykene nukahtamaan. 

olemme hereillä pitkään. 

niin pitkään, 

että annan itselleni luvan katsella kuun valossa kasvojesi piirteitä. 

jylhää leukalinjaa ja korkeita poskipäitä. 

lopulta näen silmiesi sammuvan

ja annan itseni kadota maailmalta. 

herään aamulla siihen, 

että puristat kädestäni

ja kysyt - vieläkö jaksat rakastaa minua? 

..... 

paljas selkäsi on täynnä jälkiä. 

elämän hiomia ja vuosien uurruttamia. 

kutsun niitä taisteluarviksi

sillä minulle jokainen niistä kertoo tarinaa sinusta. 

ja siitä, miten sinusta tuli sellainen kuin olet. 

varjele kaikelta pahalta #26

Havahdun epämääräisistä ajatuksistani, kun Matias ilmestyy seisomaan viereeni parvekkeelle.

- Mitä se miettii? se kysyy ennen kuin laskee kätensä kaiteelle ja tuijottelee horisontissa laskevaa aurinkoa ja kerrostalojen kattoja, jotka vielä hetken aikaa paistattelevat kirkkaassa auringonvalossa.

- Mä en tiedä pystynkö mennä kotiin, huokaisen hiljaa.

Olen suoraan sanottuna kauhusta kankea edes ajatellessani menemistä sinne yksin.

Entä jos jotain tapahtuu. Kuka mua sitten auttaa.

- Sä voit jäädä tänne, jos susta tuntuu siltä, että se on parempi vaihtoehto.

Katson Matiasta kysyvästi. Ei ole lainkaan sen tyylistä ehdottaa jotakin tuollaista. Mutta se näyttää tällä kertaa olevan tosissaan.

- Oikeasti?

Se nyökkää ja laittaa sitten käden olkapäälleni.

- Sä voit nukkua mun huoneessa. Mä menen itse sohvalle.

Lupaan itselleni, että korvaan tämän kaiken joskus Matiakselle. Vielä jonain päivänä.

Auringon kadottua näkyvistä hiippailemme takaisin sisälle. Istun harmaalle ikean sohvalle ja kääriydyn vilttiin, jonka Matias on kaivellut mulle jostakin kaapin perältä.

- Otatko sä leipää tai jotain? se kysyy samalla kun häärää keittiössä.

- Voisin mä jotain pientä.

Istuudun sitä vastapäätä pienen pyöreän pöydän ääreen ja avaan ruisleipäpussin. Voitelen leivät ja leikkaan päälle juustoa ja kurkkua.

- Millaiset välit sulla oli sun äidin kanssa?

Pala nousee kurkkuun. Ihan väkisin.

Tiedän, etten ole puhunut juurikaan äidistä. Matiaksella on kuitenkin oikeus tietää.

Nielaisen muutaman kerran ja mietin samalla, mistä oikein aloittaisin.

- Äiti oli mulle vähän niin kuin paras ystävä. Kerroin sille aina kaikesta. Kaikki poikajutut ja kriisit. Se halus aina tietää. Ja kyllä se monesti jeesaskin vaikeissa tilanteissa. Siihen pysty luottamaan.

Matias hymähtää hiljaa. 

- Oon tavallaan sulle kateellinen. Mä en oo ikinä saanu rakennettua oikein minkäänlaista suhdetta mun porukoihin. 

- Niin. Eipä se taida kovin yleistä olla, sanon hiljaa ja yritän pyyhkäistä huomaamattomasti silmiini kohonneet kyyneleet. 

Välillä ikävä iskee suoraan sydämeen kuin joku iskisi tikarilla. Mutta tällä hetkellä pahinta on ehkä kuitenkin pelko isästä. Se ajaa mut hiljalleen hulluksi. Voin vain katsoa vierestä ja toivoa parasta.

Matias auttaa mua laittamaan lakanat. Sitten se toivottaa mulle hyvät yöt ja sulkee oven perässään. 

Istun sen leveälle parisängylle ja mietin, miten senkin elämä on hetkessä muuttunut ihan erilaiseksi. Muutama viikko sitten se asui vielä vanhempiensa luona ja se vasta mietti, että omilleen muutto voisi olla ajankohtaista. 

Hipsuttelen vessaan pesemään hampaat ja virnistän väsyneelle peilikuvalleni, jonka hiukset sojottavat joka ikiseen ilmansuuntaan. 

Käpertyessäni viimein sängylle muhkean peiton alle, tajuan, etten tule saamaan unta. 

varjele kaikelta pahalta #25

Siristelen silmiäni kirkkaassa valossa, joka häilyy kasvojeni yläpuolella. En kuitenkaan saa tarkennettua katsettani siihen ja suljen sen sijaan silmäni uudelleen.
- Jaksettaisko täällä jo heräillä? matala miehen ääni kysyy jostain kauempaa.
Pinnistelen itseni takaisin hereille, vaikka silmäluomet tuntuvat raskailta ja kropassani ei ole lainkaan voimaa.
Olo on hutera.
Valkoiseen pitkään takkiin sonnustautunut mies istuu jakkaralla vieressäni ja työntää taskulampun taskujensa uumeniin.
- Missä Matias on? kysyn ja mun ääni on hirveää raakuntaa. Kurkku tuntuu siltä kuin joku olisi levittänyt sinne kasan hiekkapaperia.
- Taisi lähteä hakemaan kanttiinista jotakin. Millainen olo teillä on nyt?
Miehen ääni on lempeä ja rauhallinen. Silmistä paistaa lämpö.
- No on mulla ollut elämässä parempiakin hetkiä, tyydyn sanomaan.
Katselen ympärilleni vaaleassa huoneessa. Viereisen sängyn ympärille on levitetty verhot ja sieltä kuuluu hiljaista tuhinaa. Onkohan jo yö.
- Mitä mulle tapahtui? kysyn lopulta.
- Arvelinkin, että kysyisit tuota. Oletko tietoinen siitä, että sinulla on diabetes?
Pudistan päätäni.
- Verensokerisi olivat hyvin alhaiset. Normaalisti ihmisen verensokeri ei laske niin äkillisesti alas, vaikka edellisestä ruokailusta olisikin jo hetki. Mutta sinun tilanteessasi ne pääsivät laskemaan liian matalalle ja sait sen mukaisia oireita, jonka vuoksi olit lopulta tajuttomana.
- Eli mä en kuole? kysyn, sillä ajatus oli hautautunut autossa mieleeni.
Mieslääkäri katselee mua ja hymyilee.
- Ei, et sinä kuole. Nyt on vain tärkeää alkaa huolehtimaan säännöllisistä ruokailuista ja siitä, että verensokerisi pysyvät riittävän koholla.
Joku koputtaa huoneenoveen.
Kohottaudun sängylläni ylöspäin ja yritän nähdä tulijan. Enkä voi olla helpottuneempi nähdessäni Matiaksen kasvot ovensuussa.
- Sä olet herännyt? se toteaa siirtäessään seinänvierustalla olevan penkin viereeni.
- Aina palveluksessa, kuittailen sille takaisin ja näen sen suupielen nykivän pidätellystä naurusta.
- Sairaanhoitaja tulee pian käymään, mutta jos sinulla tulee sitä ennen jotakin kysyttävää tai tarvitset muuten vain apua niin voit aina painaa soittokelloa, lääkäri sanoo noustessaan seisomaan.
Nyökkään ja huikkaan sille perään vielä kiitokset.
- Otatko suklaata? Matias kysyy kipatessaan ostoksensa yöpöydälleni.
Siinä on ainakin kymmentä eri makua ellei enemmänkin. Olen kuitenkin liian väsynyt laskemaan.
- Mä en tiedä voinko mä. Tai siis kun mulla on kuulemma diabetes, sanon ja tunnen kyynelten kirvelevän poskiani.
- Hei ei mitään hätää. Kerkesin jo kysyä siitä nuilta hoitajilta ja ne sanoi, että se on ihan okei, Matias sanoo rauhallisesti ja sen ääni saa mut rauhoittumaan.
Tartun tuplaan ja repäisen sen käärepaperin auki. Tarjoan toista palaa Matiakselle, mutta se vain pudistelee päätään ja sanoo, että se on juuri syönyt, eikä sillä enää tee mieli.
Pureskelen suklaapalaa ja mietin siinä samalla, miten kukaan voi välittää musta näin paljon.
- Olitko sä ihan rehellinen silloin autossa, kun me juteltiin? kysyn, enkä uskalla katsoa Matiasta silmiin.
Olen melko varma, että se loukkaantuu siitä tai jättää vastaamatta.
Miks mun on niin vaikea luottaa muihin ihmisiin.
- Tietysti mä olin. Ei mulla oo mitään syytä olla olemattakaan, se sanoo, siirtää katseensa vastapäiseen seinään ja jatkaa - Mun mielestä on aika surullista, jos susta tuntuu, että sä et voi luottaa muhun.
Mua itkettää.
Matias antaa mun itkeä, mutta siitä tulee kuitenkin sellainen vaikutelma, että se välittää. Välittää ihan tajuttoman paljon. Niin paljon, että se menee yli mun ymmärryksen.
Viimein kyynelten kuivuessa poskilleni, se ojentaa taskustaan paketillisen nessuja ja saan pyyhittyä kasvoni niihin.
- Toivon, että sua ei haittaa, että kutsuin Maijun, Aadan, Severin ja Jullen tänne.
- Ei kai ne oikeasti peruneet sitä reissua mun takia? kysyn ja annan itsesyytösten kaikua mielessäni.
- Ei. Ne vaan ajatteli, että parempi mennä joskus toiste, Matias sanoo ja huokaisee hiljaa - Tietysti ne perui. Kuka tahansa, joka oikeesti välittää jostakin ihmisestä ystävänä, olis tehnyt samalla tavalla.
- Ei sun olis tarvinnut jäädä, sanon ja toivon heti perään, etten olisi sanonut niin.
Matias katselee mua surullisena. Olen melko varma, että olen vaihteeksi loukannut sitä.
- Lili... Mitä me just puhuttiin..?
Suljen hetkeksi silmäni. En haluaisi enää itkeä.
- Anteeksi. En mä tarkoittanut sitä sillä tavalla, sanon ja toivon todella, että Matias jaksaisi ymmärtää.
- Saat anteeksi. Mutta jos ollaan nyt oikeasti rehellisiä niin mä halusin ihan tosi jäädä.
Otan sen kaiteella lepäävän käden kämmenieni sisään ja pujottelen sormeni sen sormien lomaan.
Jos olisin rohkeampi, saattaisin jopa myöntää ääneen mielessäni pyörineet ajatukset, jotka tekivät elämisestä toisinaan kipeää.
Vitsi, miten paljon rakastankaan sitä ihmistä. Enkä ehkä siksi koskaan voisi ymmärtää, miten elämämme olivat yllättäen punoutuneet yhteen. Niimpä annan vain silmieni kertoa ne sanomattomat sanat puolestani ja toivon, että Matias tajuaa ottaa siitä jotakin selkoa. 

varjele kaikelta pahalta #24 (Matias)

Lili valahtaa veltoksi vieressäni. Lyön jarrut pohjaan ja ohjaan auton sivuun samalla, kun painan hätävilkut päälle.

- Lili?! 

Lili ei kuitenkaan vastaa. Enkä ole aikoihin tuntenut itseäni niin yksinäiseksi ja avuttomaksi. 

Yritän soittaa ambulanssia, mutta olemme niin kaukana linjoista, etten saa puheluani läpi. 

Vihaan väkivaltaa enemmän kuin mitään, enkä siksi voi sietää ajatusta sen käyttämisestä johonkin toiseen. Mutta juuri nyt en voi vain katsoa vierestä tekemättä mitään. 

Ohjaan kämmeneni voimakkaasti, mutta samalla hallitusti Lilin poskelle. Lili ei edes säpsähdä, mutta poskeen jää punainen jälki. 

Ravistelen Liliä ja huudan turhaan sen nimeä saamatta siihen vastausta. Yritän vielä tunnustella pulssia, jonka saan vain hetkittäin tuntumaan heikkona ranteesta. 

En voi nostaa Liliä ulos lumihankeen. Pakkaslukema on vain noussut, mitä kauemmaksi asutuksesta olemme edenneet. Nyt se lähentelee jo kolmeakymmentä. Päädyn laskemaan penkin niin alas kuin sen vain saan ja yritän uudelleen saada yhteyden hätäkeskukseen. Tuloksetta. 

- Lili herää.. Mä en halua menettää sua.. 

Kyyneleet ravisuttavat kroppaani. Sisälläni kytenyt pelko saa mut hetkellisesti lamaantumaan paikoilleni, enkä siten huomaa vieressäni makaavan hahmon liikahtavan. 

- Matias? 

Ääni on heiveröinen, mutta kuulisin sen vaikka keskellä suurta väkijoukkoa. Ääni, joka saa mun sydämen pamppailemaan epämääräisesti. Ja joka vetää hetkittäin polvet veteläksi ja saa mielen sekaisin onnesta. 

Lasken käden Lilin otsalle ja silitän sitä peukalollani. 

- Mä luulin, että sä kuolet.. 

Lilin kasvot ovat kyyneleiset. 

- Mulla on ihan kamala olo, se sanoo ja sulkee silmänsä. 

Yritän väkisin pitää sitä hereillä. Äiti on opettanut, että se on aina tärkeintä. 

- Paljonko on 1+1? kysyn, kun koitan pitää keskustelua yllä. 

- Yks, Lili sanoo ja sen silmissä häivähtää hetkellisesti jokin. 

Olen mennä paniikkiin. Lili ei ole kunnossa. Ei sitten lainkaan. 

- Sut pitäis saada sairaalaan! 

Lili katselee mua pitkään hiljaa ja sitten se hymyilee. 

- Matematiikan sääntöjen mukaan se on kaksi. Mutta mun mielestä se on aika romanttista, että raamattu sanoo jotenkin niin, että kaksi tulee yhdeksi. 

Stten Lili katsoo mua kiinteästi silmiin ja joudun pidättelemään itseäni, etten nostaisi sitä syliini, jotta voisin haistaa sen omenalta tuoksuvat hiukset ja kuulla sen sydämen lyövän. Ainakin silloin voisin olla varma siitä, että me kumpikin ollaan elossa. Nyt mä en kerta ole ihan varma. En kykene luottamaan ajatuksiini juuri nyt. 

- Vaikka sä tiesit vastauksen niin sä et ole silti kunnossa. Pärjäätkö sä, jos me lähdetään ajamaan takaisin? Yritin soittaa ambulanssia, mutta täällä ei ole kenttää. 

Lili nyökkää hitaasti, eikä se päästä hetkeksikään irti katsettaan musta. Sitten näen kyynelten kohoavan sen silmiin uudelleen. 

- Mä luulin myös, että mä kuolen.. Mä ihan totta luulin..

Siirrän käteni sen poskelle ja hyssyttelen hiljaa. 

- Ei mitään hätää. Kunhan me saadaan sut sinne lääkäriin niin kaikki varmasti selviää. 

Lili nyökkää, sulkee silmänsä ja nukahtaa. Annan sen nukkua, mutta varmistan muutaman minuutin välein, että se hengittää ja kaikki on muutenkin niin kunnossa kuin vain voi olla. 

Nostan sen penkin takaisin ylös ja tuen Lilin hyvään asentoon ennen kuin käännän auton takaisin tulosuuntaan. Ja tajuan siinä kaiken kukkuraksi, että mulla on ensimmäistä kertaa vuosiin hyvä syy pitää itseni hengissä.