varjele kaikelta pahalta #25

Siristelen silmiäni kirkkaassa valossa, joka häilyy kasvojeni yläpuolella. En kuitenkaan saa tarkennettua katsettani siihen ja suljen sen sijaan silmäni uudelleen.
- Jaksettaisko täällä jo heräillä? matala miehen ääni kysyy jostain kauempaa.
Pinnistelen itseni takaisin hereille, vaikka silmäluomet tuntuvat raskailta ja kropassani ei ole lainkaan voimaa.
Olo on hutera.
Valkoiseen pitkään takkiin sonnustautunut mies istuu jakkaralla vieressäni ja työntää taskulampun taskujensa uumeniin.
- Missä Matias on? kysyn ja mun ääni on hirveää raakuntaa. Kurkku tuntuu siltä kuin joku olisi levittänyt sinne kasan hiekkapaperia.
- Taisi lähteä hakemaan kanttiinista jotakin. Millainen olo teillä on nyt?
Miehen ääni on lempeä ja rauhallinen. Silmistä paistaa lämpö.
- No on mulla ollut elämässä parempiakin hetkiä, tyydyn sanomaan.
Katselen ympärilleni vaaleassa huoneessa. Viereisen sängyn ympärille on levitetty verhot ja sieltä kuuluu hiljaista tuhinaa. Onkohan jo yö.
- Mitä mulle tapahtui? kysyn lopulta.
- Arvelinkin, että kysyisit tuota. Oletko tietoinen siitä, että sinulla on diabetes?
Pudistan päätäni.
- Verensokerisi olivat hyvin alhaiset. Normaalisti ihmisen verensokeri ei laske niin äkillisesti alas, vaikka edellisestä ruokailusta olisikin jo hetki. Mutta sinun tilanteessasi ne pääsivät laskemaan liian matalalle ja sait sen mukaisia oireita, jonka vuoksi olit lopulta tajuttomana.
- Eli mä en kuole? kysyn, sillä ajatus oli hautautunut autossa mieleeni.
Mieslääkäri katselee mua ja hymyilee.
- Ei, et sinä kuole. Nyt on vain tärkeää alkaa huolehtimaan säännöllisistä ruokailuista ja siitä, että verensokerisi pysyvät riittävän koholla.
Joku koputtaa huoneenoveen.
Kohottaudun sängylläni ylöspäin ja yritän nähdä tulijan. Enkä voi olla helpottuneempi nähdessäni Matiaksen kasvot ovensuussa.
- Sä olet herännyt? se toteaa siirtäessään seinänvierustalla olevan penkin viereeni.
- Aina palveluksessa, kuittailen sille takaisin ja näen sen suupielen nykivän pidätellystä naurusta.
- Sairaanhoitaja tulee pian käymään, mutta jos sinulla tulee sitä ennen jotakin kysyttävää tai tarvitset muuten vain apua niin voit aina painaa soittokelloa, lääkäri sanoo noustessaan seisomaan.
Nyökkään ja huikkaan sille perään vielä kiitokset.
- Otatko suklaata? Matias kysyy kipatessaan ostoksensa yöpöydälleni.
Siinä on ainakin kymmentä eri makua ellei enemmänkin. Olen kuitenkin liian väsynyt laskemaan.
- Mä en tiedä voinko mä. Tai siis kun mulla on kuulemma diabetes, sanon ja tunnen kyynelten kirvelevän poskiani.
- Hei ei mitään hätää. Kerkesin jo kysyä siitä nuilta hoitajilta ja ne sanoi, että se on ihan okei, Matias sanoo rauhallisesti ja sen ääni saa mut rauhoittumaan.
Tartun tuplaan ja repäisen sen käärepaperin auki. Tarjoan toista palaa Matiakselle, mutta se vain pudistelee päätään ja sanoo, että se on juuri syönyt, eikä sillä enää tee mieli.
Pureskelen suklaapalaa ja mietin siinä samalla, miten kukaan voi välittää musta näin paljon.
- Olitko sä ihan rehellinen silloin autossa, kun me juteltiin? kysyn, enkä uskalla katsoa Matiasta silmiin.
Olen melko varma, että se loukkaantuu siitä tai jättää vastaamatta.
Miks mun on niin vaikea luottaa muihin ihmisiin.
- Tietysti mä olin. Ei mulla oo mitään syytä olla olemattakaan, se sanoo, siirtää katseensa vastapäiseen seinään ja jatkaa - Mun mielestä on aika surullista, jos susta tuntuu, että sä et voi luottaa muhun.
Mua itkettää.
Matias antaa mun itkeä, mutta siitä tulee kuitenkin sellainen vaikutelma, että se välittää. Välittää ihan tajuttoman paljon. Niin paljon, että se menee yli mun ymmärryksen.
Viimein kyynelten kuivuessa poskilleni, se ojentaa taskustaan paketillisen nessuja ja saan pyyhittyä kasvoni niihin.
- Toivon, että sua ei haittaa, että kutsuin Maijun, Aadan, Severin ja Jullen tänne.
- Ei kai ne oikeasti peruneet sitä reissua mun takia? kysyn ja annan itsesyytösten kaikua mielessäni.
- Ei. Ne vaan ajatteli, että parempi mennä joskus toiste, Matias sanoo ja huokaisee hiljaa - Tietysti ne perui. Kuka tahansa, joka oikeesti välittää jostakin ihmisestä ystävänä, olis tehnyt samalla tavalla.
- Ei sun olis tarvinnut jäädä, sanon ja toivon heti perään, etten olisi sanonut niin.
Matias katselee mua surullisena. Olen melko varma, että olen vaihteeksi loukannut sitä.
- Lili... Mitä me just puhuttiin..?
Suljen hetkeksi silmäni. En haluaisi enää itkeä.
- Anteeksi. En mä tarkoittanut sitä sillä tavalla, sanon ja toivon todella, että Matias jaksaisi ymmärtää.
- Saat anteeksi. Mutta jos ollaan nyt oikeasti rehellisiä niin mä halusin ihan tosi jäädä.
Otan sen kaiteella lepäävän käden kämmenieni sisään ja pujottelen sormeni sen sormien lomaan.
Jos olisin rohkeampi, saattaisin jopa myöntää ääneen mielessäni pyörineet ajatukset, jotka tekivät elämisestä toisinaan kipeää.
Vitsi, miten paljon rakastankaan sitä ihmistä. Enkä ehkä siksi koskaan voisi ymmärtää, miten elämämme olivat yllättäen punoutuneet yhteen. Niimpä annan vain silmieni kertoa ne sanomattomat sanat puolestani ja toivon, että Matias tajuaa ottaa siitä jotakin selkoa.