Sä olet kyllä yks idiootti, hoen itselleni, kun viimein kahden erittäin sekopäisen päivän jälkeen kerkeän hetkeksi istahtaa alas ja kaivaa puhelimen esiin. Ei yhtäkään lukematonta viestiä tai vastaamatonta puhelua siltä tyypiltä, jota kaipaan tämän härdellin keskellä kaikista eniten. Olen pettynyt itseeni. Siihen, etten pitänyt lupausta olla yhteyksissä. Olosuhteet muuttuivat, mutta jos mä olen rehellinen, en voi syyttää tästä pelkästään niitäkään. Kyllä mä olisin halutessani voinut vaikka piipahtaa vintillä tai paeta illalla vesisateeseen kävelylle, mutta mä en jotenkin osannut. Tai uskaltanut. Ehkä mun rohkeuden portaat käytettiin suviksissa hetkellisesti loppuun tai sitten ne pari päivää sai mut ja mun kehon totaalisen sekaisin, etten enää tiedä miten tätä elämää pitäisi elää.
Äiti istuu lieden edessä ja hämmentelee hiljaa porisevaa riisipuuroa. Se on jotenkin lohdullinen näky kaiken kaaoksen jälkeen. Sen silmien alle on painunut syvät uurteet. Kuin kertomus siitä, miten huoli ja suru valtaavat kehoa hiljalleen. Kukaan ei pääse niin syviä tunteita karkuun, ei ainakaan ilman puuttumista Luojan luomaan.
- Voinko mä jotenkin auttaa? kysyn, kun levottomuus sisälläni ottaa jälleen ylivallan. En osaa pysähtyä. En, koska joudun ajattelemaan, enkä mä kestä nyt käydä läpi yhtäkään syvempää ajatusta.
- Sun pitäis lähteä kaupunkiin. Ottaa vähän etäisyyttä tähän touhuun. Sen sinä voisit kyllä tehdä.
Äidin sanat ovat niin yllättävät, että mulla menee pasmat ihan sekaisin.
- Kaupunkiin? Ai niinku miksi?
- Nää asiat tulee nyt liian lähelle sua. En usko, että se on välttämättä paras juttu sinua ajatellen. Lepäisit vähän ja lakkaisit murehtimasta koko maailman edestä. Kyllähän sä tiedät, että ei me lopulta voida auttaa juurikaan...
- Mutta kun siksi juuri mä olen täällä. Kun mä olen ainoa, joka oikeasti tietää millaista se on, sanon ja alan turhautua.
Äiti pysäyttää hämmentämisen ja kääntyy katsomaan mua lempeä ilme kasvoillaan.
- Julle rakas. Kyllä minä tiedän. Tiedän ihan liiankin hyvin. Mutta musta tuntuu, että sinä otat tämän nyt liian henkilökohtaisesti. Me ei voida pelastaa ketään, joka ei itse halua pelastua, se sanoo ääni käheänä. Sitten se puristaa silmät kiinni ja alkaa kyynelehtiä.
Nousen ylös ja nappaan sen halaukseen samalla, kun yritän pidätellä sisälläni jylläävää surun aallokkoa.
- Äiti... Kaikki kääntyy vielä parhain päin, sanon ja todella toivon, että taivaan Isä kuulisi ne kaikki rukoukset, joita tässä kodissa on viimeisten päivien aikana huokaistu niin yön pimeydessä kuin keskellä kirkasta päivääkin.
Kun lopulta seuraavana iltana seison oman kämppäni oven edessä ja kaivan taskun pohjalta avainnippua, puhelin värähtää uuden viestin merkiksi.
Mä alan jo pelätä, että sä olet taas karannut ja kadonnut ulkomaille, kun et anna kuulua itsestäs mitään. Lupaa kertoa mulle, että mä olen väärässä.
Sydän alkaa hakata saman tien rinnassa. Nieleksyttää. Keho tärisee. Yksi pieni viesti ja olen ihan täysin oman kehoni armoilla.
Naputtelee vastauksen samalla, kun riisun pitkävartiset maiharit eteisen lattialle.
Pyytäisin miljoona kertaa anteeksi tätä hiljaiseloa, jos tietäisin sen parantavan sun oloa, mutta en usko sen auttavan yhtään. Mä en tiedä onko musta hetkeen sulle seuraa. Yritän jotenkin kasailla tätä elämää paikoilleen viikonlopun uutisten jälkeen. Mun broidi on mennyt sekaantumaan huumeisiin. Ja ei, en nyt puhu Matiaksesta. No jokatapauksessa, mä oon nyt aika rikki. Olin porukoilla alkuviikon ja palasin just äidin pakottamana hetkeksi Helsinkiin. Sen mukaan tää tekee kuulemma mulle hyvää. Mä en tiedä uskoisinko sitä vai en. Taidan skipata lenttiksen ja jämähtää kämpän hiljaisuuteen.
Lukukuittaus välkähtää siniseksi, mutta minuutit matelevat, eikä vastausta kuulu. Se siitä sitten. Pudotan puhelimen eteisen lipaston päälle ja raahaan mustan reissukassin makuuhuoneen nurkkaan. Puran sen joskus ja jouluna. Retkotan sängyllä ja tuijottelen kattoon samalla kun toivon, että kaikki olisi vain painajaista ja että herään seuraavana aamuna todeten elämän olevan ihan hyvin.
Viestin kilahdus rikkoo hetkellisesti maailman. Avaan silmät ja tajuan samalla nukahtaneeni sängylleni tähtiasennossa. Ilmeisesti mulle on kertynyt muutaman päivän aikana reilusti univelkaa, kun en edes tajunnut olevani niin väsynyt. Unen on täytynyt tulla samantien. Raahaudun eteiseen ja kurkottelen puhelinta lukeakseni uuden viestin.
Laita osoite niin nähdään hetken päästä. Äläkä nyt häviä mihinkään. Olen ihan kohta siellä.
Samaan aikaan haluaisin vastata ja sanoa, että ei sun tarvitse tulla, kyllä mä pärjään. Ja sitten taas toisaalta en kaipaa mitään enempää kuin sitä, että Lili olisi täällä, ihan vain mun vuoksi.
Näpyttelen sille kadun nimen ja rapun, ennen kuin alan pälyillä kämppää ympäri selvittääkseni tarvitseeko se pikaista siivousta vai ei. Päädyn lopulta vain nakkaamaan muutaman likapyykin makuuhuoneen tuolin päältä vessassa olevaan pyykkikoriin.
Se on vain Lili. Rauhoitu.
Mutta mikään sana tai lause ei saisi mun sydäntä uskomaan, ettei sen tarvitse kärsiä hätää sen naisen takia.