perjantai 31. lokakuuta 2014

Valinnat

Syvimpiin virtoihin eksyin.
Turvallisilta reiteiltä putosin.
Vaarallisia teitä kuljin, 
pelko mukanani.

Vaikeita valintoja.
Pelko siitä,
että valitsee väärin.
Tunne, 
että mikään ei riitä.
Ajatus,
että ei enää jaksakaan..



maanantai 27. lokakuuta 2014

Aika rakastaa. Aika unohtaa. Aika rakastaa uudestaan.

Istun auton etupenkillä ja katselen ikkunasta ohi vilahtelevia maisemia. Suljen silmäni. Muistot virtaavat mielessäni. Aika rakastaa. Aika unohtaa. Aika rakastaa uudestaan. 

Pyöräilen keskustaan. Vaihtariperheen äiti on neuvonut minulle reitin. Osaisin sen melkein silmät kiinni. Lukitsen pyörän puuhun kiinni ja astun vanhaan kahvilaan. Tilaan kupin kaakaota ja istun ikkunapöytään. Juon hitaasti kuumaa juomaa, jonka päällä on kermavaahtoa. Rakastan tätä. ''Hey. Who are you?'' nostan pääni ja tuijotan suoraan kirkkaan sinisiin silmiin. ''Hey. I'm Elise'', vastaan hiljaa. Tuijotan nuita silmiä ja tunnen lipuvani jonnekin pois, pois siitä pöydästä, pois siitä kahvilasta.

Kävelemme käsi kädessä kohti rantaa. Hymyilen ja katselen nuita niin tuttuja ja turvallisia kasvoja. Ylitämme autotietä. Kuulen jarrujen kirskuvan. Tunnen jonkun tönäisevän minut pois tieltä ja kaadun. Kuulen tuskan huutoja. Nousen ylös ja näen kirkkaan sinisten silmien katsovan minua surullisesti. Sitten ne painuvat kiinni ja hän on poissa..

''Do you sleep?'' säpsähdän ja katselen nuita niin tutun näköisiä silmiä. Tunnen kyyneleet poskillani ja painan pään käsiini. Tärisen. Hän tarttuu kädestäni, vetää ylös tuolilta, taluttaa ulos ovesta ja painaa minut itseään vasten. 

perjantai 17. lokakuuta 2014

Hetket

Sieluni, 
kuin pirstoutunut lasi
Mieleni,
kuin vuoristorata.
Ajatukseni,
kuin palapelin palat.

Kaikki hajoavaa,
merkityksetöntä. 
Aika kuluu,
enkä löydä mitään pysyvää.

Vaikeita hetkiä elämä täynnä.
Iloja, suruja, murheita, tuskia.
Kylmiä ja lämpöisiä.

Ystävyyttä uutta.
Luottamusta pysyvää.
Toivoa huomisesta.
Toivoa tulevasta.
Toivoa rakkaudesta.
Toivoa uskosta.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Päivä vailla valoa

Sumuisena aamuna istuin bussiin
ja matkasin maalle.
Seurasin vaistojani
ja unohdin miettiä
mikä on oikein
ja mikä väärin.

Sellaisena aamuna
ei pitäisi edes herätä.

Varjoja,
kuiskauksia menneestä.

Yöllä kohtasin menneen.
Kaikki ne muistot.
Kaikki ne ikävimmätkin.
Unohdin olevani olemassa.

Tulen lieskoja ympärilläni.
Varjoihin vetäviä käsiä.
Pimeydestä huokaavia palasia.

Unohdin hengittää.
Pelkäsin niin kovin paljon,
että suljin silmäni
ja silloin
näin valon,
jonka vertaista en ole nähnyt missään.

Se loisti niin kirkkaasti,
että pimeys perääntyi.
Muistot hävisivät.

Valo toi mukanaan rakkauden.
Ihmisen, 
jota en olisi enää koskaan uskonut näkeväni.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Vapaus

Syksyn hiljaisuudessa katosin jälkiä jättämättä. Lähdin vailla mitään määränpäätä. Hyppäsin reppuni kanssa ensimmäiseen junaan ja matkustin päätepysäkille. Istuin asemalla ja nukuin yön yli jalkakäytävässä. Aamulla kävin ostamassa kahvin ja leivän. Syötyäni menin tienvarteen ja liftasin itselleni kyydin pohjoiseen. Siellä minä vietin kyllästymiseen asti aikaa ja vasta sitten palasin takaisin kotiin. Se oli eräänlainen elämän onni, kun sai kulkea yhtä vapaana, kuin tuuli. Yhtä vapaana, kuin taivaan linnut. Yhtä vapaana, kuin meren aallot.

Hiljaista virtaa, jos voisin kulkea.
Kanssasi jakaa elämän onnen,
ystävyyden taian.

Jos voisin maailmalle näyttää,
kuka olen.
Nousisin portaille auringon.
Astuisin vesiin,
salaperäisiin.
Juoksisin metsiin, 
synkeimpiin.
Huutaisin ääneni käheäksi.