keskityin hengittämään

Desinfiointiaineen tuoksu. Valkoiset lakanat. Sälekaihtimien välistä tulviva auringon valo. Vaari katseli mua. Sen silmät olivat samentuneet. Katse harhaili, oli utuinen. Puristin sitä kädestä. Halusin olla siinä. Halusin, että se hetki jähmettyisi. Aika pysähtyisi.

Vaari oli alkanut puhumaan sekavia. Se oli kertonut sodista. Se luuli vieläkin olevansa rintamalla. Mä en pystynyt ymmärtämään sen halua lähteä pois. Sen mielestä sen aika oli täyttynyt. Elämä oli valmis päättymään. 

Teki mieli olla vihainen. Vihainen, että se toivoi sellaista. Mulle oli lapsesta saakka puhuttu siitä, miten elämä oli lahja, eikä sitä pitäisi antaa pois. Tuntui pahalta, kun toinen ei enää kokenut niin. Toisaalta oli halu ymmärtää. Ajatusmaailmat eivät vain oikein kohdanneet. 

Muutaman päivän päästä sain kuulla vaarin lähteneen. Itketti, ensimmäistä kertaa vuosiin. -Ei isot miehet itke, isä oli sanonut. Mä en jaksanut välittää siitä. Mun mielestä tunteet sai tulla ja mennä niin kuin ne halusivat ja tunteita oli okei näyttää.

Fannia ei ollut näkynyt hetkeen. Se oli suorittanut itsenäisiä koulukursseja. Päntännyt naama kiinni kirjassa. Mun ikävä kasvoi, mitä useampi päivä tuli, ettei me nähty edelleenkään. Oli järjetöntä tuntea jotain sellaista. Kipua silloin, kun toinen oli tavoittamattomissa. Tuntea kaipausta läheisyydestä, vaikka toinen ihminen olisi ollut aivan vieressä kiinni. 

Kaikista vaikeinta oli elää tunteiden kanssa, joille ei saanut vastakaikua. Ei Fanni ollut paljoa tunteista puhunut. Ei siinä, että itse olisin. Ei ollut tuntunut hyvältä avautua. Ehkä pelkäsin ystävyyden katkeavan. Fannin olevan ymmärtämättä mua. Sitä, että voisimme silti olla läheisissä väleissä. 

Päätin olla ajattelematta. Suruikävä vaaria kohtaan sai mut hetkittäin unohtamaan kaiken muun. Keskityin vain elämään hetkessä. Hengittämään ilmaa keuhkoihin, jotta en saisi paniikkikohtausta. Lähellä se oli taas ollut. Kuolemaa kohtaan kokemani pelko ei liiemmin huvittanut juuri nyt. Ei näiden tunteiden myrskyissä.