minä ja sinä

Sinulle minulta.

Jos koskaan uskoin siihen, että haaveet voisivat toteutua, sinä olit yksi niistä. Sinä ja kihartuvat hiuksesi, jotka aurinko värjäsi kultaisiksi. Sinä, jonka kädessä käteni lepäsi. Sinä, jonka sylissä koin olevani haavoittumaton. Sinä, joka hellästi sivelit olkapäätäni nojatessani väsyneenä sinua vasten.

Sinä rauhoittavien sanojen kanssa, joita toistelit niin kauan, etten enää pelännyt nukahtaa. Sinä ja katseesi, joka olisi sulattanut kaikki välissämme olevat muurit. Sinun äänesi, joka oli kaunein kuulemani.

Ehkä haaveiden piti kuitenkin särkyä. Särkyä toisten haaveiden tieltä. Särkyä, jotta löytäisin itsestäni uusia ulottuvuuksia. Kasvaisin vahvemmaksi omaksi itsekseni. Jotta oppisin tuntemaan kuka olen ja elämään elämääni enemmän itseäni varten. Ehkä haaveiden piti särkyä, jotta ymmärtäisin kuinka paljon sinua ikävöinkään.

Olen yrittänyt ymmärtää itseäni. Ymmärtää tunteita ja niiden vuoristoratoja. Olen yrittänyt ajatella järjellä, olla tuntematta mitään, jotten jälleen särkisi sydäntäni. Ehkä en ollut valmis olemaan osa jotain suurempaa, jotain niin lopullista. Mutta ehkä kaikista eniten kuitenkin pelkäsin menettäväni sinut.

Siksi ei ole enää me. On vain minä ja sinä.