Kuva otettu: http://www.sodahead.com/fun/ladies-do-you-prefer-a-blonde-hairblue-eyed-man-or-black-hair-brown-eyed-man/question-4261579/
Kaduilla piili varjoja. Kävelin, vaikka tunsin sydämen sykkeen kiihtyvän ja pelkäsin. Tunsia kylmiä väristyksiä ihollani. Ihan kuin varjot olisivat pystyneet koskettamaan sitä. Ihan kuin ne olisivat kutsuneet luokseen, leikitelleet kanssani. Minä pakenin. Kiihdytin askeleitani ja jätin ne taakseni nuolemaan näppejään. Eivät ne minua saisi, eivät koskaan.
Katulamppujen himmeä loiste alkoi jo näkyä edessäni. Juoksin niiden luokse ja kävelin tavallisten ihmisten tavoin kävelykatua pitkin huolettomana. Olin karannut kotoa, jos sitä kodiksi voisi edes sanoa. Laitos se oli. Perhekoti, jossa minun piti asua, sillä vanhempani olivat kuolleet. Mitä minä siellä olisin tehnyt. Pärjäisisin minä muuallakin.
Kun jalkani eivät enää kannatelleet, istuin ylipursuavan roskalaatikon viereen ja painoin pääni käsiini. Tunsin kyyneleet poskellani ja yritin räpsäyttää ne pois. Eivät ne kadonneet. Jatkoivat vain kaksi kertaa vuolaammin ja niin minä istuin siinä ja itkin, vaikka en tiennyt sille syytä.
Roskat rapisivat ja kuulin askeleita. En jaksanut välittää ja säpsähdin vasta sitten, kun joku istui viereeni. "Onko kaikki hyvin?" ääni kysyi. Nostin pääni ja tuijotin suoraan hiilen mustiin silmiin. Pojalla oli tummat hiukset, mustat vaatteet ja vino hymy. Hänkö hymyili minulle. Räpsäytin silmiäni ja katsoin uudelleen. Hän hymyili yhä ja se hymy sai minun vatsani kääntymään nurin niskoin. "Oletko sinä paossa jotain? Näen sen silmistäsi", hän kysyi ja hänen hymynsä oli hiipunut olemattomiin..
En halunnut vastata. Istuin hiljaa paikallani ja käänsin katseeni pois hänen silmistään. "Ei sun tarvi vastata, jos et halua. Kyllä mää tiiän, että et sää täällä vaan huvikseen istu", hän sanoi ja nousi. Kohotin katseeni ja hän ojensi minulle kätensä. Tartuin siihen ja hän veti minut seisomaan. Hän lähti kävelemään ja kun en seurannutkaan, hän kääntyi ja kysyi: "Etkö sää haluakkaan nähä, että mihin mä sut veisin?" "Enpä oikeestaan", sanoin ja lähdin kävelemään toiseen suuntaan, vaikka jalat olisivat halunneet kulkea toiseen suuntaan.
Kun olin kävellyt jo monta korttelia eteenpäin, kuulin askeleita takaani. Pysähdyin ja askeleet takanani hiljenivät myös. Jatkoin matkaa ja kuulin taas askeleita. Pysähdyin uudestaan ja käännyin. Takanani ei ollut ketään. Joku painoi kätensä suulleni ja silmilleni. En nähnyt mitään, enkä pystynyt huutamaan apua.
Kipu sai silmäni vuotamaan. Pyristelin vastaan, mutta turhaan. Ote minusts vain tiukkeni. Juuri, kun olin luovuttamaisillani, kädet irtosivat ja olin vapaa. Kuulin jonkun kuiskaavan mieleeni: "Juokse", ja minä juoksin. Kadut vilisivät silmissäni ja niitä kirveli. Veren maun tunnettuani pysähdyin. Nojasin polviini ja läähätin.
Poika asteli kulman takaa luokseni. Kuiskasi mieleeni rauhoittavia sanoja, jotta en säikähtäisi ja juoksisi pakoon. Tärisin, sillä en ollut syönyt moneen tuntiin mitään. Hiilen mustat silmät katselivat minua huolestuneena. Poika tarttui käteeni ja talutti. Kävelimme hiljaa katuja eteenpäin ja päädyimme lopulta vanhan talon eteen. Kiersimme sen taakse ja astuimme ovesta sisään.
Olisin luullut talon haisevan vanhalle ja ummehtuneelle, mutta talo ei haissut, eikä se näyttänyt sisältä lainkaan vanhalta. Hän antoi minulle ruokaa. Käski syödä ja näytti lopulta huoneen, jossa voisin nukkua. En olisi halunnut jäädä, mutta väsymys vei voiton. Kääriydyin viltin alle ja nukahdin. Ennen kuin suljin silmäni, kuulin hänen kuiskaavan mielessäni: "Hyvää yötä Fylandi."
Säpsähdin hereille. Auringon valo tulvi ikkunasta sisään ja sai hiukseni loistamaan kultaisina. Hän istui huoneessa ja katseli minua. "Miksi sanoit minua Fylandiksi?" kysyin hiljaa. "Älä huijaa ettetkö tietäisi mikä olet", hän sanoi. "Minä olen ihminen", sanoin ja katselin hänen silmiään. "Niinkö sinä luulet?" hän kysyi hämmästyneenä. Nyökkäsin ja hän jatkoi: "Emily. Sinä et ole ihminen." Mistä poika tiesi nimeni. "Mikä minä sitten olen, jos en ihminen?", kysyin ja tuijotin ikkunasta ulos. Hän ei liikuttanut suutaan, mutta kuulin hänen sanovan mielessäni: "Etkö ole koskaan ihmetellyt, että miksi näet varjot ja miksi tunnet ne." Loput hän sanoi ääneen: "Emily. Sinä olet varjojen enkeli eli fylandi."
Kävelin portaita alakertaan ja näin varjojen liikkuvan minua kohti. Ihan kuin ne olisivat muka nähneet minut. Ihan kuin ne olisivat pystyneet koskettamaan minua. Tunsin sävähdyksen ihollani ja kirkaisin. Alakerran lamput syttyivät ja joku huusi: "Emily. Mene nukkumaan." Varjot olivat hävinneet ja niin minä kävelin takaisin omaan huoneeseeni. "Emily", joku sanoi mielessäni. Aukaisin silmäni ja tajusin yhä istuvani sängyllä pojan luona. "Sinä tiedät nimeni, mutta minä en tiedä sinun", sanoin hänelle. Hän katsoi minua hiilen mustilla silmillään ja sai poskeni heloittamaan punaisina. "Onko kukaan koskaan kertonut, että näytät söpöltä hymyillessäsi?" hän kysyi. Pudistin päätäni. Hän katseli minua ja hymyili. Kuiskasi mieleeni: "Minun nimeni on Noel."
"Oletko sinäkin varjojen enkeli?" kysyin. Hän pudisti päätään ja sanoi: "Minä olen varjojen prinssi." "Pystynkö minä puhumaan sinun mieleesi?" kysyin. "Et", hän vastasi, hymyili ja jatkoi taas: "Sinä pystyt paljon parempaan. Pystyt muuttumaan varjoksi."
Yritin muuttua tahdon voimalla varjoksi, mutta se ei onnistunut. Noel katsoi yritystäni ja sanoi sitten: "Pystyt vain silloin, kun joku uhkaa sinua." Nostin katseeni häneen ja kysyin: "Mitä sinä olisit näyttänyt eilen minulle?" "Tämän", hän kuiskasi mieleeni ja näytti hopeista kiveä kämmenellään. Kosketin sitä ja tunsin kieppuvani. Lattia katosi jalkojeni alta ja näin vain pelkkää pimeää. Mihin minä olin joutunut.
Fylandi, varjojen enkeli. Pystyisinkö uskomaan sen kaiken. Pystyisinkö uskomaan senkin, että Noel oli varjojen prinssi, ja että olin nähnyt tulevaisuuteen. Minä uskoin. En olisi voinut koskaan ajatella Noelin valehtelevan minulle, mutta minä pelkäsin sitä kaikkea, mitä minä vielä joutuisin kokemaan. Noel oli kertonut minulle kahdesta maailmasta. Valon ja varjojen maasta. Ne taistelivat keskenään johtajuudesta. Siitä, että kumpi oli vahvempi. Lopulta valo kuitenkin voittaisi ja varjojen maa katoaisi ikuisiksi ajoiksi. Minun tehtäväni oli varjella varjojen maata Noelin kanssa, kun aika koittaisi. Noelin isä oli varjojen kuningas ja kun hän luopuisi johtajuudesta, Noelista tulisi varjojen maan prinssi, uusi johtaja.
Kävelin lumisia katuja pitkin. Talvi oli tullut yllättäen ja lumi oli peittänyt kaiken mustan ja synkeän alleen. "Emily", kuulin jonkun huutavan takaani. Käännyin ja näin kahden poliisin juoksevan minua kohti. Ryntäsin juoksuun. Käännyin seuraavasta kadun risteyksestä vasemmalle. Loikin aitojen yli ja juoksin talojen pihoja pitkin. Sydän hyppi ja pelkäsin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. En halunnut jäädä kiinni. Kuulin ääniä edestäni ja pyörähdin ympäri. Ääniä kuului takaa ja edestä. Mihin minä voisin piiloutua. Suljin silmäni ja ajattelin pimeää. Tunsin varjojen liikkeet käsilläni ja tunsin haihtuvani ilmaan. Avasin silmäni ja katselin jalkojani. Niitä ei enää ollut. Nostin käteni ja katsoin niitäkin. Nekin olivat poissa. Olin muuttunut ensimmäistä kertaa varjoksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä todella olin varjojen enkeli.
Liikuin varjona eteenpäin. Tunsin siipien kasvavan selkääni ja ponkaisin ilmaan. Lensin kattojen yllä ja etsin katseellani lopulta talon, jossa Noel asui. Lensin sitä kohti ja lopulta tunsin taas maan jalkojeni alla. Avasin oven ja astuin sisään. "Kuka siellä? Oletko se sinä Emily?" Noel huusi ja pian hän saapui eteiseen. "Minäpä minä", sanoin, mutta ääneni kuulosti samalta, kuin hiljaisin kahina. Kosketin siivelläni Noelia ja hän katsoi minua suoraan silmiin. "Se olet sinä Emily. Olet muuttunut varjoksi tai oikeastaan varjojen enkeliksi. Vihdoinkin sinä olet aito oikea Fylandi", hän sanoi ja hymyili.
Tunsin siipien katoavan ja pikkuhiljaa aloin taas näkyä. "Oli aika huikea kokemus", sanoin hämmentyneenä. "Varmasti. Voisinpa vain nähdä sinut, kun olet enkeli. Olet varmasti todella kaunis mustien siipien kanssa", Noel sanoi ja otti minut halaukseensa. "Poliisit etsivät minua. Juuri, kun he olivat saamassa minut kiinni, minä ajattelin varjoja ja muutuin", sanoin hiljaa. "Sinun pitää olla varovainen, että he eivät löydä sinua. Tällä hetkellä ei oikein ole hyvä, jos sinut löydetään. Aikaa ei ole paljon siihen, että varjojen maa ja valon maa kohtaavat toisensa ja silloin meidän pitää olla valmiita", Noel sanoi ja astui askeleen taaksepäin.
Heräsin yöllä siihen, että ikkunan takana rapisi. Nousin ylös sängyltä ja laitoin valot huoneeseen. Katsoin ikkunasta ulos ja tuijotin suoraan jonkun kasvoja. Kirkaisin ja Noel syöksyi huoneeseen: "Mikä hätänä?" "Heräsin, kun ulkoa kuului rapinaa. Laitoin valot päälle ja kun käännyin, näin ikkunassa jonkun kasvot", sanoin ääni täristen. Noel laittoi verhon ikkunan eteen ja sanoi: "Se saattoi olla joku valon maasta. Me ei luultavasti voida olla enää aamulla täällä. Yöllä ne ei voi tehdä meille mitään, mutta kun aamu valkenee, mikään ei enää estä niitä."
Muutuin varjoksi ja tunsin siipien jälleen kasvavan selkääni. Tartuin Noelia kädestä ja nousin ilmaan. Talot jäivät pikkuhiljaa kauas alapuolelle, mutta minä nousin vain koko ajan yläspäin. Suuntasin katseeni kohti mustaa tunnelia, joka näkyi lähellä, mutta joka oikeasti oli todella kaukana. Miten siipeni jaksaisivat kantaa, kun en ollut lentänyt tätä ennen, kuin kerran. Tipahdin ainakin metrin alaspäin. Noel karjaisi ja yritin saada tasapainon uudelleen. Siivet väsyivät, minä väsyin. Miten jaksaisin perille.
Juuri, kun olin luovuttamaisillani, tunsin kieppuvani ja sukelsin Noel sylissäni mustaan tunneliin. Suljin silmäni ja ajattelin valoa. Se helpotti, mutta Noel huusi minulle kohinan läpi: "Ei. Ajattele jotain muuta. Jos varjoissa ajattelee muuta, kuin pimeää, varjotkin hiljalleen muuttuvat valoksi!" Ajattelin kylmyyttä, pimeyttä ja varjoja. Oloni paheni ja meinasin oksentaa. "Koita kestää. Me ollaan kohta perillä", Noel huusi ja silloin kohina lakkasi ja tunneli päättyi. Olimme päässeet perille, mutta minne.
"Tervetuloa varjojen maahan", Noel sanoi. Katsoin hämmentyneenä ympärilleni. En nähnyt missään mitään muuta, kuin mustaa ja varjoja ja tunsin taas kerran ne ihollani. Tällä kertaa en pelästynyt, sillä tiesin niiden olevan vaarattomia. Siipeni katosivat ja Noel johdatti minua eteenpäin. Välillä näin jonkun ihmisen varjojen syövereissä. Kun olimme kävelleet jonkun matkaa, edessämme kohosi valtava linna, jota pimeys verhosi.
Tunsin Noelin käden kädessäni. "Pelottaako", hän kysyi hiljaa. Pudistin päätäni. Kävelimme eteenpäin ja tunsin varjojen väistävän meitä. Varjojen enkeli ja varjojen prinssi. Vierekkäin kuljimme käsi kädessä ja tunsin huumaavan onnen tunteen vellovan sisälläni. Noel katsoi minua hiilen mustilla silmillään ja sanoi: "Vihdoinkin mä pystyn näkemään sut." "Miten?" kysyin hämmentyneenä. "Varjojen maailmassa kaikki on mahdollista", hän sanoi ja hymyili. Hänen huulensa hipaisivat omiani ja minä tunsin maailman räjähtävän.
Tunsin punan kohoavan poskilleni. Noel virnisti ja sanoi: "Näytät kauniilta, kun punastut." Punastuin vain vielä enemmän. Jatkoimme matkaa hiljaisuuden vallitessa ja saavuimme linnan oven eteen. Noel avasi sen käden heilautuksella ja astuimme siitä sisään. Pimeydessä loistivat kynttilät. Ne toivat aavemaisen olon koko muuten pimeään käytävään. Ensimmäistä kertaa varjojen maailmaan tultuani minä pelkäsin.
Polvistuimme kuningaan eteen. Hänen kasvojaan peitti huppu. Kun kohotin katseeni, hän irrotti hupun. Hänen kasvonsa olivat, kuin Noelin kasvojen kopio, mutta vanhemmat. Hän oli Noelin isä. Viestitin kysymyksen Noelille: "Miksi et kertonut." Hän kohautti olkiaan ja kuiskasi mieleeni: "En saanut." Kuningas katseli meitä vuoronperään ja sanoi: "Oletteko valmiina tehtävään?" Pudistin päätäni ja näin Noelinkin pudistavan päätään. Kuningas hymyili ja sanoi: "Ettehän te tietenkään ole vielä valmiita. Teitä ei ole vielä koulutettu lainkaan."
Harjoittelimme miekkailua. Aina, kun Noel hyökkäsi, minä tunsin miekan lipeävän otteestani. "En minä opi tätä koskaan", sanoin harmistuneena. "Sinun pitää vain uskoa itseesi", Noel sanoi ja hymyili. En ollut koskaan uskonut itseeni. En ollut ollut koskaan missään hyvä. En olisi miekkailussakaan. Miten voisimme voittaa valon, jos en oppisi taistelemaan.
Miekkailimme päivät pitkät ja opettelimme taistelemaan. En osannut vieläkään. Jouluun ei ollut enää, kuin viisi yötä. Taistelu käytäisiin silloin. "En opi koskaan taistelemaan. Me häviämme kuitenkin." "Eikä hävitä", Noel sanoi. "Mutta sinähän sanoit, että valo voittaa kuitenkin lopulta." "Niin. Valo voittaa, jos luovuttaa, jos ei taistele. Valo on pimeyttä vahvempi. Valo loistaa pimeässä. Valo tuo lämmön pimeyteen."
4 yötä jouluun. Neljä päivää aikaa opetella taistelemaan. Oppimaan voittamisesta. Oppimaan enemmän pimeydestä. Oppimaan enemmän valosta ja sen aseista. Jos ei olisi valoa, olisi pimeys. Jos ei olisi pimeyttä, olisi valo. Jos olisi valoa, olisi lämpöä. Jos olisi pimeyttä, olisi kylmyyttä ja kovuutta. Jos ei olisi valoa, olisiko rakkautta? Pystyisinkö siltikin rakastamaan?
En kertonut Noelille, mutta minä halusin ja toivoin, että valo voittaisi. Minä haluaisin oppia rakastamaan. Minä halusin, että maailmassa olisi toivoa, lempeyttä ja lämpöä. Onnea, jota ei pimeydessä olisi. En haluaisi nähdä elämääni loppuun asti vain kylmiä ja kolkkoa kasvoja. Haluaisin nähdä Noelin kasvoilla sen saman hymyn, joka sai tunteeni valloilleen. Minä osasin taistella, mutta en näyttänyt, enkä kertonut siitä kenellekään. Minä esitin tietämätöntä ja tuntematonta. Minä esitin huonoa, osaamatonta.
Oli ilta ja tajusin, että taisteluun oli enää päivä aikaa. Miten minä voisin saada pimeyden häviämään. Miten minä voisin saada Noelin uskomaan, että valon kuuluisi voittaa, että valo olisi pimeyttä parempi, ystävällisempi. Nukahdin siinä toivossa, että keksisin keinot.
Viimeisen päivän me harjoittelimme niin kovasti, että uupuneena kaaduin sänkyyn. Mietin mielessäni vielä viimeisiä asioita, mitä voisin pitää aseinani. Aseinani olisivat usko, toivo ja rakkaus. "Mutta suurin niistä on rakkaus." Minä voittaisin, jos oppisin rakastamaan. Rakkaus voittaisi pimeyden. Voittaisi kylmyyden ja toivottomuuden. Huonouden tunteen.
#24
Seisoimme varjojen kanssa rinnatusten. Valmiina taisteluun. Valmiina voittamaan tai häviämään. Kuningas luuli meidän olevan valmiita. Valmiita, jotta varjojen maa voisi elää ikuisesti, jotta valon maa voisi tuhoutua. Valo saapui kauniisti. Punaisin sydämin koristelluin vaunuin niiden soturit saapuivat tai oikeastaan soturit eivät ole oikea sana. Saapuivat enkelit, valkoisine siipineen. Hymy huulilla ja ajatuksissaan toivo siitä, että elämä ei päättyisi tähän. Torvi soi ja taistelu alkoi. Suljin silmäni ja kuulin tuskan huudot, valitukset. Monien ihmisten viimeiset sanat ennen kuin heidän silmänsä sulkeutuivat viimeistä kertaa. Minä huusin mielessäni kolmea sanaa. Uskoa, toivoa ja rakkautta. Minä toivoin niin suuresti, että tunsin hien otsallani. Laskeuduin maahan. Makasin hiljaa kylmiällä laatoilla. Lähetin sydämeni lentoon. Lähetin toiveet matkaan ja uskoin viimeiseen asti. Yhtäkkiä äänet vaimenivat. Pimeydestä tuli esiin valo. Se loisti niin kirkkaasti, että avasin silmäni. Varjot olivat kadonneet. Linna oli hävinnyt. Tilalla oli kaunis puutarha ja valkosiipiset enkelit. Noel, joka oli kyykistynyt viereeni kyyneleet silmissään. "Minä luulin, että sinä et selvinnyt. Minä luulin, että sinä kuolit", hän sanoi hiljaa, kumartui ja suuteli minua.
Usko, toivo ja rakkaus olivat voittaneet. Valo oli voittanut. Pimeys oli kadonnut ikuisesti ja varjot sen mukana. Minä en ollut enää varjojen enkeli. Minä olin valon enkeli.
En halunnut vastata. Istuin hiljaa paikallani ja käänsin katseeni pois hänen silmistään. "Ei sun tarvi vastata, jos et halua. Kyllä mää tiiän, että et sää täällä vaan huvikseen istu", hän sanoi ja nousi. Kohotin katseeni ja hän ojensi minulle kätensä. Tartuin siihen ja hän veti minut seisomaan. Hän lähti kävelemään ja kun en seurannutkaan, hän kääntyi ja kysyi: "Etkö sää haluakkaan nähä, että mihin mä sut veisin?" "Enpä oikeestaan", sanoin ja lähdin kävelemään toiseen suuntaan, vaikka jalat olisivat halunneet kulkea toiseen suuntaan.
Kun olin kävellyt jo monta korttelia eteenpäin, kuulin askeleita takaani. Pysähdyin ja askeleet takanani hiljenivät myös. Jatkoin matkaa ja kuulin taas askeleita. Pysähdyin uudestaan ja käännyin. Takanani ei ollut ketään. Joku painoi kätensä suulleni ja silmilleni. En nähnyt mitään, enkä pystynyt huutamaan apua.
Kipu sai silmäni vuotamaan. Pyristelin vastaan, mutta turhaan. Ote minusts vain tiukkeni. Juuri, kun olin luovuttamaisillani, kädet irtosivat ja olin vapaa. Kuulin jonkun kuiskaavan mieleeni: "Juokse", ja minä juoksin. Kadut vilisivät silmissäni ja niitä kirveli. Veren maun tunnettuani pysähdyin. Nojasin polviini ja läähätin.
Poika asteli kulman takaa luokseni. Kuiskasi mieleeni rauhoittavia sanoja, jotta en säikähtäisi ja juoksisi pakoon. Tärisin, sillä en ollut syönyt moneen tuntiin mitään. Hiilen mustat silmät katselivat minua huolestuneena. Poika tarttui käteeni ja talutti. Kävelimme hiljaa katuja eteenpäin ja päädyimme lopulta vanhan talon eteen. Kiersimme sen taakse ja astuimme ovesta sisään.
Olisin luullut talon haisevan vanhalle ja ummehtuneelle, mutta talo ei haissut, eikä se näyttänyt sisältä lainkaan vanhalta. Hän antoi minulle ruokaa. Käski syödä ja näytti lopulta huoneen, jossa voisin nukkua. En olisi halunnut jäädä, mutta väsymys vei voiton. Kääriydyin viltin alle ja nukahdin. Ennen kuin suljin silmäni, kuulin hänen kuiskaavan mielessäni: "Hyvää yötä Fylandi."
Säpsähdin hereille. Auringon valo tulvi ikkunasta sisään ja sai hiukseni loistamaan kultaisina. Hän istui huoneessa ja katseli minua. "Miksi sanoit minua Fylandiksi?" kysyin hiljaa. "Älä huijaa ettetkö tietäisi mikä olet", hän sanoi. "Minä olen ihminen", sanoin ja katselin hänen silmiään. "Niinkö sinä luulet?" hän kysyi hämmästyneenä. Nyökkäsin ja hän jatkoi: "Emily. Sinä et ole ihminen." Mistä poika tiesi nimeni. "Mikä minä sitten olen, jos en ihminen?", kysyin ja tuijotin ikkunasta ulos. Hän ei liikuttanut suutaan, mutta kuulin hänen sanovan mielessäni: "Etkö ole koskaan ihmetellyt, että miksi näet varjot ja miksi tunnet ne." Loput hän sanoi ääneen: "Emily. Sinä olet varjojen enkeli eli fylandi."
Kävelin portaita alakertaan ja näin varjojen liikkuvan minua kohti. Ihan kuin ne olisivat muka nähneet minut. Ihan kuin ne olisivat pystyneet koskettamaan minua. Tunsin sävähdyksen ihollani ja kirkaisin. Alakerran lamput syttyivät ja joku huusi: "Emily. Mene nukkumaan." Varjot olivat hävinneet ja niin minä kävelin takaisin omaan huoneeseeni. "Emily", joku sanoi mielessäni. Aukaisin silmäni ja tajusin yhä istuvani sängyllä pojan luona. "Sinä tiedät nimeni, mutta minä en tiedä sinun", sanoin hänelle. Hän katsoi minua hiilen mustilla silmillään ja sai poskeni heloittamaan punaisina. "Onko kukaan koskaan kertonut, että näytät söpöltä hymyillessäsi?" hän kysyi. Pudistin päätäni. Hän katseli minua ja hymyili. Kuiskasi mieleeni: "Minun nimeni on Noel."
"Oletko sinäkin varjojen enkeli?" kysyin. Hän pudisti päätään ja sanoi: "Minä olen varjojen prinssi." "Pystynkö minä puhumaan sinun mieleesi?" kysyin. "Et", hän vastasi, hymyili ja jatkoi taas: "Sinä pystyt paljon parempaan. Pystyt muuttumaan varjoksi."
Yritin muuttua tahdon voimalla varjoksi, mutta se ei onnistunut. Noel katsoi yritystäni ja sanoi sitten: "Pystyt vain silloin, kun joku uhkaa sinua." Nostin katseeni häneen ja kysyin: "Mitä sinä olisit näyttänyt eilen minulle?" "Tämän", hän kuiskasi mieleeni ja näytti hopeista kiveä kämmenellään. Kosketin sitä ja tunsin kieppuvani. Lattia katosi jalkojeni alta ja näin vain pelkkää pimeää. Mihin minä olin joutunut.
Fylandi, varjojen enkeli. Pystyisinkö uskomaan sen kaiken. Pystyisinkö uskomaan senkin, että Noel oli varjojen prinssi, ja että olin nähnyt tulevaisuuteen. Minä uskoin. En olisi voinut koskaan ajatella Noelin valehtelevan minulle, mutta minä pelkäsin sitä kaikkea, mitä minä vielä joutuisin kokemaan. Noel oli kertonut minulle kahdesta maailmasta. Valon ja varjojen maasta. Ne taistelivat keskenään johtajuudesta. Siitä, että kumpi oli vahvempi. Lopulta valo kuitenkin voittaisi ja varjojen maa katoaisi ikuisiksi ajoiksi. Minun tehtäväni oli varjella varjojen maata Noelin kanssa, kun aika koittaisi. Noelin isä oli varjojen kuningas ja kun hän luopuisi johtajuudesta, Noelista tulisi varjojen maan prinssi, uusi johtaja.
Kävelin lumisia katuja pitkin. Talvi oli tullut yllättäen ja lumi oli peittänyt kaiken mustan ja synkeän alleen. "Emily", kuulin jonkun huutavan takaani. Käännyin ja näin kahden poliisin juoksevan minua kohti. Ryntäsin juoksuun. Käännyin seuraavasta kadun risteyksestä vasemmalle. Loikin aitojen yli ja juoksin talojen pihoja pitkin. Sydän hyppi ja pelkäsin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. En halunnut jäädä kiinni. Kuulin ääniä edestäni ja pyörähdin ympäri. Ääniä kuului takaa ja edestä. Mihin minä voisin piiloutua. Suljin silmäni ja ajattelin pimeää. Tunsin varjojen liikkeet käsilläni ja tunsin haihtuvani ilmaan. Avasin silmäni ja katselin jalkojani. Niitä ei enää ollut. Nostin käteni ja katsoin niitäkin. Nekin olivat poissa. Olin muuttunut ensimmäistä kertaa varjoksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä todella olin varjojen enkeli.
Liikuin varjona eteenpäin. Tunsin siipien kasvavan selkääni ja ponkaisin ilmaan. Lensin kattojen yllä ja etsin katseellani lopulta talon, jossa Noel asui. Lensin sitä kohti ja lopulta tunsin taas maan jalkojeni alla. Avasin oven ja astuin sisään. "Kuka siellä? Oletko se sinä Emily?" Noel huusi ja pian hän saapui eteiseen. "Minäpä minä", sanoin, mutta ääneni kuulosti samalta, kuin hiljaisin kahina. Kosketin siivelläni Noelia ja hän katsoi minua suoraan silmiin. "Se olet sinä Emily. Olet muuttunut varjoksi tai oikeastaan varjojen enkeliksi. Vihdoinkin sinä olet aito oikea Fylandi", hän sanoi ja hymyili.
Tunsin siipien katoavan ja pikkuhiljaa aloin taas näkyä. "Oli aika huikea kokemus", sanoin hämmentyneenä. "Varmasti. Voisinpa vain nähdä sinut, kun olet enkeli. Olet varmasti todella kaunis mustien siipien kanssa", Noel sanoi ja otti minut halaukseensa. "Poliisit etsivät minua. Juuri, kun he olivat saamassa minut kiinni, minä ajattelin varjoja ja muutuin", sanoin hiljaa. "Sinun pitää olla varovainen, että he eivät löydä sinua. Tällä hetkellä ei oikein ole hyvä, jos sinut löydetään. Aikaa ei ole paljon siihen, että varjojen maa ja valon maa kohtaavat toisensa ja silloin meidän pitää olla valmiita", Noel sanoi ja astui askeleen taaksepäin.
Heräsin yöllä siihen, että ikkunan takana rapisi. Nousin ylös sängyltä ja laitoin valot huoneeseen. Katsoin ikkunasta ulos ja tuijotin suoraan jonkun kasvoja. Kirkaisin ja Noel syöksyi huoneeseen: "Mikä hätänä?" "Heräsin, kun ulkoa kuului rapinaa. Laitoin valot päälle ja kun käännyin, näin ikkunassa jonkun kasvot", sanoin ääni täristen. Noel laittoi verhon ikkunan eteen ja sanoi: "Se saattoi olla joku valon maasta. Me ei luultavasti voida olla enää aamulla täällä. Yöllä ne ei voi tehdä meille mitään, mutta kun aamu valkenee, mikään ei enää estä niitä."
Muutuin varjoksi ja tunsin siipien jälleen kasvavan selkääni. Tartuin Noelia kädestä ja nousin ilmaan. Talot jäivät pikkuhiljaa kauas alapuolelle, mutta minä nousin vain koko ajan yläspäin. Suuntasin katseeni kohti mustaa tunnelia, joka näkyi lähellä, mutta joka oikeasti oli todella kaukana. Miten siipeni jaksaisivat kantaa, kun en ollut lentänyt tätä ennen, kuin kerran. Tipahdin ainakin metrin alaspäin. Noel karjaisi ja yritin saada tasapainon uudelleen. Siivet väsyivät, minä väsyin. Miten jaksaisin perille.
Juuri, kun olin luovuttamaisillani, tunsin kieppuvani ja sukelsin Noel sylissäni mustaan tunneliin. Suljin silmäni ja ajattelin valoa. Se helpotti, mutta Noel huusi minulle kohinan läpi: "Ei. Ajattele jotain muuta. Jos varjoissa ajattelee muuta, kuin pimeää, varjotkin hiljalleen muuttuvat valoksi!" Ajattelin kylmyyttä, pimeyttä ja varjoja. Oloni paheni ja meinasin oksentaa. "Koita kestää. Me ollaan kohta perillä", Noel huusi ja silloin kohina lakkasi ja tunneli päättyi. Olimme päässeet perille, mutta minne.
"Tervetuloa varjojen maahan", Noel sanoi. Katsoin hämmentyneenä ympärilleni. En nähnyt missään mitään muuta, kuin mustaa ja varjoja ja tunsin taas kerran ne ihollani. Tällä kertaa en pelästynyt, sillä tiesin niiden olevan vaarattomia. Siipeni katosivat ja Noel johdatti minua eteenpäin. Välillä näin jonkun ihmisen varjojen syövereissä. Kun olimme kävelleet jonkun matkaa, edessämme kohosi valtava linna, jota pimeys verhosi.
Tunsin Noelin käden kädessäni. "Pelottaako", hän kysyi hiljaa. Pudistin päätäni. Kävelimme eteenpäin ja tunsin varjojen väistävän meitä. Varjojen enkeli ja varjojen prinssi. Vierekkäin kuljimme käsi kädessä ja tunsin huumaavan onnen tunteen vellovan sisälläni. Noel katsoi minua hiilen mustilla silmillään ja sanoi: "Vihdoinkin mä pystyn näkemään sut." "Miten?" kysyin hämmentyneenä. "Varjojen maailmassa kaikki on mahdollista", hän sanoi ja hymyili. Hänen huulensa hipaisivat omiani ja minä tunsin maailman räjähtävän.
Tunsin punan kohoavan poskilleni. Noel virnisti ja sanoi: "Näytät kauniilta, kun punastut." Punastuin vain vielä enemmän. Jatkoimme matkaa hiljaisuuden vallitessa ja saavuimme linnan oven eteen. Noel avasi sen käden heilautuksella ja astuimme siitä sisään. Pimeydessä loistivat kynttilät. Ne toivat aavemaisen olon koko muuten pimeään käytävään. Ensimmäistä kertaa varjojen maailmaan tultuani minä pelkäsin.
Polvistuimme kuningaan eteen. Hänen kasvojaan peitti huppu. Kun kohotin katseeni, hän irrotti hupun. Hänen kasvonsa olivat, kuin Noelin kasvojen kopio, mutta vanhemmat. Hän oli Noelin isä. Viestitin kysymyksen Noelille: "Miksi et kertonut." Hän kohautti olkiaan ja kuiskasi mieleeni: "En saanut." Kuningas katseli meitä vuoronperään ja sanoi: "Oletteko valmiina tehtävään?" Pudistin päätäni ja näin Noelinkin pudistavan päätään. Kuningas hymyili ja sanoi: "Ettehän te tietenkään ole vielä valmiita. Teitä ei ole vielä koulutettu lainkaan."
Harjoittelimme miekkailua. Aina, kun Noel hyökkäsi, minä tunsin miekan lipeävän otteestani. "En minä opi tätä koskaan", sanoin harmistuneena. "Sinun pitää vain uskoa itseesi", Noel sanoi ja hymyili. En ollut koskaan uskonut itseeni. En ollut ollut koskaan missään hyvä. En olisi miekkailussakaan. Miten voisimme voittaa valon, jos en oppisi taistelemaan.
Miekkailimme päivät pitkät ja opettelimme taistelemaan. En osannut vieläkään. Jouluun ei ollut enää, kuin viisi yötä. Taistelu käytäisiin silloin. "En opi koskaan taistelemaan. Me häviämme kuitenkin." "Eikä hävitä", Noel sanoi. "Mutta sinähän sanoit, että valo voittaa kuitenkin lopulta." "Niin. Valo voittaa, jos luovuttaa, jos ei taistele. Valo on pimeyttä vahvempi. Valo loistaa pimeässä. Valo tuo lämmön pimeyteen."
4 yötä jouluun. Neljä päivää aikaa opetella taistelemaan. Oppimaan voittamisesta. Oppimaan enemmän pimeydestä. Oppimaan enemmän valosta ja sen aseista. Jos ei olisi valoa, olisi pimeys. Jos ei olisi pimeyttä, olisi valo. Jos olisi valoa, olisi lämpöä. Jos olisi pimeyttä, olisi kylmyyttä ja kovuutta. Jos ei olisi valoa, olisiko rakkautta? Pystyisinkö siltikin rakastamaan?
En kertonut Noelille, mutta minä halusin ja toivoin, että valo voittaisi. Minä haluaisin oppia rakastamaan. Minä halusin, että maailmassa olisi toivoa, lempeyttä ja lämpöä. Onnea, jota ei pimeydessä olisi. En haluaisi nähdä elämääni loppuun asti vain kylmiä ja kolkkoa kasvoja. Haluaisin nähdä Noelin kasvoilla sen saman hymyn, joka sai tunteeni valloilleen. Minä osasin taistella, mutta en näyttänyt, enkä kertonut siitä kenellekään. Minä esitin tietämätöntä ja tuntematonta. Minä esitin huonoa, osaamatonta.
Oli ilta ja tajusin, että taisteluun oli enää päivä aikaa. Miten minä voisin saada pimeyden häviämään. Miten minä voisin saada Noelin uskomaan, että valon kuuluisi voittaa, että valo olisi pimeyttä parempi, ystävällisempi. Nukahdin siinä toivossa, että keksisin keinot.
Viimeisen päivän me harjoittelimme niin kovasti, että uupuneena kaaduin sänkyyn. Mietin mielessäni vielä viimeisiä asioita, mitä voisin pitää aseinani. Aseinani olisivat usko, toivo ja rakkaus. "Mutta suurin niistä on rakkaus." Minä voittaisin, jos oppisin rakastamaan. Rakkaus voittaisi pimeyden. Voittaisi kylmyyden ja toivottomuuden. Huonouden tunteen.
#24
Seisoimme varjojen kanssa rinnatusten. Valmiina taisteluun. Valmiina voittamaan tai häviämään. Kuningas luuli meidän olevan valmiita. Valmiita, jotta varjojen maa voisi elää ikuisesti, jotta valon maa voisi tuhoutua. Valo saapui kauniisti. Punaisin sydämin koristelluin vaunuin niiden soturit saapuivat tai oikeastaan soturit eivät ole oikea sana. Saapuivat enkelit, valkoisine siipineen. Hymy huulilla ja ajatuksissaan toivo siitä, että elämä ei päättyisi tähän. Torvi soi ja taistelu alkoi. Suljin silmäni ja kuulin tuskan huudot, valitukset. Monien ihmisten viimeiset sanat ennen kuin heidän silmänsä sulkeutuivat viimeistä kertaa. Minä huusin mielessäni kolmea sanaa. Uskoa, toivoa ja rakkautta. Minä toivoin niin suuresti, että tunsin hien otsallani. Laskeuduin maahan. Makasin hiljaa kylmiällä laatoilla. Lähetin sydämeni lentoon. Lähetin toiveet matkaan ja uskoin viimeiseen asti. Yhtäkkiä äänet vaimenivat. Pimeydestä tuli esiin valo. Se loisti niin kirkkaasti, että avasin silmäni. Varjot olivat kadonneet. Linna oli hävinnyt. Tilalla oli kaunis puutarha ja valkosiipiset enkelit. Noel, joka oli kyykistynyt viereeni kyyneleet silmissään. "Minä luulin, että sinä et selvinnyt. Minä luulin, että sinä kuolit", hän sanoi hiljaa, kumartui ja suuteli minua.
Usko, toivo ja rakkaus olivat voittaneet. Valo oli voittanut. Pimeys oli kadonnut ikuisesti ja varjot sen mukana. Minä en ollut enää varjojen enkeli. Minä olin valon enkeli.