Katulamppujen himmeä loiste alkoi jo näkyä edessäni. Juoksin niiden luokse ja kävelin tavallisten ihmisten tavoin kävelykatua pitkin huolettomana. Olin karannut kotoa, jos sitä kodiksi voisi edes sanoa. Laitos se oli. Perhekoti, jossa minun piti asua, sillä vanhempani olivat kuolleet. Mitä minä siellä olisin tehnyt. Pärjäisisin minä muuallakin.
Kun jalkani eivät enää kannatelleet, istuin ylipursuavan roskalaatikon viereen ja painoin pääni käsiini. Tunsin kyyneleet poskellani ja yritin räpsäyttää ne pois. Eivät ne kadonneet. Jatkoivat vain kaksi kertaa vuolaammin ja niin minä istuin siinä ja itkin, vaikka en tiennyt sille syytä.
Roskat rapisivat ja kuulin askeleita. En jaksanut välittää ja säpsähdin vasta sitten, kun joku istui viereeni. "Onko kaikki hyvin?" ääni kysyi. Nostin pääni ja tuijotin suoraan hiilen mustiin silmiin. Pojalla oli tummat hiukset, mustat vaatteet ja vino hymy. Hänkö hymyili minulle. Räpsäytin silmiäni ja katsoin uudelleen. Hän hymyili yhä ja se hymy sai minun vatsani kääntymään nurin niskoin. "Oletko sinä paossa jotain? Näen sen silmistäsi", hän kysyi ja hänen hymynsä oli hiipunut olemattomiin..
Jatkan tätä tarinaa joka päivä joulukalenterin tavoin :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤