Muutuin varjoksi ja tunsin siipien jälleen kasvavan selkääni. Tartuin Noelia kädestä ja nousin ilmaan. Talot jäivät pikkuhiljaa kauas alapuolelle, mutta minä nousin vain koko ajan yläspäin. Suuntasin katseeni kohti mustaa tunnelia, joka näkyi lähellä, mutta joka oikeasti oli todella kaukana. Miten siipeni jaksaisivat kantaa, kun en ollut lentänyt tätä ennen, kuin kerran. Tipahdin ainakin metrin alaspäin. Noel karjaisi ja yritin saada tasapainon uudelleen. Siivet väsyivät, minä väsyin. Miten jaksaisin perille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤