tiistai 27. helmikuuta 2018

erossa minusta

Saat itkemään muutamassa sekunnissa.
Nieleskelemään kyyneleitä.
Tuntemaan yhtä aikaa vihaa ja rakkautta.
Vihaan itseäni,
koska epäonnistuin.
Lupasin ikuisesti rakastaa.
Tilalle tuli kuitenkin ahdistus huomisesta.
Ja tulevasta.

Annan kuuman steariinin valua pöydälle.
Ihan kuin olisi merkitystä,
olenko olemassa.
Tänään.
Tai edes nyt.

Ongelma ei ole sinussa,
vaan minussa.
Uskotko vielä joskus pystyväsi
antamaan anteeksi.
Minulle.
Että lakkasin yrittämästä.

Kauas kai.
Niin sinä sanoit,
kun kysyin, minne olet matkalla.
Miten kaukana on tarpeeksi,
olla erossa minusta.

On vaikea ymmärtää,
mikä kaikki meni pieleen.
Himmenikö yhteinen määränpää,
jos sitä edes koskaan oli olemassa.

Seison portaikossa
ja vedän viimeiset savut sikarista.
Jotain, mitä en ainakaan oppinut sinulta.
Tahtoisin vain
edes hetken,
että pitäisit kädestäni kiinni
ja laskisit hengitykselleni tahtia
niin kuin ennen.

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

taivaassa tavataan

Puristan ruusun nyrkkiini.
Pudotan irronneet terälehdet
ja teen saman uudelleen.
Ehkä uskottelen itselleni
voivani päättää elämän rajallisuudesta.
Sen hauraudesta.

• • •

Pitkään olin onnellinen.
Niin hirvittävän pitkään.
Ehkä pelkäsin putoavani
ja lopetin uskomisen parempaan huomiseen.
Ja kun lopetin uskomisen,
lakkasin olemasta onnellinen.

• • •

Jossain toisessa maailmassa
olisin joku muu.
Kuitenkin tänään,
tahtoisin kaikkein eniten olla oma itseni,
jotta voisin jälleen olla sinun.

• • •

Taivaassa tavataan.
Niin sanoin itselleni,
kun jätin hyvästejä veljelleni.
Lupasin pitää sinusta huolta,
mutta en kuitenkaan pystynyt pitämään lupaustani.
Jospa enkelit pitävät huolta sinusta
ja siskostasi,
jotta hän ei koskaan unohtaisi,
miltä tuntuu rakastaa senkin jälkeen,
kun toisen matka on jo päättynyt.

torstai 22. helmikuuta 2018

I'm enough

Some journalist once suggested that I might one day write in English. Today is that day.

I first want to mention that I'm not very good at writing English. At school I always passed the tests just by luck.

This is my story.

Sometimes I feel like I'm lonely. This isn't true. For many years I've had good friends who can help me when I need it. But I still feel alone.

Today I walked to the store. It was a beautiful day and it was snowing. The sun was setting. But suddenly everything felt bad. I thought, why am I here? What am I supposed to do? And I thought, what is even the purpose of my life?

When I'm by myself I feel lost more often. And when I'm just hanging out with my friends I feel like everything is okay.

I miss America. Sometimes it just feels like my heart is broken. My home is here but also there. I have two homes and two families. I should be happy, why am I not?

When you have depression and after you recover, you have to do a lot of work with yourself. Your emotions. And your thoughts. It's not easy.

I do work on my mind every day. Why do I think I'm no good? Why do I think I'm not enough?

Because everyday I should remember I'm enough.

You have to believe in yourself. You can go as far as you want to. Believe in your dreams. Believe that they can become true. And always be your own determined self.


Oon jo hetken salaa haaveillu, et voisin kirjoittaa jotain enkuksi tänne blogiin. Kiitos Jaakolle, joka teki mun väsäelmästä ehyen ja kokonaisen. Ehkä joku päivä pystyn tähän vielä yksin, mut sen aika ei oo vielä.

tiistai 20. helmikuuta 2018

aika unelmoida ja tehdä unelmista totta

 

Joskus musta tuntuu, et mä pelkään unelmoida. Pelkään, ettei ne unelmat toteudu. 

Kirjoitin toiseen blogiin joku aika sitten sitoutumiskammosta. Siitä, et epäilen mulla olevan se. 

Kävin viikko sitten normaalissa terveystarkastuksessa, jossa sitten juteltiin terveydenhoitajan kanssa monenlaisista asioista. Mun uniongelmista ja siitä onko mun menneisyyden tapahtumat vaikuttaneet siihen, miksi ahdistaa ja mistä paha olo on kummunnut.

En saanut suoria vastauksia, mitä en tosin olettanutkaan, mutta jotenkin se käynti avas mun ajatuksia ja ehkä pelkotilojakin. Tajusin, että oon pelännyt monia asioita turhaan ja pienemmällä stressaamisella tekisin elämästäni paljon mukavampaa ja iisimpää itselleni.

Mä sain vinkkejä siihen, miten saisin nukahdettua paremmin ja miten voisin poistaa stressiä, ettei se kasaantuis öihin, jolloin ois tärkeää saada nukuttua. Sain myös ohjeita, miten voisin huijata mun mieltä toimimaan tietyissä tilanteissa eri tavalla, jotta mä en joka ikinen kerta ahdistuisi ja panikoisi.

«Älä anna ahdistukselle syitä. Jos tuntuu siltä, että kohta ahdistaa, niin ajattele muita asioita, äläkä mieti ahdistusta ja sen syitä ja sillä tavalla lietso sitä sun oman pään sisällä»

Oon pelännyt sitoutua. Pelännyt rakastaa. Pelännyt joutua jätetyksi ja niimpä mä olen itse ajanut itseni tilanteisiin, joissa ainoa vaihtoehto on ollut paeta ahdistusta ja koittaa vain unohtaa.

Mä teen joka päivä duunia itseni kanssa, jotta voisin vielä joku päivä rakastaa ja kokea olevani rakastettu ilman pelkoa ahdistuksesta ja jätetyksi tulemisesta.

Aika unelmoida ja tehdä unelmista totta. Let's go!

lauantai 17. helmikuuta 2018

aina voi lentää, jos putoaa

Kai kaikella on tarkoitus.
Niin mä olen yrittänyt uskoa.
Aina ennen.
Nyt en enää tiedä mihin uskoa.

• • •

Sama seistä sillalla.
Uskottelen itselleni, et mä pystyn kaikkeen.
Aina voi lentää, jos putoaa.
Horjahdan.
Hetken pelkään pimeyden vievän,
sitten saan tasapainoni takaisin.
Laskeudun alas kaiteelta ja tajuan, etten mä ole supersankari.

• • •

Yhtä suuri myrskypilvi
kuin pilvi mun pään päällä.
Kasaan sitä kaiken aikaa.
Kun stressaan tai olen vihainen.
Kun elämä maistuu hattaran sijaan paskalta.
Tässä mä olen.
Epäonnistuneena.
Mutten kuitenkaan luovuttaneena.

maanantai 12. helmikuuta 2018

olen oikeastaan aika kaunis


Se oli pitkä tie siihen, että opin hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen.

Pystyn katsomaan peilistä ja sanomaan itselleni -mä olen oikeastaan aika kaunis.     Pystyn katsomaan kroppaa, vihaamatta sitä. Pystyn hyväksymään kaikki ne luomet mun kehossa, joita peittelin koko ala-asteen, koska häpesin. Pystyn pukemaan juuri ne vaatteet päälleni, joita rakastan, mutta joissa luulin näyttäväni lihavalta. Pystyn rakastamaan arpea, joka on häirinnyt mua mun kasvoissa monia vuosia.

Mä olen minä. Jos en rakasta omaa kehoani, niin kuka voi sitä rakastaa. Vihaamalla mä en saavuta mitään.


Viime päivinä oon ollut onnellinen. Hymy on ulottunut varmasti korviin asti ja oon nauranut monille hyville ja vähän huonommillekkin jutuille.

Oon nähnyt kavereita, tajunnut, että mun koulumotivaatio on ihan mun omasta asenteesta kiinni ja yrittänyt sitten opetella muuttamaan mun mielipiteitä positiivisempaan valoon.

«Voin saavuttaa ja tavoittaa unelmia, kun teen niiden eteen töitä»

Onni on joskus pienestä kiinni, mutta onneksi osaan olla onnellinen pienistäkin asioista. Ne tekee elämästä helpompaa.


Tuuli hyväilee mun kasvoja.
Taivas täynnä merkkejä elämästä.
Kämpän pöydällä kukkia.
Hymyilen just sulle,
olethan ihme
niin kuin me jokainen.

torstai 8. helmikuuta 2018

en saa mistään kiinni


Masennus. Ahdistus. Suunnaton paha olo. Sitä päivät oli ennen.

Tällä hetkellä mun elämä on aika tasapainossa. Väliin huonompia päiviä ja välillä niitä hyviä hetkiä, kun hymyilyttää pitkän ajan jälkeen. Silti musta tuntuu joskus, ettei kaikki ole vieläkään okei.

Sitä tunnetta on vaikea selittää, mutta yritän silti. 

Mä elän joka päivä ja joka hetki. Hengitän. Mun sydän pumppaa verta. Kävelen kauppaan. Poljen kouluun. Istun oppitunneilla ja opiskelen. Laitan ruokaa. Näen kavereita. Käyn shoppailemassa ja urheilen. 

Silti musta tuntuu välillä, etten mä ole elossa. Kaikki ympärillä oleva tuntuu epätodelliselta. Ihan kuin joku päättäis, mitä mun pitää tehdä ja milloin. Kuin olisin pelinappulana jossain mun ymmärrystäkin suuremmassa pelissä.

Käsken jonkun nipistää mua. Kaikki tuntuu samalta. Ontto olo. Ihan kuin missään ei olis mitään järkeä. Tuntuu tyhmältä elää tulevaisuutta ajatellen, kun mulle nykyisyyttäkään ei ole olemassa.


Suljen silmät.
Keinun mustassa.
Eteen ja taaksepäin.
Uudestaan.

Lumihiutaleita putoilee kasvoille.
Sulavat hiljalleen pois.
En tunne mitään.
En kylmyyttä, en lämpöä.

Itken.
Silloin musta tuntuu hetken,
että kaikki on taas normaalia.
Sitten uni pirstoutuu mun edessä.
Putoan jälleen,
enkä enää saa mistään kiinni.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

matkalla

Olen maannut viimeisimmät neljä tuntia hoitopenkillä, joka on säädetty makuuasentoon. Kemohoito. Viimeisimpiä vaihtoehtoja, joita voidaan kokeilla.

Olen kokeillut lääkkeitä suonensisäisesti, josta sain allergisen reaktion, ja tabletteina suun kautta, joka ei muuten vain tehonnut.

Kemohoitojen jälkeen olen äärettömän väsynyt. Pääsen veljen kyydillä asunnolle ja painun vessan kautta nukkumaan sängylle, josta herään vasta myöhään seuraavana päivänä. Olo on sietämätön. Kuin olisin yhtä aikaa sairaana ja krapulassa, vaikken olekkaan koskaan juonut itseäni humalaan.

Olen kuolemansairas. Elinaikaa on kolmesta kuuteen kuukauteen. Mä itken. Kuivaan kyyneleet, ja itken lisää. 

Kaverit käskee mun tehdä listan asioista, joita mun pitää vielä tehdä. Benji-hyppy ja jotain vastaavaa. Mietin, pitääkö kaikkien mun kaltaisten raapustella listoja ja katua, jos niitä ei kerkeäkkään toteuttaa.

Tapaan muita syöpään sairastuneita ihmisiä. Me puhutaan kuolemasta ja pelosta, jota se mussa aiheuttaa. Tuntuu helpottavalta tietää, etten ole ainoa tämän kaiken keskellä.

Uusi kemohoitojakso vie multa viimeisetkin voimat. Viikon ajan tiskit lojuvat tiskipöydällä tiskaamattomina ja roskapussit kertyvät eteiseen. Lääkäri kertoo hyviä ja huonoja uutisia. Hoidot ovat vaikuttaneet rinnan alueella oleviin kasvaimiin, mutta uusia kasvaimia on levinnyt keuhkoihin.

Tajuan viimein, etten mä oikeasti parannu enää koskaan. Hoitojaksot pidentävät ehkä elinikää, mutta paluuta entiseen ei enää ole.

Kirjoitan testamentin ja valitsen arkun itselleni 34-vuotiaana. 


Ave Maria soi kirkossa, kun valkoinen koukeroin kuvioitu arkku kannetaan liinoilla mustaan autoon, joka lähtee hautajaissaattueen edellä kulkemaan kohti hautausmaata. Kahdeksan joutsenen parvi lentää taivaan halki sillä samalla hetkellä, kun arkku lasketaan routaiseen maahan, ja auringon viimeiset säteet kimaltavat niiden höyhenpuvuissa.



teksti on fiktiivinen..