matkalla

Olen maannut viimeisimmät neljä tuntia hoitopenkillä, joka on säädetty makuuasentoon. Kemohoito. Viimeisimpiä vaihtoehtoja, joita voidaan kokeilla.

Olen kokeillut lääkkeitä suonensisäisesti, josta sain allergisen reaktion, ja tabletteina suun kautta, joka ei muuten vain tehonnut.

Kemohoitojen jälkeen olen äärettömän väsynyt. Pääsen veljen kyydillä asunnolle ja painun vessan kautta nukkumaan sängylle, josta herään vasta myöhään seuraavana päivänä. Olo on sietämätön. Kuin olisin yhtä aikaa sairaana ja krapulassa, vaikken olekkaan koskaan juonut itseäni humalaan.

Olen kuolemansairas. Elinaikaa on kolmesta kuuteen kuukauteen. Mä itken. Kuivaan kyyneleet, ja itken lisää. 

Kaverit käskee mun tehdä listan asioista, joita mun pitää vielä tehdä. Benji-hyppy ja jotain vastaavaa. Mietin, pitääkö kaikkien mun kaltaisten raapustella listoja ja katua, jos niitä ei kerkeäkkään toteuttaa.

Tapaan muita syöpään sairastuneita ihmisiä. Me puhutaan kuolemasta ja pelosta, jota se mussa aiheuttaa. Tuntuu helpottavalta tietää, etten ole ainoa tämän kaiken keskellä.

Uusi kemohoitojakso vie multa viimeisetkin voimat. Viikon ajan tiskit lojuvat tiskipöydällä tiskaamattomina ja roskapussit kertyvät eteiseen. Lääkäri kertoo hyviä ja huonoja uutisia. Hoidot ovat vaikuttaneet rinnan alueella oleviin kasvaimiin, mutta uusia kasvaimia on levinnyt keuhkoihin.

Tajuan viimein, etten mä oikeasti parannu enää koskaan. Hoitojaksot pidentävät ehkä elinikää, mutta paluuta entiseen ei enää ole.

Kirjoitan testamentin ja valitsen arkun itselleni 34-vuotiaana. 

Ave Maria soi kirkossa, kun valkoinen koukeroin kuvioitu arkku kannetaan liinoilla mustaan autoon, joka lähtee hautajaissaattueen edellä kulkemaan kohti hautausmaata. Kahdeksan joutsenen parvi lentää taivaan halki sillä samalla hetkellä, kun arkku lasketaan routaiseen maahan, ja auringon viimeiset säteet kimaltavat niiden höyhenpuvuissa.



teksti on fiktiivinen..