Luonnon armoilla

Teksti on fiktiivinen. Jatko-osa edelliselle postaukselle.

Rylax katsoi mua jotenkin salamyhkäisesti.
-Miks sulla on tuollanen ilme?
-Jaa a. Kaikkia juttuja ei voi aina kertoo, se sano ja nauro sitten.
-Nyt jäi häirittee. Kerroppa nyt ihan oikeesti.
-Eilinen oli hieno päivä, eikö.
Rylax iski mulle silmää ja mä olin vielä enemmän hämmentynyt. Mikä tää juttu oikein oli.
-Joo olihan se ihan. Mää en vaan tajua, että se oli totta.
-Miten se valhettakaan ois ollu.
-Ei se vaan oo mahollista, et yhen parin kesken ne ois muuttanu niiden periaatteita. Ei koskaan aikasemminkaan oo paritettu kahen eri ihmisryhmän kesken tyyppejä.
-Nii, mut tää oliki poikkeus ja aikamoinen oliki.
-Mistä sää siitä mitään tiedät, mä sanoin ja katoin sitte Rylaxia kulmat kurtussa.
-Mulla on omat tiedonlähteeni ja pikkulinnut vähä lauleskeli mulle.
-Hetkinen. Onko sulla näppis tässä jutussa mukana?
Mua alko vähän arveluttamaan. Oliko Rylax jotenkin oikeasti ollut siinä mukana.
-Kaikkia juttuja ei saa paljastaa, mutta pakko kai se on nyt kertoa, ku toinen ei saa muuten ens yönä nukuttua. Mää oon kunnantalolla töissä ja just näissä pariutumishommissa mukana. Mä syötin sille koneelle kaikkee mahollista shaibaa ja niin. Ei se sen vaikeempaa ollu.
-Ai mikä?
-No teidän kahen parittaminen.
-Mitä!
-Niin.
-Ai sääkö sen teit??
-Mm. Saatte kiittää mua. Mutta hei. Tästä ei saa kertoo kellekään ulkopuoliselle. Mut pistettäis tyrmään, jos joku sais tietää.
-En mä ny sellasia, mutta siis oikeesti. Sääkö sen teit?
-Minäpä minä.

Taksi jätti mut ja Alexit vanhan talon eteen. Se oli tehty harmaista tiilistä ja sen ikkunat oli kapeita ja korkeita. Se oli nyt meidän. Mun ja Alexin koti. Aivan ikioma. Pariutumisjuhlasta oli vasta muutama viikko, mutta ne tyypit siellä talolla oli pistäny säpinäksi ja meille oli hetkessä bongattu talo. Se oli syrjäisellä seudulla. Siellä ei ollut paljoakaan asutusta. Muutamia villikissoja ja pari meidän tuttujen perhettä. 

-Eiköhän mennä sisälle.

-Joops.

Avasin oven. Se aukeni naristen. Saranoihin pitäisi laittaa öljyä. Muutama ohut hämähäkinseitti riippui katosta. Kattovaloista oli palanut lamput. Pölyä oli kertynyt huonekalujen ympärille. Silti siinä talossa oli jotain mystistä. Jotain salaperäistä. Sellaista, mistä ei ottanut selvää. Me kierreltiin huoneita. Katsottiin jokainen kaappi ja ovi. Hälytys alkoi soida. Peitin korvat ja etsin Alexia katseellani, mutta sitä ei näkynyt missään. 

-Alex!! huusin hädissäni.

Ei kuulunut vastausta.

-Alex! mä huusin uudestaan.

Joku tyrkkäs mut seinää vasten. Tukki mun suun kädellään kovakouraisesti. Mun nenästä alko vuotaa verta, mutta mä en voinut tehdä sille mitään. Kädet oli lukittu taakse. Mä en nähnyt kuka se oli.

-Missä se Alex on? hiljainen ääni kysyi kuiskaten. Se oli matala miehen ääni.

Käsi otettiin mun suun edestä pois, mutta mä en vastannut mitään. Se joku potkaisi mua selkään.

-Vastaa, ku kysytään!

Mä olin hiljaa.

Se potkas uudestaan ja silloin mä huusin. Kivusta. Kovempaa, kuin koskaan aikaisemmin. Alex kai kuuli sitten sen, koska se tuli huoneeseen ja löi sitä miestä lujaa kasvoille. Se älähti tuskasta. Kaatu maahan ja näin sen silmän hiljaa muuttuvan mustanpunaiseksi.

      Alex sitoi sen kädet. Mä yritin tyrehdyttää verenvuotoa, mutta turhaan. Mun kädet ja paita oli värjäytyneet verellä.

-Mitä se teki sulle? Alex kysyi, ja tunnistin sen äänessä huolestuneen sävyn. 

-Potkas selkään ja kylkeen. Musta tuntu niinku joku kylkiluista ois murskaantunu. Sattuu aivan sairaasti.

-Elä liiku.

Alex pyöritti miehen ympäri. Nosti sitten kommandopipon sen päästä ja näin miehen kasvot.

-Jack.

-En olis uskonu..

-Mä tiesin, että se oli partiointijoukoissa, mutta mä luulin, et se oli meidän puolella.

-Senkin valehteleva pikkusika.

Potkaisin Jackia. Se ei sanonu mitään. Oli kai sitten pyörtynyt.

-Turha sun on sille nyt mitään tehdä, kun se ei tunne mitään.

-Niin..

Talossa ei ollut turvallista olla. Me sidottiin Jack yhteen vaatekaappiin ja lähdettiin jalkapatikassa kävelemään rajalle. Meitä ei voitu seurata, koska korut oli laitettu kulkukissojen kaulapantoihin roikkumaan. Oli vartijoilla siinä varmaan ihmettelemistä, kun ne seuras miten me liikuttiin niin nopeasti.

Muuri ei ollu niin korkea, kuin olin luullut. Sen päällä oli piikkilankaa. Kilometreittäin tasaisen paksua ja korkeaa muuria. Ei missään yhtäkään aukkoa, josta olisi nähnyt sen toiselle puolelle. Alex kiipesi ketterästi sen päälle. Katkoi piikkilangan ja heitti mulle köyden. Mä nousin sen avulla ylös. Katselin muurin päältä miten aurinko laski sen toisella puolella.
-Kaunista.
-Mm.
-Tiiäthän sää millasta meidän elämä tulee tästä lähtien olemaan, Alex sanoi ja katso mua ilme tyynenä.
-Kyllä mä tiiän. Vaikeeta, mutta en tiiä onko se vaikeempaa, mitä se on ollut tähän mennessä.
-Nyt tulee erilaisemmat vaarat. Villieläimet. Ei oo seiniä tai kattoa suojana. Vain metsää, puita ja vettä.
-Mutta mä pärjään, koska saan olla sun kanssa.
-Mua harmittaa Rylax. Ois pitäny pyytää se mukaan.
-Ei se ois lähteny, vaikka oltais kysytty. Se on onnellinen. Ei se kaipaa mitään tällasta.
-Niinkai sitten.

Me käveltiin vierekkäin. Metsien läpi. Järvien reunustaa. Kilometreittäin maata, jossa ei näkynyt ihmisasutusta. Meidän isoisovanhemmat oli elänyt täällä kauan aikaa sitten, ja nyt me oltiin täällä taas. Se oli eräänlaista vapautta. Ei tarvinnut elää toisten katseiden alla. Sai elää niinkuin itse tahtoi ja halusi.
-Me ei voida koskaan palata.
-Ei niin.
-Ei koskaan.
-Se on aika pitkä aika.
-Mahottoman pitkä, mutta tiiäkkö, että ei se haittaa mua yhtään, Alex sanoi ja hymyili. Mä en ollut moneen päivään nähnyt sen hymyilevän, ja nyt, täällä metsän keskellä se hymyili ja näytti onnelliselta. Ehkä tää oli sitä, mitä se oli kaivannut koko elämänsä ajan. Mä näin vilauksen pikkuAlexista. Siitä, joka oli pienenä haaveillut puunoksilla istuen elämästä luonnon armoilla. Metsästyksestä ja asumisesta leirielämä-tyylillä. Sen kasvoilla oli kuin pienen lapsen riemua. Jos se oli onnellinen, niin olin minäkin. Me selviydyttäis mistä tahansa, yhdessä.

Tunteidenkoru

Teksti on fiktiivinen!

Mun kädessä oleva koru välkytti sinistä. Mua pelotti. Alex huomas sen, koska se katto mua ymmärtäväisenä. Otti sitten mun kädestä kiinni ja johdatti eteenpäin pimeässä tunnelissa. Sitä valaisi muutama kynttilä, jotka ei paljoa lämpöä ainakaan tuonut. Alexin ranneke hehku keltaisena. Se oli onnellinen, ja rauhallinen ainakin just sillä hetkellä. En mä olis uskaltanu lähtä sen mukaan, jos en olis tienny, et se ei pelkää paljo mitään tai ketään.

Alexin smaragdinvihreät silmät katso mua lämpimästi. Sen suu käänty hymyyn, kun se huomas mun korun taas kerran vaihtaneen väriä. Oranssi heijastui sen silmiin.
-Mistä sä oot iloinen?
-Vähän kaikesta, mä sanoin ja hymyilin sille takas.
Tunnelin päässä näkyi valoa. Me kiivettiin kolkot rappuset ylös, avattiin luukku ja palattiin takas maanpinnalle. Mukulakivikadulla ei näkynyt yhtäkään ihmistä.
-Tiiäthän sää, että me ei saatais olla täällä? Alex kysyi, ja sen koru oli muuttunut keltaisesta neonsiniseksi.
-Ei kai sua pelota, mä kysyin ääni väristen.
-Ei.
Alex otti mut halaukseen. Pyyhkäisi mun kasvoilta muutaman kiharan pois ja sanoi siten -Sun pitää nyt mennä. Kukaan ei saa nähä meitä kahestaan. Mä en halua, että me jäädään kiinni.
-Mm. Mä tiiän, mutta en malttais millään mennä vielä.
Alex päästi mut halauksesta. Työnsi varovasti poispäin itsestään.
-Mene!
Ja mä menin. Sydän hakkas tuhatta ja sataa. Koru välkytti sinistä ja violettia. Yritin irrottaa sitä varmaan kymmenennettä kertaa, mutta se ei irronnut. Kyllä mä sen tiesin. Aina sai kuitenkin yrittää haaveilla.
-Pysähdy! ääni huusi mun takaa.
Mä juoksin yhä lujempaa. Käsi veti mut nurkan taakse. Painoi käden mun suulle, ennen kuin endin huutaa säikähdyksestä.
-Sshh..
Mut käännettiin ympäri. Rylax katso mua ja virnisti sitten. Läimäytin sitä leikkimielisesti poskelle ja hihitin muutaman kerran. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun se pelasti mut pulasta.
  Ovi avautui meidän takana. Menin edeltä ja Rylax seuras perässä. Jack istui baarijakkaralla ikkunan vieressä. Ikkunat oli peitetty tumman mustilla verhoilla. Ihan vaan kaiken varalta. Mä istuin Jackin ja Rylaxin väliin. Tilasin vaahtokarkkikaakaon ja lämmittelin käsiäni hieromalla niitä yhteen.
   Korun väri oli muuttunut hennon vaaleanpunaiseksi.

Katselin ihmisiä ympärilläni kahvilassa. Oli tutunnäköistä porukkaa, mutta myös joitakin sellaisia, joita en ollut nähnyt koskaan. Korujen värit vaihtelivat keltaisesta punaiseen.
-Aah. Tuolla näkyy olevan kaks helakanpunaista, Rylax sanoi ja hymyili sitten tietävän näköisenä.
Mä katsoin käden osoittamaan suuntaan ja tuijotin suoraaan mun pikkusiskon kasvoja. Erica istui sohvalla jonkun jätkän kanssa. Se oli laittanut käden tämän ympärille. Ne jutteli jotain hiljaa. En saanut sanoista mitään selvää.
-Umpirakastunutta porukkaa, mä sanoin ja tuhahdin sitten harmistuneena.
Onneksi Alex ei tiennyt mun tunteista. Olin pystynyt piilottamaan ne tähän asti. En tiennyt, miten kauan se onnistuisi enää jatkossa.
-Täällä tuo on ihan turvallista, mutta kadulla niitten ei passaa näyttää naamaansa, Jack sanoi ja vakavoitui hetkeksi.
-Mm.
-Niin. Erica on vielä niin nuori, että toivottavasti se osaa pitää päänsä kylmänä, eikä ala tekemään mitään tyhmää, mä sanoin ja vilkaisin sitten kahvilan toiselle puolelle.

Hälytys soi korvia piippaavasti.
-Ei kai taas, kuulin äidin äänen sanovan keittiöstä.
-Onkohan tuo oikee, vai joku ihan varavaravara hälytys.
-Veikkaisisin, että ihan oikee.
-Paha homma. Ei passais nyt näkyä kellään punaista väriä. Ei poskilla, eikä korussa.
-Nii. Kyllä Erica osaa onneksi hommansa. On aina osannut. Räpyttelee muutaman kerran ripsiä sille vartijalle, niin tyyppi menee päästään sekaisin.
Pudistin päätäni yläkerrassa toisten jutuille. En mäkään pelännyt Erican puolesta, vaan omasta puolestani. Miten mä osaisisin olla hymyilemättä toisen tuiman katseen alla. Miten osaisisin olla paljastamatta mitään siihen kiellettyyn asiaan liittyvää. Ei saanut olla rakastunut. Ei ainakaan toisen ryhmän ihmiseen. Pariutumisrituaalissa valittiin jokaiselle sopiva kumppani. Niin äiti ja isäkin olivat löytäneet toisensa, mutta ne oli ollut rakastuneita toisiinsa jo ennen sitä. Niiden onni. Mulla ei ollut niin helppo elämä.

Pariutumisjuhlan aamuna mä kampasin hiukset tavallista paremmin. Laitoin Alexin silmien värisen mekon päälleni. Äiti oli ommellut sen mulle tätä päivää varten. Kaulakoru ja hiuspanta oli samaa sävyä. Huuliin sipaisin huulirasvaa. Äiti odotti alakerrassa. Mä kävelin portaat varovasti alas. Isä katto mua ihmeissään. Kehu mun kauneutta ja mekkoa. Äiti otti kehut sen ompelutaidoista mielellään vastaan. Niitä harvemmin kuuli isän suusta.
   Kaupungintalon ovelle oli sytytetty kynttilöitä. Sisäpuoli oli koristeltu valkoisilla ruusuilla ja pitsikoristeilla. Pöytiin oli laitettu liinat ja kukkia. Jokaisella penkillä oli oma numerolappunsa. Mun numero oli 452. Mä hain katseellani oikeaa paikkaa ja lopulta löysin sen. Joku poika näytti istuvan viereiselle paikalle. Näin sen kasvot vain vilaukselta sivusta päin. Komealta näytti. Melkein yhtä komealta, kuin Alex. Korun väri näytti hopeista vanaa.
   Mä kävelin tärisevin jaloin paikalleni. Kun vedin penkkiä taaksepäin, tyyppi kääntyi ja mä tajusin sen olevan Alex. Se katso mua hiljaa. Sen kasvoilta ei näkynyt mitään tunteita. En tiennyt yhtään, mitä se ajatteli sillä hetkellä. Mä istuin alas. Se puristi nopeasti pöydän alla mun kättä ja käänty sitten katsomaan puhujanpönttöä kohti. Mä katsoin sinne myös.
-Tervetuloa pariutumisjuhlaan. Olemme saaneet tänne paljon kauniita tyttöjä ja komeita poikia. Jokaiselle on valittu sopiva pari. Me kutsumme erikseen pojat tänne vasemmanpuoleiseen huoneeseen ja tytöt oikeanpuoleiseen. Sieltä parit johdatetaan tilaan, jossa he saavat jutella ja tutustua samalla toisiinsa. Vielä kerran. Tervetuloa!
    Ihmiset alkoivat taputtaa. Alex muiden mukana. Mä en pystynyt. Tyydyin vain painamaan pään kohti lattiaa. Mä en halunnut näyttää Alexille mun kasvoja, joille oli just valunut pari kyyneltä.
 
Ihmisten nimiä huudeltiin vuoron perään.
-Alex Takala.
Alex katto mua ymmärtäväisenä. Nousi sitten ylös ja harppoi eteen. Se hävisi jonkun miehen perässä vasemmanpuoleisesta ovesta sisälle huoneeseen.
Puhujan ääni hävisi taustalle. Mä en jaksanut keskittyä. En halunnut kuulla. En pystynyt.
-Emy Ritvoen.
Mä istun lamaantuneena paikallani. En kuullut, kun mun oma nimi kuulutettiin edestä.
-Onko Emy Ritvoen täällä?
Mun vieruskaveri pukkas mua ja sano -Sun lapussa lukee Emy. Eikö sun pitäis mennä?
-Joo. Pitäis sitten vissiin.
Mä nousin hitaasti. Kävelin raskain askelin eteen ja tummapukuisen naisen perässä huoneeseen, joka ei ollut huone. Se oli käytävä, joka risteili miten sattuu ja jonka jokaisesta nurkasta lähti ovi jonnekin. Mä kävelin ja kävelin. Jalkoihin alko sattua ja musta tuntu, että me ei tulla ikinä minnekään.
   Lopulta nainen pysähtyi valkoiseksi maalatun oven eteen.
-Tää oven takana oleva henkilö tulee muuttamaan sun elämän täysin. Te tuutte elämään koko loppu elämänne samassa talossa. Teille tulee varmaan joskus lapsia ja te tuutte käymään yhdessä joka vuosi avioparien illassa täällä. Onnea sulle. Toivottavasti ilahdut.
Nainen avasi mulle oven ja hymyili sitten. Mä en hymyillyt takaisin.

Kävelin eteenpäin ja lopulta näin sohvan, joka oli minuun nähden väärinpäin. Kävelin sen vierelle ja istuin sille. Edessä oleva ovi avautui melkein samantien. Näin liiankin tuttujen vihreiden silmien katsovan mua hämmentyneenä ja tajusin olevani yhtä hämmentynyt. Alex pysähtyi hetkeksi ja musta tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt. Sitten se räpsäytti silmiään ja käveli ne muutamat askeleet mun luokse.
Kun se oli päässyt istumaan mun viereen, kuulin sen äänen sanovan -Tän täytyy olla joku virhe. Ei meistä voi tulla pari. Eihän me ees olla samasta ryhmästä.
Mä en sanonut mitään. Olin vaan hiljaa ja tuijotin puunkuvioita lattiassa.
-Sä oot kaunis.
Hiljaisuus.
-Sulla on saman värinen mekko, ku mun silmät on.
Hiljaisuus.
Alex tarttu mun käteen.
-Emy. Entä jos tää ei ookkaan virhe? Entä jos se onki tarkotettu näin? Mitä jos ne on muuttanu niiden lakeja?
-Jos tää on totta, niin mitä sä ajattelet sitten?
-Emy..
Niin?
-Mä ajattelen..
-Mm..
Hiljaisuus.
-Katoppa väriä.
Käänsin pääni ja katsoin korua, joka hehkui rubiinin punaisena. Tajusin, että oma koruni hehkui samaa väriä. Piilotin käden selkäni taakse. En ollut vielä valmis.
-Emy..
-Mm..
-Mää oon tuntenut näin jo pitemmän aikaa. Vuosia. Mä ihastuin suhun jo pikkupentuna. Joskus niihin aikoihin, ku muutit tänne ja tulit samaan kouluun. Sillon, ku kiikuttiin vierekkäisissä keinuissa ja sä hymyilit vaan niin kauniisti.
Hiljaisuus.
-Emy?
Niin?
-Mitä sää tunnet?
Hiljaisuus.
Alex käänsi mun käden varovasti selän takaa. Mun posket hehku samaa punaista väriä, kuin korunikin.
-Emy.
Hiljaisuus.
-Tää ei oo totta. Tää ei vaan voi olla mahollista.
Hiljaisuus.
-Mä ihan totta luulin, että sä tykkäät Rylaxista.
Hiljaisuus.
-Emy. Mä ihan totta luulin.
-En mä oo koskaan tykänny. Enkä tuukkaan koskaan tykkäämään. Se on mulle enemmän niinku veli.
-Uskotko sää, että tää on totta?
-En mä tiiä. Tässä on jo ihan tarpeeksi sulattelemista yhelle päivälle.
-Niin.
-Mitä meidän pitää nyt tehä?
-Irrottaa korut.
-Miten?
Alex painoi napista, joka oli korun sisäpuolella. En ollut huomannut siellä aiemmin sellaista. Kuului napsahdus ja koru irtosi. Painoin omasta korusta samaa nappia, ja sekin irtosi lopulta.
-Miltä tuntuu olla vapaa? Alex kysyi ja virnisti sitten poikamaisesti.
-Miltä?
-Vapaana muilta pojilta. Sun ei tarvi elää elämääs jonkun Nikon tai Juuson kanssa.
Alex nauroi. Pitkästä aikaa. Se jos jokin tarkoitti vapautta. Vapautta kaikelta.
-Ihanalta. Paremmalta. Täydelliseltä, mä sanoin ja annoin Alexin pyöräyttää mua muutaman kerran ilmassa.

Yksinäisen ihmisen jäljet

Mun pää on lyöny tyhjää pidemmän aikaa. Mä en tiiä missä mennään, vai mennäänkö ees missään. Tiiän, että ei oo mitään merkitystä bloggaanko viikkoon vai en, mutta jotenkin oli pakottava tarve tulla kirjoittamaan, ettei tämä ihan kokonaan jää.

Tekstin pätkät on fiktiivisiä!

Jostain se oli tullut. Syvältä. Muisto, joka teki kipeää. Se oli tullut yllättäen. Liian yllättäen, koska mä en ollut valmistautunut sellaseen. En mä ollut aikasemmin ees tajunnu, että mulla oli jotain jäänyt pimentoon. Asioita, jotka oli tapahtunut peruskoulun aikoina.

Liekit nuolivat nuotiossa olevia puita. Taivaalla näkyi muutamia tähtiä. Istuin puupalikan päällä. Kädet olivat jo kohmeessa, vaikka olin tullut hetki sitten. Ahdisti. Taas kerran. Sitä oli tullut koettua vuosien mittaan ihan liikaa. Möykky velloi sisällä. Istuin hiljaa. Kuuntelin tulen rätinää. Toisen puhe ahdisti. Se, että ei ollut hetkeäkään hiljaisuutta. Ei saanut vain olla. Koko ajan olisi pitänyt olla vastaamassa johonkin kysymykseen. Silmät täyttyivät kyynelistä. Hengitys näkyi huuruna ilmassa. Ihan kuin olisi polttanut tupakkaa. Teki mieli puhallella ilmaan ihan huvin vuoksi. Se rauhoitti, edes vähän.

Taakse jäi vähitellen opistorakennus ja solut. Järvi oli jäätynyt melkein kokonaan. Metsään vievän polun päällä oli jäätä. Se narisi kenkien alla. Silmissä sumeni. Mustamöykky repi palasiksi sisintä. Mummin kasvot häilyivät haileana mielessä. Onko tää elämää. Miksi kaikki paha kasaantuu mun päälle. Joku päivä en enää jaksakaan. Järvessä on vaan ohut jää. Kuinka helppoa se vaan ois. Uutisissa varmaan lukis: "16-vuotias tyttö tippui jäihin. Jäätyi kuoliaksi. Sukeltaja löysi rannan tuntumasta." En mä halua tippua jäihin. En halua kuolla vielä. Raskas kuorma painoi hartioita. Missään ei näkynyt ketään. Jäälle heijaatui vain vastarannalla olevien talojen valot. Olis joku. Joku joka kulkis vierellä. Näkis, millon ei oo hyvä olla. Ei sen tarvis sanoa mitään. Riittäis, ku se ois vaan siinä. Välittäis. Ymmärtäis. Ois joku, joka tajuais kysymättäkin. Joku joka tulis vierelle. Kävelis vierellä hiljaa. Kysyis, mikä mieltä painaa. Kroppa tärisi. Jostain ne taas vain tulivat. Kyyneleet, jotka jättivät poskille urat. Vasta-auratulle uralle painuivat jäljet. Yhden ihmisen jäljet. Yksinäisen ihmisen jäljet.
 

Muistoja menneisyydestä

Painoin kämmenen ikkunanlasia vasten. Ikkunasta heijastu mun kyyneleiset kasvot. Mun mielessä soi se yks kappale, jonka olin kuullut joskus kauan aikaa sitten. Liian kauan aikaa sitten. Katson sisällä olevia huonekaluja, jotka oli rapistuneet vuosien saatossa. Sisällä ei ollut enää mitään ehyttä. Pöydällä oli kukkamaljakon sirpaleita.

Nuotit oli mun edessä nuottitelineessä. Istuin jakkaralle ja annoin jousen liikkua kielien päällä. Painoin silmät kiinni ja keskityin soittamiseen. Mieleen tuli muistoja. Lapsuus. Ne kaikki onnelliset hetket mitä silloin oli koettu. Tuli mieleen ne juoksukilpailut pikkusisarusten kanssa. Se, kun oli leivottu äidin kanssa mustikkapiirakkaa. Se, kun isä aina töiden jälkeen oli ottanut kiinni ja nostanut ilmaan. Pyörittänyt ympäri ja nauranut.

Siitä oli niin pitkä aika. Niin pitkä, että en voinut käsittää sitä. Vuodet olivat menneet niin nopeasti. Jossain vaiheessa olin saatellut isän ja äidin maanlepoon. Laskenut valkoisia ruusuja hautakumpujen päälle. Laulanut jäähyväislaulun sisaruksille, jotka oli laitettu laivoilla Ruotsiin. Pakoon sotaa. Pakoon kaikkea pahaa. Vain minä olin jäänyt. Jäänyt henkiin. Jäänyt Suomeen.

Koti hävisi puiden taakse. Askeleet olivat raskaat palatessani takaisin juna-asemalle.

Teksti on fiktiivinen!

Minäkö?

Jotain pientä.

Särkyvää.

Sirpaleita.

Verijuovia kädessä.

Minäkö se olin?

Tyhjyyttä.

Silmien edessä,

verho sulkeutuu.

Sumeaa.

Ajatuksia liikaa.

Vastauksia liian vähän.

Olisi edes hetki.

Hiljaisuutta.

Tyhjyyttä.

Valoa.

Pää tyhjänä,

ilman ajatuksia. 

Olisi hetki vapautta.

Omilta ajatuksilta.

Itseltä.

Toisilta.

Verho sulkeutunut, kokonaan.

Tunnelin päässä,

pelkää pimeyttä.

Ei enää valoa,

niin kuin ennen.

Teksti on fiktiivinen!

vaaroja

Edellinen postaus <--- Tämä postaus on jatkoa tuohon postaukseen. Musiikki auttaa pääsemään paremmin tunnelmaan.

Mä pyörin sängyssä koko yön. Näin painajaisia kaikesta siitä, mitä olin edellisten viikkojen aikana nähnyt. Kaikki ne ammuskelut. Sen, ku jotkut niistä kommandopipoisista miehistä oli vieny mun äitin ja isän mukanaan. Pikkusiskon, jota oli ammuttu. Mä en tiennyt edes, että oliko mun vanhemmat enää elossa. Maailmasta oli tullut kolkko paikka. Tavallisilla ihmisillä ei ollu enää oikeutta elää. Kuuntelin vaan hiljaista vesisadetta. Heräsin monta kertaa siihen, kun unessa ase laukes ja mä kaaduin maahan. Aamulla heräsin hikisenä ja mun silmissä oli kyyneleitä. Tyyny oli kastunut yön aikana.

Poika koputti mun huoneen oveen. Käskin sen tulla sisään. Se istu sille puiselle tuolille, josta maali oli alkanu lohkeilemaan. Katseli taas ikkunasta ulos. Mietti varmaan mielessään, mitä sanois mulle. Mä pidin suuni kiinni. En osannut jotenkin vieläkään luottaa siihen. Enhän mä tiennyt, jos se vaikka yhtäkkiä tekis mulle jotain. Jos se oli vaan kidnapannu mut mukaansa. En saanu mielestä mun perhettä, ja jossain vaiheessa tajusin, että mun poskelle valu kyyneleitä. Se kääntyi ja katso mua. Tuli sitte vierelle. Pyyhkäisi kyyneleet pois ja ryntäs sitte saman tien niin kauas musta, ku vaan siinä pienessä huoneessa oli mahollista.
-Anteeksi. Ei mun ollu tarkotus.
-Ei se mitään, mä yritin sanoa sille.
-Ei vaan ihan totta. En mä sais koskee suhun.
-Mikset?
-En mä vaan saa. Ne näkee, että sä et kuollutkaan eilen.
-Ketkä?
Poika ei vastannut. Mä tiesin, että se tarkotti niitä päätyyppejä. Niitä, jotka oli keksiny tän koko hullun idean. Ne, jotka oli peräisin jostain tosi kaukaa. Ne ei ollut oikeita ihmisiä. Ne oli jotain pieniä olioita, jotka istutettiin johonkin ihmiseen ja sen ihmisen ajatukset muuttu pahoiksi. Sillä ihmisellä oli sen jälkeen sen olion tunteet ja ajatukset.
-Mikä sun nimi on?
-Ei mulla oo nimeä..
-Pakkohan sulla on joku olla. Kai sua on jollain kutsuttu.
Se katso mua taas jotenkin surumielisenä.
Käänsi katseen pois ja sanoi sitte -62330. Sillä nimellä ne mua kutsu.
Nyt mä olin itse pahoillani. Mä jotenkin tajusin, että sitä satutti se, et se ei ollut ollut koskaan oikea ihminen. Oli vaan aina ollut jonkun toisen ruumiissa. Ei se ollut mitään elämää.
-Mikä sun nimi sitte on?
-Lysa.
-Lysa, se sano ja hymyili sitten. Eikä se ollut mikään pieni hymy. Sen kasvoilla loisti jonkinlainen ilo.
-Kaunis nimi.
-Niin kai.
-On on. Mä en oo tienny, et se voi olla nimenä jollakin.
Tuli hiljaista. Mä istuin sängyllä ja tuijotin mun käsiä. Kynnet oli lohkeillu. Kädessä näky verijuovia.
-Sä voit sanoo mua Alexiksi.
-Alex. Aika kiva nimi, sanoin ja hymyilin Alexille.

Sade rummutti kattoa. Mä istuin ruokapöydän ääressä. Alex paisto pannulla kananmunia. Katselin ikkunasta maisemaa. Karu totuus palasi näkymän kautta. Ulkona ei näkynyt mitään elävää. Ruoho oli kellertävää. Tiellä oli railoja ja se oli murtunut joistakin kohti kokonaan. Kuopat oli täyttynyt vedellä.
-Miten kauan sää oot ollu täällä?
-Viikkoja. Kuukausia. En mä enää edes muista millon mä tänne tulin. Musta tuntuu, että tää on aina ollu mun koti.
-Onko sulla perhettä, tai siis tuolla ihmisellä, jonka sisällä sä oot?
-Elä puhu siitä! Mä en halua kuulla tuosta enää sanaakaan! Alex löi nyrkillä monta kertaa pöytään. Se näytti aidosti vihaiselta. Mä säikähdin totaalisesti. Mua pelotti, ja painoin pään häpeissäni alaspäin.
-Mä oon ihan yhtä aito ihminen, ku sinäkin!
-Sori. En mä sitä tarkottanu..
Alex rauhoittu pikkuhiljaa. Sen silmissä näkyi silti raivoa, ehkä jopa vihaa.
Me syötiin hiljaisuudessa. Ei se mua haitannut, koska olin tottunut siihen. Sitäpaitsi mä en ollut yhtään sen enempää juttelutuulella, ku Alex.

Päivät rullas samaan arkiseen tapaan. Alex käski mun pysyä sisällä. Se itse lähti joka aamu metsään hankkimaan meille ruokaa. Kaapeissa olleet purkkiruuat oli syöty ensimmäisen viikon aikana. Haavaa poltteli vähän väliä, mutta talosta ei löytynyt enää yhden yhtä särkylääkettä. Alex toi mulle joitain kasveja metsästysreissuiltaan. Käski mun sitoa niitä haavan päälle. Ne lievitti kipua, ainakin jonkun verran.

Me istuttiin illalla takkatulen ääressä. Alex pyysi kertomaan mun perheestä ja mun lapsuudesta. Mä kerroin ja väliin itkin. Helpotti kuitenkin, kun sain kerrottua jollekin niitä asioita. Mä olin alkanut luottamaan Alexiin, mutta en kertonut sitä sille. Halusin vielä pitää etäisyyttä, kaiken varalta. Alex katto mua silmiin. Sen silmiin heijastu roihuavat liekit. Se katse oli jotenkin erilainen. Mä en tiennyt yhtään, mitä Alex tunsi tai ajatteli sillä hetkellä.
-Lysa, se sano ja katto mua vieläkin silmiin. Se ei ollut räpsäyttänyt silmiään vieläkään.
-Niin.
-Mä keksin keinon.
-Ai mihin?
Se oli hiljaa. Olin jo ehkä liiankin tottunut siihen. Mä odotin.
-Siihen, että miten ne ei voi seurata mua enää.
-No?
-Odota hetki.
Alex otti taskustaan puukon. Tökkäsi sitten sillä olkapäähänsä ja ulvahti tuskasta. Mä katsoin kauhistuneena. Se työnsi sormen haavaan ja otti sieltä jonkun pienen esineen. Se näytti vähän kapselimaiselta. Alex heitti sen tuleen. Katselin kun liekit hitaasti nuolivat sitä ja lopulta se paloi ja sitten sitä ei enää vain ollut.
-Mistä sä tiesit, että sulla oli tuollanen, ja et missä se oli?
Alex kääri sidettä kätensä ympäri. Side värjäytyi punaiseksi. Sen ilme oli kärsivä. Tiesin, että sitä sattui, ja paljon.
-Muistin yhtäkkiä, että ne kerran pisti mulle jonkun piikin olkapäähän ja jotenki yöllä vaan synty idea, et entä jos ne sittenkin laitto sinne sillon jotain, koska siitä pistoksesta ei jäänyt mikään pikkujälki.

Mä karkasin metsään, vaikka Alex oli kieltänyt. Haahuilin sitä pitkin ristiin rastiin ja lopulta kadotin suunnan. Olin eksyksissä metsässä, enkä tiennyt mitä tekisin. Näin vilauksen kommandopipoisesta ja maastopukuisesta miehestä.
-Alex, huusin ja näin, kun mies kääntyi.
Se nosti aseen olalleen ja alkoi tähtäämään. Jotenkin muhun iski paniikki ja en tajunnut liikkua. Seisoin vain paikallani ja tuijotin aseen piippua.
    Joku ryntäs puiden takaa mua kohti. Kaappas mut otteeseensa, juoksi kivien taakse ja painoi mut itseään vastan.
-Lysa... Sä.. Olisit.. Voinu.. Kuolla..
Se joku oli Alex. Alex huohotti ja katseli mua pelonsekaisin tuntein.
-Ryömi tuonne, Alex sanoi ja näytti kädellään pientä tunnelia kallioiden välissä.
Konttasin sinne ja Alex ryömi perässä. Oli niin pimeää, että mä en nähnyt eteenpäin. Välillä joku kivi paino mun jalan alla, mutta purin vain hampaita yhteen. Piti olla hiljaa, ettei se mies kuulis meitä.
   Lopulta Alex käski pysähtyä. Sen silmät oli täyttyneet taas vihasta.
-Miksi sä et totellut mua! Miksi sä lähit metsään, vaikka mä monta kertaa oon kieltäny sua!
Häpesin ja käänsin katseeni pimeyteen.
-Anteeksi.
-Tuo ei riitä! Tajuatko sää, että jos sä olisit kuollu, niin mulle ei ois enää jäänyt mitään. Ei mitään syytä, miksi mä jatkaisisin elämistä. Ei mitään syytä, minkä takia pysyä hyvänä, vaikka mut on luotu pahaksi!
Häpesin yhä vain enemmän. Mä en tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Siinä hetkessä en tajunnut mitään oleellista.
-Lysa..
-Niin? mä kysyin hiljaa, enkä vieläkään katsonut Alexia.
Se painoi mut itseään vasten. Laittoi varovaisesti hiukset korvan taakse ja kuiskasi sitten mun korvaan.
-Mää taidan rakastaa sua.

    Mä lakkasin hengittämästä. Puna kohosi mun poskille, mutta onneksi Alex ei nähnyt sitä.
-Lysa?
Alex näytti huolestuneelta. Mä aloin taas hengittämään, mutta vain katkonaisesti.
-Et kai sää vaan järkyttynyt?
-En.. Mun pitää vaan hetki sulatella tätä, sanoin ja suljin sitten silmäni.
Yhtäkkiä tunnemyrsky valtas mut. Tajusin, että siinä edessäni oli se ihminen, jota rakastin ja jota tulisin aina rakastamaan. Tajusin, että tunne oli molemminpuolinen.
Ja sitten mä avasin suuni ja päästin ne pitkään salaamani sanat mun huulilta.
-Alex. Mä rakastan sua, ja tuun aina rakastamaan.

Metsässä

Kivääri oli valmiina tähtäämään. Se nojas rennosti mun olkapäähän. Ihan niinku olisi ollut tavallinen metsästysreissu. Ruuan haku. Mutta ei ollut. Mun tähtäimessä ei ollut mikään eläin. Mies oli pukeutunut maastokuvioiseen pukuun. Sillä oli musta kommandopipo ja se tähtäs aseellaan mua. Oli vaan se yks hetki. Niin lyhyt, että kerkesin siinä ajassa vaan hoksata sen, että liipaisimella oleva käsi tärisi. Mä en tienny oliko se hyvä vai huono asia. Sitten ase laukesi. Luoti tuli niin lujaa, että tajusin sen vasta sitten, kun se viisti läpi mun kyljestä ja kaaduin selälleen lumihankeen. Silmissä sumeni. Maailma pyöri ympyrää mun vieressä. Mä itse pysyin vaan paikallani. Siinä vaiheessa en tuntenu ees kipua. Oli vaan sellanen jännän turta olo. Lopulta kipu tuli. Ihan ku joku olis jäädyttäny mua sisältäpäin. Maassa oleva lumi värjäytyi nopeella vahdilla punaseksi. Mua pyörrytti ja oksetti yhtä aikaa. Sitten pimeys imaisi mut syleilyynsä.

Käsi kosketti varovaisesesti mun kylkeä. Tunsin jäätävää poltetta ja huusin, mutta ääntä ei tullut. Näin vilauksen ruskeista silmistä ja kommandopiposta. Sitten maailma katosi jälleen. Menetti merkityksensä.

Räpsyttelin silmiä. Valo sokaisi niitä ja en pystynyt tarkentamaan katsetta mihinkään. Kipu jyysti niin polttavasti, että ajatukset olivat pelkkää sumua. Kuin joku olis laskenut verhot mun eteen. Kuului pitkä henkäys. Käänsin pääni ja näin ne tummanruskeat ehkä hieman pähkinän väriset silmät. -Se olit sä. Oisit tappanu vaan suosiolla.En mä jaksa vaan kärsiä. Miksi sä et ampunu vaan suoraan kohti? Pihistin hampaiden välistä. Se katto mua surumielisenä. Näin häivähdyksen sen silmissä. Se räpäytti muutaman kerran silmiä ja musta tuntu, et olin nähny sen silmässä kyyneleen.
-En mä pystyny.
-Miks? Katoin sitä ihmeissään. Eikö ne kaikki ollutkaan sellaisia, miksi olin ne kuvitellut.
-En mä oo paha, tai en mä ainakaan halua olla.
-Pystyykö sunlainen olemaan muka jotain muutakin, ku pelkkää pimeyttä ja pahaa? Mä olin ymmälläni. Mä en luottanu siihen, mutta jossain sisimmässäni mä tunsin, et sen puheissa saatto olla hippunen totuuttakin.
-En mä tiiä. Musta vaan on aina tuntunu väärältä, ku joku meikäläisistä on tappanu jonkun. Se käänsi pään pois. Tuijotti ikkunasta ulos. En mä tiennyt mitä se katsoi. Ehkä se halus vaan kääntää katseensa musta pois. Ehkä se ei kestänyt nähdä sitä, et se ei ollutkaan pystynyt ampumaan mua. Sehän oli sen tehtävä. Oli aina ollut. Ne oli syntynyt sellaisiksi. Kasvatettu sellasina.
-Ai etkö sää oo koskaan tappanu ketään? kysyin hiljaa. Ehkä hieman varuillaan. En halunnut, että se hetki rikkoontuisi. Sehän saattais vaikka lakata puhumasta. Kipu yltyi. En enää pystynyt puhumaan. Se kuuli mun vaimean kiljaisun, kääntyi ja tyrkkäsi mun käteen pillerin ja toiseen käteen vesilasin, joka oli puolillaan.
-Pitäiskö mun luottaa muka suhun? Se katsoi niillä ruskeilla silmillään. Niissä oli myötätuntoa. Ehkä vähän katumustakin. Sitten se sano -Sen sä saat päättää itse.

Laitoin pillerin kielen päälle. Kulautin vettä lasista ja nielaisin. Sinne meni. Ehkä se oli valehdellu ja pillerin tarkotus oli tappaa mut. Ehkä ne halus eka mässäillä toisen kivulla ja sitten vasta päästää menemään. Mutta ei. Mä en kuollut. Tunsin kivun pikkuhiljaa häipyvän olemattomiin. Oli helpompi hengittää. Se katseli mua tyynen rauhallisenä. Musta tuntu, et sen huulilla näky muutaman minuutin ajan minimaalinen hymy. Mutta se oli samantien poissa, ja ajattelin nähneeni väärin.
-Kiitos, mä sanoin ja laskin tyhjän lasin pöydälle. Tajusin vasta siinä vaiheessa katsoa ympärilleni. Makasin sängyllä. Huone oli maalattu vaaleansinisellä. Seinällä oli kuva lapsesta, jolla oli pähkinänruskeat silmät.
-Ootko sä tuossa kuvassa? kysyin ja osoitin kädelläni kuvaa.
Poika nyökkäs. Mietin, että miten olin luullut sitä mieheksi sillon, kun olimme seisseet vastakkain lumisessa metsässä.

Jatkoa vai ei?

vaaroilla

Olin pari viikkoa sitte omilla lomilla opistosta. Käytiin äitin, isän, pikkusiskon ja -veljen kans Vuokatissa. Mentiin sinne perjantai iltana ja lauantaina aamulla lähettiin mökin vierestä vaeltamaan jotain vaellusreittiä pitkin. Käveltiin ainakin neljän vaaran yli ja nähtiin paljon kaunista luontoa, vaaramaisemia, puroja ja joitain vanhoja rakennuksia.

Nautin siitä, ku sai pitkästä aikaa kuvata ihan rauhassa. Ei ollu kiire mihinkään ja joka puolella oli jotain sellasta, mitä en ollut nähny koskaaan. Kameran linssin takaa näkee enemmän. Huomaa pieniä yksityiskohtia, jotka muuten jäis huomaamatta. Nykyään osaan arvostaa luontoaki paljon enemmän.
 Oli mukava pitkästä aikaa vaeltaa ja olla perheen kans. Sunnuntaina ajeltiin kotiin ja maanantaina palasin takaisin opistolle.

Syksy.

Hiipuu hiljalleen. 

Lumi

hiutaleita

enkeleitä.

Hiljaisuutta.

Pimeyttä.

Valoa jossain

piilossa.

Metsässä

sammaleita,

kiviä.

Jotain, pysyvää. 

Kävelen kapeaa polkua ylöspäin. Ympärillä sumua. Heinänkorret täynnä vesipisaroita. Lumihiutaleita lipuu hiljalleen taivaalta. Vesi liplattaa purossa. Täällä on jotain rauhallista. Jotain, mikä saa minut pois ajatuksistani. Jotain vapautta. Tajuan, että olen pitkästä aikaa oma itseni. 

sumua

Kiire. Kiire. Kiire. Tuntuu, että ei oo aikaa mihinkään. Koko ajan pitää olla menossa. Laulamassa kuoroharjoituksissa, kirjoittamassa jotain juttua, juosta eri kämppien väliä pikavauhdilla. Tekis mieli pysäyttää kello ees päiväksi ja mennä omien aikataulujen mukaan, mutta se on mahotonta. Ajatukset on ollu aika sumussa pitemmän aikaa. Kaikki tuntuu vaan siltä perustasapaksulta. Ei oo mitään, mitä oottais. Päivät rullaa vaan arkiseen tapaan eteenpäin. Välillä oon ajatellu, että mitä sitten vaikka lähtisin, enhän mä jäis mistään paitsi. Mutta jäisinkö mää? Tapahtuuko opistovuotena vielä jotain merkityksellistä. Jotain, joka saa mut ajattelemaan tätä vuotta haikein mielin vielä monen vuoden päästä.

Nytkin mulla on kiire. Ajatuksia ei oo juuri yhtään. Ei mitään ideaa, mitä kirjottais. Ympärillä on hirvee hälinä. Osa taittaa Kapsäkkiä ja osa kattoo jotain joulusia kuvia. Jostain viereisestä luokasta kuuluu joululaulut. On ehkä pikkusen joulunen fiilis, vaikka ulkona ei oo yhtään lunta, eikä kyllä pakkastakaan. Tavallaan mä kaipaan lomaa. Kaipaan aikaa, jollon ei tarvi tehä mitään muuta, ku mitä just niinä hetkinä haluaa tehä. Ehkä mun ajatukset sitten selkiytyis ja ois taas ideoita kirjottaa jotain novelleja, runoja tms.

Puhuin yhen opettajan kans tulevaisuuden suunnitelmista. Siitä, että mihin haen yhteishaussa ja minne haluaisin opiston jälkeen. Mutta, ku ei oo mitään hajua. Ei kiinnosta lukio pätkän vertaa, mutta toisaalta saattais just olla kiva. Kiinnostais sosiaalialankoulutus, mutta miten mä pärjäisin ens vuoden omillani. Mistä rahat kämppään, ruokaan yms. Kaksoistutkintokin houkuttelis, mutta mikä ala ammattikoulussa? Liikaa kysymyksiä, joihin mulla ei oo ollu, eikä oo vastauksia..

Kukaan ei välitä, ainakaan oikeesti

Teksti on fiktiivinen!

Metsässä on jo pimeää. Kävelen raskain askelin kapeaa metsäpolkua pitkin. Mun ois tehny mieli pysähtyä, mutta oli pakko vaan jatkaa matkaa, etten jäätyis ihan kunnolla. Mun sormet sinersi jo. Koko kroppa tärisi ja tunsin oksennuksen maun käväisevän mun suussa. Jalat tuntu puutuvan. Hengitys kävi raskaaksi. Silmissä meinas sumentua. Olin juossut liian pitkän matkan. Oli ollut pakko. Pakko, koska halusin laihtua. Mä olin kuullut liikaa mun kropasta. Liikaa siitä, että mulla oli kauhee kaksari ja reidet niinku tynnyrit.

Ennen peilistä oli kattonut terve Lyydia. Nyt sieltä katto langanlaiha ja vaaleehiuksinen tyttö, jonka silmien alla roikku silmäpussit. Kylkiluut näky karmeella tavalla. Silmät ei enää loistanu niinku ennen. Lääkäri oli kattonu mua kauhuissaan. Sen silmissä oli häivähtäny jotain, mistä en ollut sitte kuitenkaan ottanu selvää. Pelkoa ehkä. Se oli suunnitellu mulle uuden ruokalistan, mitä mun pitäis noudattaa. Aamulla ois pitäny saada yks leipä alas. Se ei tulis onnistuu. En ollut moneen vuoteen pystynyt syömään mitään aamulla. Mä en jaksa. Jaksa mitään. Jaksa tätä päivää, tai huomista. Mä en jaksa ees yrittää. Sama vaan antaa elämän mennä alamäkee. Se turruttaa, ku pitää popsii jotain masennuslääkkeitä. Ajatukset menee sumeeksi mössöksi. Millään ei oo mitään väliä. Ei millään. Ei kukaan välitä. Ei ainakaan musta. Eikä ainakaan oikeesti.

Kulisseissa

Teksti on fiktiivinen! 

Kuin olis kulisseissa. Sellastako mun elämä on. Pintapuolista. Sellasta, josta ei ota kukaan selvää, en edes mä itse. Kyllä mä olisin halunnu mennä pelaamaan. En mä oo sellasta peukalo suussa tyyppiä. Mut mä oisin mokannu. Mokannu kaikkien niitten ihmisten eessä ja se mun rakentama naamio ois tipahtanu mun kasvoilta pois. Sitten ei ois ollu enää mitään. Ei ainakaan mitään pysyvää. Pelkää sumua. Ihan ku oisin palapelin palasista koottu. Yks sana tai teko voi rikkoa mut hetkessä. Missä mun itsetunto? Kuka mää ees oon? Onko mää ees kukaan? Kuka on se Jasmin, jonka elämä on ainaista vuoristorataa? En mä voi olla sellanen. En halua olla. Vai haluanko mää oikeesti?

Kumpa kaikki antais vaan mun olla. Olla ihan yksin. Mutta toisaalta mä en halunnut olla yksin. En silloin, koska kävin mun pään sisällä just sillä hetkellä taistelua. Olin omissa ajatuksissa. Ja niitä ajatuksia oli liikaa. Ainakin mulle. Miks mun piti aina vaan ajatella. Elää niitten kautta. Välillä musta tuntu, että en ollu kokonainen. Ehkä se yks osa oli kadonnu sillon yläaste aikoina. Kaiken sen paskarumban mukana. Mä en halunnu ajatella mitään, tai ketään. Eihän mulla ees ollu ketään. Mutta siltikin oli. Oli se yks, jonka mä olin kadottanu elämästäni. Mä en ees muistanu millon oltiin viimeksi juteltu. En halunnu ajatella sitä. Siitä oli ihan liian pitkä aika. Se oli liian kipeä muisto. Kaukainen, mutta silti en ollu päässyt siitä yli. En siitä, enkä mistään muustakaan. Taas mun ajatukset seilas sinne, minne mä en halunnu niiden menevän. Oispa mun pää ollu kerranki vaan tyhjä. Olikohan se ollu sitä koskaan. Ei varmaan. Mä mietin liikaa. Liikaa kaikkia asioita.

Katselen aamua eri silmin

Teksti on fiktiivinen!

Painan hupun syvälle päähäni. Piiloudun muiden katseilta. Ei ole hyvä olla. Kukaan ei lähde perääni. Kukaan ei välitä. Ulkona pakkanen on kiristynyt. Käärin toppatakkia tiukemmin ympärilleni. En jaksa alkaa laittamaan vetoketjua kiinni, koska kuitenkin otan jo kohta takin pois. Painan huoneen rivan alas. Istun sängylle vilttiin kääriytyneenä. Tuijotan harmaata seinää. Voisipa katse porata reiän siihen seinään.

Illalla makaan sängylläni. Ajatuksia pyörii päässä aivan liikaa. Uni ei tule, mutta viereisestä sängystä kuuluu hiljainen, mutta tasainen hengitys. Olisipa itsellä yhtä hyvät unen lahjat. Hahmottelen mielessäni piirustusta. Valkoinen paperi, johon on mustalla tussilla tehty myrsky. Puita, jotka heiluvat kovassa tuulessa. Lehdet ovat lähteneet jo aikoja sitten. Ilmassa väreilee, kuin tulisi pian ukkonen.

Aamulla auringon säteet leikkivät harmaalla seinällä. Valoja ja varjoja. Sitähän se elämä on. Hyvää, mutta välillä huonoa. Voi kumpa huonoina hetkinä osaisi löytää mieleen jotain hyvääkin. Niitä pieniä onnen rippeitä. Katselen aamua eri silmin, kuin iltaa. Uusi päivä on aina uusi alku. On hyvä aloittaa se puhtaalta pöydältä. Mielessä pyörineet ajatukset on kirjoitettuna päiväkirjan kansien väliin. Sinne ne on hyvä jättää odottamaan parempia hetkiä.