Kulisseissa

Teksti on fiktiivinen! 

Kuin olis kulisseissa. Sellastako mun elämä on. Pintapuolista. Sellasta, josta ei ota kukaan selvää, en edes mä itse. Kyllä mä olisin halunnu mennä pelaamaan. En mä oo sellasta peukalo suussa tyyppiä. Mut mä oisin mokannu. Mokannu kaikkien niitten ihmisten eessä ja se mun rakentama naamio ois tipahtanu mun kasvoilta pois. Sitten ei ois ollu enää mitään. Ei ainakaan mitään pysyvää. Pelkää sumua. Ihan ku oisin palapelin palasista koottu. Yks sana tai teko voi rikkoa mut hetkessä. Missä mun itsetunto? Kuka mää ees oon? Onko mää ees kukaan? Kuka on se Jasmin, jonka elämä on ainaista vuoristorataa? En mä voi olla sellanen. En halua olla. Vai haluanko mää oikeesti?

Kumpa kaikki antais vaan mun olla. Olla ihan yksin. Mutta toisaalta mä en halunnut olla yksin. En silloin, koska kävin mun pään sisällä just sillä hetkellä taistelua. Olin omissa ajatuksissa. Ja niitä ajatuksia oli liikaa. Ainakin mulle. Miks mun piti aina vaan ajatella. Elää niitten kautta. Välillä musta tuntu, että en ollu kokonainen. Ehkä se yks osa oli kadonnu sillon yläaste aikoina. Kaiken sen paskarumban mukana. Mä en halunnu ajatella mitään, tai ketään. Eihän mulla ees ollu ketään. Mutta siltikin oli. Oli se yks, jonka mä olin kadottanu elämästäni. Mä en ees muistanu millon oltiin viimeksi juteltu. En halunnu ajatella sitä. Siitä oli ihan liian pitkä aika. Se oli liian kipeä muisto. Kaukainen, mutta silti en ollu päässyt siitä yli. En siitä, enkä mistään muustakaan. Taas mun ajatukset seilas sinne, minne mä en halunnu niiden menevän. Oispa mun pää ollu kerranki vaan tyhjä. Olikohan se ollu sitä koskaan. Ei varmaan. Mä mietin liikaa. Liikaa kaikkia asioita.