perjantai 13. marraskuuta 2015

Metsässä


Kivääri oli valmiina tähtäämään. Se nojas rennosti mun olkapäähän. Ihan niinku olisi ollut tavallinen metsästysreissu. Ruuan haku. Mutta ei ollut. Mun tähtäimessä ei ollut mikään eläin. Mies oli pukeutunut maastokuvioiseen pukuun. Sillä oli musta kommandopipo ja se tähtäs aseellaan mua. Oli vaan se yks hetki. Niin lyhyt, että kerkesin siinä ajassa vaan hoksata sen, että liipaisimella oleva käsi tärisi. Mä en tienny oliko se hyvä vai huono asia. Sitten ase laukesi. Luoti tuli niin lujaa, että tajusin sen vasta sitten, kun se viisti läpi mun kyljestä ja kaaduin selälleen lumihankeen. Silmissä sumeni. Maailma pyöri ympyrää mun vieressä. Mä itse pysyin vaan paikallani. Siinä vaiheessa en tuntenu ees kipua. Oli vaan sellanen jännän turta olo. Lopulta kipu tuli. Ihan ku joku olis jäädyttäny mua sisältäpäin. Maassa oleva lumi värjäytyi nopeella vahdilla punaseksi. Mua pyörrytti ja oksetti yhtä aikaa. Sitten pimeys imaisi mut syleilyynsä.

Käsi kosketti varovaisesesti mun kylkeä. Tunsin jäätävää poltetta ja huusin, mutta ääntä ei tullut. Näin vilauksen ruskeista silmistä ja kommandopiposta. Sitten maailma katosi jälleen. Menetti merkityksensä.



Räpsyttelin silmiä. Valo sokaisi niitä ja en pystynyt tarkentamaan katsetta mihinkään. Kipu jyysti niin polttavasti, että ajatukset olivat pelkkää sumua. Kuin joku olis laskenut verhot mun eteen. Kuului pitkä henkäys. Käänsin pääni ja näin ne tummanruskeat ehkä hieman pähkinän väriset silmät. -Se olit sä. Oisit tappanu vaan suosiolla.En mä jaksa vaan kärsiä. Miksi sä et ampunu vaan suoraan kohti? Pihistin hampaiden välistä. Se katto mua surumielisenä. Näin häivähdyksen sen silmissä. Se räpäytti muutaman kerran silmiä ja musta tuntu, et olin nähny sen silmässä kyyneleen.
-En mä pystyny.
-Miks? Katoin sitä ihmeissään. Eikö ne kaikki ollutkaan sellaisia, miksi olin ne kuvitellut.
-En mä oo paha, tai en mä ainakaan halua olla.
-Pystyykö sunlainen olemaan muka jotain muutakin, ku pelkkää pimeyttä ja pahaa? Mä olin ymmälläni. Mä en luottanu siihen, mutta jossain sisimmässäni mä tunsin, et sen puheissa saatto olla hippunen totuuttakin.
-En mä tiiä. Musta vaan on aina tuntunu väärältä, ku joku meikäläisistä on tappanu jonkun. Se käänsi pään pois. Tuijotti ikkunasta ulos. En mä tiennyt mitä se katsoi. Ehkä se halus vaan kääntää katseensa musta pois. Ehkä se ei kestänyt nähdä sitä, et se ei ollutkaan pystynyt ampumaan mua. Sehän oli sen tehtävä. Oli aina ollut. Ne oli syntynyt sellaisiksi. Kasvatettu sellasina.
-Ai etkö sää oo koskaan tappanu ketään? kysyin hiljaa. Ehkä hieman varuillaan. En halunnut, että se hetki rikkoontuisi. Sehän saattais vaikka lakata puhumasta. Kipu yltyi. En enää pystynyt puhumaan. Se kuuli mun vaimean kiljaisun, kääntyi ja tyrkkäsi mun käteen pillerin ja toiseen käteen vesilasin, joka oli puolillaan.
-Pitäiskö mun luottaa muka suhun? Se katsoi niillä ruskeilla silmillään. Niissä oli myötätuntoa. Ehkä vähän katumustakin. Sitten se sano -Sen sä saat päättää itse.




Laitoin pillerin kielen päälle. Kulautin vettä lasista ja nielaisin. Sinne meni. Ehkä se oli valehdellu ja pillerin tarkotus oli tappaa mut. Ehkä ne halus eka mässäillä toisen kivulla ja sitten vasta päästää menemään. Mutta ei. Mä en kuollut. Tunsin kivun pikkuhiljaa häipyvän olemattomiin. Oli helpompi hengittää. Se katseli mua tyynen rauhallisenä. Musta tuntu, et sen huulilla näky muutaman minuutin ajan minimaalinen hymy. Mutta se oli samantien poissa, ja ajattelin nähneeni väärin.
-Kiitos, mä sanoin ja laskin tyhjän lasin pöydälle. Tajusin vasta siinä vaiheessa katsoa ympärilleni. Makasin sängyllä. Huone oli maalattu vaaleansinisellä. Seinällä oli kuva lapsesta, jolla oli pähkinänruskeat silmät.
-Ootko sä tuossa kuvassa? kysyin ja osoitin kädelläni kuvaa.
Poika nyökkäs. Mietin, että miten olin luullut sitä mieheksi sillon, kun olimme seisseet vastakkain lumisessa metsässä.

Jatkoa vai ei?

6 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤