Tunteidenkoru

Teksti on fiktiivinen!

Mun kädessä oleva koru välkytti sinistä. Mua pelotti. Alex huomas sen, koska se katto mua ymmärtäväisenä. Otti sitten mun kädestä kiinni ja johdatti eteenpäin pimeässä tunnelissa. Sitä valaisi muutama kynttilä, jotka ei paljoa lämpöä ainakaan tuonut. Alexin ranneke hehku keltaisena. Se oli onnellinen, ja rauhallinen ainakin just sillä hetkellä. En mä olis uskaltanu lähtä sen mukaan, jos en olis tienny, et se ei pelkää paljo mitään tai ketään.

Alexin smaragdinvihreät silmät katso mua lämpimästi. Sen suu käänty hymyyn, kun se huomas mun korun taas kerran vaihtaneen väriä. Oranssi heijastui sen silmiin.
-Mistä sä oot iloinen?
-Vähän kaikesta, mä sanoin ja hymyilin sille takas.
Tunnelin päässä näkyi valoa. Me kiivettiin kolkot rappuset ylös, avattiin luukku ja palattiin takas maanpinnalle. Mukulakivikadulla ei näkynyt yhtäkään ihmistä.
-Tiiäthän sää, että me ei saatais olla täällä? Alex kysyi, ja sen koru oli muuttunut keltaisesta neonsiniseksi.
-Ei kai sua pelota, mä kysyin ääni väristen.
-Ei.
Alex otti mut halaukseen. Pyyhkäisi mun kasvoilta muutaman kiharan pois ja sanoi siten -Sun pitää nyt mennä. Kukaan ei saa nähä meitä kahestaan. Mä en halua, että me jäädään kiinni.
-Mm. Mä tiiän, mutta en malttais millään mennä vielä.
Alex päästi mut halauksesta. Työnsi varovasti poispäin itsestään.
-Mene!
Ja mä menin. Sydän hakkas tuhatta ja sataa. Koru välkytti sinistä ja violettia. Yritin irrottaa sitä varmaan kymmenennettä kertaa, mutta se ei irronnut. Kyllä mä sen tiesin. Aina sai kuitenkin yrittää haaveilla.
-Pysähdy! ääni huusi mun takaa.
Mä juoksin yhä lujempaa. Käsi veti mut nurkan taakse. Painoi käden mun suulle, ennen kuin endin huutaa säikähdyksestä.
-Sshh..
Mut käännettiin ympäri. Rylax katso mua ja virnisti sitten. Läimäytin sitä leikkimielisesti poskelle ja hihitin muutaman kerran. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun se pelasti mut pulasta.
  Ovi avautui meidän takana. Menin edeltä ja Rylax seuras perässä. Jack istui baarijakkaralla ikkunan vieressä. Ikkunat oli peitetty tumman mustilla verhoilla. Ihan vaan kaiken varalta. Mä istuin Jackin ja Rylaxin väliin. Tilasin vaahtokarkkikaakaon ja lämmittelin käsiäni hieromalla niitä yhteen.
   Korun väri oli muuttunut hennon vaaleanpunaiseksi.

Katselin ihmisiä ympärilläni kahvilassa. Oli tutunnäköistä porukkaa, mutta myös joitakin sellaisia, joita en ollut nähnyt koskaan. Korujen värit vaihtelivat keltaisesta punaiseen.
-Aah. Tuolla näkyy olevan kaks helakanpunaista, Rylax sanoi ja hymyili sitten tietävän näköisenä.
Mä katsoin käden osoittamaan suuntaan ja tuijotin suoraaan mun pikkusiskon kasvoja. Erica istui sohvalla jonkun jätkän kanssa. Se oli laittanut käden tämän ympärille. Ne jutteli jotain hiljaa. En saanut sanoista mitään selvää.
-Umpirakastunutta porukkaa, mä sanoin ja tuhahdin sitten harmistuneena.
Onneksi Alex ei tiennyt mun tunteista. Olin pystynyt piilottamaan ne tähän asti. En tiennyt, miten kauan se onnistuisi enää jatkossa.
-Täällä tuo on ihan turvallista, mutta kadulla niitten ei passaa näyttää naamaansa, Jack sanoi ja vakavoitui hetkeksi.
-Mm.
-Niin. Erica on vielä niin nuori, että toivottavasti se osaa pitää päänsä kylmänä, eikä ala tekemään mitään tyhmää, mä sanoin ja vilkaisin sitten kahvilan toiselle puolelle.

Hälytys soi korvia piippaavasti.
-Ei kai taas, kuulin äidin äänen sanovan keittiöstä.
-Onkohan tuo oikee, vai joku ihan varavaravara hälytys.
-Veikkaisisin, että ihan oikee.
-Paha homma. Ei passais nyt näkyä kellään punaista väriä. Ei poskilla, eikä korussa.
-Nii. Kyllä Erica osaa onneksi hommansa. On aina osannut. Räpyttelee muutaman kerran ripsiä sille vartijalle, niin tyyppi menee päästään sekaisin.
Pudistin päätäni yläkerrassa toisten jutuille. En mäkään pelännyt Erican puolesta, vaan omasta puolestani. Miten mä osaisisin olla hymyilemättä toisen tuiman katseen alla. Miten osaisisin olla paljastamatta mitään siihen kiellettyyn asiaan liittyvää. Ei saanut olla rakastunut. Ei ainakaan toisen ryhmän ihmiseen. Pariutumisrituaalissa valittiin jokaiselle sopiva kumppani. Niin äiti ja isäkin olivat löytäneet toisensa, mutta ne oli ollut rakastuneita toisiinsa jo ennen sitä. Niiden onni. Mulla ei ollut niin helppo elämä.

Pariutumisjuhlan aamuna mä kampasin hiukset tavallista paremmin. Laitoin Alexin silmien värisen mekon päälleni. Äiti oli ommellut sen mulle tätä päivää varten. Kaulakoru ja hiuspanta oli samaa sävyä. Huuliin sipaisin huulirasvaa. Äiti odotti alakerrassa. Mä kävelin portaat varovasti alas. Isä katto mua ihmeissään. Kehu mun kauneutta ja mekkoa. Äiti otti kehut sen ompelutaidoista mielellään vastaan. Niitä harvemmin kuuli isän suusta.
   Kaupungintalon ovelle oli sytytetty kynttilöitä. Sisäpuoli oli koristeltu valkoisilla ruusuilla ja pitsikoristeilla. Pöytiin oli laitettu liinat ja kukkia. Jokaisella penkillä oli oma numerolappunsa. Mun numero oli 452. Mä hain katseellani oikeaa paikkaa ja lopulta löysin sen. Joku poika näytti istuvan viereiselle paikalle. Näin sen kasvot vain vilaukselta sivusta päin. Komealta näytti. Melkein yhtä komealta, kuin Alex. Korun väri näytti hopeista vanaa.
   Mä kävelin tärisevin jaloin paikalleni. Kun vedin penkkiä taaksepäin, tyyppi kääntyi ja mä tajusin sen olevan Alex. Se katso mua hiljaa. Sen kasvoilta ei näkynyt mitään tunteita. En tiennyt yhtään, mitä se ajatteli sillä hetkellä. Mä istuin alas. Se puristi nopeasti pöydän alla mun kättä ja käänty sitten katsomaan puhujanpönttöä kohti. Mä katsoin sinne myös.
-Tervetuloa pariutumisjuhlaan. Olemme saaneet tänne paljon kauniita tyttöjä ja komeita poikia. Jokaiselle on valittu sopiva pari. Me kutsumme erikseen pojat tänne vasemmanpuoleiseen huoneeseen ja tytöt oikeanpuoleiseen. Sieltä parit johdatetaan tilaan, jossa he saavat jutella ja tutustua samalla toisiinsa. Vielä kerran. Tervetuloa!
    Ihmiset alkoivat taputtaa. Alex muiden mukana. Mä en pystynyt. Tyydyin vain painamaan pään kohti lattiaa. Mä en halunnut näyttää Alexille mun kasvoja, joille oli just valunut pari kyyneltä.
 
Ihmisten nimiä huudeltiin vuoron perään.
-Alex Takala.
Alex katto mua ymmärtäväisenä. Nousi sitten ylös ja harppoi eteen. Se hävisi jonkun miehen perässä vasemmanpuoleisesta ovesta sisälle huoneeseen.
Puhujan ääni hävisi taustalle. Mä en jaksanut keskittyä. En halunnut kuulla. En pystynyt.
-Emy Ritvoen.
Mä istun lamaantuneena paikallani. En kuullut, kun mun oma nimi kuulutettiin edestä.
-Onko Emy Ritvoen täällä?
Mun vieruskaveri pukkas mua ja sano -Sun lapussa lukee Emy. Eikö sun pitäis mennä?
-Joo. Pitäis sitten vissiin.
Mä nousin hitaasti. Kävelin raskain askelin eteen ja tummapukuisen naisen perässä huoneeseen, joka ei ollut huone. Se oli käytävä, joka risteili miten sattuu ja jonka jokaisesta nurkasta lähti ovi jonnekin. Mä kävelin ja kävelin. Jalkoihin alko sattua ja musta tuntu, että me ei tulla ikinä minnekään.
   Lopulta nainen pysähtyi valkoiseksi maalatun oven eteen.
-Tää oven takana oleva henkilö tulee muuttamaan sun elämän täysin. Te tuutte elämään koko loppu elämänne samassa talossa. Teille tulee varmaan joskus lapsia ja te tuutte käymään yhdessä joka vuosi avioparien illassa täällä. Onnea sulle. Toivottavasti ilahdut.
Nainen avasi mulle oven ja hymyili sitten. Mä en hymyillyt takaisin.

Kävelin eteenpäin ja lopulta näin sohvan, joka oli minuun nähden väärinpäin. Kävelin sen vierelle ja istuin sille. Edessä oleva ovi avautui melkein samantien. Näin liiankin tuttujen vihreiden silmien katsovan mua hämmentyneenä ja tajusin olevani yhtä hämmentynyt. Alex pysähtyi hetkeksi ja musta tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt. Sitten se räpsäytti silmiään ja käveli ne muutamat askeleet mun luokse.
Kun se oli päässyt istumaan mun viereen, kuulin sen äänen sanovan -Tän täytyy olla joku virhe. Ei meistä voi tulla pari. Eihän me ees olla samasta ryhmästä.
Mä en sanonut mitään. Olin vaan hiljaa ja tuijotin puunkuvioita lattiassa.
-Sä oot kaunis.
Hiljaisuus.
-Sulla on saman värinen mekko, ku mun silmät on.
Hiljaisuus.
Alex tarttu mun käteen.
-Emy. Entä jos tää ei ookkaan virhe? Entä jos se onki tarkotettu näin? Mitä jos ne on muuttanu niiden lakeja?
-Jos tää on totta, niin mitä sä ajattelet sitten?
-Emy..
Niin?
-Mä ajattelen..
-Mm..
Hiljaisuus.
-Katoppa väriä.
Käänsin pääni ja katsoin korua, joka hehkui rubiinin punaisena. Tajusin, että oma koruni hehkui samaa väriä. Piilotin käden selkäni taakse. En ollut vielä valmis.
-Emy..
-Mm..
-Mää oon tuntenut näin jo pitemmän aikaa. Vuosia. Mä ihastuin suhun jo pikkupentuna. Joskus niihin aikoihin, ku muutit tänne ja tulit samaan kouluun. Sillon, ku kiikuttiin vierekkäisissä keinuissa ja sä hymyilit vaan niin kauniisti.
Hiljaisuus.
-Emy?
Niin?
-Mitä sää tunnet?
Hiljaisuus.
Alex käänsi mun käden varovasti selän takaa. Mun posket hehku samaa punaista väriä, kuin korunikin.
-Emy.
Hiljaisuus.
-Tää ei oo totta. Tää ei vaan voi olla mahollista.
Hiljaisuus.
-Mä ihan totta luulin, että sä tykkäät Rylaxista.
Hiljaisuus.
-Emy. Mä ihan totta luulin.
-En mä oo koskaan tykänny. Enkä tuukkaan koskaan tykkäämään. Se on mulle enemmän niinku veli.
-Uskotko sää, että tää on totta?
-En mä tiiä. Tässä on jo ihan tarpeeksi sulattelemista yhelle päivälle.
-Niin.
-Mitä meidän pitää nyt tehä?
-Irrottaa korut.
-Miten?
Alex painoi napista, joka oli korun sisäpuolella. En ollut huomannut siellä aiemmin sellaista. Kuului napsahdus ja koru irtosi. Painoin omasta korusta samaa nappia, ja sekin irtosi lopulta.
-Miltä tuntuu olla vapaa? Alex kysyi ja virnisti sitten poikamaisesti.
-Miltä?
-Vapaana muilta pojilta. Sun ei tarvi elää elämääs jonkun Nikon tai Juuson kanssa.
Alex nauroi. Pitkästä aikaa. Se jos jokin tarkoitti vapautta. Vapautta kaikelta.
-Ihanalta. Paremmalta. Täydelliseltä, mä sanoin ja annoin Alexin pyöräyttää mua muutaman kerran ilmassa.