torstai 24. joulukuuta 2015

Kimallehileitä


Tie oli auraamaton. Lyhdyssä olevan kynttilän liekki läpätti. Valo heijastui laseissa olevien kuvioiden välistä maahan.

Vanhan hirsitalon kuistilla oli jakkara. Tyttö nousi sen päälle polvilleen. Katseli ikkunassa olevia jääkukkia. Maailma näytti sen takana synkältä. Talo oli turvallinen, mutta maailma sen ympärillä oli vaarallinen. Hän painoi kämmenensä ikkunanlasia vasten. Katseli sitten aukosta ulos. Puita, jotka heiluivat tuulessa. Lumihiutaleita, jotka leijuivat taivaalta alas. Tähtiä, jotka muodostivat kuvioita. Otava löytyi helposti, ja sitten pohjantähti. Pikkuotava näkyi kauempana. Tiellä käveli joku lyhty kädessään. Lyhty heilui kävelyn tahtiin. Metsän siimeksessä olevan talon ikkunoissa paloivat kyntteliköt.

Enkeli istui savupiipun päällä. Yski savun seassa ja yritti tarkentaa katsettaan alas tielle. Lapsi käveli hitaasti. Kulkeminen näytti vaikealta niin paksussa lumihangessa. Enkeli laskeutui alas varovaisesti. Siivet taittuivat kauniisti selän taakse. Hän otti taskustaan kimallehileitä. Laittoi ne sitten kämmenelleen ja puhalsi niin kovaa kuin jaksoi, suojelusta lapselle.

Poika pysähtyi. Yhtäkkiä ilma oli muuttunut lämpimämmäksi. Lumihiutaleet laskeutuivat vähän matkan päähän hänestä. Edessä näkyi askeleita. Niitä pitkin olisi helpompi kävellä kotiin. Ilta saapui jälleen, ja yön pimeys vain synkkeni synkkenemistään. Jouluaaton aamu läheni.

Siipien lehahdus ja enkeli oli poissa. Hän nousi rappuset ylös. Kurkisti ikkunasta talon sisälle. Lapset avasivat pienet pakettinsa, jotka oli kääritty ohueen pahviin. Perheellä ei ollut varaa muuhun. Paketeista löytyi pieni keinuhevonen ja junarata. Isompien sisaruksien vanhoja, mutta lapset eivät siitä tienneet mitään, ja vaikka olisivat tienneet, eivät olisi välittäneet. Tärkeintä joulussa ei olleet lahjat, vaan sen suuri ilosanoma. Joosef, Maria, ja seimestä makaava Jeesus-lapsi.

Rauhaisaa joulua! Viettäkää aikaa perheittenne kanssa. Näyttäkää, että välitätte heistä.


keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Maailma jääkukkien takana



19 luukku jäi välistä, koska en ollut kerennyt kirjoittaa ajastettuja postauksia ja kotiuduin vasta illalla Haaparannasta, jossa olin nuorisotoimen järjestämällä reissulla. Vietettiin siellä kiva päivä tyttöjen kanssa. Etittiin itelle vaatteita ja toisille joululahjoja. Hirveen paljon ei tullu osteltua, mutta se mulla oli periaatteenakin reissuun lähdössä, että vain tarpeellisia juttuja mukaan.

Viime joulu oli vähän erilaisempi ku yleensä, mutta silti yhtä ihana. Joulusaunaan toi tunnelmaa se, että seinät oli maalattu tummanruskeiksi, kun ne oli aikaisemmin ollut vaalean puun väriset. 
Eilen tehtiin karjalanpiirakoita ja katoin joulukalenterin jaksot, jotka oli jääny mulla väliin. Pikkuhiljaa vasta alkaa tajuamaan, että huomenna on oikeasti jouluaatto. Jotenkin se, että ei ole ollut kotona, on vaikuttanut joulufiiliksen tulemiseen. Ei ole ollut katsomassa, kun jouluruokia on valmisteltu, tai ikkunalaudoille on laitettu kyntteliköt, tai että adventteina on sytytetty tietty määrä kynttilöitä. Oon ihastunu tuohon, maailma jääkukkien takana, lauluun.


tiistai 22. joulukuuta 2015

Enkeli


Pieni enkeli joukossa toisten
näkee tähden niin loistavan.
"Betlehemiin jo rientäkää kaikki",
kuulee tähden tuon kutsuvan.
Toiset enkelit riemuiten laulaa:
"Kunnia olkoon Jumalan."
Pieni enkeli kurkottaa kaulaa, 
jotta näkisi hän tulijan.


Pieni enkeli joukossa toisten
hämmästyy lailla paimenten.
Lapsi syntynyt on tallin seimeen,
luokse härkäin ja aasien.
Toiset enkelit lauluaan jatkaa, 
kaikuu Gloria korkeuksiin.
Pieni enkeli talliin vain matkaa,
törmää ovella se tietäjiin.


Pieni enkeli joukossa toisten
vihdoin Jeesuksen nähdä saa.
Jouluriemu niin valtava, suuri
pienen enkelin valloittaa.
Pyhä kirkkaus täyttää jo majan,
koskettaa lämpö rakkauden.
Synnyinyö tämä on Vapahtajan,
pieni enkeli ymmärtää sen.

(c) Jukka Salminen

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Tää tyttö on yhtä hymyä



Joululoma alkoi eilen. Pakkasin perjantaina melkein kaikki mun kamppeet pusseihin, kasseihin ja laukkuihin. Illalla tuli sellanen olo niinku oisin ollu lopullisesti lähdössä. Käveltiin ulkona ja juteltiin kaikenlaista. Lopulta tuli vaan haikea fiilis. Puolivuotta oli mennyt niin hetkessä. Ihan heittämällä ohitse. Viimeinen opistoilta antoi mulle toivoa siitä, että ensi vuonna opistossa ois parempi olla.

Joulujuhlan jälkeen kävin hyvästelemässä suurimman osan opettajista. Yks niistä halas mua ja kuiskas sitten korvaan -Tuuthan sää takas jouln jälkeen. Lupasin tulla. Siitä opettajasta huoku sellanen välittäminen, että oli niin ihana, ku jollekin merkkas se, että jatkanko vai enkö jatka. Myös yks opistolainen sai mun hymyn huulille, ku se kuuli, että oon päättäny tulla takaisin.

Mun ajatukset on selkiytymässä, vaikka vieläkin on paljon erilaisia ajatuksia vielä tulevasta ajasta opistossa. Hyvästelyringissä tajusin, että ei oliskaan ollut niin helppo päättää, että en tuliskaan takaisin. Olisin halunnu vaan sanoa kaikille, että ette te oo lähössä minnekään, vaan jäädään vielä tänne.

Univelkaa on kertyny viimesimpien kuukausien aikana kiitettettävästi, joten eilen illalla kolmen tunnin autossa matkustamisen jälkeen oli tosi väsynyt, mutta kiitollinen olo.

Viime aikoina on tapahtunu kaikkee kivaa. Sain joltain opistolaiselta kortin, jossa ei ollu nimeä, mutta se piristi tosi paljo. Siitä on kyllä jo jonkun aikaa. Ois niin ihana tietää, kuka sen laitto mulle. Kiitos myös sulle, joka laitoit mulle joulukortin postissa. Se oli tosi ihana.
Mä en muista enää sun nimeä, joka tulit opistolla juttelemaan mulle, mutta oli tosi kiva jutella sun kans! :)

lauantai 19. joulukuuta 2015

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie


Tummanpunainen ruusukimppu pöydällä. Vieressä kehyksissä kuva, jossa tytön kasvoilla hymy. Onnellinen. Pikkuveli leikkii leluautoilla lattialla, mutta keskeyttää leikkinsä yhtäkkiä.
-Isi, miksi Senja kuoli?
Isä nostaa katseensa sanomalehdestä. Kasvot ovat surun kovettamat. Silmissä häilähtää jotain kosteaa.
-Jokainen meistä kuolee joskus, ja nyt oli Senjan aika lähteä.


Senja ajaa. Eerik istuu pelkääjän paikalla. Mutka tulee liian nopeasti. Vauhti on liian kova. Auto pyörähtää ympäri ja menee rytisten metsään. Lasinsirpaleita lentelee lattialle. Auton valot sammuvat ja turvatyynyt laukeavat. Eerik avaa turvavyötä. Saa aukaistua ulko-oven ja kaatuu sitten maahan. Veri roiskuu puhtaan valkoiselle lumelle. Hän nousee varovaisesti. Menee hädissään auton toiselle puolelle. Avaa oven ja tunnustelee kädellään toisen pulssia. Ei mitään. -Senja? hän yrittää, mutta ei saa vastausta. Toinen on jo lähtenyt.

Auto pysähtyy kohdalle. Mies tulee autosta ja kävellessään Eerikin luokse, kysyy -Onko kaikki kunnossa?
Eerik pudistaa päätään. Istuu lamaantuneena hangelle ja tuijottaa tyhjyyteen. Ei paniikkia, hän hokee mielessään, mutta turhaan. Se on jo tullut.

Ambulanssi kiitää paikalle hetkistä myöhemmin. Mitään ei ole enää tehtävissä. Eerik otetaan sen kyytiin ja ambulanssimiehet alkavat paikkailla hänen haavaansa. Käteen ojennetaan rauhoittavia. Eerikin mieleen tulevat tutun laulun sanat.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.
Hänt' ihana enkeli kotihin vie.
Niin pitkä on matka, ei kotia näy,
:,: vaan ihana enkeli vierellä käy. :,:

On pimeä korpi ja kivinen tie
ja usein se käytävä liukaskin lie.
Oi, pianhan lapsonen langeta vois,
:,: jos käsi ei enkelin kädessä ois. :,:

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.
Hänt' ihana enkeli kotihin vie.
Oi, laps' ethän milloinkaan ottaa sä vois
:,: sun kättäsi enkelin kädestä pois. :,:

perjantai 18. joulukuuta 2015

Miksi enkelit eivät voi suojella kaikkia


Tummat puut.
Ahdistaa.
Pimeä metsä, täynnä vaaroja.
Seison, yksin.
Katselen aurinkoa, joka laskee puiden taakse.


Ymmärtäisinpä,
miksi pitää kärsiä.
Miksi toisen osa on elää hyvää elämää,
ja toisille tapahtuu niin paljon pahaa.
Miksi enkelit eivät voi suojella kaikkia.


Jospa voisi hymyillä silloin,
 kun on hyvä olla.
Itkeä, kun on vaikeaa,
vaikka olisi ihmisiä ympärillä.


Kun voisi luottaa,
ettei toinen kerro mitään eteenpäin.
Että toinen pysyisi vierellä,
vaikka olisi kuinka paha olla.
Kumpa voisi olla oma itsensä.

teksti on fiktiivinen


torstai 17. joulukuuta 2015

Pieni sai sun veljesi, enkeleitten maasta


-Pieni sai sun veljesi, enkeleitten maasta.
Kyyneleet tulevat pitkästä aikaa.
Hautakiven päällä on ohut kerros puhtaan valkoista lunta.
Itken ja silitän kädelläni varovaisesti tekstiä.
Veljen nimi.
Kultaisilla kirjaimilla kirjoitettu.


Piirrän maahan sydämen.
Painan käteni sen keskelle.
Merkiksi, että kävin siellä.
Siellä sinä olet, sydämessäni.

Hautausmaa on tyhjä.
Vasta sataneelle lumipeitteelle jäävät jäljet.
Muutama kyynel.
Ikävästä.
Surusta.
Rakkaudesta.


Teksti on fiktiivinen!

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Valoa pimeyteen



Valoa tulee pirttiin pienestä ikkunasta. Vain sen verran, että sen voisi ympäröidä kädellä. Istun hiljaa lankkulattialla. Leivinuunissa on tuli, joka lämmittää mökkiä. Raapaisen tulitikun. Katselen pienen pientä liekkiä, jonka sammutan lopulta puhaltamalla.

Syksy oli ollut pimeä. Se oli mennyt kuin horroksessa. Syvällä mustuudessa. Mikään ei ollut hyvin. Mikään ei ollut tuntunut hyvältä. Oli ollut vain sitä pahuutta. Olin käpertynyt viltin alle. Maannut sängyllä siinä toivossa, että uni tulisi. Ajatuksia oli pyörinyt päässä aivan liikaa. Lopulta olin nukahtanut. Kyyneleet olivat kuivuneet poskilleni.

Psykologi oli auttanut elämässä eteenpäin. Pimeistä kaduista ja varjoista oli tullut valoa. Valoa, joka oli tuonut elämään ilon, rauhan ja onnen. Oli ollut helpompi olla. Helpompi hengittää. Oli saanut vihdoinkin olla oma itsensä. Hiljainen, omissa oloissaan viihtyvä, mutta ei silti mikään ujo.

Pakkanen kiristyy. Istun puistonpenkillä ja katselen puiden oksilla olevia jääkiteitä. Syksy oli opettanut. Se oli näyttänyt elämälle oikean suunnan. Oli tuonut sen toivon, että elämä voi olla jotain muutakin kuin syvällä rotkossa kulkemista. Olin löytänyt itseni. Ymmärtänyt, mitkä asiat olivat tärkeitä ja mitkä eivät. Olin löytänyt vierelle ystäviä. Aitoja. Välittäviä. Sitä samaa onnea olisin halunnut jakaa kaikille muillekin.


teksti on fiktiivinen

tiistai 15. joulukuuta 2015

Viikko lomaan


Joulu lähestyy pikkuhiljaa. Jotenkin sitä ei vaan voi käsittää, koska tää puoli vuotta on ollu niin erilaista elämää, ku ennen. Ku on kahden tai neljän viikon välein käynyt kotona, ja sitten palannut takaisin opistolle ja siihen arkeen, mihin on täällä tottunut.

Ollaan jonkun verran sisustettu meiän kämppää jouluseksi, mutta silti sieltä puuttuu se tietty fiilis, mikä aina jouluna on. Lauantaina on joulujuhla ja sitten kolmeksi viikoksi joululomalle. Pääsee näkemään koko perheen ja sitten saa viettää sitä perinteistä joulua kotona.


maanantai 14. joulukuuta 2015

Angel

Yöllä oli hiljaista. Kävelin varovasti ulos viuluni kanssa. Soitin täysikuun valaistessa. Se oli niin kaunista, että minuakin itketti. Taivaskin itki. Värjäytyneitä lehtiä liikkui tuulen mukana. Katselin soittaessani ympärilleni ja mietin sitä, että kuinka kaunista ulkona oli. En olisi halunnut palata sisälle ollenkaan, mutta minua palelsi. Maatessani sängyssä ja katsellessani vielä ikkunasta ulos kuuta, muistin, kun kesällä olin kävellyt metsässä kesämekossani ja soittanut viuluani. Olin luullut olleeni yksin, mutta yhtäkkiä polulle oli astunut poika. Hän oli istunut kannolle ja jäänyt kuuntelemaan soittoani. Hän oli sulkenut silmänsä ja olin nähnyt kyyneleitä hänen poskillaan. Olin istunut hänen viereensä ja soittanut kappaleen loppuun. Olin pyyhkinyt kyyneleet hänen poskiltaan ja ottanut kädestä kiinni. Olin taluttanut hänet takaisin kotiin ja ennen kuin olin kääntynyt palatakseni metsään, hän oli sanonut: ''Thank you my angel.''

Silti sä hymyilit


      Hiljaa makasit.
Tiesitköhän, että mikä sua odotti?
Se päivä meni, kuin sumussa. 

                                                                                  

Sä hymyilit usein.
Sä nauroit usein.
Sulla oli kauniin väriset silmät, ja ne loisti aina.


Muistan, ku kannoin sua sylissä.
Annoin sulle vauhtia, ku istuit keinussa.
Katselin, ku nauroit sitä niin ihanaa naurua.


Tiedätkö sä, että mikä on ikävä?
Tiedätkö, kuinka paljon kaipaan sua?
Tiedätkö senkin, että en unoha sua koskaan?


Muistan sen viimesen joulun, ku koko perhe oli koolla.
Sä istuit vuoronperään meidän kaikkien sylissä.
Sulla kulki letkut nenään, mutta silti sä hymyilit. 


Sä et pystynyt nielemään loppuaikoina mitään.
Sä et pystynyt koskaan kävelemään.
Silti sä hymyilit.


Sää et saanu koskaan elää normaalia elämää.
Sää et saanu koskaan tuntea, että miltä tuntuu olla vapaa.
Sää et saanu kasvaa isoksi.
Silti sä hymyilit.


Muistan sen hetken, ku kävelin sun huoneeseen.
Makasit silmät kiinni ja olit aivan hiljaa.
Pelottavan hiljaa.
Sitten tuli äiti.
Se laitto sun päälle peiton ja sen poskilla valu kyyneleet.


Enkeli kanto sut käsillään. 
Sä vilkutit mulle hyvästit. 
Hymyilitkin, mutta mä en nähnyt sitä.
Näin vaan sen, ku makasit siinä sängyllä aivan hiljaa.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Haluaisin


                                                  Onko teillä paljon haaveita? Unelmia? 



Haluaisin uskoa unelmiin. 
Rakentaa elämäni niiden varaan.
Haluaisin kuiskata toiveita kuutamoon.
Soittaa ihmiset kyyneliin.



Haluaisin katsoa myrskyä majakasta.
Matkustaa delfiinin selässä.
Haluaisin tarttua käteesi, 
päästämättä siitä koskaan irti.



Haluaisin ottaa haavekuvia. 
Haluaisin, että unelmista tulisi totta.
Haluaisin uskoa siihen,
että minusta tulee vielä joskus jotain.



Haluan katsoa itseäni silmiin.
Sanoa, että kyllä minä pärjään.
Haluaisin joskus lentää pilvien yläpuolella.
Katsoa elämää, kuin eri ihmisen silmin.



Haluan joskus itkeä ilosta.
Katsoa kyyneleitäni ja nauraa.
Haluan joskus vain olla onnellinen.
Onko se liikaa vaadittu?



Haluan joskus pyyhkiä kyyneleesi.
Sanoa, että välitän sinusta niin paljon, että sattuu.
Haluan vielä joskus näyttää sinulle minun unelmani,
joka ei koskaan toteutunut.




Haluan istua syksyisenä iltana keittiön pöydän ääressä.
Katsoa, kun kynttilät palavat loppuun.
Haluan maalata niin kauniin taulun,
että voin katsoa sitä ylpeänä.



Haluan lähettää toiveita tuulen kuljetettavaksi.
Kuunnella laineiden liplatusta.
Haluan istua hiljaa ja vain olla.
Saada sinut vielä joskus onnelliseksi.



Teksti on fiktiivinen!

lauantai 12. joulukuuta 2015

perjantai 11. joulukuuta 2015

Haparoiden eteenpäin


Meri tumman puhuva.
Aallot paiskaantuu rantaan.
Rantakivet liukkaina sateesta.
Hyppy, ja toinenkin.

Kaksi tyttöä.
Käsikädessä.
Samanlaiset mekot päällä.
Kukkia.
Perhosia.

Kasvoilla hymy.
Silmissä onnellisuutta.


Viisi vuotta meni,
kuin hetkessä.
Sama meri.
Yhtä korkeat aallot.
Tumma taivas,
salamoiden täplittämä.

Kivillä kävelee.
Tyttö.
Ei mekkoa.
Ei perhosia.
Hymyä ei näy.
Silmien alla tummat varjot.
Syvällä sisimmässään pelkkää pahuutta.
Tumma möykky, joka kasvaa.
Syö kaiken hyvän mennessään.

Askel.
Toinen askel.
Haparoiva.
Etsii turvallista jalansijaa.
Turvaa menneisyydestä.
Ajasta, jolloin oli hyvä olla.
Tapahtumista,
jotka vain satuttavat nykyään.
Voiko enää koskaan olla sitä samaa.
Turvaa.
Ystävyyttä.
Onnellisuutta.


Teksti on fiktiivinen!

torstai 10. joulukuuta 2015

Tunteita. Hyviä ja huonoja.


Teksti on fiktiivinen!


Ruokajonossa iskee paha olo, mutta en kehtaa rynnätä pois. Tarjottimelle kasaantuu hitaasti haarukka, veitsi, muki ja lautanen. Ruokaa sen verran, kun saa alas. Vähän siis. En anna kyyneleiden löytää tietä poskilleni. Pakotan kasvoille sen tutun ilmeen. Totisen. 

Ruokapöydässä ahdistaa vain enemmän. Toiset ihmiset. Katseet, jotka eivät varmasti kohtaa katsettani. En anna niille tilaa. On helpompi tuijottaa omaa lautasta tai takaseinää. Piilottaa paha olo muilta.

Vatkain hyrrää tuttuun tapaan. Sokeri ja kananmunan valkuaisia. Valkeaa vaahtoa, johon lisään jauhot ja muun tarpeellisen. Uuni on lämmennyt jo aikaa sitten. 


Ilta-aurinko paistaa kirkkaana vastarannan puiden takaa. Kännykkään tallentuu kymmeniä kuvia siitä. Ihastelen sitä mielessäni. Hymyilen kaikelle. Kaikille tarpeettomillekin asioille. Fiilis vaihtelee laidasta laitaan. Välillä käy pohjalla, toisinaan on kaikista ylimpänä radalla. Koskaan se ei pysy tasaisena. 

Joskus iltaisin painun nukkumaan. Aamulla on ihana herätä uuteen päivään vailla murheita tai huolia. Jouluun ei ole enää pitkä aika.


keskiviikko 9. joulukuuta 2015

polulla


Teksti on fiktiivinen!
Muutamana iltana oli ollut vaikea mennä nukkumaan. Liian vaikea, koska uni ei ollut tullut. Ajatukset pyörivät opisto asioiden ympärillä. Itkukin siinä oli tullut. Eikä sen loppua ollut näkynyt. Siiri oli maannut viereisellä sängyllä. Oli kuulunut vain tasainen hengitys. Silmät olivat olleet kiinni. Unessa se oli ollut. Ei sitä ollut kehdannut herättää. Eihän Juulia edes tuntenut Siiriä. Samassa porukassa he olivat kulkeneet opiston alusta asti, mutta mitään syvällisempää ei oltu sillä porukalla puhuttu. Sellaisia keskusteluja Juulia oli kyllä kaivannut. Ehkä jopa liikaakin.


-Juulia. Miten sulla menee?
Jaakon ääni oli hiljainen. Toiset tuskin kuulivat sitä. Ääni oli lempeä. Ystävällinen.
-Hyvin kai. Samalla tavalla niinku yleensä. Eipä mitenkään kummosesti.
-Ootko sää tykänny olla opistossa?
-Välillä oon ja välillä en. Toisinaan tekis mieli pakata kamat ja hypätä seuraavaan bussiin ja matkustaa kotiin.
-Mikä täällä on sun mielestä huonoa?
-Haluatko sää välttämättä kuulla koko listan, ku niitä asioita on aika paljonki?
-Juu kerro vaan.
Jaakko hymyili rohkaisevasti.
-Yhteishenki on aika matalalla. Täällä on niin paljo erilaisia ihmisiä, että ei ees huvittais tutustua kaikkiin. Sitte täällä on monta sellasta ihmistä, jotka ahistaa mua. Monesti iltasin on paha olla. Joskus päivälläkin. Ei oo oikein ketään, kelle jutella syvällisiä. Meiänki porukan juttelut on yleensä vähän mitä on. Mää en tiiä onko kielilinja oikee vaihtoehto mulle. Ahistaa ruotsin ja matikan tunnit, ku mä en osaa mitään. Meiän kämppäki on vähä mitä on, ja nii.. Oli kai tuossa jo jonkun verran.
-Mm. Ymmärrän. Monille nuista jutuista pystyis tekemään jotain. Esim linjan vaihtaminen tai kämpän vaihtaminen saattais hyvinkin onnistua. Syvällisiäkin vois puhua, mutta pitäis vaan paremmin osata rauhottua aina iltasin. Meinaa aina vähän mennä yli. Määki ku oon jossain vaiheessa miettiny, et lopettaisin opiston joululomalta, mutta jotenki tuntuis sitte siltä, että luovuttais, ku ei voi tietää minkalainen kevät on. Monilta on kuullu sellasta juttua, et kevät ois sitä parasta aikaa opistossa. Kuulemma paranee vaan koko ajan loppua kohti ja sitten ku opisto päättyy, niin ei ees haluais lähtä pois.
-Nii. Mä en vaan tiiä jaksanko mää oottaa sinne asti.
-Kannattaa sunkin miettiä tarkkaan. Miettiä, et mikä on parasta itelle. Mikä ois se oikea päätös. Jatkaako sitten vai ei.
-Jep.
     Opistolta lähtevä tie oli auraamaton. Siiri, Jaakko ja Juulia kävelivät sitä eteenpäin. He kääntyivät pellolle johtavalle tielle. Taivaalla loimusivat revontulet. Tähdet tuikkivat tummaa yötaivasta vasten.
-Harvoin näkee mitään näin kaunista.
-Arvatkaa vaan tekiskö mieli ottaa kameralla kuvia.
-Nauti kerrankin luonnon ihmeistä ihan silmillä, eläkä kameran linssin läpi.
-Joo joo.
Tielle jäi neljän ihmisen jäljet. Ne mutkittelivat. Välillä menivät päällekkäin. Mutta silti niissä oli jotain yhteistä. Määränpää.