Silti sä hymyilit

      Hiljaa makasit.

Tiesitköhän, että mikä sua odotti?

Se päivä meni, kuin sumussa. 

                                                                                  

Sä hymyilit usein.

Sä nauroit usein.

Sulla oli kauniin väriset silmät, ja ne loisti aina.

Muistan, ku kannoin sua sylissä.

Annoin sulle vauhtia, ku istuit keinussa.

Katselin, ku nauroit sitä niin ihanaa naurua.

Tiedätkö sä, että mikä on ikävä?

Tiedätkö, kuinka paljon kaipaan sua?

Tiedätkö senkin, että en unoha sua koskaan?

Muistan sen viimesen joulun, ku koko perhe oli koolla.

Sä istuit vuoronperään meidän kaikkien sylissä.

Sulla kulki letkut nenään, mutta silti sä hymyilit. 

Sä et pystynyt nielemään loppuaikoina mitään.

Sä et pystynyt koskaan kävelemään.

Silti sä hymyilit.

Sää et saanu koskaan elää normaalia elämää.

Sää et saanu koskaan tuntea, että miltä tuntuu olla vapaa.

Sää et saanu kasvaa isoksi.

Silti sä hymyilit.

Muistan sen hetken, ku kävelin sun huoneeseen.

Makasit silmät kiinni ja olit aivan hiljaa.

Pelottavan hiljaa.

Sitten tuli äiti.

Se laitto sun päälle peiton ja sen poskilla valu kyyneleet.

Enkeli kanto sut käsillään. 

Sä vilkutit mulle hyvästit. 

Hymyilitkin, mutta mä en nähnyt sitä.

Näin vaan sen, ku makasit siinä sängyllä aivan hiljaa.