ei tunnu miltään

Teksti on fiktiivinen!

Nieleskelen kyyneleitä. Koti. Niin pieni sana, joka merkitsee niin paljoa. En tiiä onko musta koskaan tuntunut missään oikeasti kodilta. Oonko missään saanut olla oikeasti just niinku haluan olla. On ollu aina vaan niin helppoa piilottaa ne kaikista syvimmät ajatukset ja tunteet muilta. En mä halua satuttaa ketään. Toisaalta tuntuu, että ei kukaan välitä. Ei oo ketään sellasta oikeeta ystävää. Ei ketään, kelle vois oikeesti kertoo kaiken. Musta tuntuu, et kaikki tuntee mut paremmin, ku mää ite, mutta silti musta tuntuu, et kukaan ei tunne mua oikeesti, enkä mää tunne ketään.

Nytkin mun päässä on niin paljo ajatuksia, että en pysty kirjottamaan niitä kaikkia. On niin paljon tunteita. Niin paljon sitä tunnetta, että ei tunne mitään. Ei tunnu miltään. En tiiä onko mitään pahempaa tunnetta olemassa. 

-Sun pitäis jutella jonkun aikuisen kans, joka tietää oikeesti näistä asioista, ja joka vois auttaa sua. Ei mun taidot riitä.

Mutta ku mä en pysty. Ne on mulle sellasia ihmisiä, joille ehkä viimesenä menisin kertoo jotain. Mä en luota niihin. Liian moni on pettäny mun luottamuksen. Ja mä tiiän monia, jotka on menny puhuu joillekki aikuisille, ja niiden juttuja on levitelty eteenpäin. Kyllähän se ykski opiston miesopettaja kerto mulle yhen opistolaisen juttuja. Ei se varmasti ollu kysyny siltä lupaa. Mä jätin ne kuitenki sille tasolle. En kertonu niitä kellekään eteenpäin. Mä oon liianki hyvin tottunu siihen, et mitään ei saa kertoo eteenpäin. Meiän perheessä on niin paljo kaikkia perheen sisäisiä juttuja, et en ees jaksa muistaa kaikkia. Se satuttaa vaan niin paljon, ku ei voi kertoo kellekään. Kyllä mä tiiän, että ei oo hyvä pitää kaikkee sisällä. Et se lopulta murentaa ihmisen kokonaan. Mutta kun mä haluan olla luottamuksen arvoinen.