aavistus valosta

Hiljaisuus. Minä istumassa vielä uudenkarhealta tuntuvan kämppäni sohvalla, johon edellisten omistajien koira on tehnyt tuhojaan. Pitkästä aikaa on tuntunut, että kuulun jonnekin. Niiden kymmenien ellei satojen iltojen jälkeen, jolloin ajattelin, ettei mun paikka ole täällä. Kun ei tuntunut kodilta. Eikä varsinkaan hyvältä. Sitä yksinäisyyden tunnetta on vaikea selittää sellaiselle, joka sitä ei ole kokenut. Kun ilta toisensa jälkeen makaat sängylläsi ja mietit, miksei missään ole hyvä olla. Vaikka olisit iltakylässä ystäviesi ympäröimänä.

Muistan ne viestit, kun kysyin ystäviä kylään. Kaikilla oli jotain muuta tekemistä. Jotain parempaa kuin mitä mulla oli antaa. Ja lopulta lakkasin kysymästä.

Kun sun elämää on vuosien ajan määrittänyt se, miten muut ihmiset näkevät sinut, ei ole helppo muuttaa omaa ajatusmallia. Sitä pelkää, ettei riitä. En riitä ystävänä. Enkä varsinkaan tyttöystävänä. Kohta toinen ilmoittaa, että löysin uuden. Paremman sellaisen. 

Joskus kirjoittaessani mietin, miksi ihmeessä teen tätä, kun aina on kuitenkin joku, joka osaa tän kaiken paremmin. Miksi siis edes yrittää. Mutta viimein, kun sain mun runokirjaan tulevat kuvituskuvat ja luin viimeisen kerran koko käsikirjoituksen läpi, musta tuntui, että ymmärsin jotain tärkeää. Mä en ole koskaan kirjoittanut muita varten. Tavallaan. Mä kirjoitan itseäni varten. Kirjoitan, jotta voisin olla ylpeä itsestäni. Kirjoitan, jotta vaikeimpina hetkinä pystyn jälleen hengittämään. Kirjoitan, että mä jaksan elää, kun tuntuu, että kaikki muu ympärillä hajoaa.

Mä rakastan rehellisyyttä. Rakastan tarinoita elämästä. Ja mä haluan nyt tehdä molempia.

"En halunnut kuolla, mutten olisi aina jaksanut elää. 

Kirjoittaminen piti hengissä silloin, kun ääneen sanotut sanat eivät riittäneet tai niitä ei uskaltanut sanoa." 

Esikoisrunoteos Aavistus valosta avaa rehellisen kipeästi kirjoittajan elämää. Miltä tuntuu, kun läheinen kuolee. Miten selviytyä surusta. Mitä sitten, kun oma mieli sairastuu. 

   Kirja tarjoaa samaistumispintaa lukijalle tämän etsiessä omaa valoaan, sillä tulevaisuudessa näkyy aina toivoa.

yhteen punotut #5

Liikuntasali on koristeltu valkoisilla satiininauhoilla ja kukilla. Ovien eteen on rakennettu portti, jonka läpi vieraat saapuvat vuoden odotetuimpaan juhlaan. Valokuvaaja hienosäätää vielä viimeistä kertaa asetuksiaan, ja minä olen valmiina ottamaan juhlavieraat vastaan.

Olen ollut koko päivän syömättä. Tai ainakin melkein. Äiti seisoi vieressä ja pakotti minut vetämään omenan kurkustani alas. Tiedän, että hän rakastaa minua paljon, mutta toisinaan sitä on vaikea nähdä hänen lävitseen.

Tumma möykky sisälläni kasvaa. En ole ikinä jännittänyt yhtäkään iltaa yhtä paljon kuin nyt. Toivon vain, että saan pidettyä tervetulopuheeni alusta loppuun ilman, että minua alkaa heikottaa.

Tyler kaappaa minut halaukseen. Hän tukee minua aina ja olen kiitollinen siitä.

- Abb. Hyvin se menee.

Hymyilen hänelle kiitollisena ja katselen samalla, miten valaistus himmennetään.

Se on menoa nyt.

Livebändi alkaa soittamaan ovien avautuessa. Koulukaverini ja rakkaimmat ystäväni saapuvat paikalle onnellisten hymyjen valaistessa heidän kasvonsa. Näen heidän ihailevat katseensa, kun heidän silmänsä kiinnittävät huomion koristuksiin ja kattoon, josta on luotu täksi illaksi tähtitaivas. Tuhannet pienet valot on aseteltu tähtikuvioiksi.

Nousen lavalle ja tunnen, miten jalkani tärisevät hiukan. Koitan kuitenkin pitää ääneni tasaisena, kun kokeilen varovaisesti, onko mikki päällä. Bongaan Tylerin ihmisjoukon keskeltä. Hän virnistää ja nostaa peukalonsa pystyyn. Hengitän muutaman kerran sisään ja ulos. Tiedän, että pystyn tähän.

- Olette kaikki sydämellisesti tervetulleita viettämään tätä ihanaa iltaa tähtitaivaan alla. 

Kerron puheessani, mistä puffetti löytyy ja luettelen illan ohjelmaa.

- Kuunnelkaa sydäntänne. Uskokaa itseenne ja unelmiinne. Voitte saavuttaa monia asioita elämässänne, kun vain jaksatte luottaa. Ja muistakaa rakastaa toinen toisianne. Kiitos, ja vielä kerran, tervetuloa. 

Juhlasalin ovet avautuvat. Vieraat eivät tunnu huomaavan, sillä he ovat keskittyneet taputtamaan minulle. Mutta minä en voi olla huomaamatta Jadenia, joka on pukeutunut tummansiniseen pukuun. Ja sitten hänen katseensa tarkentuu minuun.

Laskeudun portaat alas. Saatan pyörtyä, ellen pääse kohta istumaan. Tyler kaappaa minut mukaansa ja viiletän hänen perässään seinustalle, jonne on aseteltu pyöreitä pöytiä ja baarijakkaroita.

- Odota tässä. Haen sinulle jotakin juotavaa, hän sanoo ja katoaa.

Annan katseeni lipua tanssijoissa, jotka nojaavat toisiaan vasten bändin alkaessa soittaa hitaita.

Joku istuu viereeni. Arvelen tulijan olevan Tyler, enkä käänny katsomaan.

- Mikähän saa kauniin naisen näyttämään noin surulliselta?

Minun ei tarvitse vilkaista tietääkseni, että se on Jaden.

- Ehkä minusta on haikeaa, että tämä kaikki päättyy joskus.

- Mutta Abbie. Niinhän sen kuuluukin mennä. Jokainen meistä lähtee vuorollaan.

Hätkähdän. En voi ymmärtää, miten Jaden aina tietää, mistä puhun.

- Lähtisitkö ulos katselemaan oikeita tähtiä? hän kysyy hiljaa.

Katselen ympärilleni, mutta Tyleriä ei näy missään. Hän on tainnut jäädä suustaan kiinni johonkin ja unohtanut minut kokonaan. Ei lainkaan Tylerin tapaista, mutta annan sen tällä kertaa hänelle anteeksi.

Nousen ylös ja seuraan Jadenia. Hän puikkelehtii ihmisten välistä ja varmistaa välillä taaksepäin vilkaisten, että seuraan häntä yhä.

- Jaksatko kävellä?

Nyökkään, koska en kykene puhumaan. Sydämeni takoo rinnassani hullunlailla.

Ulkona kuu heijastaa valoaan väliimme. Jaden pitää yhä katseensa silmissäni.

- Sinähän täriset. Haluatko mennä takaisin sisälle?

Pudistan päätäni.

Sisälläni leviää lämpö, vaikka ulkona pakkanen on kiristymässä ja ylläni on vain ohut pitkähihainen maata viistävä mekko.

Jaden riisuu puvuntakkinsa ja kietoo sen ympärilleni.

Haluaisin sanoa, että hän paleltuu, mutta pysyn hiljaa. En halua rikkoa jännitettä, joka pysyy ympärillämme.

- Miksi sinä pakenit? Jaden kysyy ja näen sen saman tuskan hänen silmissään, joka sattuu syvälle minuun.

Vedän syvään henkeä ennen kuin alan kertomaan tarinaa, jota edes Tyler ei ole koskaan kuullut.

- Olin viisivuotias, kun äiti kertoi, että hän on raskaana. Minä saisin pikkusiskon. Isä taas sanoi, että minusta tulisi maailman paras ja huolehtivin isosisko.

Pidän hetken taukoa. Jaden ottaa käsistäni kiinni ja puristaa niitä hellästi.

- Katselin vierestä, miten äidin maha kasvoi ja miten onnellisia äiti ja isä olivat. Äiti osti lastenvaatteita ja isä rakensi sänkyä. Minä leikin nukeilla ja odotin, että pääsisin leikkimään siskoni kanssa. Raskaus eteni ja laskettu päivä lähestyi. Joskus äiti saattoi nostaa käteni hänen mahalleen ja sain tuntea ne pienen pienet potkut ja liikkeet. Se kaikki tuntui ihmeelliseltä. Olimme kaikki niin onnellisia. Mutta se onni ei pysynyt kauaa. Äiti kiidätettiin sairaalaan. Minä ja isä ajoimme perässä sinne ja seistessäni viimein äidin vuoteen vierellä, näin sen pienen lapsen. Äiti itki. Isäkin itki. En ollut koskaan nähnyt isän itkevän. Ja silloin jokin murtui sisälläni. Eikä minun pikkusiskoni itkenyt nii kuin äiti oli sanonut hänen tekevän. Hän vain makasi äidin sylissä hiljaa.

Jaden vetää minut syliinsä ja annan kyynelten tulla.

- Ja kun palasimme kotiin, äiti pakkasi kaikki lastenvaatteet pahvilaatikkoon ja isä vei ne pois. Kukaan ei enää leikkinyt kanssani. Ja vaikka minä yritin kuinka paljon saada äidin ja isän hymyilemään, en onnistunut siinä.

Vedän jälleen henkeä.

- Ja sitten kun sinun isäsi kuoli. Minä en vain kyennyt. En pystynyt katselemaan vierestä.

Jaden hyssyttelee korvaani. On vain minä ja hän. Edes alkava lumisade ei saa meitä palaamaan takaisin sisälle.

- Kaikki on hyvin, Abbie. Sinä olet nyt tässä.

Jaden nostaa kädet kasvoilleni ja hymyilee surumielisesti. Sitten hän vetää minut uudelleen lähelleen. Jäämme hetkeksi paikoillemme katselemaan taivasta, joka kylpee tähtien valossa. Ja jotenkin minusta tuntuu, että meitä yhdistänyt side on palannut. Ja sen valo loistaa kirkkaammin kuin mikään muu. 

tiedäthän ettei kuuta ole ilman tähtiä

pioonien kukoistaessa

kaipuuni kasvaa auringon kokoiseksi
ja koska tiedäthän
ettei kuuta ole ilman tähtiä

en minäkään taida pärjätä
ilman sinua

kadulla
mieleni täyttää hiljaisuus
sinä seisot tähtitaivaan alla
etsimässä sitä samaa kuin minäkin

viljan muuttuessa kultaiseksi

posti tuo kirjeen
kannan sen sanoja sydämessäni
sillä en halua unohtaa

meitä

kun ei ollut turvaa sydämellä #5

Järvi kimalteli auringon heijastuessa sen tyyneen vedenpintaan. Lauri hyräili vieressä hiljaa. Katseli rannassa tepastelevia joutsenia. Kohta nekin lähtisivät, koska pian tulisi kylmä viima ja kolkolta tuntuvat yöt, jolloin ne suuntaisivat muuttomatkalleen etelään. Joskus olin miettinyt, millaista olisi ollut olla lintu. Tuntea lämmin kesätuuli höyhenpuvun läpi ja kaarrella taivaalla tuntien vapaus joka ikisessä solussa. Osaisiko sitä silloin edes pelätä huomista. 

-Paleleeko sua? 

Pudistelin päätäni, mutta Lauri ei näyttänyt uskovan. 

-Miks naisille on aina niin vaikeaa myöntää joku asia ääneen, se sanoi ja virnisti. 

Lauri nousi seisomaan ja riisui takkinsa. Annoin sen kietoa sen mun ympärille, eikä mua todellakaan palellut enää sen jälkeen. 

Jos joskus olin pelännyt turvattomuuden tunnetta, nyt sitä ei tuntunut olevan olemassakaan. Lauri oli huomaavainen ja hellä, vaikka en ollut myöntänyt sitä sille ääneen. Sen seurassa oli helppo ja turvallinen olla. Ja rakastettu olo. Koska se välitti. 

Annoin käden levätä kivellä välissämme ja katselin siivilleen nousevia joutsenia, jotka näyttivät melkein kuin valkopukuisilta enkeleiltä. Lauri oli ehkä jopa tietämättään pelastanut mut pahemmalta. 

- Mä en haluaisi vielä lähteä, mutta taidan muuten myöhästyä bussista. 

Laurin ääni oli voimaton. Musta tuntui tismalleen samalta. En olisi halunnut päästää sitä menemään. 

Kävelimme koko matkan hiljaisuudessa linja-autoasemalle. En tiennyt, mitä olisin halunnut sanoa. Ajatuksia tuli, mutta en osannut pukea niitä järkeviksi lauseiksi. 

Tartuin Laurin käteen hyvästelläkseni, mutta se rutisti mut syliinsä ja piteli siinä hetken aikaa. 

- Odotatko sä mua täällä? se kysyi niin hiljaa, että oli melkein haastavaa erottaa sen puhetta valtavan puhetulvan keskeltä. 

- Sä tiedät, että mä odotan. 

Lauri siirsi kätensä poskilleni, katsoi mua lempeästi silmiin ja sanoi vielä - Aava. Sä oot kaunein ihminen, jonka oon tavannut. Sun sisällä on niin paljon lämpöä. 

Sitten se nousi inttibussiin muiden kurkkusalaattiasuihin pukeutuneiden jätkien kanssa ja mä jäin seisomaan paikalleni hennon punan kohotessa poskilleni. 

yhteen punotut #4

Kukkien terälehdet ovat kääntyneet kohti keskustaa, ja kaikkialle on laskeutunut hiljaisuus. Yleensä nautin siitä, mutta tänään se tuntuu liian painostavalta. Ajatukset ottavat vallan. Annan keinun heilua hiljaa edestakaisin samalla kun yritän koskettaa varpaillani yökasteessa olevaa nurmikkoa. Viimeisetkin valonrippeet häviävät suuren pilvimassan taakse, joka vyöryy hirvittävällä vauhdilla kotiamme kohti. Se on jo saavuttanut naapurin pihamaan.

Olen koko päivän yrittänyt olla ajattelematta mitään, mutta en saa Jadenia mielestäni. Näkökenttääni tulvii uudelleen ja uudelleen muistoja meistä, jotka tekevät kipeämpää kuin olen kuvitellut. Muistan, miten Jaden tiesi minun vihaavan ruusuja ja siksi hän pujotti koulun päättäjäisjuhlissa neilikan hiuksiini.

Olimme tienneet toisistamme kaiken. Ihan mitättömiltäkin tuntuvia asioita. Mutta nyt minusta tuntuu oudolta ajatella, etten taida tuntea Jadenia juuri lainkaan. Minun tuntemani Jaden ei olisi koskaan lähtenyt hyvästelemättä.

Ja vaikeinta tässä kaikessa on se, että se on minun syytäni. Minä jätin hänet yksin sillä pelko imi kaiken voiman sisältäni, eikä se antanut minulle mahdollisuutta olla pakenematta.

En tiedä antaako Jaden minun koskaan selittää. Tiedän, etten ansaitse sitä. Mutta toivon silti salaa, että voin joskus kertoa Jadenille koko tarinan ja hän ymmärtää sillä minä en ole mitään ilman Jadenia.

Tyhjennän koulureppuni sisällön lokerooni, koska olen juuri saanut tietää, että loppuviikon työskentelemme projektimme parissa. Tänä vuonna olemme halunneet järjestää tanssiaiset, eikä se tule olemaan mikään pieni juttu. Olemme nähneet paljon vaivaa ja toisinaan olen vuodattanut hikeä ja kyyneleitä, koska minusta on tuntunut, ettemme ehdi tehdä kaikkea. Ruoka on vielä tilaamatta, tarjoilijat pitäisi palkata ja koristelutiimi on saanut valmiiksi vasta puolet koristeista. Ja tietysti minä lupauduin vastaamaan koko projektin onnistumisesta.

- Ajattelinkin, että löytäisin sinut täältä.

Jaden on pysähtynyt viereeni.

Haluaisin vain tarttua hänen paidastaan kiinni ja olla hänen lähellään. En kuitenkaan tee niin.

- Viimeiset viikot olen kulkenut tästä ohi ja katsellut sinua, Jaden sanoo hiljaa.

En tiedä, mitä sanoisin.

- Ja olen yrittänyt ymmärtää, mitä meille tapahtui.

Varon katsomasta Jadenia silmiin. Tiedän, että niihin olisi helppo hukkua, ja nyt ei ole oikea aika kertoa, kuinka paljon häntä rakastan.

- Enkä oikein vieläkään ymmärrä. Luulin meidän pysyvän aina yhdessä sillä minä todella rakastin sinua, Abbie.

Jaden on juuri sanonut -rakastin. Käyttänyt mennyttä aikamuotoa. Todellisuus iskeytyy vasten kasvojani ja yritän huomaamattomasti purra huuliani. Teen niin aina, kun olen hermostunut.

- Abbie.

Jaden lausuu sen sillä samalla äänenpainolla, jota hän käytti aina ollessamme kahden. Enkä enää voi olla katsomatta häneen.

Jadenin silmät ovat tummat, mutta pehmeät. Näyttää siltä niin kuin ne väreilisivät.

En ole koskaan nähnyt Jadenin itkevän, mutta olen melko varma, että hänen silmiinsä on kihonnut kyyneleitä. Loputon suru peittää minut alleen. Yritän hengittää, mutta kurkustani tulee pelkkää rahinaa.

- Jaden. En koskaan halunnut satuttaa sinua.

Hän nyökkää melkein huomaamattomasti ja tarttuu hetkellisesti käteeni.

- Lupaathan, ettet enää koskaan katoa?

Puristan hänen kädestään ja annan katseeni lipua nuissa tuskaa tuovissa silmissä.

- Lupaan.

Tunnen, miten hänen sormensa siirtävät kasvoillani roikkuvan kiharan korvan taakse ja sitten Jaden jättää minut yksin. Katselen pitkään hänen hiljalleen katoavaa selkäänsä ja joudun pitämään kädelläni lokerostani kiinni, jotta en juoksisi hänen peräänsä.