yhteen punotut #10

Suttaan lyijykynällä vihkon reunaa niin kauan, että lopulta terä katkeaa ja kynää tiukasti puristanut nyrkki jysähtää pulpettiin. Tiedän Tylerin katselevan minua luokan toisesta päästä. Hän on aina valmis tukemaan minua. Myös silloinkin, kun minä olen ollut se, joka on toiminut väärin. Tiedän, mitä hän juuri nyt sanoisi - Abbie hengitä.

Ja minä hengitän. Sisään ja ulos. Yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta sisälläni kytenyt paniikkikohtauksen tunne hälvenee.

Kohotan katseeni Tyleriin ja huomaan hänen hymyilevän.

- Niin sitä pitää, Abbie.

Annan hymyn levitä kasvoilleni ja yritän keskittyä opettajan luentoon keskiajan ihmisten elintavoista, vaikka todellisuudessa ajatukseni ovat aivan muualla.

Viimeinkin kello pärähtää soimaan ja alan vimmaisesti keräämään tavaroita syliini aikomuksenani viedä ne lokerolleni.

- Abigail?

Keskeytän kynien tunkemisen penaaliin ja käännyn kohti opettajaa, joka on ilmestynyt huomaamattani pulpettini toiselle puolelle.

- Niin?

- Olen vähän huolissani sinun arvosanoistasi. Tällä menolla repuutat vielä kurssisi, etkä läpäise päätöskoetta.

En yritä puolustella, enkä edes heittää muutamaa valkoista valhetta.

- Tiedän, että sinulla on ollut viime aikoina vaikeaa, etkä siksi ole jaksanut samalla tavalla kuin aiemmin, mutta jos panostaisit hiukan enemmän opiskeluihisi, pärjäisit hienosti. Sinulla olisi niin hyvät mahdollisuudet päästä haluamaasi yliopistoon.

Tyydyn vain nyökkäämään, nostan viimeisetkin tavarat pulpetilta ja kävelen ulos luokasta. Tyler nojailee käytävän seinään ja kohottautuu huomatessaan minun liittyvän hänen seuraansa.

- Heitänkö sinut kotiin?

- Kyllä kiitos, sanon ja hymyilen kiitollisena hänelle. 

Yritän pysyä Tylerin tahdissa hänen harppoessaan jättimäisiä askelia koulun käytävällä. Aurinko porottaa parkkipaikalle, mutta tyydyn vain vilkaisemaan taivaalle ennen kuin painan oven perässäni kiinni.

- Entä jos..?

- En usko. Ensinnäkin eikö juuri hän pyytänyt sinua lupaamaan, ettet enää katoaisi? Epäilen, ettäkö hän jättäisi sinut jonkun tapaamansa tyypin jälkeen. Sinua ei ole helppo unohtaa Abbie. Yritä muistaa se.

Haluaisin halata Tyleriä ihan vain siitä syystä, että hän tietää aina tasan tarkkaan, mitä ajan takaa. Hänen kanssaan on niin helppo olla.

- Aiotko mennä häntä vastaan lentokentälle? Tyler lopulta kysyy.

- En tiedä. Kai hän toivoo, että tulisin, mumisen hiljaa.

- Tietysti hän toivoo. Minä ainakin toivoisin, jos olisin hän.

- Hän on saattanut muuttua.

- Niin sinäkin. Kaikki me muutumme. Mutta Abbie, se on vain kuukausi. Ei siinä ajassa kerkeä tapahtua mitään ihmeellistä.

- Eipä kai..

Tyler pysähtyy.

- Mitä sinä oikeastaan pelkäät?

Haluaisin sanoa, että kaikkea. Ja toisaalta en mitään.

- Mitä jos tästä ei vain tule mitään?

Tyler rutistaa minut syliinsä ja painaudun häntä vasten.

- Se on yhtä mahdollista kuin se, että siitä tulee jotain. Tunteet menevät ja tulevat. Toisinaan ne pysyvät pidempään ja hiipuvat kuitenkin lopulta hiljalleen pois. Ja joskus käy niin, että ne pysyvät ja vain vahvistuvat päivä päivältä. Tärkeintä on, että kuuntelee omaa sydäntään ja toimii sen mukaan. Jos rakastaa jotain ihmistä, silloin täytyy uskaltaa rakastaa koko sydämellään, eikä saa jättää takaporttia auki, jolloin jää miettimään, olisiko jotain parempaa saatavilla.

En tiedä, mitä sanoa. Tyler on juuri osannut pukea sanoiksi sen kaiken, mitä minun kuuluukin kuulla. Sisälläni kytenyt epävarmuuden tunne kaikkoaa.

- Teidän kannattaa varmaan puhua näistä mahdollisimman pian, Tyler huomauttaa.
- Niin varmaan täytyy. 

Irrottaudun Tylerin otteesta ja lähden kävelemään hänen autoaan kohti. Enää muutama päivä ja Jaden tulee takaisin. Ja jo pelkkä hänen nimensä ajattelu saa sydämeni hakkaamaan rinnassani. 

hiljaisuus

sinun äänesi saa kyyneleet valumaan poskilleni.
miten olenkaan ikävöinyt sitä.
ja meitä.

ja vaikka hiljaisuus venyy minuuteiksi,
tunnen olevani ehyempi kuin aikoihin.
ajatus, että olet siinä hetkessä
juuri minua varten,
tekee minut äärettömän onnelliseksi.

särkynyt sielu

Sinä kesänä katselin, miten vihreät taimet kasvoivat hiljalleen korsiksi, joiden varret kohosivat kurkotellen kohti taivaan rajaa. Niiden suojassa peuraäiti imettäisi poikasiaan ja minä juoksisin sydämenlyöntieni tahtiin tuntien kostean mullan jalkapohjieni alla. Antaisin tuulen tarttua mekkoni helmaan ja kuljettaa viileitä väreitä ihoani pitkin. Siristelisin silmiäni auringossa ja kuuntelisin lintujen siipien kahinaa niiden noustessa lentoon askelteni tieltä. Kadotessani muulta maailmalta, elämä pysähtyisi hetkellisesti ja kellon viisarit lakkaisivat liikkumasta. 

Silloin pysähtyisin ja kohottaisin katseeni edessäni avautuvan polun päähän, joka jatkuisi silmänkantamattomiin. Sydämeni pyristelisi ulos rinnastani ja kristallimaiset kyyneleet kohoaisivat silmiini. Lämmin tunne valuisi kurkustani alas kullan lailla, jähmettäen sen särkyneen sieluni ympärille. Valo ja varjot leikkisivät kasvoillasi lähestyessäsi minua. Maa keinahtelisi allamme. Heleän ruusunpunaiset huulesi kaartuisivat hymyyn. Näkisin vain ja ainoastaan sinut. En haavoja, jotka olen iskenyt sinuun. En sanoja, jotka olen polttanut ihoosi. En tekoja, joiden vuoksi olemme lakanneet uskomasta rakkauteen.

Kätesi hakeutuisi omaani. Antaisit minun käpertyä viljalta tuoksuvaa paitaasi vasten. Aurinko laskisi silmiemme edessä hehkuvan punaisena. Sisälläni kasvaisi vehrein verso, joka saisi osansa onnestamme. Ihastelisimme sen pikkiriikkisiä sormia ja mutrulle käynyttä suuta. Lupaisimme rakastaa - myötä- ja vastoinkäymisissä. 

toisinaan sitä on pahin vihollinen itselleen

Oon kipuillut elämästäni monta vuotta olemalla hukassa. Yläasteella oli päiviä, kun tuntui, etten jaksa enää elää. Koin olevani arvoton. En ollut omasta mielestä kaunis. En tuntenut oloani hyväksi minkäänlaisissa vaatteissa. Olin äärettömän yksinäinen ja väsynyt. Mieli oli sairas ja täynnä ajatuksia, joita en uskaltanut myöntää ääneen. Pelkäsin enemmän totuuden myöntämistä ja avunsaantia kuin sitä, että palaisin pikkuhiljaa loppuun. En halunnut kenenkään kokevan syyllisyyttä mun olosta. Syytin kuitenkin itseä. En ollut tarpeeksi hyvä tyyppi, jotta mun seura olisi kiinnostanut. En riittävän hyvä ystävä, etteikö mua olisi voinut hylätä. Kadotin oman identiteettini. En enää tiennyt, kuka on Matilda. Tai millainen ihminen hän on. Oli vain mun äänellä sanotut sanat, jotka eivät olleet totta, mutta joihin silti uskoin. Toisinaan sitä on pahin vihollinen itselleen.

Oon edelleen hukassa, vaikka nää vuodet ovat kasvattaneet ja koulineet musta uudelleen ihmistä, joka uskaltaa nykyään luottaa ihmisiin. Enää en mieti, että millainen ihminen toivoisin joskus olevani. Että osaisin jälleen hymyillä ja nauraa aidosta ilosta ja onnesta. Vahvuutta on uskaltaa kohdata omat pelkonsa ja ylittää ne. Vahvuutta on myös myöntää olevansa aika hajalla.

Joskus toivon, että voisin sanoa mua satuttaneille ihmisille, että mä ymmärrän, miksi ne teki niin, vaikka en aina jaksakaan ymmärtää. Ja sanoisin myös, että mä olen antanut anteeksi. Miksi muistella pahaa pahalla.

yhteen punotut #9

Takakontti naksahtaa kiinni ja kohta Jaden ilmestyy istumaan pelkääjänpaikalle. Tämä on niitä harvoja kertoja, kun minä ajan ja hän istuu kyydissä. Jadenin ei tarvitse sanoa mitään. Tiedän, ettei hän kykene ajamaan siinä mielentilassa.

Keskityn ajamiseen, vaikka mielessäni lauseet pyörivät edestakaisin. On niin paljon kaikkea, mitä haluaisin sanoa, mutten tiedä mistä aloittaa.

Jaden. Minä. Rakastan. Sinua.

Ne sanat tuntuvat liian voimakkailta. Kumpikaan meistä ei ole vielä rohjennut sanoa niitä ääneen. Välillä minun on vaikea ymmärtää, miksi ihmisten on niin paljon helpompi valehdella kuin puhua asioista, jotka ovat täyttä totta.

Ojennan kolikot tunkkaisessa kopissa istuvalle miehelle, joka tuijottaa minua likaisten silmälasiensa takaa. Jaden tuijottaa edelleen ikkunasta ulos lasittuneella katseellaan. Hipaisen hänen kämmentään, jolloin Jaden kääntyy vilkaisemaan minua. Hänen kasvoillaan käy hymy, vaikka tiedän, että se on kaukana hänen olotilastaan.

- Kaikki menee hyvin. Ihan varmasti menee, sanon kiihdyttäessäni auton jälleen vauhtiin moottoritiellä.

- Abb. Tiedän, että yrität vain auttaa, mutta ei se välttämättä mene niin kuin elokuvissa. Äiti voi hyvin olla ihan samanlainen kuin silloin, kun olin lapsi.

Tihkusade yltyy. Vesipisaroiden rummuttaessa auton kattoa ja ikkunoita, yritän saada ajatukseni rauhoittumaan. En ole kertonut Jadenille, miten paljon pelkään hänen lähtöään. Mitä jos hän ei tule takaisin. Mitä jos hän jääkin äitinsä luokse asumaan. Tai vielä pahempaa. Tutustuu johonkin uuteen tyttöön, joka on kauniimpi ja viisaampi ja mukavampi ja älykkäämpi...

- Abbie herätys. Meidän pitää kääntyä tästä.

Nostan vilkun ja vaihdan kaistaa. Edessä häämöttäneet kilometrit ovat muuttuneet metreiksi. Näen jo lentokentän pitkälle ulottuvat parkkipaikat ja koneen, joka on juuri noussut ilmaan. Olen melko varma siitä, että saatan kohta lakata hengittämästä. Tunnen jo miten kurkkuuni noussut pala pistää minut nieleskelemään yhä uudelleen ja uudelleen.

Sammutan auton ja irrotan avaimet virtalukosta. Nostan hupun päähäni ja astun ovesta ulos. Taivaalla pilkottanut aurinko on hävinnyt tummanpuhuvien pilvien taakse. Näkyvyyttä ei juurikaan ole. Näen vain muutamia metrejä eteenpäin. Jaden nostaa matkalaukut ja lähdemme vieretysten kulkemaan kohti hissiä, joka vie meidät lähtöterminaaliin.

Jaden saa passinsa takaisin ja kiittää lähtöselvityksessä olevaa työntekijää. Hetki, jota olen koittanut olla ajattelematta, on käsillä. Jaden kaappaa minut syliinsä. Rutistaa tiukasti ja painaa päänsä olkapäälleni. Tunnen hänen huulien hipaisevan korvaani. Sitten poskea. Sanoja ei tarvita. Sitten liian pitkän ajan kuluttua hänen pehmeät huulensa ovat huulillani ja tunnen väristyksen kulkevan pitkin kehoani päästä varpaisiin.

- Abbie, hän sanoo hiljaa.

- Jaden? kuiskaan kysyvästi.

- Tiedäthän sinä, että..

Hiljennän hänet kädelläni. Hän ei ole valmis. Enkä ole minäkään.

- Kyllä minä tiedän, sanon ja hymyilen hänelle, vaikka silmiini kihonneet kyyneleet saavatkin kasvojeni ilmeen vääristymään.

Jaden pyyhkii kyyneleeni ja kääntyy lähteäkseen. Tartun hänen paidastaan kiinni ja vedän hänet lähelleni. Vielä hetken imen hänen tuoksuaan sisälleni, sillä en halua unohtaa.

- Pärjäile ja pidä hauskaa.

Sitten katselen, miten hän ottaa viimeiset askeleet kohti liukuportaita ja häviää ihmisten sekaan, kyynelten valuessa vuolaina poskilleni.

lumihiutaleita

hiutaleiden putoillessa hiuksilleni
annan muistojen viipyä mielessäni hetken.
sitten puhallan ne hiljalleen menemään.
päästän niistä irti.
tiedän heidän olevan siellä jossain,
odottamassa minua,
kun vain vielä hetken jaksaisin taistella.

seilaan

Makaan myttynä peiton alla. Kastelen yömekkoni kyynelillä. Ajatukset ovat pelkkää sohjoa. Olen yhtä sekaisin kuin ensimmäinen oma huoneeni yleensä oli. Haluaisin itkeä silmät päästäni ja lausua ne pelkäämäni sanat - entä jos mä en kohta enää jaksa? ja toisaalta antaisin mitä vain siitä hyvästä, että voisin vastata ihmisten kysymyksiin  - mulla menee hyvin. olen onnellinen.

Tuntuu, että edessä oleva tie muuttuu risteykseksi, josta jakaantuu polkuja joka ikiseen suuntaan. Pyörin ympyrää, kun en tiedä minne mennä. Miten samaan aikaan voi tuntua siltä, että jaksaisin nähdä kavereita, kirjoittaa kirjaa ja etsiä töitä, ja sitten taas pyörin hereillä pitkälle yöhön ja tuntuu kuin en kykenisi enää mihinkään.

Ja miten voi haluta omaa tilaa ja yksin oloa, ja sitä saadessaan tuntea ääretöntä yksinäisyyttä. 

- mihin kouluun ajattelit hakea? 

- mikä susta tulee isona? 

Seilaan merellä saavuttamatta yhtäkään rantaa, johon voisin sitoa köydet kiinni. Viimeisen kuukauden olen vetänyt oman jaksamisen äärirajoille. Yritin selvitä, vaikken aina olisi jaksanut edes nousta sängystä. Menin töihin. Tein koulutehtäviä. Juoksin. Näin ihmisiä. Joinakin päivinä vain itkin uupumistani ja ikävääni, jolle ei tunnu olevan loppua. 

Yritän antaa aikaa itselleni. Vielä ei tarvitse kyetä muuhun kuin elämiseen. Sitten vasta työt ja koulu. Tärkeintä on, että alan jaksaa paremmin. Onneksi tänään katsoessani itseäni peilistä, kasvoiltani heijastui onnellisuus, jota en ole nähnyt ikuisuuksiin. Se tuo toivoa, että kyllä kaikki järjestyy ajallaan. Pienin hatarin askelin eteenpäin. 

surun aalto

Eteenpäin. Taaksepäin. Eteenpäin. Keinun joka kerta korkeammalle. Kurottelen varpaillani kohti taivasta. Ehkä kohta jo yletyn pumpulipilveen, joka lipuu hiljalleen eteenpäin. Horisontista kohonneen auringon valo on saavuttanut jo rannan. Ukki kävelee ohi kantaen puita mökin saunaan. Hymyilee minulle. Kohta piipusta kiemurtelee savua. Tänään on juhannus ja sitä on odotettu pitkään. Vihdoinkin kannetaan porukalla Ukin metsästä kaatamat karahkat möljän päähän ja katsellaan, miten liekit nuolevat niiden kaarnaa. Saunassa tuoksuu tuoreet koivunlehdet, joita keräillään vielä seuraavanakin aamuna lauteilta ja lattialta.

Keinun jälleen. Eteen ja taakse. Aalto pyyhkäisee ylitseni ja tunnen, miten kyyneleet pusertuvat silmäkulmista. Olo on epätodellinen. Miten kaikki päättyi lopulta niin lyhyeen. Kuvitelma häistäni, joissa rutistaisin Ukkia tiukasti ja ottaisin onnittelut vastaan onnellisimmalla hymylläni, haihtuu pois. Ukki ei koskaan tule näkemään, mihin elämä minua kuljettaa. Enkä minä enää milloinkaan näe hänen nauravia kasvojaan ja tunne niiden lempeiden käsien nostavan minua hänen syliinsä kuuntelemaan, kun Ukki lukee Aku Ankkaa. Enkä myöskään tule kiittämään jäätelöpuikosta, jonka Ukki on juuri käynyt hakemassa terassihuoneen pakastimesta. Tuntuu, että niin paljon jäi sanomatta. Vaikka uskon kyllä, että Ukki tiesi ja tunsi sen kaiken, mitä olisin halunnut sanoa. - Olet rakas. Minulla on ikävä sinua.

Mummolan pöydälle on jaettu Uno-kortit. Vaari heittää tavanomaisia juttujaan. Ruuan jälkeen katselen, miten Vaari istuu ruskean pöydän ääressä ja on keskittynyt korjaamaan kelloa. Sitten hän nousee ja näyttää, miten kaappikello ääntää ja miten pienestä luukusta tulee esiin lintu. Illalla otetaan matsia koronassa ja syödään Vaarin mökillä kasvavista tyrneistä tehtyä soppaa.

Siirrän narisevan tuolin Vaarin sängyn viereen. Hän näyttää niin pieneltä ja heikolta peitteen alla. Käden puristus on kuitenkin jämäkkä, eikä Vaari heti päästä irti. Kuuntelemme kertomuksia sodasta ja isä kyselee Vaarilta presidenteistä ja tunnetuista vuosiluvuista. Ne tulevat kirkkaasti Vaarin suusta. Hän muistaa vieläkin. Vaikka tiedän, että Vaarin muistissa on aukkoja ja jotkin asiat eivät ole meille muille todellisuutta, tunnen lämpimän läikähdyksen sisälläni, kun Vaari muistaa sen, mikä on tässä elämässä tärkeintä. Usko on säilynyt. Ja siitä hän jaksaa muistuttaa meitä muita.

Toisinaan tuntuu, että jää pettää allani. Surun aalto on liian voimakas. Tämä taakka on ylitsepääsemättömän raskas kantaa. 

Pitäisi muistaa elää kaikkina niinä päivinä, jolloin ei kuole. 

Tuon lauseen luin erään äidin blogitekstistä. Hänen poikansa menehtyi vuosi sitten. Ja vaikka tunnen usein olevani tyytymätön elämääni, olen tästä kaikesta kiitollinen. Voin vielä yrittää muistaa elää.

viilto ystävyydellemme

Jostain syystä tiedän, ettei mikään ole enää samalla tavalla kuin ennen.

Lista avaamattomista snäpeistä ei saa sisälläni lepäävää möykkyä liikahtamaan, eikä suupieliäni kurkottamaan kohti taivasta. Näytölle bongahtanut nimi saa mielialani laskemaan ja kuulen, miten ääni pääni sisällä kertoo, että olen petturi. Olen rikkonut valan, joka solmittiin vuosia sitten. Kun todistimme toisillemme, ettemme unohtaisi toisiamme. Emmekä varsinkaan päästäisi irti.

Tunnen halun oksentaa ajatukseni ulos, kun ilta on vaihtunut yöksi ja makaan kerrossängyn alapunkassa. Miten tässä kävi näin, huomaan hokevani itselleni. Tiedän, ettei uni tule, vaikka uskottelen yhä itselleni, ettei mikään ole muuttunut. Olen poissa, enkä tiedä, osaanko enää kohdata sinua, kun tulen takaisin. Pelkään, ettei se, mitä meidän välillämme oli, enää riitä. Pieni halkeama on muuttunut syviksi uriksi, jotka laajenevat yhä vain.

Haluaisin sanoa - olen pahoillani. Mutta en ole varma, tarkoittaisinko sitä täydestä sydämestäni. Tuntuu, kuin olisin elänyt tämän hetken aiemminkin. Yritän seurata kaavaa, joka kertoisi, mitä minun kuuluisi tehdä, vaikka tiedän, ettei sellaista ole. Ehkä kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu.

Hymy on kuihtunut huuliltasi. Sanot olevasi pettynyt minuun. Nyökkään, koska en kykene sanomaan sanaakaan. Olen pettänyt sinut. Särkenyt meidät. Pahan olon aalto leviää koko kehoon. Huojun paikoillani. Pyörryttää. Käännät selkäsi ja jätät minut nojaamaan pöytään, jonka pohjaan piirsimme lapsina sydämiä vanhemmiltasi salaa.

Yritän hengittää, vaikka kipu korventaa sisältä päin ja katseessani näkyy tähtiä. Juoksin koko matkan kotiin, vaikka edessä oli liuta kilometrejä ja vaikka kylkeeni pisti joka ikisellä askeleella. Rangaistuksena siitä, että olen niin paha. Ystävyyden side on revennyt. En kykene näyttämään onnelliselta puolestasi, vaikka muut tekevätkin niin kasvojesi edessä. Ehkä vika on minussa. Ehkä olen ollut kaiken aikaa väärässä. Mutta vaikka keksimäni lista pitenee jokaisen kilometrin kohdalla, en pysty väittämään itselleni mitään muuta.

- Olen yrittänyt etääntyä teistä, olit sanonut, kun en ollut paikalla kuulemassa. 

Olen jättänyt vastaamatta lukuisiin viesteihisi. Toisaalta miksi sinua kiinnostaisi. Ethän enää välitä. Jonain päivänä minun täytyy tehdä päätös, enkä usko, että voin ikinä olla siihen valmis. Hymyilläkö, vaikka ahdistus ympäröisi minut ja sanoa - tervetuloa. Vai jättää viesti kokonaan lähettämättä.

En todellakaan tiedä. Ja se taitaa olla ensimmäinen viilto ystävyydellemme.

yhteen punotut #8

Olen harjaamassa hiuksiani yläkerrassa olevan peilin edessä, kun kuulen ovikellon soivan. Ulkona vesi paiskaantuu valtavalla voimalla maahan ja jostain kaukaa kuuluu ukkosen jylinää. Mietin, kuka hullu on lähtenyt tällä säällä liikenteeseen.
- Abigail! Äidin huuto on käskevä.

Kiidän portaat alas ja olen kompastua portaiden edessä makaavaan kolliimme. Se nousee närkästyneen oloisena ylös ja tassuttelee arvokkaasti pois. Olen tunkeilija, joka on juuri pilannut sen päivän lepohetken.

Jaden seisoo ovella veden valuessa hänen vaaleita hiuksiaan pitkin, jättäen kynnykselle hiljalleen suurenevan lätäkön. Vedän hänet sisään ja ryntään etsimään kaapeista pyyhettä, jolla saan hänet edes hiukan kuivemmaksi. Löydän pesuhuoneen pöydältä vielä isän harmaan t-paidan ja shortsit, jotka äiti osti isälle joululahjaksi joitakin vuosia sitten.

Palaan Jadenin luo. Nakkaan pyyhkeen hänelle ja marssitan hänet huoneeseeni vaihtamaan vaatteet.

Jokin on vialla. Jaden ei ikinä ilmesty luokseni ilmoittamatta siitä etukäteen. Rukoilen hiljaa mielessäni, että kaikki on kunnossa, vaikka sisimpäni tietää sanomattakin, että mikään ei tule olemaan enää samalla tavalla kuin ennen.

- Voit tulla, Jaden huikkaa. Hänen äänensä kuulostaa tavallista sameammalta.
Jaden istuu sängylläni näyttäen yhtä hyvältä kuin aina, vaikka isälleni kuuluvat vaatteet hieman roikkuvat hänen päällään.

Hän ottaa mustien farkkujensa taskusta rypistyneen paperin, joka on hieman kostunut sateessa, ja ojentaa sen minulle.

Jadenin katse pysyy ikkunassa koko sen ajan, kun luen kirjettä. Hän kohottaa katseensa vasta kun taitan paperin kahtia ja ojennan sen takaisin hänelle.

- Ehkä se on jonkinlainen anteeksipyyntö sinulle siitä kaikesta, mitä hän on sinulle tehnyt.

Jaden vain nyökkää.

Tiedän, mitä hän ajattelee. Hän on juuri saanut kirjeen äidiltään, joka otti eron hänen isästään ja hylkäsi poikansa, kun tämä oli vasta pieni lapsi. Kirjeen, jossa häntä pyydetään ottamaan koulusta vapaata ja lentämään maapallon toiselle puolelle kuukaudeksi tutustumaan tämän uuteen perheeseen. Kirjeen mukana ovat lentoliput, ja viimeinen lause päättyy sanoihin - anna minulle anteeksi.

- Äitisi siis olettaa, että saat kolmessa päivässä ilmoitettua koululle, että jätät kokonaisen opintojakson välistä, pakkaat tavarasi ja lennät ihmisen luokse, joka on hylännyt sinut, ja kuvittelee, että tutustut hänen nykyiseen perheeseensä ja annat vielä sen kaiken jälkeen hänelle anteeksi.

Jaden nyökkää uudelleen. Tämä ei ole hänelle helppoa.

- Mitä aioit tehdä? kysyn, kun hän on pysynyt hiljaa iäisyydeltä tuntuvan ajan.

- En oikeastaan tiedä. En ole vielä päättänyt. Halusin tietää, mitä sinä ajattelisit tästä kaikesta.

En tiedä, mitä vastaisin, sillä tiedän, että Jadenin sydän saattaa särkyä. En ole varma, voiko ihminen muuttua kymmenessä vuodessa niin paljoa. Pelkään Jadenin pettyvän, enkä haluaisi katsoa vierestä, kun hänen kuvittelemansa henkilö onkin prinsessan sijaan sammakko.

- En oikeasti tiedä, kuulen Jadenin sanovan.  Tunnen hänen hartioidensa hytkyvän huomaamattomasti. Rutistan häntä niin lujaa kuin kykenen ja pitelen hänestä kiinni, kun Jadenin silmiin kohonneet kyyneleet putoilevat isän paidalle. Tällä kertaa minä lohdutan häntä. Yritän näyttää Jadenille, kuinka paljon välitän hänestä.
Jaden liu'uttaa käteni käteensä ja mietin, miten yhteen punoutuneet sormemme antavat toivoa siitä, että selviämme, mitä tahansa elämässämme tuleekaan vastaan.

kaipuu kotiin

Huomaan kaipaavani kotiin yrittäessäni saada unta espanjakämppämme olohuoneen sohvalla.

Valvottuani öitä paniikkikohtausten alkaessa uudelleen ja uudelleen. Ja väsymyksen vyöryessä päälleni niin, etten kykene enää heräämään ja nousemaan. On tehnyt mieli luovuttaa. Enkä edelleenkään tiedä, mikä saa minut sinnittelemään. Ajatus siitä, että muut pitäisivät minua hulluna vai se, että kokisin itse epäonnistuneeni, jos keräisin tavarani ja lentäisin takaisin Suomeen.

Olen ollut onnellinen ja kiitollinen mahdollisuudesta olla täällä. Kaikki ne hetket, jolloin olen halunnut hymyillä vastaantulijoille. Kun olen katsellut tähtitaivasta kelluessani vedessä. Ja kun olen ihaillut maailmaa ylhäältä pilvien keskeltä ja ajatellut, että tämä on yksi kauneimmista asioista, joita olen ikinä nähnyt.

Ennen kesää en ollut koskaan todella tiennyt, mitä on koti-ikävä ja että minä, kaikista maailman ihmisistä, voisin joskus tuntea sitä. Niin kuitenkin kävi. Ja nyt löydän itseni kaipaamasta kotia ja perhettä. Ystäviä ja Suomen metsiä. Isovanhempiani ja lemmikkikaniamme.

Tiedän, että aika tulee menemään nopeasti ja että pian on aika suunnata kohti kotia. Siksi yritänkin elää hetkessä ja keskittyä siihen kaikkeen hyvään, jota täällä saan kokea. Saa nähdä, mitä elämällä on minulle vielä annettavanaan.

muistelen sinua

 

Ei lähtösi päivää tiennyt kukaan. 
Ei taivaan linnut. Ei tähdetkään. 
Kuitenkin kuljit valoa kohti ja annoit Hänen pitää kädestäsi kiinni. 
Minä muistelen sinua. 
Muistelen hymyäsi kesäiltoina, kun linnut olivat jo lakanneet laulamasta. 
Muistelen lempeitä käsiäsi, joiden uurteet kertoivat tarinaa eletystä elämästäsi. Muistelen sanojasi, jotka nyt kiinnitän sydämeeni, jotta voin seurata sinua, kun on minun vuoroni lähteä. 
Muistelen katseesi tuomaa lämpöä, kun askeleeni eksyvät väärälle polulle ja määränpääni on hämärtymässä. 
Sillä tiedänhän sinun kantavan minua silloin kun omat voimani ovat lopussa.

Rakasta Vaaria muistaen ❤️

yhteen punotut #7

Kannan olohuoneen nurkkaan unohdetusta kaapista kasan valokuvia ja lasken ne pöydälle Jadenin eteen.

- Haluatko kahvia?

- Abb. Tiedät, että haluan.

Jaden virnistää ja tunnen läikähdyksen sisälläni. Olen ikävöinyt tuota puolta hänestä.

Häärään keittiössä kahvinkeittimen kimpussa ja yritän samalla kuulla, saavatko kuvat Jadenissa mitään reaktiota aikaiseksi.

Kaadan valmistuneen kahvin kahteen kuppiin ja taiteilen tieni olohuoneeseen työntäen kyynärpäälläni juuri kiinni mennyttä ovea. Jaden on jumittunut katsomaan kuvaa, jota en pysty erottamaan niin kaukaa. Ojennan kahvikuppia häntä kohti, mutta Jaden ei reagoi siihen mitenkään. Laitan höyryävän kuumat kupit lasipinnalle ja teen itselleni tilaa hänen viereensä. Ja sillä samalla hetkellä tajuan kauhukseni, että olen ottanut kaapista juuri sen pinon, jota äiti ei ole halunnut kenenkään katselevan.

Nuissa suurissa, mutta lempeissä käsissä lepäävä kuva on sairaalasta.

- Onko hän..

Kuva on mustavalkoinen ja rakeinen, mutta siitä voi erottaa hämmästyttävän tarkasti pienen nyytin, joka lepää äitini sylissä.

Nyökkään, koska kurkkuuni kohonnut pala estää minua puhumasta.

Pelkään, että romahdan. Romahdan, koska näen Jadenin silmien kostuneen ja kristallin muotoisten kyynelten valuvan hänen poskilleen. En näe enää Jadenia, enkä ympärilläni olevaa huonetta. Yritän vain hengittää rauhallisesti sisään ja ulos, vaikka tuntuu kuin joku repisi sydäntä ulos rinnastani. Sitten tunnen lämpimän kehon omaani vasten. Jaden pitää minusta niin tiukasti kiinni, että tuntuu siltä kuin en saisi enää happea.

Olemme siinä kauan. Niin kauan, että kyyneleet kuivuvat poskillemme ja hengitykseni on tasaantunut.

- Abbie? Jaden sanoo kysyvästi.

Nostan sormen hänen huulilleen ja painaudun vielä kerran häntä vasten. Annan Jadenin keinuttaa meitä hiljaa ja kuuntelen silmät kiinni, kun hän hyräilee minulle liiankin tuttua kappaletta.

- Would you know my name

If I saw you in heaven?

Would it be the same

If I saw you in heaven?

I must be strong and carry on

'Cause I know I don't belong here in heaven.

yhteen punotut #6

Tuli rätisee ja paukkuu. Jaden kohentelee puita, jotka näyttävät lysähtäneen kasaan. Olin yrittänyt parhaani mukaan pinota niitä, onnistumatta siinä kuitenkaan. Annan kohmettuneiden käsieni imeä lämpöä, joka saa poskeni punoittamaan. Jaden on onnistunut jälleen kerran vangitsemaan katseeni, enkä osaa syyttää häntä siitä.

Päädyimme tanssiaisten jälkeen Jadenin autolle ja hän ajoi meidät kotiinsa. Istuimme yön katselemassa kaseteilta vanhoja piirrettyjä ja söimme popcorneja. Jossakin vaiheessa olin tuntenut käden selälläni ja olin antanut itselleni luvan nojautua Jadenia vasten, vaikka jokin sisimmässäni oli huutanut, että se saattaisi särkeä hänen sydämensä. En ollut valmis suhteeseen. Enkä tiennyt, olisiko Jadenkaan.

- Abbie?

Jadenin silmistä paistaa väsymys, mutta pelkään sen takana olevan muutakin.

- Kun isä..

Jaden ei kykene sanomaan lausetta loppuun, eikä hänen tarvitsekaan. Tiedän, mitä hän sanoisi.

Kuoli.

Se sana on niin lopullinen ja raadollinen samaan aikaan. Miksi hyvät lähtevät aina ensin.

- Muistan ajatelleeni, ettei minulla olisi yhtäkään syytä yrittää selvitä.

- Mutta olihan sinulla Felicia.

- Ja Felicialla oli äiti. Kyllä hän olisi selvinnyt ilman minuakin. Ja sitten huomasin ajattelevani sinua. Ja yhtäkkiä minulla oli tuhansia syitä elää.

Pelkään, että Jaden sanoo ne kolme sanaa. En ole valmis kuulemaan niitä. En edes häneltä.

- Luulin, että en enää ikinä näkisi sinun hymyilevän, sanon ennen kuin hän ehtii jatkaa.

- Niin minäkin.

Hän katselee minua ja kerrankin yritän olla väistämättä hänen katsettaan, vaikka se tekee kipeää. Tekisin mitä tahansa, että saisin hänet onnelliseksi.

Otan Jadenin viileältä tuntuvat kädet käsieni sisään ja siirrän silmille laskeutuneet vaaleat hiukset pois. Vedän hänet lähelleni ja hengitän sisälleni hänen tuoksuaan. Siinä on sekoitus metsää ja savua, mutta tunnistan silti kesäisen sateen ja kypsyneen viljan, jotka ovat vain vahvistuneet Jadenin muuttuessa hiljalleen pojasta mieheksi. Edessäni ei enää seiso se hintelä poika, jonka opaalin väriset silmät varastivat huomioni jo vuosia sitten. Jaden on muuttunut jykevämmäksi ja lapsuuden pyöreys on hävinnyt kasvoilta. Siirrän käteni hänen poskelleen ja tunnen karhean lyhyeksi ajetun parran käteni alla. Jaden pysyy hiljaa siirtäessäni kättä hiljaa kohti hänen niskaansa. Kuulen hänen hengityksensä kiihtyneen. Sitten käteni on poissa.

- Abb, Jadenin ääni on voimaton, mutta kuulen surumielisyyden, jonka taakkaa tulen kantamaan vielä pitkään. Hän tietää. Tai ainakin aavistaa, etten ole valmis.

Ja vaikka kylmyys on jähmettänyt sisimpäni, tunnen siteen, joka ajaa meitä koko ajan lähemmäksi toisiamme.  

vedessä mieli on vapaa

Ajatukset seilaa hetkittäin meren toisella puolella. Syksy on saapumassa tännekin, vaikka merivesi on vielä lämmintä ja ilma toisinaan paahtavan kuuma. Tuntuu kuitenkin kotoisalta kulkea aamuisin kapeita kävelykatuja työpaikalle auringon noustessa vuorten takaa. Sitä maisemaa katsoessa mieli täyttyy haavekuvista. Ja olo on onnellinen.

Makaan uima-altaassa palmujen katveessa ja ihastelen kuunsirppiä tummalla taivaalla. En osaa murehtia mistään. Vedessä mieli on vapaa. Keskityn vain kuuntelemaan kaukaisuudessa kiitäviä autoja ja hiljaista huminaa, jonka avulla tuudittaudun öisin uneen.

Syödessäni jogurttia parvekkeella aamuisen pimeyden vielä hallitessa maailmaa, pystyn ymmärtämään, miten kiitollinen tästä kaikesta saan olla. Elämä on johdattanut tähän pisteeseen. Hetkeen juuri tässä. Siksi yritän muistaa jokaisena päivänä olla onnellinen kaikesta ympärilläni olevasta. Hyvin pienestä saan olla kiitollinen.

Edessä on vielä viikkoja, mutta aika tuntuu kiitävän kuin huvipuiston vuoristoradat. Haluaisin oppia itsestäni ja elämästä, sekä nähdä maailmaa. Haluan elää hetkessä. Miksi siis murehtia tulevasta. Vaikka kaukaisuudessa häämöttää paluu kotiin ja valmistuminen ammattiin, luotan siihen, että elämä kannattelee. Se kuljettaa toisinaan mitä ihmeellisempiin paikkoihin, jolloin voin todeta yhden unelmani jälleen toteutuneen. Ja vaikka määränpää joskus hämärtyy, tiedän, että jokainen polkuni risteys ja mutka johdattaa minua hiljalleen kohti uusia seikkailuja. Ja sillä matkani tulee joskus päättymään, en tahdo silloin surra sitä, mikä jäi tekemättä.

aavistus valosta

Hiljaisuus. Minä istumassa vielä uudenkarhealta tuntuvan kämppäni sohvalla, johon edellisten omistajien koira on tehnyt tuhojaan. Pitkästä aikaa on tuntunut, että kuulun jonnekin. Niiden kymmenien ellei satojen iltojen jälkeen, jolloin ajattelin, ettei mun paikka ole täällä. Kun ei tuntunut kodilta. Eikä varsinkaan hyvältä. Sitä yksinäisyyden tunnetta on vaikea selittää sellaiselle, joka sitä ei ole kokenut. Kun ilta toisensa jälkeen makaat sängylläsi ja mietit, miksei missään ole hyvä olla. Vaikka olisit iltakylässä ystäviesi ympäröimänä.

Muistan ne viestit, kun kysyin ystäviä kylään. Kaikilla oli jotain muuta tekemistä. Jotain parempaa kuin mitä mulla oli antaa. Ja lopulta lakkasin kysymästä.

Kun sun elämää on vuosien ajan määrittänyt se, miten muut ihmiset näkevät sinut, ei ole helppo muuttaa omaa ajatusmallia. Sitä pelkää, ettei riitä. En riitä ystävänä. Enkä varsinkaan tyttöystävänä. Kohta toinen ilmoittaa, että löysin uuden. Paremman sellaisen. 

Joskus kirjoittaessani mietin, miksi ihmeessä teen tätä, kun aina on kuitenkin joku, joka osaa tän kaiken paremmin. Miksi siis edes yrittää. Mutta viimein, kun sain mun runokirjaan tulevat kuvituskuvat ja luin viimeisen kerran koko käsikirjoituksen läpi, musta tuntui, että ymmärsin jotain tärkeää. Mä en ole koskaan kirjoittanut muita varten. Tavallaan. Mä kirjoitan itseäni varten. Kirjoitan, jotta voisin olla ylpeä itsestäni. Kirjoitan, jotta vaikeimpina hetkinä pystyn jälleen hengittämään. Kirjoitan, että mä jaksan elää, kun tuntuu, että kaikki muu ympärillä hajoaa.

Mä rakastan rehellisyyttä. Rakastan tarinoita elämästä. Ja mä haluan nyt tehdä molempia.

"En halunnut kuolla, mutten olisi aina jaksanut elää. 

Kirjoittaminen piti hengissä silloin, kun ääneen sanotut sanat eivät riittäneet tai niitä ei uskaltanut sanoa." 

Esikoisrunoteos Aavistus valosta avaa rehellisen kipeästi kirjoittajan elämää. Miltä tuntuu, kun läheinen kuolee. Miten selviytyä surusta. Mitä sitten, kun oma mieli sairastuu. 

   Kirja tarjoaa samaistumispintaa lukijalle tämän etsiessä omaa valoaan, sillä tulevaisuudessa näkyy aina toivoa.

yhteen punotut #5

Liikuntasali on koristeltu valkoisilla satiininauhoilla ja kukilla. Ovien eteen on rakennettu portti, jonka läpi vieraat saapuvat vuoden odotetuimpaan juhlaan. Valokuvaaja hienosäätää vielä viimeistä kertaa asetuksiaan, ja minä olen valmiina ottamaan juhlavieraat vastaan.

Olen ollut koko päivän syömättä. Tai ainakin melkein. Äiti seisoi vieressä ja pakotti minut vetämään omenan kurkustani alas. Tiedän, että hän rakastaa minua paljon, mutta toisinaan sitä on vaikea nähdä hänen lävitseen.

Tumma möykky sisälläni kasvaa. En ole ikinä jännittänyt yhtäkään iltaa yhtä paljon kuin nyt. Toivon vain, että saan pidettyä tervetulopuheeni alusta loppuun ilman, että minua alkaa heikottaa.

Tyler kaappaa minut halaukseen. Hän tukee minua aina ja olen kiitollinen siitä.

- Abb. Hyvin se menee.

Hymyilen hänelle kiitollisena ja katselen samalla, miten valaistus himmennetään.

Se on menoa nyt.

Livebändi alkaa soittamaan ovien avautuessa. Koulukaverini ja rakkaimmat ystäväni saapuvat paikalle onnellisten hymyjen valaistessa heidän kasvonsa. Näen heidän ihailevat katseensa, kun heidän silmänsä kiinnittävät huomion koristuksiin ja kattoon, josta on luotu täksi illaksi tähtitaivas. Tuhannet pienet valot on aseteltu tähtikuvioiksi.

Nousen lavalle ja tunnen, miten jalkani tärisevät hiukan. Koitan kuitenkin pitää ääneni tasaisena, kun kokeilen varovaisesti, onko mikki päällä. Bongaan Tylerin ihmisjoukon keskeltä. Hän virnistää ja nostaa peukalonsa pystyyn. Hengitän muutaman kerran sisään ja ulos. Tiedän, että pystyn tähän.

- Olette kaikki sydämellisesti tervetulleita viettämään tätä ihanaa iltaa tähtitaivaan alla. 

Kerron puheessani, mistä puffetti löytyy ja luettelen illan ohjelmaa.

- Kuunnelkaa sydäntänne. Uskokaa itseenne ja unelmiinne. Voitte saavuttaa monia asioita elämässänne, kun vain jaksatte luottaa. Ja muistakaa rakastaa toinen toisianne. Kiitos, ja vielä kerran, tervetuloa. 

Juhlasalin ovet avautuvat. Vieraat eivät tunnu huomaavan, sillä he ovat keskittyneet taputtamaan minulle. Mutta minä en voi olla huomaamatta Jadenia, joka on pukeutunut tummansiniseen pukuun. Ja sitten hänen katseensa tarkentuu minuun.

Laskeudun portaat alas. Saatan pyörtyä, ellen pääse kohta istumaan. Tyler kaappaa minut mukaansa ja viiletän hänen perässään seinustalle, jonne on aseteltu pyöreitä pöytiä ja baarijakkaroita.

- Odota tässä. Haen sinulle jotakin juotavaa, hän sanoo ja katoaa.

Annan katseeni lipua tanssijoissa, jotka nojaavat toisiaan vasten bändin alkaessa soittaa hitaita.

Joku istuu viereeni. Arvelen tulijan olevan Tyler, enkä käänny katsomaan.

- Mikähän saa kauniin naisen näyttämään noin surulliselta?

Minun ei tarvitse vilkaista tietääkseni, että se on Jaden.

- Ehkä minusta on haikeaa, että tämä kaikki päättyy joskus.

- Mutta Abbie. Niinhän sen kuuluukin mennä. Jokainen meistä lähtee vuorollaan.

Hätkähdän. En voi ymmärtää, miten Jaden aina tietää, mistä puhun.

- Lähtisitkö ulos katselemaan oikeita tähtiä? hän kysyy hiljaa.

Katselen ympärilleni, mutta Tyleriä ei näy missään. Hän on tainnut jäädä suustaan kiinni johonkin ja unohtanut minut kokonaan. Ei lainkaan Tylerin tapaista, mutta annan sen tällä kertaa hänelle anteeksi.

Nousen ylös ja seuraan Jadenia. Hän puikkelehtii ihmisten välistä ja varmistaa välillä taaksepäin vilkaisten, että seuraan häntä yhä.

- Jaksatko kävellä?

Nyökkään, koska en kykene puhumaan. Sydämeni takoo rinnassani hullunlailla.

Ulkona kuu heijastaa valoaan väliimme. Jaden pitää yhä katseensa silmissäni.

- Sinähän täriset. Haluatko mennä takaisin sisälle?

Pudistan päätäni.

Sisälläni leviää lämpö, vaikka ulkona pakkanen on kiristymässä ja ylläni on vain ohut pitkähihainen maata viistävä mekko.

Jaden riisuu puvuntakkinsa ja kietoo sen ympärilleni.

Haluaisin sanoa, että hän paleltuu, mutta pysyn hiljaa. En halua rikkoa jännitettä, joka pysyy ympärillämme.

- Miksi sinä pakenit? Jaden kysyy ja näen sen saman tuskan hänen silmissään, joka sattuu syvälle minuun.

Vedän syvään henkeä ennen kuin alan kertomaan tarinaa, jota edes Tyler ei ole koskaan kuullut.

- Olin viisivuotias, kun äiti kertoi, että hän on raskaana. Minä saisin pikkusiskon. Isä taas sanoi, että minusta tulisi maailman paras ja huolehtivin isosisko.

Pidän hetken taukoa. Jaden ottaa käsistäni kiinni ja puristaa niitä hellästi.

- Katselin vierestä, miten äidin maha kasvoi ja miten onnellisia äiti ja isä olivat. Äiti osti lastenvaatteita ja isä rakensi sänkyä. Minä leikin nukeilla ja odotin, että pääsisin leikkimään siskoni kanssa. Raskaus eteni ja laskettu päivä lähestyi. Joskus äiti saattoi nostaa käteni hänen mahalleen ja sain tuntea ne pienen pienet potkut ja liikkeet. Se kaikki tuntui ihmeelliseltä. Olimme kaikki niin onnellisia. Mutta se onni ei pysynyt kauaa. Äiti kiidätettiin sairaalaan. Minä ja isä ajoimme perässä sinne ja seistessäni viimein äidin vuoteen vierellä, näin sen pienen lapsen. Äiti itki. Isäkin itki. En ollut koskaan nähnyt isän itkevän. Ja silloin jokin murtui sisälläni. Eikä minun pikkusiskoni itkenyt nii kuin äiti oli sanonut hänen tekevän. Hän vain makasi äidin sylissä hiljaa.

Jaden vetää minut syliinsä ja annan kyynelten tulla.

- Ja kun palasimme kotiin, äiti pakkasi kaikki lastenvaatteet pahvilaatikkoon ja isä vei ne pois. Kukaan ei enää leikkinyt kanssani. Ja vaikka minä yritin kuinka paljon saada äidin ja isän hymyilemään, en onnistunut siinä.

Vedän jälleen henkeä.

- Ja sitten kun sinun isäsi kuoli. Minä en vain kyennyt. En pystynyt katselemaan vierestä.

Jaden hyssyttelee korvaani. On vain minä ja hän. Edes alkava lumisade ei saa meitä palaamaan takaisin sisälle.

- Kaikki on hyvin, Abbie. Sinä olet nyt tässä.

Jaden nostaa kädet kasvoilleni ja hymyilee surumielisesti. Sitten hän vetää minut uudelleen lähelleen. Jäämme hetkeksi paikoillemme katselemaan taivasta, joka kylpee tähtien valossa. Ja jotenkin minusta tuntuu, että meitä yhdistänyt side on palannut. Ja sen valo loistaa kirkkaammin kuin mikään muu. 

tiedäthän ettei kuuta ole ilman tähtiä

pioonien kukoistaessa

kaipuuni kasvaa auringon kokoiseksi
ja koska tiedäthän
ettei kuuta ole ilman tähtiä

en minäkään taida pärjätä
ilman sinua

kadulla
mieleni täyttää hiljaisuus
sinä seisot tähtitaivaan alla
etsimässä sitä samaa kuin minäkin

viljan muuttuessa kultaiseksi

posti tuo kirjeen
kannan sen sanoja sydämessäni
sillä en halua unohtaa

meitä

kun ei ollut turvaa sydämellä #5

Järvi kimalteli auringon heijastuessa sen tyyneen vedenpintaan. Lauri hyräili vieressä hiljaa. Katseli rannassa tepastelevia joutsenia. Kohta nekin lähtisivät, koska pian tulisi kylmä viima ja kolkolta tuntuvat yöt, jolloin ne suuntaisivat muuttomatkalleen etelään. Joskus olin miettinyt, millaista olisi ollut olla lintu. Tuntea lämmin kesätuuli höyhenpuvun läpi ja kaarrella taivaalla tuntien vapaus joka ikisessä solussa. Osaisiko sitä silloin edes pelätä huomista. 

-Paleleeko sua? 

Pudistelin päätäni, mutta Lauri ei näyttänyt uskovan. 

-Miks naisille on aina niin vaikeaa myöntää joku asia ääneen, se sanoi ja virnisti. 

Lauri nousi seisomaan ja riisui takkinsa. Annoin sen kietoa sen mun ympärille, eikä mua todellakaan palellut enää sen jälkeen. 

Jos joskus olin pelännyt turvattomuuden tunnetta, nyt sitä ei tuntunut olevan olemassakaan. Lauri oli huomaavainen ja hellä, vaikka en ollut myöntänyt sitä sille ääneen. Sen seurassa oli helppo ja turvallinen olla. Ja rakastettu olo. Koska se välitti. 

Annoin käden levätä kivellä välissämme ja katselin siivilleen nousevia joutsenia, jotka näyttivät melkein kuin valkopukuisilta enkeleiltä. Lauri oli ehkä jopa tietämättään pelastanut mut pahemmalta. 

- Mä en haluaisi vielä lähteä, mutta taidan muuten myöhästyä bussista. 

Laurin ääni oli voimaton. Musta tuntui tismalleen samalta. En olisi halunnut päästää sitä menemään. 

Kävelimme koko matkan hiljaisuudessa linja-autoasemalle. En tiennyt, mitä olisin halunnut sanoa. Ajatuksia tuli, mutta en osannut pukea niitä järkeviksi lauseiksi. 

Tartuin Laurin käteen hyvästelläkseni, mutta se rutisti mut syliinsä ja piteli siinä hetken aikaa. 

- Odotatko sä mua täällä? se kysyi niin hiljaa, että oli melkein haastavaa erottaa sen puhetta valtavan puhetulvan keskeltä. 

- Sä tiedät, että mä odotan. 

Lauri siirsi kätensä poskilleni, katsoi mua lempeästi silmiin ja sanoi vielä - Aava. Sä oot kaunein ihminen, jonka oon tavannut. Sun sisällä on niin paljon lämpöä. 

Sitten se nousi inttibussiin muiden kurkkusalaattiasuihin pukeutuneiden jätkien kanssa ja mä jäin seisomaan paikalleni hennon punan kohotessa poskilleni. 

yhteen punotut #4

Kukkien terälehdet ovat kääntyneet kohti keskustaa, ja kaikkialle on laskeutunut hiljaisuus. Yleensä nautin siitä, mutta tänään se tuntuu liian painostavalta. Ajatukset ottavat vallan. Annan keinun heilua hiljaa edestakaisin samalla kun yritän koskettaa varpaillani yökasteessa olevaa nurmikkoa. Viimeisetkin valonrippeet häviävät suuren pilvimassan taakse, joka vyöryy hirvittävällä vauhdilla kotiamme kohti. Se on jo saavuttanut naapurin pihamaan.

Olen koko päivän yrittänyt olla ajattelematta mitään, mutta en saa Jadenia mielestäni. Näkökenttääni tulvii uudelleen ja uudelleen muistoja meistä, jotka tekevät kipeämpää kuin olen kuvitellut. Muistan, miten Jaden tiesi minun vihaavan ruusuja ja siksi hän pujotti koulun päättäjäisjuhlissa neilikan hiuksiini.

Olimme tienneet toisistamme kaiken. Ihan mitättömiltäkin tuntuvia asioita. Mutta nyt minusta tuntuu oudolta ajatella, etten taida tuntea Jadenia juuri lainkaan. Minun tuntemani Jaden ei olisi koskaan lähtenyt hyvästelemättä.

Ja vaikeinta tässä kaikessa on se, että se on minun syytäni. Minä jätin hänet yksin sillä pelko imi kaiken voiman sisältäni, eikä se antanut minulle mahdollisuutta olla pakenematta.

En tiedä antaako Jaden minun koskaan selittää. Tiedän, etten ansaitse sitä. Mutta toivon silti salaa, että voin joskus kertoa Jadenille koko tarinan ja hän ymmärtää sillä minä en ole mitään ilman Jadenia.

Tyhjennän koulureppuni sisällön lokerooni, koska olen juuri saanut tietää, että loppuviikon työskentelemme projektimme parissa. Tänä vuonna olemme halunneet järjestää tanssiaiset, eikä se tule olemaan mikään pieni juttu. Olemme nähneet paljon vaivaa ja toisinaan olen vuodattanut hikeä ja kyyneleitä, koska minusta on tuntunut, ettemme ehdi tehdä kaikkea. Ruoka on vielä tilaamatta, tarjoilijat pitäisi palkata ja koristelutiimi on saanut valmiiksi vasta puolet koristeista. Ja tietysti minä lupauduin vastaamaan koko projektin onnistumisesta.

- Ajattelinkin, että löytäisin sinut täältä.

Jaden on pysähtynyt viereeni.

Haluaisin vain tarttua hänen paidastaan kiinni ja olla hänen lähellään. En kuitenkaan tee niin.

- Viimeiset viikot olen kulkenut tästä ohi ja katsellut sinua, Jaden sanoo hiljaa.

En tiedä, mitä sanoisin.

- Ja olen yrittänyt ymmärtää, mitä meille tapahtui.

Varon katsomasta Jadenia silmiin. Tiedän, että niihin olisi helppo hukkua, ja nyt ei ole oikea aika kertoa, kuinka paljon häntä rakastan.

- Enkä oikein vieläkään ymmärrä. Luulin meidän pysyvän aina yhdessä sillä minä todella rakastin sinua, Abbie.

Jaden on juuri sanonut -rakastin. Käyttänyt mennyttä aikamuotoa. Todellisuus iskeytyy vasten kasvojani ja yritän huomaamattomasti purra huuliani. Teen niin aina, kun olen hermostunut.

- Abbie.

Jaden lausuu sen sillä samalla äänenpainolla, jota hän käytti aina ollessamme kahden. Enkä enää voi olla katsomatta häneen.

Jadenin silmät ovat tummat, mutta pehmeät. Näyttää siltä niin kuin ne väreilisivät.

En ole koskaan nähnyt Jadenin itkevän, mutta olen melko varma, että hänen silmiinsä on kihonnut kyyneleitä. Loputon suru peittää minut alleen. Yritän hengittää, mutta kurkustani tulee pelkkää rahinaa.

- Jaden. En koskaan halunnut satuttaa sinua.

Hän nyökkää melkein huomaamattomasti ja tarttuu hetkellisesti käteeni.

- Lupaathan, ettet enää koskaan katoa?

Puristan hänen kädestään ja annan katseeni lipua nuissa tuskaa tuovissa silmissä.

- Lupaan.

Tunnen, miten hänen sormensa siirtävät kasvoillani roikkuvan kiharan korvan taakse ja sitten Jaden jättää minut yksin. Katselen pitkään hänen hiljalleen katoavaa selkäänsä ja joudun pitämään kädelläni lokerostani kiinni, jotta en juoksisi hänen peräänsä. 

yhteen punotut #3

Haukkaan äidin pöydälle jättämästä omenasta palasen ja yritän samaan aikaan kiskoa ylitiukkoja farkkuja jalkaani. Olen myöhässä koulusta jälleen kerran, enkä voi uskoa, että se on todellista. Luen äidin käsialalla kirjoitetun viestin ja nappaan pajukorista avaimet ennen kuin paiskaan ulko-oven takanani kiinni ja juoksen sateessa autolleni. Katsoessani itseäni peruutuspeilistä naurahdan hahmolle, joka näyttää ihan uitetulta koiralta. Onneksi sinä aamuna minulla ei ole ollut aikaa panostaa ulkonäkööni.

Huudatan koko matkan radiota, jotta pysyn hereillä sillä en ole nukkunut edellisenä yönä sekunnin sadasosaakaan. 

Kurvatessani parkkipaikalle, joka lainehtii valtavan vesimassan alla, kerkeän ajatella vain eilistä iltaa ja Felician sanoja. Kaduttaako minua, että hän aikoi puhua minusta Jadenille. 

Laskeudun autosta niin varovaisesti kuin kykenen. Kastelematta kenkiäni, jotka eivät pidä vettä lainkaan. Lukitsen ovet ja kiirehdin askeleitani. En kuitenkaan kerkeä kauas, kun ääni pysäyttää kulkuni. 

- Abbie, odota. 

Käännähdän ympäri.

Jaden. 

En ole oikeastaan edes yllättynyt. Ehkä tästä on tulossa tapa. 

Jaden on juuri käyttänyt lempinimeäni. Hän on ainoa, joka piti sitä söpönä. En ole koskaan kehdannut sanoa ystävilleni, että oikeastaan rakastan sitä. En juurikaan pidä omasta nimestäni. Abigail. Se on liian pitkä ja töksähtää typerän kuuloisesti kielen päällä. 

- Felicia kertoi, että olit kysellyt minusta.

Jadenin kasvoilla käy heikko hymy. 

- En ollut varma halusitko oikeasti tietää. Et ole ainakaan viimeisten kuukausien aikana ollut kovin halukas kysymään, miten minulla tai meillä menee. 

Haluan vajota. Häpeä nousee poskille asti ja voin kuvitella mielessäni, että ne heloittavat vaaleanpunaisina. 

Sade kastelee meidät, mutta kumpikaan ei tunnu huomaavan sitä. 

- Minulle kuuluu hyvää. Kiitos kysymästä, Jaden sanoo, katsoo minua surumielisesti ja kääntyy kävelläkseen pois. 

En huuda hänen peräänsä, enkä yritä ottaa häntä kiinni. Jään vain lamaantuneena seisomaan paikoilleni ja tunnen, miten märät hiukseni liimaantuvat kaulaani vasten. 

yhteen punotut #2

Katsomo on täyttynyt kiljuvista julisteita heiluttelevista tytöistä, muutamista kännykkäänsä tiiviisti tuijottelevista pelaajien vanhemmista ja meistä, jotka olemme tulleet seuraamaan peliä ihan aidosta mielenkiinnosta. Joukkueiden liput heiluvat korkeissa mastoissa pelikentän yllä, ja katsomo pursuilee ihmisistä, jotka ovat pukeutuneet kannattamansa joukkueen fanipaitaan. 

Tyler on syventynyt keskustelemaan pojan kanssa, jonka muistan hämärästi historian kurssilta. Yritän saada selvää, mistä he keskustelevat, mutta puhe puuroutuu jylisevän metelin alle. Ihmiset hurraavat ja taputtavat sillä pelaajat ovat juuri saapuneet kentälle. Yksi toisensa jälkeen he nostavat kypärät päähänsä ja asettuvat paikoilleen. Kiinnitän huomioni kentänlaidalla seisoskelevaan keltapaitaiseen pelajaan, joka on kääntynyt katsomaan kohti aitiota, jossa minä ja Tyler istumme. 

- Eikö tuo ole Jaden? 

Käännyn katsomaan Tyleriä, joka on päättänyt minulle epäselväksi jääneen keskustelun pojan kanssa, joka istuu jälleen kavereidensa keskellä ja kaivaa taskustaan nuuskakiekkoa. 

Keskitän katseeni jälleen kentänlaidalle, mutta siellä hetki sitten seissyt pelaaja on jo nostanut kypäränsä ja kadonnut pelin temmellykseen. 

Minusta on outoa ajatella, että minä ja Jaden saattaisimme olla pari, ellei asiat olisivat menneet niinkuin ne lopulta menivät. Olimme olleet läheisiä ja Jadenille oli ollut helppo avautua. Ja vaikka Tyler on paras ystäväni, hänelle en ole voinut puhua aivan kaikesta. 

Nousen Tylerin autoon ja iloitsen mielessäni juuri päättyneestä pelistä, jonka koulumme on voittanut. 

- Onko sinulla nälkä? Tyler kysyy ajaessaan pois ruuhkaiselta parkkipaikalta. 

- Ehkä vähän. Pitääkö sinun ehtiä kotiin ennen kuin äitisi lähtee töihin? 

- Ei tänään. 

Tyler hymyilee. Tiedän, miten paljon hän vihaa olla kotonaan vahtimassa koiria, jotka hänen äitinsä mukaan saattavat kuolla suruun joutuessaan olemaan yksin. 

Pysähdymme liikennevaloihin, jotka ovat juuri vaihtuneet keltaisesta punaiseksi. Tyler odottaa, että huppariin pukeutunut tyttö ylittää kadun ja kääntyy sitten oikealle. 

- Pysäytä, huomaan sanovani. 

Tyler katsoo minua juuri sillä tavalla kuin olisi juuri tajunnut minun seonneen lopullisesti. 

Avaan auton ikkunan ja huudan pimeyteen -Felicia. 

Tyttö pysähtyy ja kääntyy ympäri. Paiskaan oven selälleen ja juoksen kadun toiselle puolelle välittämättä liikennevaloista tai autoista, jotka tööttäävät autossaan istuvalle Tylerille, josta on muutamassa sekunnissa tullut tientukos. 

- Lähdetkö minun ja Tylerin kanssa syömään?

Jadenin sisko katselee minua epäluuloisena. Ihan syystäkin. Lakkasimme olemasta ystäviä samoihin aikoihin kun hylkäsin Jadenin. 

Hän miettii hetken. Voin melkein nähdä, mitä hän ajattelee. 

Ja sitten. Aivan yllättäen, hän hymyilee. 

- Jos aiotte tulla, niin nyt on viimeinen tilaisuus, Tyler huutaa avoimesta ikkunasta ja painaa kaasua. 

Juoksen takaisin autolle, enkä jää katsomaan seuraako Felicia perässäni. Mutta kuullessani toisenkin oven avautuvan, annan helpottuneen hymyn levitä kasvoilleni. 

Tilaan juustohampurilaisaterian Coca-Colalla. Tyler ottaa pelkät isot ranskalaiset seliteltyään ensin, että hän on syönyt ennen peliä tacoja ja nyt hänellä ei ole oikeastaan edes nälkä. Felicia tilaa tismalleen saman kuin minä ja jostain kumman syystä tieto siitä, saa sisälleni hyvän olon. 

Minä ja Felicia olimme olleet lapsena kuin kaksoset. Olimme ostaneet tismalleen samanlaisia vaatteita, leikkauttaneet hiukset tasaiseksi latvoista ja tilanneet samat annokset, jos olimme olleet yhdessä syömässä ulkona. Silloin en ollut vielä edes kuullut Jadenista. 

Jadenin isä ja Felician äiti olivat tavanneet sattumalta lomamatkalla, kun olimme siirtyneet uuteen kouluun. Jaden oli asunut ensin äitinsä kanssa, mutta muuttanut ensimmäisen lukuvuoden jälkeen isänsä luokse äitinsä löydettyä uuden miesystävän, joka piti yhtä vähän lapsista kuin liasta. Ja koska jokainen meistä tietää, että lapset aiheuttavat lisää likaa, tilanne oli kärjistynyt kaksinkertaiseksi. Lopulta Jadenin isä päätti, että pojan oli parempi asua hänen luonaan, jolloin Jadenin äiti oli vain huokaissut helpotuksesta ja antanut asian olla. 

Jaden oli ollut hymyilevä ja ystävällinen kaikille, mutta olin nähnyt hänen eloisien silmiensä taakse kätkeytyneen kivun, joka seurasi hänen mukanaan, minne Jaden ikinä menikin. Ja niinpä olin halunnut ottaa selvää pojasta, jolla näytti aina menevän hyvin ja jolla riitti ystäviä, mutta johon oli harvinaisen vaikea tutustua. Jaden ei ollut päästänyt ketään lähelleen. Ei ennen minua. Olin kokenut oloni etuoikeutetuksi ja tärkeäksi. Siinä, missä Jaden oli sosiaalinen, mutta vetäytyvä, minä olin hieman ujo, mutta helposti lähestyttävä. Vastakohtina täydensimme toisiamme. Ainakin siihen asti, kunnes me molemmat hajosimme ja ehjästä kokonaisuudesta tuli kaksi rikkinäistä ihmistä. 

Halaan Felician hyvästiksi. Minusta on ihanaa ja samaan aikaan helpottavaa, että pystymme jälleen puhumaan toisillemme. Olen ikävöinyt häntä niin paljon. Läheinen ystävä, joka on poika, ei ole voinut korvata häntä kokonaan, vaikka rakastankin Tyleriä ihan älyttömästi. 

- Mitä Jadenille kuuluu nykyään? kysyn niin hiljaa, ettei Tyler mitenkään voi kuulla. 

Felicia hymyilee vaisusti ennen kuin vastaa - Kerron hänelle, että kysyit. 

Ja sitten hän perääntyy kotinsa etu-ovelle ja astuu pimeyteen. 

- Olen sinusta ylpeä, Tyler sanoo ja puristaa minut itseään vasten. Hän tietää, miten vaikeaa tämä on minulle. 

- Lupaatko, ettet koskaan jätä minua? kuiskaan, vaikka tiedän, ettei keneltäkään voi vaatia sellaista. 

- Lupaan, hän sanoo ja laskee kätensä olkapäälleni. 

yhteen punotut #1

Ohitan moottoritiellä edessäni ajavan kolhiintuneen volkkarin, joka näyttää vetelevän viimeisiään. Sen pinta on naarmuttunut ja kyljistä paistaa ruoste. Kuski on kaljamahainen mies, joka vetää kiivaasti henkäisyä itsekääritystä tupakasta. Ikkuna on rullattu auki. Arvelen radiosta soivan Elvistä. Mies kuuluu juuri siihen kastiin, jonka tunnistaa pitkälle jatkuvista kauppajonoista, kun pari kassatyöntekijää on unohtanut tulla työvuoroon lauantain kostean baari-illan jälkeen. Miehen tyypillisiin ostoksiin kuuluisi paketillinen pekonia, kananmunia ja sixpackillinen olutta. 

Suljen päällä olleen kanavan, kun sieltä ei tule mitään sopivaa kuunneltavaa. Tänään en jaksa rauhallisia kitarakädessä laulettuja sanoja rakkaudesta, enkä täydellä volyymilla huudatettua Metallicaa. 

Olen myöhässä koulusta. Epätavallista tytöltä, joka rytmittää elämänsä kalenteriin kirjattujen menojen mukaan ja joka huolehtii siitä, että kirjat ovat koululaukussa kurkistamalla sinne vähintään kolme kertaa ennen kotoalähtöä. Vilkaisen nopeasti kelloa, joka näyttää hälyyttävästi siltä, että fysiikan tunti on alkanut jo puoli tuntia sitten. 

Painan kaasun pohjaan. Moottori kehrää hiljaisesti, ja ohitan kevyesti vielä muutaman aamujurrissa olevan matkustajan. 

Kiirehdin askeleitani, jotka jättävät lattiaan osuessaan kopisevan äänen. Kiipeän portaat ylimpään kerrokseen, ja viimein seistessäni luokkahuoneen numero 331 edessä ja yrittäessäni tasoittaa hengitystäni, koputan oveen, joka kumahtaa epämiellyttävän kuuloisesti. Ripa kääntyy ja astun valoisaan luokkahuoneeseen luokkakavereideni kääntyessä katsomaan myöhästelijää. Osa näyttää yllättyneiltä. 

Tiedän, tiedän. Mä en ole ikinä myöhässä. En sitten mistään. Mutta poikkeus vahvistaa säännön. 

Pudotan painavan laukun ainoan tyhjän pulpetin viereen ja hymyilen Tylerille, joka on ollut ystäväni ensimmäisen lukukauden avajaispäivästä saakka. Hän pyörittelee naureskellen silmiään. Jopa hän on yllättynyt. 

- Mikäs meidän prinsessaa viivästytti? Harjoittelitko tanssiaisia varten vai pitikö sinun ottaa kauneusunesi, etteivät prinssiehdokkaat säikähdä riutunutta olemustasi?

Tökkään Tyleriä kyynärpäähän ja hän vaikenee. Tiedän, että se on vain leikkiä. Kuittailemme vähän väliä toisillemme, mutta tänään en jostain syystä jaksa.

Tylerin ilme on kysyvä. 

- Selitän myöhemmin, kuiskaan ja yritän keskittyä opetukseen fysikaalisista ilmiöistä. 

Tyler näyttää tyytyvän vastaukseen ja jatkaa luokan edessä istuvan Savannahin tuijottamista. Tiedän, että Tyler on ihan lääpällään häneen. Ja tiedän myös, ettei Savannah ole kiinnostunut hänestä. Kuulin hänen keskustelevan rinnakkaisluokan Mayan kanssa tyttöjen vessassa ja hän kertoi, miten hänen australialaispoikaystävänsä on niin ihana ja vietävän suloinen. Ja miten hän on suunnitellut lentävänsä poikaystävänsä luokse viettämään joulunpyhiä. 

Säälin Tyleriä, mutten ole uskaltautunut mainitsemaan hänelle asiasta sillä tiedän, että hänen sydämensä särkyisi ja minä olisin se, jonka pitäisi toimia laastarina. 

Iltapäivällä astun aulan pariovista ulos lämpimään syyskuun ensimmäiseen päivään. Tyler tulee perässäni tihrustaen lukujärjestyksestä seuraavan viikon ohjelmaa. 

- Me ollaan vapaita, sanon ja minua hymyilyttää. 

- Niin ainakin siihen asti kunnes synkkä maanantai-aamu saapuu ja herätyskello soi piinaavasti pakottaen minut heivaamaan varpaani lämpimän peiton alta viileälle laattalattialle ja mietin, miksi ikinä ryhdyin tähän. 

Nauran Tylerin selitykselle. Tiedän, ettei hän ole tosissaan. 

- Katso kuka tuolla menee. 

Käännyn hieman sivuttain, jotta näen Tylerin osoittamaan suuntaan ja tunnen, miten sydämeni jättää yhden lyönnin välistä. 

Parkkipaikalle kulkeva hahmo on tuttu. Tunnistaisin hänet vaikka monensadan metrin päästä. Kukaan muu ei kävele noin. Itsevarmasti, vaaleat hiukset rennosti sekoittuneina ja selässään reppu, jossa lukee valkoisella printillä - never forget.

Jaden.

En ole nähnyt häntä yli puoleen vuoteen. Jaden ei ole ollut koulussa. Ei sitten sen tammikuisen lumimyrskyn, joka tukki joka ikisen autotien ja sai aikaan lukuisia kuolonkolareita. Jadenin isä oli yhdessä niistä autoista. 

Tunnen piston sydämessäni ja minut valtaa ääretön syyllisyys, jonka alku ja loppu eivät kohtaa avaruudessakaan. 

En tiennyt, miten kohdata hänet. Miten kohdata ihminen, josta välitti niin, että toisen silmistä heijastuva tuskakin tuntui kaksinkertaiselta. 

Tyler halaa minua. Tiedän, että hän yrittää ymmärtää niin hyvin kuin hän vain pystyy ja kykenee.

Jäämme katselemaan, miten Jaden nousee autoonsa ja ajaa pois. Eikä rintaani eksynyt epämääräinen tunne häviä. 

Lukitsen kaappini ja nostan lattialle lasketun laukkuni. Tyler ei ole tänään koulussa, koska hän on saanut viheliäisen taudin, joka hänen äitinsä mukaan estää häntä nousemasta edes sängystä.
Tuntuu tyhjältä ja yksinäiseltä. 

Olen törmätä johonkuhun laskeuduttuani pohjoissiipeen ja työntyessäni puhelinta selaillen oviaukosta sisään hälyisään ruokalaan. 

Se on Jaden. Yleensä olen nähnyt hänet vain isossa ihmismassassa ja minusta se on ollut mukavaa sillä se on antanut meille etäisyyttä. 

Mutta nyt ei ole kuin vain me kaksi ja hiljaisuus, joka painautuu ympärillemme. Ei ole tilaisuutta paeta. 

Jadenin kasvoilla käväisee hymy. Joskus aikoinaan, kun Jaden hymyili minulle tuota vinoa hymyään, minä vastasin siihen hymyllä. Nyt en tiedä, mihin katsoisin. Hänen riutuneisiin kasvoihinsa, joista on hävinnyt se tuttu leikillinen ilme vai kenkiini, jotka ovat muuttuneet ajan saatossa valkoisista likaisen harmaiksi. 

En saa suustani sanaakaan, vaikka olen pitkään pohtinut, mitä sanoisin, jos siihen tulisi mahdollisuus. 

Olen pahoillani. En vain osannut olla lähelläsi. En tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Enkä pystynyt katsomaan vierestä, kun sinuun sattui. 

Jaden on jo kuitenkin ohittanut minut ja hävinnyt viereiseen käytävään. 

kun ei ollut turvaa sydämellä #4

Jäin linja-auton kyydistä ja kiitin kuskia. Koko matkan olin selaillut puhelinta siinä toivossa, että saisin ajatukseni pois tulevasta. Jännitti. Ihan vietävästi. 

Mitä jos se on muuttunut. Tai entä jos se ei ole edes tullut paikalle. 

Mutta kääntyessäni kadunkulmasta oikealle, ajatukseni osoittautuivat vääriksi. Siellä Lauri seisoi väkijoukon keskellä rennon oloisena. 

Pyöräytin olkapäät rennosti taaksepäin ja yritin hokea itselleni, että kaikki menisi varmasti hyvin. Mitä hävittävää mulla olisi. 

Lauri huomasi minut hetki ennen kuin pysähdyin hänen viereensä. Se tarttui kädestä kiinni ja puristi jämäkästi.

-Mitäs Aavalle kuuluu?

Hymy ylettyi silmiin asti. Katseeni jäi hetkeksi harhailemaan vihreisiin silmiin, joita kehysti pitkät ja tuuheat ripset, jotka kaartuivat ylöspäin. 

-Aika sekavaa tai ehkä paremminkin sekalaista. 

-Sopeutuminen tänne vielä kesken?

Tuntui, että Lauri luki mun ajatuksia. 

-Joo. Toisinaan on ihan älyttömän yksinäistä. Luokkakaverit roikkuu viikonloput baareissa ja sitten taas arkena päntätään kokeisiin. 

-Uskon. Harmi vaan, että tämmöset vie joskus ihan älyttömästi aikaa. Muistan, kun isoveli joskus kerto muuton jälkeen, että sillä meni vuosi ennen kuin se oli kotiutunut. 

Jatkoimme keskustelua astuessamme sisään pieneen kodikkaaseen kahvilaan. Lauri piti mulle ovea auki. Se tuntui hyvältä, vaikka en sellaiseen ollutkaan tottunut. Meilläpäin ovi saatettiin laittaa melkein naapurin nenän edestä kiinni, ettei varmasti jouduttaisi samaan hissiin tuijottelemaan nolostuneina lattiaa. 

Pyörittelin lusikkaa kupissa. Kahvi oli vielä liian kuumaa. Lauri katseli mua hetken. Sitten se käänsi katseen ikkunaan. Ulkona oli alkanut sataa. 

Mun mieli täyttyi kuvista. Toinen toisensa jälkeen. Ja niissä taisi käväistä vieressäni istuva vihreäsilmäinen poika, jonka hymy oli tallettunut mieleeni pysyvästi. 

-Mitä sä mietit?

Lauri katseli mua pää kallellaan samaan aikaan, kun haikeus täytti mun mielen. 

Sinua. 

Sitä en kehtaisi ikinä sanoa ääneen. En sitten kenellekään. 

-Arvaa, sanoin ja heitin jutusta kopin Laurille. 

Lauri muuttui mietteliään näköiseksi. Yrittikö se ihan tosissaan keksiä, mitä mun mielessä liikkui. 

-Sä mietit, että sun kahvi on vielä liian kuumaa, mutta haluaisit silti maistaa. En muuten suosittele. 

Nauratti. 

-Hei tuon ois voinut keksiä ihan kuka vaan, sanoin ja näin, miten Laurin silmiin syttyi eloa. En näköjään pystynyt olemaan katselematta niitä. 

-Niin kyllä olis. Se oli vähän turhankin helppo. Mutta mä taidan tietää, mitä sä oikeasti ajattelet. 

Laurin puhe keskeytyi, kun mun puhelin alkoi soida. Tuntematon numero. Taas joku puhelinmyyjä, jolle en kehtaisi painaa punaista ja joka pitkittäisi keskustelua mitä oudoimmilla tarjouksilla pölynimurin suodattimista tai Mocca Masterin lisäosista. Mä en tarvinnut kumpiakaan. 

Puhelu tuli mun entiseltä työpaikalta. Paikan johtaja ilmoitti saaneensa vasta edellisenä päivänä mun pyynnön saada työtodistus, joka nyt odotti valmiina pöydällä kirjekuoressa osoitetta vailla. Luettelin numerot ja kuuntelin vielä kertaalleen kiitokset upeasta työskentelystä ja työkaverina toimimisesta. 

Laskin puhelimen takaisin pöydälle ja pahoittelin Laurille tapahtunutta.

-Ei se mitään, se sanoi ja hymyili mulle rohkaisevasti. 

Hörppäsin kahvia.

-Sä et oo tainnut kuulla sitä sanontaa, että kylmä kahvi kaunistaa, Lauri sanoi, kun jätin puolillaan olevan kupin pöydän reunalle aikomuksenani kipata sen sisältö lavuaariin lähtiessämme. 

Tyyppihän oli ihan mahtava. Omisti hienojen käytöstapojen lisäksi hyvän tilannehuumorin.

Tuohon jätkään olis niin helppo rakastua. 

Pudistin ajatuksen mielestäni. Olin tainnut saada ruokamyrkytyksen valmissalaatista, jonka olin syönyt aiemmin päivällä. 

kun ei ollut turvaa sydämellä #3

Pilvet väistyivät auringon tieltä. Istuin parvekkeella syömässä ehkä kesän viimeisintä jäätelöä ja mietin, mitä vastaisin kirjeeseen, joka odotti avattuna huoneeni pöydällä. Olin jättänyt ajattelemisen myöhemmäksi. Lykännyt päätöksen tekoa ensin päivällä, sitten viikolla, ja lopulta viimeisen päivän koittaessa olin tajunnut, etten ollut kerennyt ajatella asiaa juurikaan. Olisinko valmis muuttamaan toiselle paikkakunnalle vai jäisinkö tuttuun ja turvalliseen kaupunkiin, johon oli kerennyt muodostua läheisiä ystävyyssuhteita. 

Elokuu saapui kuin varkain. Aivan liian yllättäen ja lainkaan varoittamatta. Pakkasin koko omaisuuteni pahvilaatikoihin, jotka nostin isän avustuksella peräkärryyn. Matka kohti uutta ja tuntematonta oli alkanut. 

Täällä sitä nyt ollaan, huomasin hokevani itselleni istuessani muuttokuorman keskellä uuden asuntoni olohuoneessa. Enää ei voinut perääntyä. 

Hyvästelin isän ja pikkuveljet haikein mielin ja jäin tuijottamaan keittiön ikkunasta ulos viereistä kerrostaloa. Vähitellen valot sammuivat asunnoista. Yksi toisensa jälkeen. Mutta minä istuin pitkälle yöhön hiljaisuudessa. Raskaiden ajatusten vallatessa mieleni. 

Ensimmäiset kouluviikot olin hukassa. En löytänyt oikeisiin luokkiin. Myöhästyin oppitunneilta. Ja päädyin miettimään, miksi ihmeessä olin valinnut tulla tänne. Niin kauaksi kotoa. Ja paikkaan, josta en tuntenut ketään. 

Viikonloppuisin torkutin herätyskelloa ja yritin nukkua väsymystäni pois. Kiertelin myös kirpputoreja toivoen, että löytäisin asuntooni puuttuvia astioita. 

Yritin rakentaa kotia ympärilleni. Tilasin minulle rakkaista ihmisistä kuvia, jotka kehystin käytävän seinille, ja ostin hiljalleen kalusteita, joiden paikkaa vaihtelin aina uuden ilmestyessä ulko-ovelleni. 

Elämä tuntui toisinaan yksinäiseltä ja väkinäiseltä. Etäännyin ystävistäni, enkä jaksanut enää tsempata itseäni lähtemään lenkille. Ja yhtäkkiä elämäni tärkeimmät asiat olivat muuttuneet merkityksettömiksi. Lakanneet olemasta. 

Erään sateisen koulupäivän jälkeen purin viimeistä pahvilaatikkoa sängylleni, kun kahden kirjan välistä putosi rypistynyt paperinpala. Olin jo heittämässä sitä roskiin, kun huomasinkin, että paperin sisältä pilkotti numero kuusi. Avasin taitokset varovasti. Paperi oli hapras ja kellastunut. Päädyin miettimään, mikä oli saanut minut säilyttämään sen.

Kääntäessäni hauraan palan toisinpäin, huomasin sen olevan puhelinnumero. Kenen se oli. Ja mistä se oli tullut.

Pähkäilin koko seuraavan päivän puhelinnumeron arvoitusta, mutta en tullut yhtään sen viisaammaksi. Joku tässä mätti. Enkä se ollut minä.

Kuusi, kolme, viisi. Siinä se nyt oli. Yhden sormen painalluksen päässä. Käsi tärisi hivenen. 

Nieleksytti. 

Mitä mä jännitän. Ainahan mä voin painaa punaista.

Tuuttaus lakkasi. Enää ei voinut perääntyä.

-Lauri Koski puhelimessa.

Kaikki pysähtyi hetkellisesti. Käsi, joka oli kurotellut kansiota hyllyltä, jähmettyi. Ja mielessäni sinkoilleet ajatukset olivat turtana. 

-Haloo? Onko siellä vielä joku?

Joku vieras ja voimakas tunne valtasi koko kehon. Ääni tärisi. Kädet hikosivat.

-Laulajaisen Aava täällä soittelee. 

Puhelimeen laskeutui hiljaisuus. Kerkesin laskea nopeasti nollasta sataan. 

-Mä ajattelin, ettet sä soita. 

Äänessä ei ollut lainkaan voimaa. 

Mulla oli avuton olo. Ja surullinen. 

Voitko sä pitää musta kiinni, kun musta tuntuu, että mä hukun. 

Itku tuli jostain syvältä, enkä kyennyt estämään sitä.

-Hei ei se mitään. Mä ymmärrän kyllä. Sulla on varmaan ollut kiireinen syksy. 

Laurin ääni oli lempeä. Jopa hellä.

-Mä haluaisin nähdä, sain sanottua.

-Missäpäin sä asut nykyään? 

-Joensuussa. Muutin tänne elokuun alussa. 

-Mehän ollaan sitten melkein naapureita.

Tiesin Laurin hymyilevän puhelimen toisessa päässä. Sen kuuli äänestä.

-Pääsen perjantaina vapaille. Mennään vaikka lauantaina johonkin Joensuun kahvilaan. Vai juotko sä kahvia?

-Joo lauantai käy hyvin, ja kyllä mä juon aina silloin tällöin.

-Mä oon pahoillani, mut mun täytyy nyt mennä. Mä laitan sulle vaikka viestillä, missä nähdään ja milloin. Pärjäile. 

Heitin hyvästit ja lopetin puhelun. 

Miks mulla on näin outo olo.

Sinä yönä en nukkunut silmäystäkään. Ja aamulla harjatessani hampaita katselin itseäni peilistä ja mietin, mikä olemuksessani oli muuttunut. Näytinkö onnelliselta vai kuvittelinko vain.

kun ei ollut turvaa sydämellä #2

Pitsajono mutkitteli pöytien välissä. Elmeri ja Veeti keräsivät maasta puuhaketta ja tekivät siitä kasaa pitkälle puupenkille. Miten ne osasivatkin riemuita niin pienestä. Hymyilin niiden touhuille ja patistin niitä välillä liikkumaan eteenpäin jonon lyhentyessä edestämme. 

-Eikö tuo ole isä? Veeti hihkaisi yllättäen.

Pyörähdin ympäri, mutta en nähnyt isää missään.

-Tuolla, Elmeri osoitti kädellään takanani olevaa kaiutinta.

Isän ääni. Siellä se lauloi isossa teltassa. Muistin, miten lapsuudessa isä oli istunut sängynlaidalla ja laulanut hiljaisella äänellä iltalaulun. Oli ollut turvallista nukahtaa sen silittävän käden alla. 

Muutaman vuoden päästä perinne oli loppunut. Ehkä olin kasvanut liian isoksi. Tai sitten isän ajatuksiin ei ollut mahtunut muuta kuin työkuviot. Se oli tuntunut pahalta. Satuttanut enemmän kuin mikään muu.

Elämä oli ollut ristiriitaista. Olin kaivannut uskon tuomaa lämpöä ja turvaa, mutta samaan aikaan maailma oli houkutellut mukaansa. Eikä ollut mennyt kauaa, kun lapsuuden usko oli vaihtunut ajatuksiin, ettei taivaan Isää ollut olemassa. Se oli tuntunut samalta kuin joku olisi yrittänyt selittää, että keijuja oli olemassa. En uskonut taivaaseen, mutta sisimpään jäi pelko. 

Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu?

Olin tehnyt koko alkukesän töitä siivousfirmalla. Ajatellut, etten pitäisi lomaa ennen syksyä. Kuitenkin käydessäni kotona, äiti oli saanut mun mielen muuttumaan. Oli tullut puhetta suviseuroista. Nähdessäni Elmerin ja Veetin innostuksen, olin halunnut jotain samaa. Päätös oli tullut hetkessä. Olin soittanut heti seuraavana päivänä työnantajalleni ja kysynyt, olisiko mitenkään mahdollista saada kesäkuun viimeinen viikonloppu vapaaksi. Ja yllätyksekseni siihen oli suostuttu. 

Asunto-auto oli pakattu valmiiksi edellisenä päivänä ennen lähtöä. Elmeri ja Veeti olivat puoliksi pyytäneet, puoliksi vaatineet, että nukkuisin yön siellä heidän kanssaan. Seuraavana päivänä matkaa oli taitettu muutamien pysähdyksien kanssa. Isä oli laittanut kesäseuraradion päälle, jota pojatkin olivat väliin hiljentyneet kuuntelemaan.

Paikanpäällä oli odottanut hymyilevät talkoolaiset, joiden apuna olimme äidin kanssa jakaneet muissa hommissa oleville ruokaa isoista soppatykeistä. 

Meidät oli useampaan kertaan toivotettu tervetulleiksi, mutta sisälläni tunne oli sanonut, etten ollut tervetullut. 

Sä olet susi lampaiden joukossa.

Kuitenkin istuessani viimeisenä iltana Elmerin ja Veetin kanssa syömässä pitsaa vihreistä pahvipakkauksista ja kuunnellessani vierestä kantautuvaa puheensorinaa, koin kuuluvani joukkoon. Ja niin kuin puhujakin oli puheessaan sanonut, jokainen oli tervetullut sellaisena kuin oli. Vaikkei uskoisi samalla tavalla. Tai uskoisi lainkaan. 

-Aava etkö sä kuule mitään?

Veeti tuijotti mua tuimasti silmiin. Sen viereen oli istahtanut poika, jonka olemuksessa oli jotain tuttua. Poika ojensi kätensä pöydän yli ja tervehti. 

-Kosken Lauri.

-Aava Laulajainen.

Mulla oli hämmentynyt olo tajutessani, että Lauri oli se vihreätakkinen poika, jonka viereen olin istunut teltassa. Joka oli hymyillyt. Minulle, tuntemattomalle. 

Äiti oli puhunut enkelistä, kun olin kertonut tapahtuneesta.

Pilvet peittivät auringon näkyvistä ja huomasin täriseväni kylmästä. Mutta sisälläni oli lämpöä, joka levisi koko kehooni. 

-Veli laittoi just viestiä, että lähdetään kohta ajelemaan kotiin, kun kuitenkin matkassa menee koko yö. Ylihuomenna kutsuu armeijan harmaat. Pidetäänhän yhteyttä. Eiköhän intistäkin voi välillä soitella. 

Hyvästelimme. Ja tunsin, miten pala kohosi kurkkuuni. Käteeni jäi vain pieni pala paperia, jossa oli numero. 

-Ota yhteyttä, jos siltä tuntuu. Muistan sua sitten siellä kaukana, oli Lauri sanonut ennen kuin oli kääntynyt lähteäkseen. 

Puristin lappua kädessäni kuin pelätäkseni, että tuuli tempaisisi sen mukaansa. Kaikki oli nyt minusta kiinni. Ja toivoin koko sydämestäni, että muistaisin sen hetken teltassa. Muistaisin sen hymyn ja lämmön. Ja uskaltaisin kirjoittaa puhelimeeni lapussa olevat numerot. 

kun ei ollut turvaa sydämellä #1

Heinäpelto oli tallautunut tuhansien ihmisten kenkien alla. Olin katsellut muutama päivä aiemmin vaunun ikkunasta pitkälle levittyvää näkymää. Auringon kultaiseksi värjäämää heinikkoa, johon oli tamppaantunut talkoolaisten kulkemat polut. Ja siinä samalla olin kuullut meren kohisevan ja kymmenien lokkien kirkuvan. 

Havahduin äidin tuloon. Hän jätti kuraantuneet kumisaappaat vaunun alle ja nosti höyryävän ämpärin pöydälle. 

-Ei ollut muuta kuin spagettia.

Tuuli oli tuivertanut äidin hiukset ja kasvoilla näkyi väsymys, mutta silti onnellisuus hehkui  hänen silmistään. Minun kaunis äitini, ajattelin katsellessani, miten hän tottuneesti nosti kaapista huojuvan pinon pahvimukeja ja asetteli ne sitten eteeni. 

-Mihin ne Veeti ja Elmeri kerkesi livahtaa?

-Aikoivat käydä mummoa tervehtimässä. Käynkö huikkaamassa niille, että tulevat syömään?

-Eiköhän ne kohta sieltä tule. Ne niin isoon ääneen sitä nälkääkin valitteli. Aletaan me nyt vaan syömään. 

Sadepisarat juoksivat lasia pitkin. Taivas tummeni hiljalleen. Kaiuttimet olivat lakanneet toistamasta teltasta kantautuvaa laulua, joka oli tänä kesänä koskettanut erityisen syvästi. Sisimmässä kasvoi huoli ja epävarmuus. Olo oli ollut yksinäinen ja hieman pettynytkin. Ei ollut tullut lapsuuden riemua ja sisimpää täyttävää kiitollisuutta. Vain askarruttavia kysymyksiä, joihin ei tuntunut olevan vastauksia. 

Mitä mä täällä oikeastaan edes teen. 

Mieli olisi halunnut itkeä, mutta keho ei antanut periksi. Puristin peittoa tiukemmin ympärilleni ja keskityin sateen hiljaiseen rummutukseen.

Pujahdin oviaukosta teltan perälle ja hain katseellani tyhjää istumapaikkaa. Istuisinko nuiden kahden mummon väliin. Entä tuo seurusteleva pari penkin päässä. Vai kehtaisinko istua tuon vihreätakkisen pojan viereen, joka kuunteli puhetta silmät kiinni. Hivuttauduin ihmisten välistä penkille, jossa oli juuri tilaa minulle. Poika avasi silmänsä. Nyökkäsi ja näytti hymyilevän. Hymyilikö se oikeasti minulle. Ehkä se oli vain hymyillyt puhujan sanoille. 

Tuntui, etten saanut tekstistä otetta, vaikka kuinka yritin. En hahmottanut lapsuudessa kuultuja termejä, enkä ymmärtänyt, miksi edessäni istuva vanhempi mies pyyhki kyyneleitä silmistään. 

Ehkä mun sisällä asuu enää pahuus. En taida kuulua enää joukkoon. Olenhan niin kaus kulkenut. Tehnyt, mitä olen halunnut. 

Olihan isä ja äitikin katsoneet jotakin tekemisiäni pahalla. Olin vieraantunut turvallisen joukon keskeltä. Eksynyt. Hukkunut. Jos vieressäni istuva poika oli matkalla taivaaseen, ei minua sinne huolittaisi. Ei näillä taakoilla ja kantamuksilla. 

Sanat soljuivat ohi. Olisi tehnyt mieli nousta penkistä ja jättää ihmismeri taakseni. 

Missä minun paikkani on, jos ei enää täällä.

Ihmiset ristivät kätensä rukoukseen. Sen vielä muistin rippikoulusta. Siellä sitä oli luettu ääneen uudelleen ja uudelleen. Niin kauan, että oli osattu ulkoa. 

Sitten kuulutettiin laulu. Se taisi olla niitä uusia. Äiti oli puhunut jotakin laulujen uudistuksesta. Siinä ihmisjoukossa oli kyllä ihmeellinen voima, kun tuhannet ihmiset yhtyivät laulamaan. Ei sitä voinut kokea missään muualla.

-Jäikö sulla mietityttämään joku asia, mistä puhuja puhui? 

Vihreätakkinen poika oli kääntynyt minua kohti. Se oli huomannut erilaisuuteni. Näkikö sen nuin helposti läpi.

-En mä oikeastaan ymmärtänyt mitään, vaikka pitäisi kai minun jotain muistaa, kun lapsena olen täällä kulkenut.

Olo oli avuton ja paljas. Nyt poika sanoisi, miten mun olisi turha edes yrittää ymmärtää. Mun aika oli mennyt ohi. En olisi enää tervetullut.

-Yksinkertaisimmillaan tässä uskossa on kyse siitä, että haluaa olla uskomassa ja saa synnit anteeksi. 

Mä halusin. Halusin kyllä kovasti. Mutta jokin mun sisällä esti kysymästä -Saisinko mä? 

-Voisinko? -Olisiko se mahdollista mun kohdalla?

-Haluatko sä uskoa?

Ja siinä ne sanat olivat. Jäivät riippumaan ilmaan meidän väliimme. 

Ehkä poika oli nähnyt mun tuskan. Ymmärtänyt, että mulla oli hätä. Kun ei ollut turvaa sydämellä. Eikä sielussa. 

-Haluan mä, sain viimein sanottua. 

Poika siunasi. Laski käden hellästi olkapäälleni. Ja samalla auringon säteet valaisivat penkkimme päästä päähän. Olo oli kevyt. Kevyempi kuin aikoihin. 

-Kiitos, mä kuiskasin, kun pelkäsin, että alkaisin kohta parkumaan siinä kaikkien nähden. 

Poika tarttui kädestä kiinni. Hyvästeli hymy kasvoillaan. Ja heijastuksena hänen silmissään näkyivät omat kasvoni, jotka kylpivät auringonvalossa.