kun ei ollut turvaa sydämellä #1

Heinäpelto oli tallautunut tuhansien ihmisten kenkien alla. Olin katsellut muutama päivä aiemmin vaunun ikkunasta pitkälle levittyvää näkymää. Auringon kultaiseksi värjäämää heinikkoa, johon oli tamppaantunut talkoolaisten kulkemat polut. Ja siinä samalla olin kuullut meren kohisevan ja kymmenien lokkien kirkuvan. 

Havahduin äidin tuloon. Hän jätti kuraantuneet kumisaappaat vaunun alle ja nosti höyryävän ämpärin pöydälle. 

-Ei ollut muuta kuin spagettia.

Tuuli oli tuivertanut äidin hiukset ja kasvoilla näkyi väsymys, mutta silti onnellisuus hehkui  hänen silmistään. Minun kaunis äitini, ajattelin katsellessani, miten hän tottuneesti nosti kaapista huojuvan pinon pahvimukeja ja asetteli ne sitten eteeni. 

-Mihin ne Veeti ja Elmeri kerkesi livahtaa?

-Aikoivat käydä mummoa tervehtimässä. Käynkö huikkaamassa niille, että tulevat syömään?

-Eiköhän ne kohta sieltä tule. Ne niin isoon ääneen sitä nälkääkin valitteli. Aletaan me nyt vaan syömään. 

Sadepisarat juoksivat lasia pitkin. Taivas tummeni hiljalleen. Kaiuttimet olivat lakanneet toistamasta teltasta kantautuvaa laulua, joka oli tänä kesänä koskettanut erityisen syvästi. Sisimmässä kasvoi huoli ja epävarmuus. Olo oli ollut yksinäinen ja hieman pettynytkin. Ei ollut tullut lapsuuden riemua ja sisimpää täyttävää kiitollisuutta. Vain askarruttavia kysymyksiä, joihin ei tuntunut olevan vastauksia. 

Mitä mä täällä oikeastaan edes teen. 

Mieli olisi halunnut itkeä, mutta keho ei antanut periksi. Puristin peittoa tiukemmin ympärilleni ja keskityin sateen hiljaiseen rummutukseen.

Pujahdin oviaukosta teltan perälle ja hain katseellani tyhjää istumapaikkaa. Istuisinko nuiden kahden mummon väliin. Entä tuo seurusteleva pari penkin päässä. Vai kehtaisinko istua tuon vihreätakkisen pojan viereen, joka kuunteli puhetta silmät kiinni. Hivuttauduin ihmisten välistä penkille, jossa oli juuri tilaa minulle. Poika avasi silmänsä. Nyökkäsi ja näytti hymyilevän. Hymyilikö se oikeasti minulle. Ehkä se oli vain hymyillyt puhujan sanoille. 

Tuntui, etten saanut tekstistä otetta, vaikka kuinka yritin. En hahmottanut lapsuudessa kuultuja termejä, enkä ymmärtänyt, miksi edessäni istuva vanhempi mies pyyhki kyyneleitä silmistään. 

Ehkä mun sisällä asuu enää pahuus. En taida kuulua enää joukkoon. Olenhan niin kaus kulkenut. Tehnyt, mitä olen halunnut. 

Olihan isä ja äitikin katsoneet jotakin tekemisiäni pahalla. Olin vieraantunut turvallisen joukon keskeltä. Eksynyt. Hukkunut. Jos vieressäni istuva poika oli matkalla taivaaseen, ei minua sinne huolittaisi. Ei näillä taakoilla ja kantamuksilla. 

Sanat soljuivat ohi. Olisi tehnyt mieli nousta penkistä ja jättää ihmismeri taakseni. 

Missä minun paikkani on, jos ei enää täällä.

Ihmiset ristivät kätensä rukoukseen. Sen vielä muistin rippikoulusta. Siellä sitä oli luettu ääneen uudelleen ja uudelleen. Niin kauan, että oli osattu ulkoa. 

Sitten kuulutettiin laulu. Se taisi olla niitä uusia. Äiti oli puhunut jotakin laulujen uudistuksesta. Siinä ihmisjoukossa oli kyllä ihmeellinen voima, kun tuhannet ihmiset yhtyivät laulamaan. Ei sitä voinut kokea missään muualla.

-Jäikö sulla mietityttämään joku asia, mistä puhuja puhui? 

Vihreätakkinen poika oli kääntynyt minua kohti. Se oli huomannut erilaisuuteni. Näkikö sen nuin helposti läpi.

-En mä oikeastaan ymmärtänyt mitään, vaikka pitäisi kai minun jotain muistaa, kun lapsena olen täällä kulkenut.

Olo oli avuton ja paljas. Nyt poika sanoisi, miten mun olisi turha edes yrittää ymmärtää. Mun aika oli mennyt ohi. En olisi enää tervetullut.

-Yksinkertaisimmillaan tässä uskossa on kyse siitä, että haluaa olla uskomassa ja saa synnit anteeksi. 

Mä halusin. Halusin kyllä kovasti. Mutta jokin mun sisällä esti kysymästä -Saisinko mä? 

-Voisinko? -Olisiko se mahdollista mun kohdalla?

-Haluatko sä uskoa?

Ja siinä ne sanat olivat. Jäivät riippumaan ilmaan meidän väliimme. 

Ehkä poika oli nähnyt mun tuskan. Ymmärtänyt, että mulla oli hätä. Kun ei ollut turvaa sydämellä. Eikä sielussa. 

-Haluan mä, sain viimein sanottua. 

Poika siunasi. Laski käden hellästi olkapäälleni. Ja samalla auringon säteet valaisivat penkkimme päästä päähän. Olo oli kevyt. Kevyempi kuin aikoihin. 

-Kiitos, mä kuiskasin, kun pelkäsin, että alkaisin kohta parkumaan siinä kaikkien nähden. 

Poika tarttui kädestä kiinni. Hyvästeli hymy kasvoillaan. Ja heijastuksena hänen silmissään näkyivät omat kasvoni, jotka kylpivät auringonvalossa.