ei hän ole ennenkään tullut jäädäkseen

Kuvajainen hajoaa linnun pudottautuessa veteen ja minä puistelen päätäni tajutessani kuvitelleeni kaiken. Hän ei ole täällä, huomaan hokevani itselleni samalla kun pudottaudun nojaamasta sillankaiteeseen ja puikkelehdin ihmisjoukon lävitse kohti liikennevaloja, jotka vielä hetken näyttävät vihreää. Kaikilla on kiire. Huomaan kiirehtiväni askeleitani muiden mukana, vaikken olekaan myöhässä mistään. Kiire tuntuu olevan illuusio, mutta toisaalta joillekin se on todellisuutta päivittäin. Juoksen viimeiset metrit kadun yli ja heilautan kättä autossa istuvalle miehelle, joka päästää minut menemään, vaikka vihreä on vaihtunut jo punaiseksi. 

Kumartuessani työpöydän päälle tuulettimen huristessa hiljaa taustalla, huomaan ajattelevani jälleen häntä. Oliivinvihreitä silmiä. Auringossa vaalentuneita hiuksia, jotka on rennosti heitetty pois silmiltä. Ruskettunutta ihoa, joka korostuu valkoista Leviksen paitaa vasten. Ja hymyä, joka leviää suupielistä poskille ja lopulta silmiin asti. Möykky sydämeni ympärillä miltein tukahduttaa minut. Se vaatii toisen vierelle. Tunne on ja pysyy, eikä se katoa, vaikka yritän herätellä itseni nykyhetkeen. Pois liian vahvoista mielikuvista, jotka tekevät kipeää. 

Viikkoja myöhemmin löydän itseni sovittamasta kenkiä tutuksi tulleessa liikkeessä. Tällä kertaa en kulje vain hyllyrivien ohi ja ihaile silmilläni jokaista uniikkia kenkäparia. Olen säästänyt kauan juuri näitä kenkiä varten. Siskoni ansaitsee prinsessapäivänsä ja minä ansaitsen oman osuuteni siitä kaasona. Seisoessani peilin edessä, huomaan miehen, joka astuu liikkeeseen ja alkaa jutella myyjälle. Liikkeissä on jotain liian tuttua. Haluaisin katsoa pois, mutta tuijotan vain yhä tiiviimmin peiliin ja yritän kuunnella, mistä he keskustelevat. Saan kiinni sanan sieltä ja täältä, mutta en pysty muodostamaan kokonaiskäsitystä. Ja sitten huomaan silmieni tarkentuneen kasvoihin, jotka ovat kääntyneet kohti peiliä. Mies kävelee luokseni. Laittaa käden tunnustelevasti olkapäälleni kysyäkseen lupaa kosketukseen. Minä tartun hänen käteensä, mutta hän puristaa minut halaukseen. Ja siinä ne ovat. Oliivinvihreät silmät, joihin suupielistä karannut hymy ylettyy. 

-Mitä sä täällä? saan änkytettyä.

-Ajattelin kysyä samaa sinulta. Työasioissa.

Hän virnistää. Tunnen mahanpohjalla levänneiden perhosten pyristelevän lentoon.

-Mä en haluaisi päästää irti, hän sanoo, eikä hänen äänessään ole lainkaan voimaa.

-Elä sitten päästä, mä kuiskaan, koska pelkään, että hän katoaa.

Entä jos olen vain kuvitellut hänet vierelleni ja avatessani silmäni, huomaan puristavani naulakkoa käsieni välissä.

-Mä en jaksa uskoa, että sä olet oikeasti siinä.

-Ihan ilmielävänä, hän sanoo ja katsoo kysyvästi minua.

Kosketan hänen poskeaan, joka tuntuu karhealta kämmenen alla. Siihen on kasvanut sänki. Sitten tunnen hänen siirtävän kätensä minun poskelleni. Silittävän hellästi.

-Milloin olet lähdössä? 

En usko hänen viipyvän kauaa. Ei hän ole ennenkään tullut jäädäkseen. 

-Se oli viimeinen kerta. Mut on kotiutettu. Loukkaantuneista ei ole hyötyä rintamalla.

Lasken katseeni ja katselen kohtaa, mistä vasen jalka alkaa. Tai oikeastaan mistä sen pitäisi alkaa. 

-Proteesi. 

-Milloin? kysyn, kun tajuan ääneni pian pettävän.

-Kolmisen kuukautta sitten. Ei ihan tuore juttu enää.

-Milloin sä olet tullut kotiin?

-Lennettiin viime yönä. Samoilla silmillä mennään edelleen.

Hän ei ole muuttunut ollenkaan. Yhtä uhkarohkea ja omalla tavallaan typerä kuin ennenkin.

-Lähdetkö vaikka kahville tai jotain? hän kysyy ja näyttää siltä, että todella haluaa minut mukaansa.

Nyökkään. En ole päästämässä häntä minnekään. 

Illalla makaamme auringon lämmittämällä asfaltilla ja ihailemme tähtitaivasta tulikärpästen lentäessä ympärillämme. Hän puristaa kädestäni ja minä käännyn katsomaan hänen osoittamaansa suuntaan. Tähdenlento. Annan toiveen lipua tähtien sekaan. Toiveen, että saan pitää hänet vierelläni ikuisesti, eikä minun tarvitse enää pelätä hänen puolestaan.