perjantai 31. heinäkuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #36 (Julle)

Katselen avuttomana vierestä, kun Lili hukkuu pimeyteen. Sen silmissä väreillyt valo kuihtuu olemattomiin ja aiemmin turhiltakin tuntuneet sanat lakkaavat olemasta olemassa. Kiskon Liliä kohti pintaa, mutta en ole varma, kuinka kauan enää kykenen kantamaan ihmistä, jonka koko sielu on saarrettu surun ohuella harsolla.
Toisinaan näen pintaa syvemmälle. Näen vilahduksia toivosta, että asiat voisivat vielä muuttua. Näen sydänverellä vuodatettuja kyyneleitä, joiden voimalla synnyttäisi vaikka valtameriä. Mutta näen myös pelon, joka tukahduttaa valon pimeydellä.
Ja juuri nyt haluaisin vain vihata maailmaa. Vihata sen luojaa, joka antaa kaiken tällaisen tapahtua. Ja ehkä vihata myös veljeäni, joka on autuaan tietämätön kaikesta siitä, minkä on jättänyt jälkeensä. 

Harmaa, tihkuttava sumuseinämä vallitsee olohuoneen ikkunasta avautuvassa näkymässä. Lili seisoskelee parvekkeella, tutkailee pöydällä lojuvia tupakan kääreitä mietteliäänä ja yrittää pyyhkiä huomaamattani pisarat kasvoiltaan. 
- Oisko sulla heittää tulta? se kysyy, kun hivuttaudun sen viereen nojaamaan käsilläni kaidetta vasten. 
Nyökkään hajamielisesti ja ojennan sytkärin taskustani. 
Savukiehkuroiden kohotessa kosteaan yöilmaan, valpastun äkillisesti ja tuijotan puoliksi järkyttyneenä, puoliksi pelästyneenä Liliä, joka pitelee juuri sytytettyä sätkää sormiensa välissä. 
En kerkeä jäädä syyttelemään itseäni, miten ihmeessä olen voinut olla niin huolimaton, että olen jättänyt Arin kamoja lojumaan pitkin kämppääni, vaan nappaan sätkän Lilin kädestä ja tumppaan sen jalallani. 
- Mitä..? Mitä sä nyt? 
Lili katselee mua kummissaan. Sen silmien katse harittaa jo vaarallisen paljon. 
- Sä... sä olisit... olisit voinut vaikka kuolla...
Huohotan ja yritän turhaan tasoittaa hengitystäni. Lili ymmärtää sanani sillä samalla sekunnilla, kun olen päästänyt ne suustani. Suunnaton kauhu piirtyy sen kasvoilta ja alan pelätä, että se kohta oikeasti heittää veivit edessäni. 
- Anteeksi... 
Ääneni on hyvin matala ja soinnuton. 
Idiootti. 
Sana välkehtii mielessäni kirkkaan punaisena. Minusta tuntuu siltä kuin joku olisi piirtänyt sen sanan vesipitoisella tussilla otsaani. 
Lili rysähtää istumaan roskalavalta pelastetulle hieman kuluneelle nojatuolille, joka on kuitenkin uskollisesti kulkenut mukanani asunnosta seuraavaan. Sen silmät kiiltelee, ja jos en olisi muuttunut ihmisenä, saattaisin juuri nyt tehdä jotakin harkitsematonta, kuten vetää jokaista sitä satuttanutta ihmistä pataan. Mutta sisäistäessäni sen tajuan, etten ole yhtään sen parempi. En parempi kuin kukaan muukaan. Ja vaikka sielussani ei taida olla enää yhtäkään kohtaa, joka ei olisi likaantunut kaikista vääristä ja typeristä teoistani, en voi olla muistuttamatta itseäni siitä, että jokainen meistä on ollut joskus pelkkä viaton lapsi. 
Lili sulkee mut jälleen ulkopuolelle. Ehkä ihan huomaamattaan. Joskus musta kuitenkin tuntuu, että se ei edes haluaisi tulla huomatuksi. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että satutettukin ihminen kaipaa toisen läsnäoloa ja hyväksyntää. Kukaan meistä ei pärjää yksin. En edes minä, vaikka joskus kuvittelinkin toisin. 
- Siiri sanoi joskus, että puhuminen avaa sellaisiakin solmuja, joiden olemassaoloa ei ole edes itse tiennyt, sanon hiljaa. 
Lili nostaa hämmentyneet kasvonsa mua kohti. 
- Siiri? se kysyy ja vaikuttaa kiinnostuneelta. 
Nielaisen. 
En tiedä, olenko valmis puhumaan siitä. 
- Se oli ainoa ihminen, joka näki mun läpi. Se nosti mut ylös suosta. Käski antamaan elämälle toisen mahdollisuuden. 
Ääneni vaimenee loppua kohden. 
- Kuulostaa erityisen hienolta ihmiseltä. Olisi mahtava tutustua, Lili sanoo ja vilkuilee sitten vuoroin minua, vuoroin kenkiään. 
Puren huomaamattani huultani ja tajuan sen vasta sitten, kun maistan kirpeyden veripisaroiden kulkeutuessa kielelleni. 
- Siiri olisi tykännyt susta varmasti. Se olis käskenyt mua pitämään susta hyvää huolta. 
Katkeruus kuultaa äänestäni.
Nämä ovat juuri niitä asioita, jotka suljin useammaksi vuodeksi sisälleni, enkä antanut mieleni muistaa, miltä tuntuisi ajatella mitään. Tyhjyys oli siedettävämpää kestää kuin se loputon virta kysymyksiä, jotka seurasivat mukanani uniin, joista heräsin aamulla hien valuessa otsallani. 
- Hän on siis poissa? Lili ennemmin toteaa kuin kysyy. 
Nyökkään. 
Tällä kertaa Lili lohduttaa minua, eikä toisinpäin. Se halaa mua niin pitkään, että veri lakkaa kiertämästä käsissäni ja joudun hellävaraisesti irrottautumaan sen otteesta. 
Siinä me kuitenkin hetken seisomme toisiimme kietoutuneina ja mietin, miten rikkinäisiä kumpikin olemme. Enkä voi olla huokaamatta, että joku tulisi ja pelastaisi meistä kummankin. Heittäisi ankkurin veteen ja kiskoisi meidät sitten rantaan. 
Lopulta Lili purskahtaa nauramaan. 
- Vielä hetki sitten olisin antanut sun kuulla kunniasi ja nyt mä täällä kaulailen sua kuin viimeistä päivää. 
Enkä voi olla yhtymättä sen kasvoilla hehkuvaan nauruun. 
- Mä olisin kyllä ansainnut sen, totean, kun saamme tilanteen rauhoittumaan.
- Niin olisit, Lili sanoo vakavana, mutta näen sen suupielien nykivän. 
Enkä voi olla ajattelematta sitä, miten paljon Matias menettää, ellei tule pian järkiinsä. 

tiistai 28. heinäkuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #35

Hikipisarat valuvat otsaani pitkin ja tunnen, miten kostea paita liimaantuu ikävästi selkääni vasten. Hengitys käy raskaammaksi, mitä syvemmälle metsään saavumme, mutta en anna itselleni lupaa hidastaa. En halua hävitä. En halua Jullen luulevan, että luovutan näin helposti.
Puristan vielä viimeisetkin energiat kehiin ja pyrähdän juoksuun nopean hölkän sijaan. Kuulen askelten kaikkoavan hiljalleen takanani, mutten vieläkään pysähdy tai edes hiljennä vauhtiani. Julle saa tällä kertaa maksaa omaa lääkettään.
- Sä olet tainnut treenata salaa?
Jullen omahyväinen virnistys ei katoa edes nyt. Ja miten paljon olenkaan toivonut sitä viimeisten päivien aikana, että voisin hetkellisesti pyyhkiä sen ilmeen sen kasvoilta.
- Osaatko sä edes tehdä muuta kuin kuittailla? huikkaan sille ja palaan takaisin lenkkipolulle.
Julle seuraa mua ja alkaa kävellä rinnalla. Sitten se jämähtää niin äkillisesti paikoilleen eteeni, että joudun pysähtymään.
- Mitä nyt?
Se kallistaa päätään ja vilkuilee mua tavallista vakavamman oloisena.
- Jos mä lupaan yrittää olla kuittailematta niin paljoa, lupaatko sä avata mulle yhtä asiaa, jota mä oon miettinyt varmaan enemmän ku mitään?
Hiljaisuus. 
Nielaisen. Toisenkin kerran. 
Olen jostain saanut sellaisen kuvan, että Julle ei pahemmin mieti, vaan toimii ja ajattelee vasta sitten, jos edes silloinkaan. Enkä nyt siis ole varma, mitä mun pitäisi ajatella sen sanoista. Varsinkin senkin vuoksi, että taidan aavistaa, mistä se haluaisi jutella kanssani sillä olen yrittänyt vältellä aiheesta puhumista viimeiseen hetkeen asti. Nyt musta alkaa kuitenkin tuntua, etten enää voi pysyä hiljaa. En varsinkaan, kun Julle on niin avokätisesti antanut mun asua luonaan. Ja sen nimen, jota kumpikin on omien syidensä vuoksi vältellyt, omistaa edessäni seisovan kiharahiuksisen pojan veli.
- Mä en...
En kykene sanomaan lausettani loppuun.
Julle puristaa kevyesti kättäni ja hymyilee vaisusti.
- En mä tarkoittanut, että sun tarvitsee puhua siitä juuri nyt.
Nyökkään ja Julle astuu askeleen sivuun. Antaa mulle tilaa koota itseni.
Joinakin yksittäisinä hetkinä, kun auringon säteet sivelevät kasvojani tai vesipisarat jättävät viileät juovat iholleni, minusta tuntuu, että olen särkyä. Olen kuitenkin yrittänyt melkein väkisin pitää muurit ylläni, jotta silmäkulmissani kirvelevät kyyneleet eivät pääsisi valloilleen. En usko, että kykenisin pidättelemään niitä, ja varon edelleen näyttämästä liian heikolta muiden nähden.
Sykähtelevä kipu muistuttaa jälleen olemassaolostaan. Alavatsassani muljahtaa ja joudun nieleskelemään.
- Oletko sä kunnossa?
Jullen ääni kuuluu jostain kaukaisuudesta kumeana. Ihan kuin se ei olisi juuri seissyt lähelläni ja pitänyt hetken kädestäni kiinni. 
Jos vieressäni olisi se yksi ihminen, en tiedä olisiko minusta kuromaan välimatkaa umpeen. Ehkä olemme jo tehneet vahvempia juuria jonnekin muualle. Ehkä sylimme on tarkoitettu joillekin muille. Ehkä toisen käteen takertuvalla pienokaisella ei ole tulevaisuudessa minun silmiäni.
- Ei... En mä taida olla...
Annan hiljaisen metsän ympäröidä itseni ja tyynnyttää myrskyävät ajatukseni, jotka eivät tunnu kestävän päivänvaloa.
Jospa vielä joskus tuntisin kivun sijaan edes hiukan onnellisuutta, ja iltaisin nukahtaessani ajatuksissani olisi jotain muutakin kuin sydäntä särkevä hymy, jota en pääse pakoon edes unissani. 

perjantai 24. heinäkuuta 2020

en ole vielä ehjä

Pitkään ajattelin, etten vois koskaan enää tuntea olevani onnellinen. Luulin, ettei niitä jyrkkiä alamäkiä, joihin mun elämä oli suistunut, olis ikinä mahdollista ylittää. Kuvittelin, että oon jotenkin viallinen sillä mikä muukaan syy ois selittänyt sitä, miksi ihmiset kaikkoontu mun ympäriltä, kun olin viimein päästänyt ne lähelle. 

Vuosienkin jälkeen sama pelko elää yhä mun sisällä, vaikka teenkin sen eteen töitä, ettei vääristyneet ajatukset sais enää valtaa. Pelko siitä, etten aina riitä tai kelpaa muille sellaisena kuin oon. Että mun pitäis olla vähemmän vakava, ei niin syvällisesti ajatteleva ja toisaalta taas vastakohta kaikelle sille, kun vihdoin annan mun muurien haljeta ja näytän avoimesti sen rennomman puolen itsestäni. 

Ihmisen mieli on siitä ihmeellinen, ettei se unohda, mikä oli joskus todellisuutta, vaikka se ei olis sitä enää nykyään. On kuin jokin ihan huomaamatta myrkyttäis omaa ajatusmaailmaa. Estäis olemasta se sama ihminen, joka oli ennen sitä, kun oma mieli hajosi. 

Tää vuosi on muuttanut mua ihan älyttömän paljon. Oon huomannut hymyileväni ja nauravani paljon enemmän kuin pitkään aikaan. Oon ollut jotenkin vapautuneempi ja rennompi. Oon vihdoin alkanut luottaa siihen, että elämä kantaa. Aiemmin hoin sitä jatkuvasti itselleni ja muille, mutten kuitenkaan kyennyt itse uskomaan siihen. 

Mun mielikuvissa oli aina kaksi minua. Se minä, joka olin ennen kuin sairastuin. Ja se minä, jonka mieli oli murtunut, ja joka yritti kasata itseä sirpaleista. Uin niin syvissä vesissä, että se sai mut uskomaan, ettei sitä vanhaa minua voisi enää koskaan olla. Todellisuudessa se oli olemassa koko tämän ajan ja oon vain kurotellut sitä kohti löytääkseni itseni uudelleen. 

En ole vielä ehjä tai kokonainen. En toisaalta usko, että voin koskaan edes olla. Asiat, joita pidän itsessäni heikkouksina muuttuvat kaiken aikaa. Kukaan ihminen ei voi kestää kaikkea. Voi olla vahva ja samaan aikaan murtua yhden sanan voimasta. Tai voi olla heikko ja kestää pieksetyksi tulemisen. 

Toisia varten pystytetyt suojat kääntyvät usein itseä vastaan. Turvapaikka muuttuukin taisteluareenaksi oman pään sisällä. Yhtäkkiä missään ei ole hyvä olla. Ei edes itsensä kanssa, yksin. 

En aina jaksa uskoa itseeni, enkä aina kykene luottamaan siihen, että tulevaisuudella on jotain myös mua varten. Mutta yritän aina muistaa, että selvisin tänne asti. Ylitin kaikki ne esteet, jotka ovat nyt takanapäin. Miksi siis en selviäisi huomiseen. 

tiistai 21. heinäkuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #34

Pinoan vielä kuumasta vedestä höyryävät astiat takaisin omille paikoilleen kaappeihin ja kuuntelen samalla Weljien levyä, jonka olen sattumalta löytänyt Jullen sekalaisesta kirjahyllystä. Haluaisin palavasti tietää, mistä syystä Julle on sen säilyttänyt. Kaipaako se yhä sisimmässään sitä samaa rauhaa kuin minäkin. Tunnetta, että kuului johonkin. Että elämällä oli jokin syvempi tarkoitus.
Iankaikkinen elämä.
Välillä mun on vaikea ymmärtää, miten sellainen olisi edes mahdollista. Elää loputtomasti.
Millainen ihmisen sielu edes on? Voiko se olla jotenkin viallinen. Rikkinäinen.
Mun on vaikea nähdä itseäni Matiaksen silmin. Muistan, miten se silloin metsässä kysyi, mitä mä ajattelen siitä, mihin ihminen päätyy sitten kun kuolee. Sanoin, että en koskaan lakannut uskomasta taivaaseen. Ajatteleekohan se, että mä ja Julle ei olla matkalla sinne.
Isän sydän särkyi, kun mä kerroin, etten enää jaksa uskoa. Vaikka tavallaan se itse pyysi mua sanomaan sen. Mä en ollut silloin vielä varma, mihin mä uskon tai uskonko edes mihinkään. Olisin tarvinnut aikaa ajatella. Ehkä olisin myös tarvinnut jonkun turvallisen aikuisen, jolta kysyä kaikkea, mitä mieleen ikinä tulikaan.
Aluksi isällä oli tarve puhua. Kai se oli sen tapa tarjota apua. En vain osannut ottaa sitä silloin vastaan. Myöhemmin se lakkasi kyselemästä. Se sattui, syvälle. Luulin, ettei se enää välitä. Että sille oli se ja sama, olisiko meillä sama määränpää.
Äidin ei onneksi tarvinnut huolehtia musta. Vaikka kyllä kai se huolehti varmaan siltikin. Äidin rakkaus on niin vahva ja voimakas tunne, että jos sen voisi muuttaa jotenkin konkreettiseksi sillä voisi siirtää vaikka vuoria.
Lapsena mä ihailin äitiä. Mun mielestä se oli maailman kaunein ihminen. Sen sydämessä oli niin paljon lämpöä ja valoa. Se oikein säteili sitä sen ympärille. Se sai muut ihmiset hymyilemään.

Avain kiertää lukossa ja Julle työntää oven edeltään auki. Sen sanojen mukaan se on ollut hoitamassa asioita. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan sen maailmassa.
Olen oikeastaan ollut aika yllättynyt, miten tavallista elämää se elää. En ole törmännyt vielä mihinkään epämääräiseen. Tai sitten se on vain fiksumpi kuin mä.
- Miten hurisee? Julle kysyy ja hymyilee aavistuksen verran.
Se roikottaa puhelinta kädessään, joten en ole varma puhuuko se mulle vai jollekin toiselle jossakin päin maailmaa.
- Kysytkö sä multa?
- Sinultapa hyvinkin, se sanoo ja laskee pussillisen tavaraa pöydälle.
- Pohdin tässä just elämää ja sen tarkoitusta.
Se katselee mua ja sen kasvoilla ollut hymy kuolee.
- No mihin vastaukseen päädyit?
En vastaa heti.
Yritän muotoilla ajatuksiani lauseiksi. En halua töksäyttää mitään, mikä voisi loukata sitä. Mulla ei kerta ole hajuakaan, millainen käsitys sillä on maailmasta.
- Uskotko sä siihen, että joku ohjaa meidän elämää tuolta jostain? kysyn lopulta.
Ääneni on vaimea. Siitä on melkein mahdoton ottaa selvää.
Julle tyytyy vain kiertämään hiuksiaan sormensa ympärille.
- Uskon mä. Ja siksi mun on helpompi ymmärtää, miksi elämä toisinaan ottaa enemmän kuin antaa. Ja sitten taas toisina hetkinä tuntuu kuin mikään ei vois estää mua olemasta onnellinen. Tavallaan säilyy tasapaino niiden välillä. Että välillä pitää olla huonoja hetkiä, että osaa arvostaa kaikkea sitä hyvää, mitä sen jälkeen tulee. Se on paljon lohdullisempi ajatus kuin se, että me oltais itse vastuussa omasta onnellisuudesta tai siitä, miten ja milloin meidän elämä päättyy.
Enkä voi kuin yhtyä Jullen sanoihin.
Kaikki se antaa mulle toivoa siitä, että olen lähempänä kysymysteni vastauksia kuin uskonkaan. 

lauantai 18. heinäkuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #33

Herätyskellon kimeä ääni vinkuu makuuhuoneessa. Vilkaisen pöydällä lojuvan puhelimeni kelloa ja tiuskin mielessäni sille, ettei Julle ole muistanut laittaa herätystä pois päältä vapaapäivien ajaksi.
Hapuilen huoneen ovea samalla kun yritän totuttaa silmiäni hämärään. Kompuroin tuolin jalkaan ja olen kaataa lattianrajassa olevan kukkamaljakon kumoon, mutta Julle ei edes hievahda unissaan. 
Sentään edes yksi ihminen puhuu tässä talossa totta.
Käpertyessäni viimein paksun ja pehmoisen peiton alle, silmäluomeni tuntuvat unisilta ja raskailta.
Auringon lämpimät säteet valaisevat vedenpintaa. Jossain kauempana yksinäinen lokki kirkuu hätistellessään tunkeilijaa. Vastarannan edustalla lipuu hiljalleen purjevene. Istun laiturin päähän ja uitan kättäni vedessä. Lämmin ja leuto kesätuuli vavisuttaa puiden oksia ja tasainen aallokon pauhina hakkaa kivikkoa. Laskeudun portaita ja vedenrajan yltäessä rintakehääni, potkaisen jaloillani vauhtia ja liu'un pitkälle eteenpäin. Kauhon aallokossa. Iho menee kananlihalle, vaikka minua ei jostain syystä edes palele. Ihan kuin olisin sumussa. Äänet tuntuvat kumeilta. Ilmavirta ei tunnu edes koskettavan ihoani. Ainoastaan hiuksistani valuvat märät pisarat antavat minun ymmärtää, että olen yhä edelleen elossa. 
- Lili ethän ui liian kauas! 
Vilkaisen aurinkovarjon alla istuvaa hahmoa, joka nousee välillä kääntämään muurinpohjalettuja, jotka tirisevät iloisesti rasvassa. 
Äiti hymyilee mulle, mutta näen sen silmien ympärille muodostuneet juonteet, jotka ovat siellä aina, kun se on huolissaan jostain. 
- Siellä olisi nyt sauna lämpimänä. 
Isä kulkee polkua pitkin kantaen sylissään kuivia koivun klapeja. Tämä on niitä harvoja paikkoja, missä se osaa ottaa rennosti. Liian usein työt seuraavat sen mukana kotiin, eikä se ole osannut ottaa aikaa perheelle ja kodin yhteisille askareille. Olenkin ollut ihan pienestä asti monessa äidin apuna. Ja vaikka se ei ole ehkä ollut oikein, minusta ainakin tuntuu, etten tule olemaan peukalo keskellä kämmentä myöhemmin elämässäni, josta olen hyvin kiitollinen. 

Sekoittelen ajatuksissani teepussia kupissani samalla kun mietin, mistä syystä olen nähnyt äitini unessani ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen. Toisinaan tuntuu siltä, että olen unohtanut melkein kaiken. Äidin kallellaan olevat kasvot, kun se keskittyy kuuntelemaan muiden juttuja. Silmiin asti kareilevan hymyn ja pitkälle alaselkään laskeutuneet kiharat, jotka ihan yhtä vähän tahtoivat totella hiusharjaa kuin omani. Kukapa olisi uskonut, että hiuksillakin voi olla temperamenttia. 
Julle raahautuu pyyhe olkapäällään suihkuun ja toivottaa mennessään hyvät huomenet. 
En ole vielä uskaltanut kysyä, mitä mieltä Julle olisi siitä, jos olisin vielä seuraavankin yön sen luona. Valkoinen tyhjä puutalo kummittelee mielessäni vimmatusti, eikä minun tee mieli mennä sinne vieläkään. Isän kuoleman jälkeen olin siellä yhden yön, mutten kyennyt nukkumaan silmäystäkään. Ja vaikka melkein jokainen asia ja esine muistutti isästä, en kyennyt ensimmäisiin tunteihin edes itkemään. En vain voinut uskoa, ettei isä enää ollut siellä, minun luonani. 
Julle saapuu kylpyhuoneesta suihkunraikkaana. Sen perässä leijailee vahva axen tuoksu ja olen aivastaa. Vilkuilen sitä varovasti, kun se seisoskelee peilin edessä ja haroo hiuksiaan mitatakseen, miten pitkäksi ne ovat jo kasvaneet. 
- Laitat ens yöksi papiljotit niin susta tulee vielä kunnon surffipoika. Tytöt tykkää varmasti, heitän sille.
Julle katsoo mua epäilevän näköisenä. 
- Kai sä edes tiedät, mitä papiljotit on? 
- Ei, en mä sitä. Mietin vaan, et miten ihmeessä saat musta jonkun surffarin näköisen. Mä olen kaukana siitä. 
Levitän käteni ja heilutan niitä sen paljasta yläkroppaa ja hiuksia kohti. 
- Sä olet hyvässä kunnossa ja näyttäisit kauniilta niiden kiharoiden kans. Ihan ilmetty tyyppi jostain Australian hiekkarannoilta. Surffilauta vaan vielä puuttuu. 
- Kauniilta? Mitä sä höpiset? 
Jullen ilmeen perustella näyttää siltä kuin sen edessä olis mun tilalta jotain aivan muuta. 
- Niin. Joillakin on vaan sellaiset kauniit kasvonpiirteet. 
Julle tyytyy vain puhisemaan itsekseen ja pakenee sitten tilannetta menemällä huoneeseensa pukeutumaan. Jään nauramaan sen typertyneelle ilmeelle, ja toivon enemmän kuin mitään, että voisin vielä joskus jutella samalla tavalla Matiaksen kanssa. 

torstai 9. heinäkuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #32

Asunto on kodikkaampi kuin olen edes uskaltanut kuvitella. Olohuoneen seinä on täynnä kuvia Jullen lapsuudesta ja ikkunalaudalla komeilee peikonlehti, joka on lähtenyt rönsyilemään vähän joka suuntaan. Nurkissa ei ole pölyä ja keittiön tasot eivät ole hautautuneet tyhjien pitsalaatikkojen alle. Eikä pienen, mutta suloisen vessan lattialla loju käytettyjä neuloja.
Julle hymähtelee mulle huvittuneena, kun käyn kämpän lattiasta kattoon läpi. Se aukoo kaappeja kulkiessaan mun edeltä huoneesta seuraavaan ja kertoilee tarinoita luurangoista, jotka kuulemma asustelee sen sängyn alla.
- Enköhän mä nyt uskalla nukkua täällä, sanon, kun olemme viimein pysähtyneet olohuoneen seinustalla olevien kuvien eteen.
- Parempi olis. Mä en herää kesken unien, vaikka joku ampuis haulikolla vieressä, joten turha odottaa kyytiä, se sanoo ja virnistää.
Ihan kuin ilmetty Matias.
Sydämessäni vihlaisee useammin kuin kerran. 
Veljeksissä on hyvin paljon samoja piirteitä.
- Sä olet tainnutkin tavata meidän mutsin, Julle ennemmin toteaa kuin kysyy. 
- Joo. Tai no se tuli avaamaan ovea, kun ilmestyin teidän pihalle. Että jos se sun laskelmien mukaan lasketaan tapaamiseksi niin ihan kuinka vaan. 
- Sen mielestä sä vaikutit asialliselta tyypiltä, Julle sanoo ja kääntyy sitten mennäkseen keittiöön. 
- Asialliselta? Milloin sä olet putsannut sun korvat viimeksi? Mä luulen, et se sano ennemmin, että aasilta. Se sopis muhun niin paljon paremmin.
- Sä voit vilkaista niitä, jos tahdot, Julle ehdottaa naama peruslukemilla, ja olen motata sitä kasvoihin. 
Jään tutkailemaan kehyksiin aseteltuja kuvia sillä välin, kun Julle keittää pannulla vettä. Silmäilen ne läpi uudelleen ja uudelleen, mutta palaan aina takaisin yhteen niistä.
- Mikä sai sut lähtemään nuista porukoista? kysyn ja viiton kädelläni kuvaa, kun Julle vilkaisee suuntaani. 
- Se on oikeastaan aika pitkä tarina, se sanoo ja kuulen sen äänessä surumielisen soinnin. 
- Mä kuuntelen ihan mielellään. En ole hetkeen lähdössä mihinkään... 
Julle hääräilee keittiössä. En halua painostaa sitä, mutta sisälläni tunne kertoo, ettei tarina ole kovin onnellinen. Ja jotenkin musta tuntuu, ettei meistä yhdenkään taida olla. 
Eksynyt lammas, jota edes paimen ei kyennyt löytämään. 
- En tiedä, minkä verran Matias on sun kanssa jutellut, Julle lopulta sanoo. 
- Ei paljoa. Ei oikeastaan yhtään. 
Julle laskee teepannun pöydälle ja ojentaa mulle pikkumyy-mukia. 
- Isä on ollut pitkään sairas. Nykyään sillä taitaa olla lääkitys, mutta vielä muutama vuosi sitten se oli tosi pahassa jamassa. Se saatto räjähtää ihan mistä tahansa. Äidin nähden se ei tehnyt meille lapsille mitään, mutta iltaisin se keksi aina jonkun syyn, mistä sillä oli lupa rankasta meitä. Joskus siihen riitti se, että sänkyä ei oltu pedattu tai joku oli unohtanut sammuttaa tietokoneen. Myöhemmin se sitten tuli pyytämään anteeksi ja vannotti lupaamaan, etten mene niistä puhumaan muille, enkä mä tajunnut, että samalla kun teen niin, hyväksyn sen tavan toimia. Mun oli vaikea ymmärtää, miten yksikään Jumala voisi sallia sellaisen tapahtua. Mutta olihan siinä tietenkin muitakin syitä. 
Hiljaisuuden aikana kerkeän ajatella. 
Ajatella Matiasta ja sen synkkiä salaisuuksia, joista se ei ollut valmis puhumaan. Ja ehkä siksi musta tuntuu siltä, että mä olen jotenkin pettänyt sen. 
- Mulla on vieläkin arpia niiltä ajoilta... 
Jullen koko olemus muuttuu. Se käpertyy jotenkin kasaan. Ehkä isän haamu kummittelee yhä sen mielessä. Sen sairaan ja huonosti voivan. 
- Mä en löydä sanoja...
Ääneni on vain hento kuiskaus. 
Julle kohottautuu ja hörppää mukistaan, mutta ryntää sitten se kädessään keittiöön ja kuulen veden valuvan voimalla hanasta. 
- Varo! Se on sitten ihan tuhon kuumaa, se huikkaa. 
Kaadan mukiini kylmää vettä kannusta, jonka Julle on tuonut palatessaan ennen kuin uskallan edes maistaa teetäni. 
- Saanko mä esittää vuorostani kysymyksen sulle? se kysyy ja väläyttää jonkin hymyn tapaisen. 
Nyökkään.
- Mä en haluais olla mitenkään tungetteleva, mut mikä sua esti tänään menemästä kotiin? 
Möykky, joka hetkittäin muistuttelee olemassaolostaan, ilmaantuu jälleen elämääni. Kyyneleet kirvelevät kasvojani. 
- Isän aika tuli täyteen... 
Itku ravisuttaa koko kroppaani. Olen melko varma, etten kohta enää saa henkeä. 
Se se tästä vielä puuttuisi. 
- Otan osaa, ja mä tarkoitan sitä todella, Julle sanoo ja halaa mua kömpelösti. 
Olohuoneen himmeä valo valaisee sen kyyneleiset kasvot ja löisin melkein satasesta vetoa, että se on hyvin harvoja kertoja, kun Julle ei pidättele itseään tuntemasta mitään. 
- Kiitos, kuiskaan. 
Ja vaikka sydämeni on täynnä surua, mieleni täyttää kiitollisuus. Vierelleni on todellakin annettu enkeleitä, jotka kantavat minua silloin, kun en enää itse jaksa kulkea. 

perjantai 3. heinäkuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #31

Tilaan taksin ja jään odottelemaan sitä rappusille talon edustalle. Vedän sisälleni tuoksua keväästä. Nurmikko alkaa hiljalleen työntyä esiin mullan alta ja purojen suloinen solina kaikuu korviini. 
Kiitän kuskia kyydistä ja työnnyn raskaista puuovista sisälle hämärään. Vilkuilen hetken aikaa ympärilleni ja istahdan sitten baarijakkaralle tiskin eteen.
- Lili! 
Julia katselee mua hämmentyneenä, mutta pakottaa sitten hymyn huulilleen. 
- Miten sä täällä? Etkö sä sanonut, ettet juo enää? 
En jaksaisi vastata. 
Mikä oikeus muilla ihmisillä on kysellä jostain, mistä en jaksa juuri nyt puhua. 
- Saisinko mä sen tavallisen? kysyn hiljaa ja toivon, ettei Julia kysele enempää. 
Julia nyökkää ja kääntää sitten selkänsä minulle. Jään odottamaan juoman valmistumista ja tutkailen seinälle maalattua kuvaa, joka on ilmestynyt viime kerran jälkeen.
- Mitä tuo esittää? kysyn kiinnostuneena, kun Julia laskee juoman pöydälle eteeni. 
- En oikeastaan tiedä. Kai sen tarkoitus on saada ihminen itse tulkitsemaan sitä.
- Mitä sä sitten itse näet siinä? kysyn vielä, vaikka vaikuttaa siltä, ettei Julia ole yhtä innostunut asiasta kuin minä. 
- Kai se esittää kahta ihmistä, jotka ovat rakastuneita. Tosin toinen niistä pakenee jotain. Ehkä se pelkää menettävänsä rakastamansa ihmisen. 
Olen hiljaa. 
Julia vilkaisee minua muutaman kerran ja alkaa sitten pyyhkiä olemattomia muruja pöydältä. 
Vedän lasillisen muutamalla kulauksella kurkkuuni ja tuttu lämpö leviää sisälleni. Lasken setelin kassakoneen viereen ja pyydän Juliaa täyttämään lasini uudelleen. 
Neljännen kerran jälkeen Julia kieltäytyy. 
- Lili musta tuntuu, ettei tää ole nyt kovin järkevää. Sä et ikinä juo kahta enempää. Onko jotain tapahtunut? 
Kyyneleet purskahtavat silmiini ja alan täristä voimakkaasti. Julia kiertää tiskin toiselle puolelle ja kaappaa mut halaukseensa. 
Viimein. Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen itku tyyntyy. Käteeni työnnetään tukku paperia, jolla pyyhin kyyneleiset kasvoni ja nenäni, joka on alkanut vuotamaan. 
Näytän varmaan kamalalta. 
- Lili sopiiko, jos mä tilaan sulle taksin? Pääsisit turvallisesti kotiin. 
Pudistan päätäni. 
- Mä en oikeastaan haluaisi mennä sinne. 
Julia katselee mua hetken aikaa ikään kuin arvioiden, kuinka pahassa jamassa olen. 
- No sä voit yöpyä mun luona. Sun täytyy tosin odottaa siihen asti, että mun työvuoro päättyy. Siihen on vielä tunti. 
Nyökkään kiitollisena ja vaivun sitten omiin ajatuksiini. 
- Suakin näkee. 
Tuttu rempseä ääni saa mut säpsähtämään hereille. Hetken aikaa olen ollut vaipuneena tiedottomuuteen ja haluaisin vain hävetä silmät päästäni. 
Julle istahtaa viereeni ja kurtistaa kulmiaan kohdatessaan katseeni. 
- Lili oletko sä kunnossa? 
Ääni on lempeä. Huoli kuultaa siitä, vaikka Julle yrittääkin häivyttää sen hymynsä alle. 
- En mä taida olla, sanon ja olen purskahtaa jälleen itkuun. 
Julle rutistaa mua kömpelösti. Kuulen sen voimakkaat, mutta tasaiset sydämenlyönnit ja saan kehoni viimein rauhoittumaan. 
- Kiitos, kuiskaan sillä en ole varma jaksaako ääneni enää kantaa. 
- Mitä jos mä vien sut himaan? se kysyy varovaisesti. Ikään kuin peläten, että menen rikki. Että hajoan sirpaleiksi sen edessä. 
- Mä en oikeastaan haluaisi mennä sinne... 
Julle tyytyy nyökkäämään. Sitten se näyttää hetken pohtivan jotain mielessään.
- Sä voit tulla mun luokse. Voit nukkua sohvalla, se sanoo ja hymyilee sitten. 
En ole ikinä käynyt Jullen luona. En edes tiedä missä se asuu. Ja vaikka tiedänkin sen taustat, musta tuntuu helpommalta mennä sen kuin Julian luokse. Onhan se sentään Matiaksen veli. Ja jos Matias luottaa siihen niin sitten luotan minäkin. 
- Jään sulle ikuisesti velkaa, sanon, kun painumme ovista ulos ja Julle etsiskelee katseellaan autoaan. 
- Mä sanoisin ennemmin, et mä olen tän sulle velkaa, se sanoo, ja jostain kumman syystä olen kuulevinani sen äänessä surua. 
Onkohan se jutellut Matiaksen kanssa meistä. 
En kuitenkaan kehtaa kysyä. 
Eihän Matiaksen asiat kuulu mulle. Ainakaan enää nykyään. 

torstai 2. heinäkuuta 2020

varjele kaikelta pahalta #30

Auringonvalo tulvii huoneeseeni, kun viimein katkonaisten yöunien jälkeen avaan silmäni ja kohottaudun ylös sängylläni. Nappaan ohikulkiessani pyyhkeen ovenkarmin päältä ja raahaudun suihkuun.
Kylmä vesi pistelee ihoani. Hankaan saippuaa sulavin vedoin. Ylös ja alas. Ja annan vedenkohinan tyynnyttää sisälläni vellovaa surua.
Orpo.
Sana, jonka kuvittelin olevan kaukana omasta todellisuudestani. Miten ajattelin sen liittyvän vain sota-ajan lapsiin ja salama arven saaneeseen Harry Potteriin, jonka tarina on säilynyt lapsuudesta saakka sydämessäni.
Kenelle soittaisin, jos sähkölaite menisi sököksi. Entä keneltä kysyisin, minkälainen auto kannattaisi hankkia tai millaisen vakuutuksen siihen ostaisi. Kuka sanoisi rakastavansa minua. Entä kuka sanoisi minua lapsekseen. Ketä voisin sanoa äidiksi tai isäkseni.
Harjaan pyyhekosteat hiukseni, jotka käpristyvät jokaisen vedon jälkeen uudelleen ja uudelleen kiharalle. Levitän vielä lopuksi latvoihin öljyä ja toivon, että niissä vielä joskus olisi eloa toisin kuin basilikassani, joka näyttää nuupahtaneelta keittiön pöydällä.
Nappaan hammasharjani ja levitän siihen sinivalkoraitaista tahnaa. Käyn läpi jokaisen pinnan, vaikka hetken aikaa olen varma, etten kykene siihen.
Jokainen pieni arkinen askare syö voimiani. Jokainen rutiini tai tapa, jonka olen tottunut tekemään, on yhtäkkiä kuin koeviikolla suoritettava tentti, joka saa mieleni ahdistumaan ja kroppani sekoamaan.
Kallistan päätäni katsellessani peilissä näkyvää hahmoa, jonka silmien alle on painunut tummat kaaret ja jonka hymy on hiljalleen kuihtunut. Edes silmissä tavallisesti näkyvä pilke, ei ole jaksanut sinnitellä suurta tunnemyrskyä vastaan.
Lili.
Säpsähdän.
Käännyn ympäri ja tunnen hetken aikaa olevani tulossa hulluksi ennen kuin tajuan, että olen suuressa valkeassa puutalossa totaalisen yksin.
Olen varma, että se oli Matiaksen ääni. Tekisin mitä vain, että saisin kuulla sen uudelleen. Mutta sitä ei kuulu. Ei tietenkään. Kaikki on vain mielikuvitukseni tuotetta. Ei tosin kovin toivottua sellaista. 
Pujotan sormuksen sormeeni. Se on hopeaa ja siinä on timantteja. 
Äidin kihlasormus. 
Isä antoi sen minulle, kun äiti kuoli. Pyysi pitämään siitä huolta. Sanoi, että aina kun pitäisin sitä kädessäni, äiti olisi luonani. 
En ole vielä keksinyt, miten voisin pitää myös isän lähelläni. Mikä tarpeeksi pieni esine muistuttaisi hänestä. Joku sellainen, jota voisin kantaa mukanani, minne tahansa ikinä menisinkään.