varjele kaikelta pahalta #36 (Julle)

Katselen avuttomana vierestä, kun Lili hukkuu pimeyteen. Sen silmissä väreillyt valo kuihtuu olemattomiin ja aiemmin turhiltakin tuntuneet sanat lakkaavat olemasta olemassa. Kiskon Liliä kohti pintaa, mutta en ole varma, kuinka kauan enää kykenen kantamaan ihmistä, jonka koko sielu on saarrettu surun ohuella harsolla.

Toisinaan näen pintaa syvemmälle. Näen vilahduksia toivosta, että asiat voisivat vielä muuttua. Näen sydänverellä vuodatettuja kyyneleitä, joiden voimalla synnyttäisi vaikka valtameriä. Mutta näen myös pelon, joka tukahduttaa valon pimeydellä.

Ja juuri nyt haluaisin vain vihata maailmaa. Vihata sen luojaa, joka antaa kaiken tällaisen tapahtua. Ja ehkä vihata myös veljeäni, joka on autuaan tietämätön kaikesta siitä, minkä on jättänyt jälkeensä. 

Harmaa, tihkuttava sumuseinämä vallitsee olohuoneen ikkunasta avautuvassa näkymässä. Lili seisoskelee parvekkeella, tutkailee pöydällä lojuvia tupakan kääreitä mietteliäänä ja yrittää pyyhkiä huomaamattani pisarat kasvoiltaan. 

- Oisko sulla heittää tulta? se kysyy, kun hivuttaudun sen viereen nojaamaan käsilläni kaidetta vasten. 

Nyökkään hajamielisesti ja ojennan sytkärin taskustani. 

Savukiehkuroiden kohotessa kosteaan yöilmaan, valpastun äkillisesti ja tuijotan puoliksi järkyttyneenä, puoliksi pelästyneenä Liliä, joka pitelee juuri sytytettyä sätkää sormiensa välissä. 

En kerkeä jäädä syyttelemään itseäni, miten ihmeessä olen voinut olla niin huolimaton, että olen jättänyt Arin kamoja lojumaan pitkin kämppääni, vaan nappaan sätkän Lilin kädestä ja tumppaan sen jalallani. 

- Mitä..? Mitä sä nyt? 

Lili katselee mua kummissaan. Sen silmien katse harittaa jo vaarallisen paljon. 

- Sä... sä olisit... olisit voinut vaikka kuolla...

Huohotan ja yritän turhaan tasoittaa hengitystäni. Lili ymmärtää sanani sillä samalla sekunnilla, kun olen päästänyt ne suustani. Suunnaton kauhu piirtyy sen kasvoilta ja alan pelätä, että se kohta oikeasti heittää veivit edessäni. 

- Anteeksi... 

Ääneni on hyvin matala ja soinnuton. 

Idiootti. 

Sana välkehtii mielessäni kirkkaan punaisena. Minusta tuntuu siltä kuin joku olisi piirtänyt sen sanan vesipitoisella tussilla otsaani. 

Lili rysähtää istumaan roskalavalta pelastetulle hieman kuluneelle nojatuolille, joka on kuitenkin uskollisesti kulkenut mukanani asunnosta seuraavaan. Sen silmät kiiltelee, ja jos en olisi muuttunut ihmisenä, saattaisin juuri nyt tehdä jotakin harkitsematonta, kuten vetää jokaista sitä satuttanutta ihmistä pataan. Mutta sisäistäessäni sen tajuan, etten ole yhtään sen parempi. En parempi kuin kukaan muukaan. Ja vaikka sielussani ei taida olla enää yhtäkään kohtaa, joka ei olisi likaantunut kaikista vääristä ja typeristä teoistani, en voi olla muistuttamatta itseäni siitä, että jokainen meistä on ollut joskus pelkkä viaton lapsi. 

Lili sulkee mut jälleen ulkopuolelle. Ehkä ihan huomaamattaan. Joskus musta kuitenkin tuntuu, että se ei edes haluaisi tulla huomatuksi. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että satutettukin ihminen kaipaa toisen läsnäoloa ja hyväksyntää. Kukaan meistä ei pärjää yksin. En edes minä, vaikka joskus kuvittelinkin toisin. 

- Siiri sanoi joskus, että puhuminen avaa sellaisiakin solmuja, joiden olemassaoloa ei ole edes itse tiennyt, sanon hiljaa. 

Lili nostaa hämmentyneet kasvonsa mua kohti. 

- Siiri? se kysyy ja vaikuttaa kiinnostuneelta. 

Nielaisen. 

En tiedä, olenko valmis puhumaan siitä. 

- Se oli ainoa ihminen, joka näki mun läpi. Se nosti mut ylös suosta. Käski antamaan elämälle toisen mahdollisuuden. 

Ääneni vaimenee loppua kohden. 

- Kuulostaa erityisen hienolta ihmiseltä. Olisi mahtava tutustua, Lili sanoo ja vilkuilee sitten vuoroin minua, vuoroin kenkiään. 

Puren huomaamattani huultani ja tajuan sen vasta sitten, kun maistan kirpeyden veripisaroiden kulkeutuessa kielelleni. 

- Siiri olisi tykännyt susta varmasti. Se olis käskenyt mua pitämään susta hyvää huolta. 

Katkeruus kuultaa äänestäni.

Nämä ovat juuri niitä asioita, jotka suljin useammaksi vuodeksi sisälleni, enkä antanut mieleni muistaa, miltä tuntuisi ajatella mitään. Tyhjyys oli siedettävämpää kestää kuin se loputon virta kysymyksiä, jotka seurasivat mukanani uniin, joista heräsin aamulla hien valuessa otsallani. 

- Hän on siis poissa? Lili ennemmin toteaa kuin kysyy. 

Nyökkään. 

Tällä kertaa Lili lohduttaa minua, eikä toisinpäin. Se halaa mua niin pitkään, että veri lakkaa kiertämästä käsissäni ja joudun hellävaraisesti irrottautumaan sen otteesta. 

Siinä me kuitenkin hetken seisomme toisiimme kietoutuneina ja mietin, miten rikkinäisiä kumpikin olemme. Enkä voi olla huokaamatta, että joku tulisi ja pelastaisi meistä kummankin. Heittäisi ankkurin veteen ja kiskoisi meidät sitten rantaan. 

Lopulta Lili purskahtaa nauramaan. 

- Vielä hetki sitten olisin antanut sun kuulla kunniasi ja nyt mä täällä kaulailen sua kuin viimeistä päivää. 

Enkä voi olla yhtymättä sen kasvoilla hehkuvaan nauruun. 

- Mä olisin kyllä ansainnut sen, totean, kun saamme tilanteen rauhoittumaan.

- Niin olisit, Lili sanoo vakavana, mutta näen sen suupielien nykivän. 

Enkä voi olla ajattelematta sitä, miten paljon Matias menettää, ellei tule pian järkiinsä.