varjele kaikelta pahalta #32

Asunto on kodikkaampi kuin olen edes uskaltanut kuvitella. Olohuoneen seinä on täynnä kuvia Jullen lapsuudesta ja ikkunalaudalla komeilee peikonlehti, joka on lähtenyt rönsyilemään vähän joka suuntaan. Nurkissa ei ole pölyä ja keittiön tasot eivät ole hautautuneet tyhjien pitsalaatikkojen alle. Eikä pienen, mutta suloisen vessan lattialla loju käytettyjä neuloja.

Julle hymähtelee mulle huvittuneena, kun käyn kämpän lattiasta kattoon läpi. Se aukoo kaappeja kulkiessaan mun edeltä huoneesta seuraavaan ja kertoilee tarinoita luurangoista, jotka kuulemma asustelee sen sängyn alla.

- Enköhän mä nyt uskalla nukkua täällä, sanon, kun olemme viimein pysähtyneet olohuoneen seinustalla olevien kuvien eteen.

- Parempi olis. Mä en herää kesken unien, vaikka joku ampuis haulikolla vieressä, joten turha odottaa kyytiä, se sanoo ja virnistää.

Ihan kuin ilmetty Matias.

Sydämessäni vihlaisee useammin kuin kerran. 

Veljeksissä on hyvin paljon samoja piirteitä.

- Sä olet tainnutkin tavata meidän mutsin, Julle ennemmin toteaa kuin kysyy. 

- Joo. Tai no se tuli avaamaan ovea, kun ilmestyin teidän pihalle. Että jos se sun laskelmien mukaan lasketaan tapaamiseksi niin ihan kuinka vaan. 

- Sen mielestä sä vaikutit asialliselta tyypiltä, Julle sanoo ja kääntyy sitten mennäkseen keittiöön. 

- Asialliselta? Milloin sä olet putsannut sun korvat viimeksi? Mä luulen, et se sano ennemmin, että aasilta. Se sopis muhun niin paljon paremmin.

- Sä voit vilkaista niitä, jos tahdot, Julle ehdottaa naama peruslukemilla, ja olen motata sitä kasvoihin. 

Jään tutkailemaan kehyksiin aseteltuja kuvia sillä välin, kun Julle keittää pannulla vettä. Silmäilen ne läpi uudelleen ja uudelleen, mutta palaan aina takaisin yhteen niistä.

- Mikä sai sut lähtemään nuista porukoista? kysyn ja viiton kädelläni kuvaa, kun Julle vilkaisee suuntaani. 

- Se on oikeastaan aika pitkä tarina, se sanoo ja kuulen sen äänessä surumielisen soinnin. 

- Mä kuuntelen ihan mielellään. En ole hetkeen lähdössä mihinkään... 

Julle hääräilee keittiössä. En halua painostaa sitä, mutta sisälläni tunne kertoo, ettei tarina ole kovin onnellinen. Ja jotenkin musta tuntuu, ettei meistä yhdenkään taida olla. 

Eksynyt lammas, jota edes paimen ei kyennyt löytämään. 

- En tiedä, minkä verran Matias on sun kanssa jutellut, Julle lopulta sanoo. 

- Ei paljoa. Ei oikeastaan yhtään. 

Julle laskee teepannun pöydälle ja ojentaa mulle pikkumyy-mukia. 

- Isä on ollut pitkään sairas. Nykyään sillä taitaa olla lääkitys, mutta vielä muutama vuosi sitten se oli tosi pahassa jamassa. Se saatto räjähtää ihan mistä tahansa. Äidin nähden se ei tehnyt meille lapsille mitään, mutta iltaisin se keksi aina jonkun syyn, mistä sillä oli lupa rankasta meitä. Joskus siihen riitti se, että sänkyä ei oltu pedattu tai joku oli unohtanut sammuttaa tietokoneen. Myöhemmin se sitten tuli pyytämään anteeksi ja vannotti lupaamaan, etten mene niistä puhumaan muille, enkä mä tajunnut, että samalla kun teen niin, hyväksyn sen tavan toimia. Mun oli vaikea ymmärtää, miten yksikään Jumala voisi sallia sellaisen tapahtua. Mutta olihan siinä tietenkin muitakin syitä. 

Hiljaisuuden aikana kerkeän ajatella. 

Ajatella Matiasta ja sen synkkiä salaisuuksia, joista se ei ollut valmis puhumaan. Ja ehkä siksi musta tuntuu siltä, että mä olen jotenkin pettänyt sen. 

- Mulla on vieläkin arpia niiltä ajoilta... 

Jullen koko olemus muuttuu. Se käpertyy jotenkin kasaan. Ehkä isän haamu kummittelee yhä sen mielessä. Sen sairaan ja huonosti voivan. 

- Mä en löydä sanoja...

Ääneni on vain hento kuiskaus. 

Julle kohottautuu ja hörppää mukistaan, mutta ryntää sitten se kädessään keittiöön ja kuulen veden valuvan voimalla hanasta. 

- Varo! Se on sitten ihan tuhon kuumaa, se huikkaa. 

Kaadan mukiini kylmää vettä kannusta, jonka Julle on tuonut palatessaan ennen kuin uskallan edes maistaa teetäni. 

- Saanko mä esittää vuorostani kysymyksen sulle? se kysyy ja väläyttää jonkin hymyn tapaisen. 

Nyökkään.

- Mä en haluais olla mitenkään tungetteleva, mut mikä sua esti tänään menemästä kotiin? 

Möykky, joka hetkittäin muistuttelee olemassaolostaan, ilmaantuu jälleen elämääni. Kyyneleet kirvelevät kasvojani. 

- Isän aika tuli täyteen... 

Itku ravisuttaa koko kroppaani. Olen melko varma, etten kohta enää saa henkeä. 

Se se tästä vielä puuttuisi. 

- Otan osaa, ja mä tarkoitan sitä todella, Julle sanoo ja halaa mua kömpelösti. 

Olohuoneen himmeä valo valaisee sen kyyneleiset kasvot ja löisin melkein satasesta vetoa, että se on hyvin harvoja kertoja, kun Julle ei pidättele itseään tuntemasta mitään. 

- Kiitos, kuiskaan. 

Ja vaikka sydämeni on täynnä surua, mieleni täyttää kiitollisuus. Vierelleni on todellakin annettu enkeleitä, jotka kantavat minua silloin, kun en enää itse jaksa kulkea.